Part 9

"Ah, maailma on paha, eikä sinun sovi ihmetellä, jos ihmiset alkavat puhua, kun nuori naimaton tyttö ottaa vastaan joka päivä nuoren miehen kotonaan... Ja tiedäthän, että taiteilijoilla ei ole mitään pyhimysmainetta... Mutta minä olen aina sanonut, että kun Herra on rangaissut ihmistä niin kovasti kuin sinua on rangaistu, että olet menettänyt jalkojesi käytännön ja olet ikipäiviksi sidottu sairastuoliin, niin silloin sydän kääntyy pois tämän maailman turhuuksista ja hakee niitä tavaroita, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa... Ei silloin kukaan ajattele maallista rakkautta, vaan kääntää mielensä taivasta kohti.. Minä toivon, että olet ahkerasti sanaa viljellyt..."

Ilma ei voinut sanoa sanaakaan. Mitä tuo kaikki merkitsi? Jotain kylmää, rumaa, likaista hiipi hänen kauniiseen, puhtaaseen maailmaansa...

Ruustinna käsitti aivan väärin hänen äänettömyytensä: "Älä sure sitä liian paljon, lapseni. Kuten jo sanoin, olen aina koettanut selittää, kuinka ankara sairautesi on varmaan mielesi muuttanut, ja kuinka vähän maalliset ilot sinua kiinnostavat... Tietysti sinun täytyy tästä lähin olla varovaisempi. Minä tulen kohta luonasi käymään ja tuon sinulle sopivaa lukemista, sillä ihmiset tietysti paheksuvat sitä, että lueskelet kaikenlaista sopimatonta roskaa, joka ei sovi kenellekään henkiseksi ravinnoksi, kaikkein vähimmin nuorelle sievälle tytölle, jonka tulisi kiinnittää mielensä taivaallisiin asioihin..."

Ruustinna oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, ja hän loi silmänsä pilviin luottaen siihen, että siellä ylhäälläkin oltiin tyytyväisiä hänen puheeseensa. Ilma oli yhä vielä vaiti ja posket olivat käyneet peloittavan kalpeiksi. Sen huomasivat sekä Risto että Kaisa, jotka siinä samassa palasivat auton luo.

"Voi sinua pikku prinsessa, kuinka väsyneeltä sinä näytät! Ja kylmä tuuli on kalventanut poskesikin! Olinpa minä ajattelematon karhu, kun en ymmärtänyt, että tämä oli liikaa vaivaa sinulle!" Risto näytti kovin huolestuneelta.

Ilma koetti hymyillä, mutta hymy oli enemmän itkun kuin naurun sukua. "Nyt mennään kotiin", sanoi Kaisa tyynesti ja kääri lämpimän huivin Ilman ympäri, ennenkuin Ilma ennätti sanoa sanaakaan. Sitten hän sanoi kaikkea muuta kuin ystävälliset jäähyväiset ruustinnalle, jonka kanssa hän aina oli käynyt hiljaista taistelua ja jota hän sydämestään inhosi. Risto pani auton käyntiin, ensin luvattuaan puolittain palata takaisin, kun oli saattanut Ilman kotiin, ja pian oltiin taas Mäntymäellä.

Ilma oli sillä välin hiukan tyyntynyt ja vakuutti Ristolle sekä Kaisalle, että häntä ei vaivannut yhtään mikään muu kuin väsymys, joka johtui hänen tottumattomuudestaan ihmisseuroihin. Hän ei tahtonut kuulla sillä korvallakaan, että Risto jäisi Mäntymäelle koko illaksi, vaan pyytämällä pyysi häntä palaamaan takaisin juhlaan, jossa hänen poissaolonsa varmaan tuottaisi suurta pettymystä. Risto kantoi sisään Ilman ja Kaisa lupasi laittaa hänet levolle. Sitten Risto Ilman hartaasta pyynnöstä läksi takaisin juhlakentälle.

Vihdoin oli Kaisakin poistunut Ilman luota ja Ilma oli yksin, yksin, enemmän yksin kuin koskaan ennen... Hän koetti ajatella, mutta aivot kieltäytyivät toiminnasta. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli muuttanut koko hänen olonsa? — Tämäkö se oli se suuri, kaunis maailma, jota hän niin hartaasti oli toivonut kerran näkevänsä? — Mitä ruustinna oli hänelle sanonut, mihin viitannut? — Häntä pelotti ajatella sitä...

