Part 2

Elsan huomautus oli taas yllätys minulle. Olin usein saanut kokea, kuinka hyvä vaisto Elsalla oli, ja huolimatta siitä, että hän hätiköi ja hyppäsi asiasta toiseen, niin että oli vaikea häntä seurata eikä mistään tuntunut tulevan oikein valmista, hän harvoin iski pahasti kiveen huomautuksillaan. Mistä hän oli tuonkin saanut päähänsä, että Stuart Lane ei ollut koskaan oikeata rakkautta tuntenut? Saattoipa se olla hyvinkin totta!

Hain käsiini Stuart Lanen julkaiseman runokokoelman, jonka hän kerran oli minulle antanut, ja aloin lukea. Totta oli, että se mies ei tiennyt rakkaudesta mitään. Kauniita runoja, kylmän kirkkaita, sointuvia, heliseviä, mutta ilman tulta...

Tuli sitten odottamatta aika, jolloin tiemme erosivat. Sota sen sai aikaan. Elsa läksi Suomeen, minä Amerikkaan ja Stuart Lane jäi virkaansa Lontooseen. Alussa oli kirjevaihtomme hyvin hidasta, sillä surut ja huolet painoivat jokaisen mieltä noina hirvittävinä vuosina. Kun sitten sodan loputtua pääsin palaamaan Suomeen, alkoi kirjeitä tulla useammin. Ne toivat aina mukanaan lämpimän ystävyyden tuulahduksen, joka oli kahta tervetulleempi noina särkyneinä aikoina.

Sitten aloin tuntea, että kirjeiden sävy rupesi muuttumaan. En voinut selvin sanoin selittää, mikä se oli, joka teki ne ikäänkuin elävämmiksi, todellisemmiksi. Jotain oli tapahtunut, joka tuntuvasti häiritsi Stuart Lanen hillittyä, tyyntä mielialaa, mutta mikä se oli, sitä en tiennyt. Olin kuullut, että hän oli kohonnut yhteiskunnallisessa asemassaan ja oli nyt vallan tärkeä henkilö ministeriössä, mutta tiesin varmaan, että se ei millään lailla olisi voinut häiritä hänen tavallista tyyneyttään. Semmoisetkin seikat, jotka varsin helposti "nousevat päähän" vähemmän tunnetuilla henkilöillä, eivät mitenkään häntä juovuttaneet. Siitä minulla oli kuvaavana esimerkkinä m.m. se seikka, että hän oli toisena johtohenkilönä suljetussa henkisessä seurassa, jossa jokaisella jäsenellä oli sivistyneessä maailmassa korkealle kajahtava nimi, eikä tuo tosiasia ollut milloinkaan hänen rauhaansa häirinnyt, eikä hän siitä koskaan puhunut, vielä vähemmin hän sillä kerskui. Hän oli yksi heistä ja sillä hyvä. — Muualta syyt olivat haettavat kirjeiden muuttuneeseen sävyyn.

Sain sitten kerran häneltä kirjeen, jossa hän ihastuksella kertoi viimeisestä oopperassa käynnistään ja lisäsi, että "Toinen" oli ollut hänen kanssaan. Sen jälkeen sisälsi jokainen kirje jotain "Toisesta", joka tuntui olevan alituiseen Stuart Lanen seurassa. Minä aloin myöskin, puoleksi todella, puoleksi leikillä puhua "Toisesta", kyselin hänen mielipiteitään kirjallisuudesta, musiikista, y.m., tahdoin tietää, minkä näköinen hän oli, asuiko hän Lontoossa vai maalla ja monta muuta asiaa.

Sitten tuli kirje Stuart Lanelta, jossa hän ilmoitti, että "Toisen" nimi oli Judith, ja siitä lähtien puhuimme aina Judithista, mutta sen enempää en siitä viisastunut.

Muutaman kuukauden perästä pyysin, että hän vihdoinkin lähettäisi minulle Judithin kuvan, sillä olimmehan jo vanhat tutut kirjeitten avulla, joissa aina lähettelimme terveisiä toisillemme, paitsi kyselyjä ja vastauksia. Seuraava kirje Stuart Lanelta sisälsikin Judithin kuvan. Ensin hämmästyin sanattomaksi, sillä siinähän oli Ellan kuva! Tarkemmin katseltuani kuvaa, ymmärsin kumminkin, että se ei ollut Ella, mutta niin paljon hänen näköisensä, että olisin luullut häntä Ellan kaksoissisareksi, ellen olisi tiennyt, että Ellalla ei ollut mitään sisarta. Toinen seikka, joka minua hämmästytti vielä enemmän, oli se, että Judith kantoi käsivarrellaan noin vuoden vanhaa pikku poikaa ja talutti kädestä hiukan vanhemmalta näyttävää tyttöstä. Oliko Stuart Lane salaisesti naimisissa, vai kuinka minun piti se ymmärtää? Suurempia ihmeitä tapahtui sodan aikana.