Vihdoin armahti luonto häntä ja hän puhkesi itkuun. Hän itki lakkaamatta monta minuuttia. Se väsytti ja tyynnytti samalla, kunnes hän vihdoin vaipui uneen, vai lieneekö ollut jonkunmoista horrostilaa... Se oli tuollainen hiljainen, luonnollinen muutto pois hänen omaan unelmamaailmaansa, pois kylmästä, pahaasuovasta "todellisuudesta". Ja tuossa seisoi Sini hymyillen Ilman vieressä. "Älä itke, Ilma rakkaani", puhui Sini, "sen piti tapahtua juuri niin. Muutoin et olisi ymmärtänyt. Ymmärtämättä tosimaailman rakkautta et olisi voinut luoda omaa maailmaamme, sinun ja minun maailmaani, täydelliseksi..." Kauan aikaa puheli Sini vielä ja vähitellen tyyntyi Ilma kokonaan. Ruustinna oli hänet herättänyt hiukan kovakouraisesti, mutta entä sitten. Pääasia oli, että hän oli herännyt ymmärtämään, että hän rakasti Ristoa koko sielullaan, koko olemuksellaan. Hän oli saanut kokea suuren ihmeen, joka oli luova sellaista valoa ja lämpöä hänen elämäänsä, jommoista hän ei ollut koskaan aavistanut... Hän vaipui syvään, virkistävään uneen...

Kello oli jo kappaleen yli kahdeksan, kun hän heräsi. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen huoneeseensa, sillä hän ei koskaan antanut uutimien peittää ikkunoita ja sulkea pois auringon valoa. Hän soitti kelloa ja Kaisa tuli sisään hiukan levottoman näköisenä. Ilma hymyili hänelle onnellisena, sillä hän tunsi onnea niin suurta kuin hän ei koskaan ollut uneksinutkaan. Tästä lähin ei mikään voinut häntä haavoittaa. Hän oli saanut elämän suurimman kokemuksen omakseen. Hän rakasti ja hän tiesi sen itse ja oli onnellinen.

Kaisan huoli haihtui heti, kun hän huomasi Ilman säteilevän ilmeen ja hän kertoi tuskin uskaltaneensa nukkua eilen, kun hänestä Ilma oli näyttänyt niin huonolta. Ilma hymyili iloisesti, mutta ei antautunut vielä mihinkään selityksiin. Hän huomasi kumminkin, että Kaisalla oli jotain sydämellään, jonka piti päästä ulos, ja siksi hän kysyi:

"Sinä näytät hiukan miettivältä, Kaisa. Mikä on hätänä?"

"Kaikki Ilma-neiti huomaa... Niinhän se on, että kuulin uutisen, joka minusta tuntui ikävältä... Ylitalon Heta kertoi Risto-herran saaneen kirjeen eilis-iltana, jossa sanottiin, että hänen pitää heti palata Lontooseen, ja nyt hän aikoo lähteä aivan kohta..."

"No, hän tulee varmaan meille tänään, ja silloin saamme kuulla lähemmin asiasta... Ehkä Heta oli hiukan erehtynyt..."

Ilman sydämessä tuntui tuskallinen kouristus, mutta samassa hän muisti oman onnensa, ja moitti itseään kiittämättömyydestä. Olipa hyvä, että hän oli kuullut edeltäkäsin Riston lähdöstä ja oli varustautunut, sillä Risto ei saanut luulla, että hän vaati hänen täälläoloaan...

Kun Risto Vuori palasi juhlakentälle, otettiin hänet riemulla vastaan. Vihdoinkin hän oli yksin ja hänen kanssaan saattoi puhella rauhassa. Tohtori oli vaistomaisesti asettunut kilveksi Riston ja yleisön väliin, sillä hän ei nähtävästi ollut varma, että kuuluisaa vierasta pideltäisi sillä varovaisuudella, minkä tohtori tiesi aivan välttämättömäksi, ellei tahdottu peloittaa pois tuota "kotiseudun ylpeyttä", kuten paikkakunnan lehti häntä nimitti. Kiitos tohtorille, annettiin viittaukset Ilmasta ja hänen lumoamiskyvystään verraten lievässä muodossa, ja kaunis Aila vakuutti taiteilijalle, kuinka hyvin hän ymmärsi, että Ilman merkillinen ulkomuoto viehätti taiteilijan silmää...