Eipä muuta kuin piti kysyä: Keitä olivat lapset Judithin mukana? Olivatko ne Judithin lapsia ja olivatko ne Stuart Lanen lapsia? Odotin innokkaasti selitystä arvoitukseen.

Kysymykseni tuntuivat hiukan huvittavan Stuart Lanea, ja hän vastasi, että lapset kyllä olivat Judithin, vaan eivät suinkaan hänen, vaan Judithin aviopuolison, Jack O'Connorin!

Siis taas uusi arvoitus. Stuart Lanen edelliset kirjeet olivat siksi selvästi ilmaisseet, että hän oli syvästi rakastunut Judithiin, etten voinut selittää tätä uutta käännettä. En uskaltanut enää pyytää selitystä, sillä arvasin, että se tuottaisi hänelle mielipahaa, mutta paljon antoi kysymys minulle miettimisen aihetta.

Kun vihdoin taas pääsin muuttamaan vanhaan kotiini Lontooseen, selvisi tämäkin arvoitus minulle. Tässä oli taas uusi elämän murhenäytelmä. Stuart Lane, tuo voittamaton, varovaisuudella panssaroitu olento, oli voitettu, kukistettu. Judith oli hänet lumonnut niin täydellisesti, ettei hän ollut oma entinen itsensä enää. Ja Judith, kaunis mustakiharainen Judith oli toisen oma!

Kun sitten verraten pian tutustuin Judithiin henkilökohtaisesti, hämmästytti minua vielä entistä enemmän hänen ja Ellan merkillinen yhtäläisyys. Ja yhä uudelleen valitin kohtalon ilkkuvaa oikullisuutta, joka ei ollut johtanut Ellaa ja Stuart Lanea yhteen, vaan oli antanut molempien onnen särkyä.

Kerran tuli Stuart Lane kertoneeksi olostaan Cambridgen yliopistossa, eikä ollut vaikea laskea, että hän oli ollut siellä juuri samaan aikaan kun Ella kävi sanotussa kaupungissa. Minuun iski kuin ukkosen nuoli se vakuutus, että juuri hän eikä kukaan muu, oli se mies, jota Ella oli puoleksi hymyillen, puoleksi surumielisesti sanonut unelmiensa sankariksi. En voinut siitä Stuart Lanelle puhua. Oli kuin olisin astunut pyhälle maalle... Mutta olemmehan kokeneet, eikö totta? — kuinka joskus syvimmässä sydämessämme _tiedämme_ asioita, joita ei kukaan ole meille kertonut ja joita emme ole lukeneet emmekä kuulleet. En osaa selittää, mikä mystillinen voima meille tuon tiedon antaa, mutta siellä se on, varmempana, selvempänä, pyhempänä, kuin tavallisilla aistimillamme saavutetut kokemukset... Kysyin itseltäni, oliko Stuart Lane tuntenut samaa kuin Ella, ja jos oli, miksi hän ei ottanut omaansa? — Olisihan minun pitänyt se kysymättäkin ymmärtää. Sehän on niin tavallista, että pelko estää meitä ottamasta, mitä elämä tarjoo, pelko ja "hyvät sivistyneet tavat". Entä sitten, vaikka astuu sydämen murskaksi, kunhan kenkä, joka sen musertaa, on muodikas ja hyvin kiillotettu!

Usein olen miettinyt, olisiko onnellista, jos Stuart Lane ja Ella vielä tapaisivat toisensa? Tuskinpa. Katkerimmat kärsimykset ovat jo ohi. Molemmat ovat jokseenkin tyyntyneet ja tyytyväisiä kohtaloonsa. Molempien tunteet ovat muuttaneet luonnetta, hiiltyneet, lauhtuneet. Hehkuvan rakkauden sijaan on tullut lämmin ystävyys, joka ei polta eikä revi rikki... Miksi pitäisi taas alottaa alusta, kärsiä kaikki uudestaan ja ehkä erehtyä uudestaan? Etkö tunne, että tuon, tuon näennäisesti julman kohtalon oikkujen alla voi piillä syvä ajatus, mikä ei vielä ole selvillä meille, kohtalon leikkikaluille?

Mikä on sallittu, se tapahtuu, sinä Suuri Tuntematon...

LONTOON SUOMALAISIA.

On erittäin mielenkiintoista katsella suomalaisten oloa muilla mailla. Ennen kaikkea tietysti Amerikassa, jossa heitä on niin lukuisasti, että he edustavat kaikkia eri kotimaisia vivahduksia ja vielä amerikkalaisia lisäksi. Amerikka tosiaankin on paras paikka suomalaisten ominaisuuksien tutkimiselle, niin hyvien kuin huonojenkin, sillä me saamme siellä kaikki n.s. pienoispainoksena, jota on helppo käsitellä. Verraten nopeasti voimme siellä nähdä oman kuvamme mitä kirkkaimmassa kuvastimessa.

Lontoossa on myöskin alaa suomalaisen kansan tutkimiselle, vaikka tämä ala on paljoa ahtaampi kuin Amerikassa ja aivan toista laatua. Varsinaisia Lontoossa asuvia suomalaisia on hyvin vähän, tuskin muita kuin lähetystön ja konsulaatin sekä merimieslähetyksen virkailijat ja kourallinen liikemiehiä, jotka viimeksimainitut kumminkin melkein poikkeuksetta lukeutuvat Suomen ruotsalaisiin eivätkä usein näyttäydy suomalaisten parissa. Verrattomasti suurin osa suomalaisia Lontoossa on läpikulkijoita, jotka viipyvät jonkun lyhyen ajan siellä ja sitten poistuvat muille maille. Tällaisia matkustavia suomalaisia on Lontoossa paljon, ennen kaikkia suomalaisia merimiehiä, mutta myöskin muita kansalaisiamme.

Nämä Lontoon matkustavat suomalaiset voimme ensin pintapuolisesti katsoen jakaa kahteen pääosaan, jotka vastaavat jokseenkin Lontoon West Endiä ja East Endiä. Olen usein suomalaisissa kuvauksissa Lontoosta nähnyt West Endiä sanottavan rikkaiden osaksi ja East Endiä köyhien osaksi. Tämä on epäilemättä harhaan johtava kuvaus, vaikka siinä on pieni annos tottakin. Yhtä väärin olisi nimittää West Endissä asuskelevia suomalaisia rikkaiksi ja East Endissä kävijöitä köyhiksi, sillä suomalaisista hyvin vähän voi aavistaa, millaisia heidän varallisuussuhteensa ovat. Ennen varsinkin olivat suomalaiset kuuluisia siitä, että he elivät kuin miljoonamiehet, vaikka heidän omaisuutensa pääasiallisesti oli kokoonpantu veloista. On myönnettävä, että tämä nousukaspiirre nyt on koko joukon vähemmän yleinen kuin aikoina ennen sotaa.

West Endissä oleskelevista suomalaisista nyt lienee suurin osa sellaista väkeä, jotka jostakin tosisyystä ovat saapuneet Lontooseen ja toimittavat siellä asiansa herättämättä huomiota. He eivät tavallisesti viivy siellä kauan, ja harvoin heitä näkee toisten suomalaisten seassa, ellei heillä sattumalta ole tuttavia Lontoon suomalaisten piirissä. Toisin sanoen, siihen ryhmään kuuluvat kaikki nopeasti läpimatkustavat, joita näkee Lontoossa enemmän kuin ehkä missään muualla, ja jotka häviävät tietoisuudesta yhtä pian kuin tulevatkin.

Toisen ryhmän West Endin suomalaisia muodostavat ne, jotka asuvat Carlton- taikka Savoy-hotelleissa ja elävät kuin miljoonamiehet, vahvasti uskoen siten saavuttavansa koko Lontoon ihailun ja kateellisen kunnioituksen. Tämä ryhmä on onneksi hyvin pieni, paljoa pienempi kuin ennen sotaa, ja siihen kuuluu pääasiallisesti nousukasherroja ja rikkaanlaisia finländareitaa, joita sisällinen pakko ajaa edes tällä lailla näyttämään mahtiaan. Heitä katsellessa ei voi olla valittamatta, että meidän maantieteellinen asemamme on niin monessa suhteessa ollut epäedullinen Suomen henkisellekin kehitykselle. Toisella puolen Venäjä, toisella Ruotsi, ja kummaltakin naapurilta suomalaiset ovat aina olleet valmiit lainaamaan kaikkein epämiellyttävimpiä ominaisuuksia. Venäjältä on meille jäänyt perinnöksi tsinovnikka-henki, joka yhä vieläkin usein pistää esiin, varsinkin niiden seassa, jotka suuren osan elämästään ovat viettäneet Venäjän vallan alaisina. Kaikki tasavaltainen yhdenvertaisuus on heille tuntematon, ihmiset ovat jaetut käskijöihin ja käskettäviin, santarmit ja ohranat ovat maallisen onnen ehtoina. Toinen venäläinen perintö on henkinen pelkuruus, joka meillä on niin toivottoman tavallinen. Maailma on täynnä "vaaroja" ja kaikki voi saattaa ihmisen "välikäteen". Ainoa ominaisuus, jota voi nimittää suureksi, tunnustetuksi hyveeksi, on varovaisuus, varovaisuus kaikissa elämän suhteissa, varovaisuus ajatuksissa, puheissa ja töissä. Ei ole lupa käydä pää pystyssä — se on vain tuhmaa ylpeyttä — eikä saa sanoa suoraan mielipiteitään, sillä se voisi loukata niitä, jotka ylempänä majailevat. Tsinovnikka-henki olkoon ohjaajamme kaikessa.