Kaikesta varovaisuudesta huolimatta, vainusi Risto, että hänelle tahdottiin hämärillä viittauksilla ilmoittaa jotain Ilmasta, mutta ei kukaan uskaltanut sanoa suoraan, mistä oli kysymys. Häntä huvitti paljon tuo selvästi ilmaantuva himo sekaantua hänen yksityisasioihinsa, ja hän suvaitsi kaikki vallan hyväluontoisesti. Aila oli kaunis tyttö ja Risto antoi mielellään anteeksi hänen innokkaat yrityksensä miellyttää ja herättää mielenkiintoa. Mutta tohtori näytti vallan hermostuvan, niin että Risto päätti kysyä häneltä, mitä nuo viittaukset oikeastaan tarkoittivat. Oliko jotain tapahtunut, josta hänen taikka pikku Ilman olisi pitänyt tietää, taikka oliko hän laiminlyönyt jonkun velvollisuutensa, vai mitä kaikki tuo salaperäinen viittaileminen merkitsi?

Tohtori nauroi hyväluontoisesti: "Sellaista on olla maailmankuuluisuus! Ei saa olla rauhassa, eikä pitää edes rakkausseikkailujaan salassa... Ei tässä ole muusta kysymys kuin pienestä kateudesta sen johdosta, että Ilma on niin kokonaan niellyt kaiken aikasi ja kaiken intressisi... Ja koska Ilma on avuton raajarikko, ja koska me suomalaiset olemme kuuluisia taikauskostamme, otaksutaan tietysti, että hän on käyttänyt apunaan joitain mustia voimia, joiden hallitsemisen hän on oppinut tuhansista kirjoistaan... Onhan totta, kuuluisa ystäväni, että sinulla ei ole ollut aikaa kenellekään muulle koko kesänä..."

"Totta on, täydellisesti totta!" nauroi Risto. "Sano heille, että Ilma on totta tosiaankin minut lumonnut enemmän kuin kukaan kuolevainen tähän asti... Oletko koskaan tavannut ihanampaa keijukais-olentoa, jonka tiedot ovat kuin oppineimman professorin, mutta joka siitä huolimatta elää omassa unelmamaailmassaan niin etäällä todellisuudesta kuin itä on lännestä? Hän on merkillisen viehättävä kaikessa avuttomuudessaan..."

"Ai-ai Risto-veli, taitaapa tosiaankin olla syytä varoittaa sinua! En tosin usko, että sinua mikään vaara uhkaa, mutta sitä enemmän Ilma-neitiä. Olisihan hirveän sääli, jos tyttö raukka rakastuisi sinuun — ja se mahdollisuus on kaiketi hyvin lähellä..."

Risto melkein jähmettyi. Tuollaista vaaraa oli mahdoton ajatella. Ilma piti hänestä kuin veljestä. Eihän mikään muu ollut mahdollista... Ja kuitenkin tohtorin sanat panivat hänet kauhistumaan... Hän sopersi jotain, kuinka mahdoton tuollainen ajatus oli, suorastaan sairaaloinen, kauhea...

"Itsepähän parhaiden tiedät", sanoi tohtori kuivasti, "mutta mennään nyt tanssilavalle, sillä siellä sinua odotetaan kiihkeästi..."

Risto seurasi tohtoria, mutta ajatukset olivat kaukana tanssilavalta. Hän koetti hajamielisenä täyttää velvollisuutensa pitäjän nuoria kohtaan, mutta heti kun ensimmäiset alkoivat poistua, syytti hän väsymystä ja läksi kotiinsa. Hetki hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi... Oliko hän todellakin ajattelemattomuudessaan iskenyt haavan tuon paljon kärsineen tytön sydämeen? Jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä onnettomammaksi hän kävi. Olihan tuollaista ennenkin sattunut sekä Parisissa että Lontoossa. Tosin eivät haavat olleet mitään syvää tuhoa tuottaneet, mutta siellä otettiin asiat kevyemmin kuin täällä. Hän koetti ajatella joka sanaa, mitä Ilma oli sanonut, mutta ei löytänyt niistä mitään selvitystä. Totta oli, että Ilma juhlasta mentyään oli oudosti liikutettu, mutta siihen kai oli syynä väsymys. Vai olisiko ruustinna, tuo vanha marakatti, puhunut jotain sopimatonta Ilmalle? Hän oli näyttänyt säikähtävän, kun Risto saapui paikalle...

Ennen kaikkea piti hänen päättää, mitä oli nyt tehtävä? Ajattelipa hän minne päin tahansa, oli yksi seikka hänestä selvä: Hänen piti paeta näyttämöltä niin pian kuin suinkin. Ehkä tohtorin pelko oli tyhjää hälytystä vain, mutta sittenkin oli paras estää siitä tulemasta täyttä totta. Hän oli usein puhunut poismenostaan, vaikka se aina oli jäänyt täytäntöön panematta, mutta nyt siitä piti tulla tosi.