Ruotsista päin on epäilemättä kotoisin tuo hyvin huomattava taipumus rehentelemiseen. Siihen tekevätkin itsensä syypääksi etupäässä meidän ruotsalaisemme paljoa suuremmassa määrässä kuin suomalaiset. Finländarit tietävätkin paljoa tarkemmin kuin suomalaiset, mitenkä Ruotsissa ollaan ja eletään, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta ja kuinka onnellista on, jos nimen edessä sattuu olemaan _von_ taikka _de_ taikka _af_. Siksi meilläkin oikein hienot ymmärtävät, kuinka sopimatonta on ulkomailla asua toisen luokan hotellissa, ja kuinka suorastaan on maineensa menettämistä matkustaa Oberonin kolmannessa luokassa, oli se miten hyvä tahansa. Tietysti on asian laita aivan toinen, jos tuommoista toisen luokan ravintolassa asumista ja kolmannessa luokassa matkustamista voi tehdä salaa, ettei kukaan aavista mitään senkaltaista epäilläkään. On kumminkin aina muistettava, että helsinkiläiset ovat mestareita urkkimaan esille tuollaisia hämäriä kohtia ihmisen elämässä eivätkä tietysti pidä suutaan kiinni.

Westendiläiset suomalaiset eivät iske mitään tuntuvia merkkejä Lontoon elämään, eikä heitä voi mitenkään lukuisuudessa eikä tärkeydessä verrata East Endin suomalaisiin. East Endissä alati vaihteleva, alati mielenkiintoinen suomalainen siirtokunta on löydettävissä. Siellä ovat Suomen monilukuiset merimiehet tavattavissa. Siellä on myöskin heidän yhtymäpaikkansa, suomalaisen merimieslähetyksen kirkko ja lukusali.

Merimiehet ympäri maailmaa muodostavat oman kansakunnan, olivatpa he syntyneet missä tahansa. Heillä on kaikilla isänmaana ensiksikin meri ja sitten vasta toisessa sijassa joku maakaistale jossakin etäisessä maanosassa. Suuren isänmaansa kielenä heillä on englannin kieli, ei tosin aina sekoittamaton "_Queen's English_", mutta kumminkin kieli, jota kaikki merimiehet ymmärtävät ja käyttävät sujuvasti.

Merimiehiin on meri iskenyt niin selvän leiman, että heidät heti tuntee merimiehiksi ilman tarkempaa esittelyä. On vaikea selittää, mikä se on se salainen merkki, josta he itse ja kaikki muut tietävät heidän kuuluvan samaan suureen veljeskuntaan, joka kyntää meriä ympäri maailmaa. Väitetään, että merimiehet sydämensä syvyydessä hiukan halveksivat meitä maan kamaralla kompuroivia, jotka pelkäämme tuulta ja tuiskua ja helposti nostamme tuon supisuomalaisen hätähuudon, että "Vetää! Vetää!" jos ikkuna on sattunut unohtumaan auki kesäkuumalla. Sellainen pikkuinen alaskatsominen ei ole sen vaarallisempaa kuin englantilaisten pieni säälinsekainen ylenkatse kaikkia kohtaan, jotka eivät ole maailmaan syntyneet englantilaisina. Eihän ole ollenkaan ihme, jos maailman laajin isänmaa, meri, panee lapsensa hiukan ylpeilemään suuruudellaan ja voittamattomalla voimallaan.

Se seikka, joka epäilemättä myöskin on iskenyt leimansa meren kyntäjiin, on tietoisuus siitä, että tuo ääretön isänmaa ei ole ainoastaan suuri ja mahtava, vaan myöskin hirvittävän ankara. Se vaatii vuosittain tuhansittain uhreja, ei sääli ketään, ei valikoi. Ei voi kukaan arvata, milloin hänen oma vuoronsa tulee ja milloin meren laaja helma hänelle avautuu.

Tuollainen tietoisuus kohtalon epävarmuudesta antaa elämälle aivan toisen värin, tekee pikku asiat vieläkin pienemmiksi ja suuret asiat jättää suuriksi. Samalla tapahtuu omituinen suuruussuhteitten tarkastus. Moni seikka, joka ennen ei tuntunut juuri miltään, voi saada ensiluokkaisen arvon, ja toinen, jota oli tottunut pitämään erittäin tärkeänä, häipyy melkein näkymättömiin. Silmät tottuvat merellä katsomaan kauaksi ja huomaamaan merkit taivaan rannalla. Samalla näyttää sisällisten silmienkin näköpiiri laajenevan, ja katse oivaltaa seikkoja, joiden olemassaoloa tuskin ennen aavistikaan.

Ne Lontoon suomalaiset, jotka eivät käy East Endissä katsomassa Merimieslähetyksen työtä, menettävät paljon. Ylipäänsä pitää kumminkin myöntää, että enimmät tuon vaistomaisesti tietävät, ja vaikka usein oleskelevatkin ainoastaan lyhyen ajan Lontoossa, varaavat aikaa käydäkseen merimieskirkolla Stepneyssä. Ei sentään aivan kaikki. On niitä sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa siksi hienoja, että käynti Stepneyssä vaikuttaisi heidän hermoihinsa kuin äkkinäinen hyppäys alaspäin. Näin kertoo tarina:

Oli kerran merimiespappi, jolla oli kova suomalainen sisu. Kun hän sai jotain päähänsä, oli se toteutettava, tuli mikä tuli. Ja hän oli saanut päähänsä, että erään hyvin hienon ja korkean herran olisi pitänyt käydä edes yhden kerran merimieskirkossa. Koska emme tahdo mainita nimiä, sanomme vain toista papiksi ja toista Hyvinkorkeaksi. Pappi kirjoitti Hyvinkorkealle ja pyysi kohteliaasti häntä tulemaan merimieskirkkoon. Ei tullut mitään vastausta, eikä liioin Hyvinkorkea näyttäytynyt. Pappi kirjoitti uudestaan, mutta tulos oli sama. Silloin tuskastui pappi ja läksi ensimmäisellä junalla Hyvinkorkean luo, astui hienoon saliin, katsoi tiukasti Hyvinkorkean silmiin ja sanoi: "Herra Hyvinkorkea, me odotamme teitä varmuudella huomenna kello kuusi merimieskirkolla." Kumarsi ja läksi.

Hyvinkorkea jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä... Tuo tuntui melkein uhkaukselta... Mitä hän mahtoi tarkoittaa?... Kuka niitä suomalaisia tietää. Taas oli Helsingin lehdissä pitkä sarja puukotuksia ja ampumisia... Hyvinkorkea pyyhki hikeä otsaltaan... Ellei hän nyt mennyt sittenkään merimieskirkolle, saattoi siitäkin tulla iankaikkinen harmi... Kirjoittavat sanomalehtiin ja koettavat järkyttää muutoinkin heikkoa asemaa... Voivat tehdä ruumiillistakin harmia, panevat vahdin, joka voi öiseen aikaan vaikka ampua... Voi tätä kurjaa elämää, kun eivät anna olla rauhassa! Suo siellä, vetelä täällä, ei pääse pakoon minnekään...

Samassa kuului vieno koputus ovelle ja Hyvinkorkean nuori rouva astui sisään:

"Armaani, miksi näytät noin kalpealta ja suorastaan sairaalta? Ethän vain liene saanut vetoa?" kysyi rouva levottomana.

"Henkistä vetoa olen varmaankin saanut", valitteli Hyvinkorkea ja kertoi rouvalleen papin käynnistä.

Rouvan silmät alkoivat loistaa. Vihdoinkin hänellä oli tilaisuus näyttää syvää rakkauttaan, jota Hyvinkorkea eilen oli melkein tuntunut epäilevän, kun tuli se ikävä lasku siitä suuresta muotiliikkeestä. Miehet eivät ymmärrä, kuinka rouvien _juuri heidän tähtensä_ täytyy olla viimeisen muodin mukaan puettuja. Nyt oli tilaisuus, jolloin Hyvinkorkea saisi nähdä, mitä tosi rakkaus merkitsi.

"Rakkaani, me menemme sinne yhdessä", sanoi rouva urhoollisesti. "Sinun kanssasi en pelkää mitään."

"Oi armahin, en koskaan suostu panemaan sinua mihinkään vaaraan", vakuutti Hyvinkorkea jalomielisesti.

"Sinun kanssasi olen luvannut elää, ja sinun kanssasi tahdon kuolla, jos niin on sallittu", nyyhkytti rouva ja vuodatti kyyneleen Hyvinkorkean kiiltävälle paidan etumukselle.

Ei siinä auttanut muu kuin suostua. Yhdessä päätettiin mennä ja yhdessä sinne mentiinkin seuraavana päivänä. Pappi oli kirkon ovella vastassa, ja Hyvinkorkea antoi autonsa kuljettajalle merkin pysytellä läheisyydessä, jos mitä sattuisi tarvitsemaan. Papin suupielissä nytkähteli omituisesti, vaikka hän muutoin oli hyvin totisen, melkeinpä ankaran näköinen. Tuo pieni värähtäminen suupielissä oli kaiketi vain juhlallisen tapahtuman tuottamaa luonnollista hermostumista.

Kaikki katsottiin tarkkaan, kirkot ja lukusalit, sakaristot ja etehiset. Kaikki kansa oli noussut seisomaan ja kumarsi syvään Hyvinkorkean astuessa ohi. Hyvinkorkea nyökäytti armollisen hyväksymisensä, ja jokainen tunsi hetken tärkeyden isänmaan tulevaisuudelle.

Varsin suopeasti hymyillen lausuivat sitten Hyvinkorkea ja hänen armollinen rouvansa jäähyväiset papille ja kokoontuneelle kansalle ja astuivat papin saattamina autolleen. Juuri ennen astumistaan autoon puhkesi Hyvinkorkean rouvan rinnasta kiitollisuuden huokaus, ja hän lausui kirkkaalla englanninkielellä, jota ei olisi luullut kansan eikä heidän vaatimattoman pappinsa ymmärtävän: "Rakkaimpani, eivät he todellakaan näyttäneet yhtään vaarallisilta. En osannut pelätä vähääkään."

Lähellä seisovat merimiehet hymyilivät leveästi, ja vakavan papin suupielissä oli taas omituinen värähdys. Aivan varmaan se oli hermostumista, sillä mitäs muuta se saattoi olla?

Joka paikassa missä suomalaisia on joukoittain koolla, löytää aina muutamia erittäin mielenkiintoisia henkilöitä. Tekisipä mieleni väittää, että suomalaiset siinä suhteessa ovat paremmassa asemassa kuin useimmat muut kansat, ainakin se on pienistä kansoista, merkillisimpiä. Pienet kansat eivät yleensä ole mielestäni miellyttäviä, varsinkin jos ne ovat aina eläneet toisten suojaamina, rauhallisina, itsekylläisinä. Sellaisessa ympäristössä tietysti helposti kehittyy pikkumaisia, ahdasmielisiä olentoja, joilla ei ole mitään vastuunalaisuuden tunnetta suurta ihmiskuntaa kohtaan eikä muita huolia kuin että laittavat oman pikku ympäristönsä niin mukavaksi kuin suinkin. Suurten, maailmaa hallitsevien kansojen lapset saavat pakostakin laajempia näköaloja, suurpiirteisempiä ihanteita, vastuunalaisuutta heikompia kohtaan. Tosin heissä myöskin usein tapaa melkein lapsellista vakuutusta, että he tietysti ovat syntyneet maailmaa hallitsemaan ja kaikkia muita kansoja johtamaan, eikä ole viisasta kenenkään niskoitella sallimusta vastaan. Tämä puoli on varsin näkyväinen esim. englantilaisissa, jotka kehuvat sillä, että heidän valtakunnassaan ei aurinko koskaan laske. Syy miksi heihin ei kumminkaan voi suuttua eikä tuskastua, on mielestäni siinä, että heissä aina suojelemisen halu tuntuu olevan hallitsemisen halua suurempi. Taikka oikeastaan ei voi sitä nimittääkään haluksi, vaan ennemmin vaistoksi, sillä sekä hallitsemisen varmuus että suojelemisen pakko on vuosisatojen kuluessa muuttunut selväksi vaistoksi heissä.

Suomalaiset ovat pelastuneet pikku kansojen joskus hyvinkin huomattavasta luonnollisesta näköpiirin pienuudesta siksi, että heidän on aina pitänyt taistella. Ensin heillä on ollut ainainen taistelu ankaran luonnon kanssa saadakseen irti leipäpalan elatuksekseen. Sitten on ollut ylivoimaisia naapureita idässä ja lännessä, jotka ovat uhanneet surmata omantakeisen henkisen kehityksen. Oma kieli on taistelun avulla pelastettu, omat unelmat taistelulla tuotu ilmoille. Ja syvälle on se tietoisuus syöpynyt, ettei ole vieläkään aika asettua nukkumaan. Vireillä saa olla ja valmiina puolustukseen, jos joku yrittää kalliisti saavutettuja aarteita varastaa.

Tuollaiset olot ovat omiaan synnyttämään omintakeisia ja tervevaistoisia henkilöitä. Muilla mailla ne astuvat vallan luonnollisesti esiin muusta joukosta ja vetävät huomiomme puoleensa. Lontoossa meillä on kuten muuallakin maailmassa tuollaisia päätä pitempiä olentoja, jotka meille toisille ovat ainaisena apuna. Tekee mieli kertoa ainakin yhdestä sellaisesta, nimittäin Jannesta.

Janne on henkilö, joka on aina ja joka paikassa läsnä, missä tarvitaan. Hänellä on työtä enemmän kuin monella yhteensä, mutta niinkuin usein sellaisissa tapauksissa olemme kokeneet, hänellä on aikaa monta vertaa enemmän kuin niillä, joilla ei ole mitään työtä. Sellainen näkyy olevan luonnon laki. Hän asuu tietysti kaukana East Endissä.

Parin tunnin automatkan päässä Jannen asunnolta suoraan länteen päin asuu vanha luuvaloa poteva entinen opettajatar, Miina, ja hänen sisarentyttärensä Irma. Miina hoitaa taloutta, ja Irma, joka on nuori ja ihana, on puhtaaksikirjoittajana eräässä virastossa. Ei kumpikaan heistä voi kuvitellakaan elämää ilman Jannea, sillä he ovat tottuneet aina kääntymään Jannen puoleen, jos mitä tarvitaan. Talossa tarjotaan aina hyvää kahvia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, kuten hyvä suomalainen tapa vaatii. Muuta merkillistä siinä talossa ei ole. Mutta siellä tiedetään paremmin kuin missään, mihin kaikkeen Janne kykenee, ja millaisissa tapauksissa hänen apunsa on välttämätön.

Sattui kerran niin, että Lontoossa oli musta sumu. Toisessa huoneessa oli ikkuna hiukan auki ja huone täyttyi nopeasti paksulla mustalla sumulla. Kun taivas selkeni ja sumu poistui, olivat huoneen vaaleat seinäpaperit likaisen harmaat. Ei muuta kuin hätääntynyt soitto Jannelle. Parin päivän perästä oli ihme tapahtunut. Seinäpaperit olivat uudet ja puhtaat, entistä ehommat.

Seuraava harmi johtui siitä, että Irma kerran harjoitellessaan charlestonia sattui potkaisemaan kumoon hienon mahonkipöydän, ja jalat katkesivat. Nimittäin pöydän jalat, ei Irman, ihme kyllä. Sitä seurasi katkera valitus Jannelle ja Jannen taikasauvan kosketus paransi pöydän yhtä nopeasti kuin seinäpaperitkin. Sellaisia pieniä vastoinkäymisiä ei tietysti koskaan voi välttää, mutta hätäkös niitä oli hoitaessa, kun Janne on aina apuna, koskipa asia papereita tai pöytiä, muotihameiden ja pitsikauluksien suurentamista tai pienentämistä, taikka mitä tahansa, jota ihminen elämän mukavuudeksi tarvitsee.

Janne tuntee East Endissä joka sopukankin, ja vielä tärkeämpää on, että East End tuntee Jannen. Hänen kanssaan on siitä syystä varsin turvallista liikkua sellaisillakin seuduilla, mistä westendiläisen muutoin on viisainta pysyä erillään. Jannen kanssa voi rauhallisesti mennä katsomaan tanssia Charlie Brovrain merimieskapakassa eikä tarvitse säikähtää, jos hän joskus kesken tanssia vetää jonkun suomalaisen meripojan syrjään, kuiskaten hänen korvaansa: "Meneppäs nyt kotiin, poika —. Täällä sinulta menee rahat ja järki..." Monen pojan on Janne siten pelastanut Lontoon kiusauksista.

Elämässä sattuu kumminkin paljoa vaikeampiakin asioita kuin pöytien ja tuolien korjauksia, ja aina on Janne valmis auttamaan. Tapahtuipa kerran niin, että Katri tuli käymään Miina-tädin ja Irman luo, valittelemaan surujaan. Katri, joka oli suomalainen tyttö, oli lastenhoitajana englantilaisessa perheessä, mutta viihtyi huonosti Lontoossa ja kuvitteli siitä syystä potevansa jos jonkinlaisia tauteja. Milloin hän tunsi kovia pistoksia sydämessään, milloin hänellä oli selviä keuhkotaudin oireita ja melkein mitä tautia tahansa, jonka nimen hän oli joskus sattunut kuulemaan. Tällä kertaa hänellä oli pakotusta vasemmassa käsivarressaan, ja hän itki ääneensä, kuten tavallista.

"Ei saa tuolla lailla itkeä ja ulista", torui Miinatäti. "Sinua ei vaivaa yhtään mikään muu kuin koti-ikävä... Sievä ja hyvä tyttöhän sinä olet ja joudut varmaan vielä naimisiinkin..."

"Uu-uhuu — ei minusta ole muuta kuin kuolemaan... Uu-uhuu..."

"On sinusta elämäänkin, ja minä toivoisin, että joutuisit pian naimisiin, niin sinusta tulisi oikea ihminen..."

"Minä menisin niin kauhean mielelläni naimisiin, mutta ei kukaan minusta huoli, uhuuu-uu..."

"Miksi ei kukaan sinusta huoli?"

"Kun minä olen niin köyhä, uu-uu..."

Ei tässä muu auta, vaan pitää neuvotella Jannen kanssa, arveli Miina-täti, ja Irma, joka samassa tuli kotiin, oli samaa mieltä. Ellei Janne kyennyt auttamaan, niin ei suinkaan kukaan muukaan siinä mitään voinut. Paras oli turvautua puhelimeen heti:

"Halloo, herra Janne... Kuinka teillä jaksetaan?" aloitti Miina-täti.

"Kiitoksia kysymästä... Eteenpäin eletään pikku hiljaa vain."

"Olisi taas pyydettävä apua hiukan vaikeassa asiassa."

"No mikäs nyt on hätänä? Eihän meillä ole ollut mustaa sumuakaan pitkään aikaan... Vai onko Irma-neiti taas harjoitellut charlestonia?"

"Ei, ei mitään sellaisia asioita nyt ole huolehdittavana... Tiedättekö te ketään, joka sopisi Katrille sulhaseksi ja aviomieheksi? Hänestä tulisi oikein hyvä emäntä, mutta ei hänestä ole nykyiseen työhönsä..."

"No, johan nyt kummia kuuluu..." Puhelimessa kuului Jannen heleä nauru. "Parasta kai on, että tulen sinne keskustelemaan, sillä ei tällaista oikein voi puhelimessa järjestää..."

Parin tunnin kuluttua istui Janne Miina-tädin kiikkutuolissa ja kahvipannu porisi keittiössä. Alettiin heti tuumia tärkeätä kysymystä Katrin tulevaisuudesta, ja Janne myönsi hiukan ujostellen, että eihän tämä ollut aivan ensi kertaa, jolloin hänen oli pitänyt ottaa lähimmäisensä onnen ohjat käsiinsä. Eihän ne nuoret aina ymmärrä omaa etuaan, ellei joku vanhempi ja viisaampi heitä ohjaa... Kyllähän hänellä nytkin oli tiedossa nuori mies, siivo ja eteenpäin pyrkivä, joka olisi kuin luotu Katrille...

"Mutta jos ne eivät rakasta toisiaan", pisti väliin Irma, sillä hänellä oli taipumusta runollisuuteen. Janne tuntui hiukan tuskastuvan: "Miksi he eivät rakastaisi toisiaan? Tietysti heidän pitää rakastaa... Ei Irma-neidin ollenkaan tarvitse luulla, että minä kenenkään soisin menevän naimisiin ilman rakkautta. Ei yhtään. Minä pidän siitä, että nuoret rakastavat toisiaan, ja totta kai he rakastavatkin... Kaksi nuorta ihmistä, jotka ovat terveet ja sievän näköiset. — Totta vissiin he rakastavat..."

Janne on suuri ihmistuntija — ja varsinkin hän tuntee hyvin omat hoidokkinsa. Kun molemmat asianomaiset ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, rakastuivat he aivan heti, kuten Janne oli vakuuttanut, mutta koska asia ei ole vielä loppuun asti kehittynyt, en siitä kerro sen enempää. Jokainen voi vallan hyvin itsekin arvata, millaista se on se ikuisen onnen alku.

Jannen oma koti on englantilais-suomalaisen kodin ihannekuva. Reipas, miellyttävä emäntä ja hyvin kasvatetut lapset — jokainen, joka sen on nähnyt, tulee mielellään takaisin. Ja suomalainen vieraanvaraisuus on aina sama ulkomailla niinkuin kotonakin.

Kuten jo olen maininnut, on suomalaisten pääasiallisena yhtymäpaikkana jo vuosikymmeniä ollut merimieskirkko. Sinne voi tulla aivan vaatimattomasti, juoda kupin kahvia ja keskustella maailman asioista. Viime vuosina virolaiset ovat siellä myöskin usein nähtyjä vieraita. Heillä ei ole omaa kirkkoa Lontoossa, vaikka heillä kyllä on Viron lähetystössä laaja huone, jossa he saavat vapaasti kokoontua, pitää iltamia, esittää näytelmäkappaleita ja hakea kaikenlaisia kasvattavia huveja.

Lontoon suomalaisista ja siellä säännöllisesti käyvistä merimiehistä on kyllä koetettu huolehtia, mikäli olosuhteet ovat sallineet, mutta paljon on vielä toivomisen varaa. Suomalaisissa on muutamia vallan synnynnäisiä ominaisuuksia ja mielitekoja, joita on hyvä tyydyttää. Sellainen selvästi esiintyvä mieliteko on, että pitää hankkia oma talo, jossa on kokoussali ja teatteri. Toinen kiihkeiden toiveitten esine on suomalainen sauna. Onko kukaan koskaan tavannut suomalaista yhteiskuntaa, joka tuntisi olevansa onnellinen ilman teatteria ja saunaa? Ei koskaan?

Kyllä se aika vielä koittaa meille Lontoon suomalaisillekin, että meillä on talo, jossa on suuri sali, missä suomalaista taidetta on nähtävänä, ja missä suomalaisia näytelmiä esitetään. Ja vallan talon vieressä on tietysti suomalainen sauna, missä kuumat höyrykylvyt vievät pois kaikki pahat tuulet ja muut harmit. Toivon, että kun Suomen rikkaat tuon tulevat tietämään sekä myöskin käsittämään, kuinka tärkeätä on laittaa Lontooseen pieni Suomi, missä maatamme voidaan ajanmukaisesi edustaa, niin joku heistä järjestää asian kaikkien tyydytykseksi.

HALE MAKANI — TUULIEN TUPA.

Kun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas Tuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden mango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly ja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.