Aamulla noustuaan hän tahallaan kertoi talon väelle kirjeestä, joka pakoitti hänet kiirehtimään Lontooseen, hyvin tietäen, että muut kyllä huolehtivat uutisen levittämisestä. Siis, ei muuta kuin alkaa panna kokoon tavaroitaan. Vaikein tehtävä oli jälellä, nimittäin hyvästijättö Mäntymäellä. Toiselta puolen se oli hyväkin, sillä silloin hänelle varmaan kävisi selville, kuinka paljon vauriota hän oli aikaansaanut.

Kun Risto Vuori saapui Mäntymäelle, otti Ilma hänet vastaan tyynesti hymyillen, kuten tavallista. Ilman rauhallisuus tyynnytti Ristoa paljon, ja hän oli jo valmis uskomaan, että tohtorin hälytys oli ollut aivan turha.

"Ilma rakas, olen niin iloinen, että näytät noin reippaalta. Pelkäsin sinun pahasti kylmettyneen eilen... Oli ajattelematonta houkutella sinut mukaan laulujuhlaan..."

"Älä sure sitä, Risto. Se juhla merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa tähän asti on merkinnyt... Sinä hymyilet... Kaikki tapahtumat, jotka teille terveille ovat mitättömän pieniä vain, ovat suuria minulle, sillä niitä on niin vähän..." — Ilman hymy oli omituinen ja hän katsoi kauan Ristoon. Eihän vain tohtori liene ollut sittenkin oikeassa...

Risto alkoi hiukan hermostuneesti selittää, että hän oli saanut kirjeen ja, ikävä kyllä, hänen piti kohta lähteä pois... Ilma helähti iloiseen nauruun:

"Kirjekö se oli ainoana syynä lähtöösi, vai oliko siinä jotain muutakin?"

"En ymmärrä, mitä tarkoitat..." sopersi Risto kovin nolon näköisenä...

Ilma yhä nauroi ja sanoi vihdoin: "Voi sinua, kun ovat panneet sinut vaikeaan asemaan. Minä tiedän jo kaikki. Sini minulle kertoi... Älä sure, äläkä ole levoton. Minun maailmassani, joka nyt on minua lähempänä kuin koskaan, on kaikella toinen muoto... Se on unelmien ja tekokukkien maa, mutta me, jotka siellä elämme, löydämme onnemme siellä... Voi, en tiedä tuletko koskaan ymmärtämään, mitä tarkoitan..."

Risto ei tosiaankaan ymmärtänyt yhtään mitään. Hän aavisti vain, että joku muutos oli Ilmassa tapahtunut eilisen jälkeen, mutta mikä se muutos oli?

Ilma tuntui lukevan hänen ajatuksensa, ennenkuin hän itsekään oli selvillä niistä:

"Risto, anna minun selittää, sillä nyt minä olen sinua voimakkaampi... Ihmiset pelkäsivät, että minä rakastaisin sinua, niinkuin sinun maailmassasi rakastetaan, taikka oikeammin sanoen niinkuin ihmiset rakastavat... Risto, se on totta... Miksi sinä painat pääsi käteesi? Koeta ymmärtää, sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa... Etkö sinä käsitä, että minä, joka olen ruumiillinen raajarikko, en saa tulla myöskin henkiseksi raajarikoksi... Ja jokainen, joka ei koskaan ole tuntenut rakkautta, on pakostakin henkinen raajarikko... Sinä pelastit vangitun prinsessan sellaisesta onnettomuudesta, nyt kuten ennenkin..."

Risto istui yhä vielä pää käden nojassa... Vähitellen hän alkoi aavistaa, että Ilman maailma oli niin paljoa korkeammalla tasolla kuin hänen oma maailmansa, ettei niitä kahta saanut mitata samalla mitalla. Ilma oli pitkän puheensa perästä väsynyt, eikä jaksanut enää sanoa mitään. Ristosta tuntui kuin hän olisi jonkunmoinen kömpelö karhu, joka ei ottanut tottuakseen keijukaisten tapoihin. "Ilma, minä jätän sinut nyt rauhaan. Sinä tarvitset lepoa, ja minä tarvitsen aikaa ymmärtääkseni, eikö niin?"

"Niin, mene vähäksi aikaa pois. Mutta tule takaisin sitten. Tämän asian täytyy tulla aivan selväksi meidän kesken. Ei saa olla mitään väärinkäsityksiä sinun ja minun välilläni, eikö niin?"

"Niin, niin, ja kaikki tulee varmaan selviämään. Anna vain hiukan aikaa kömpelölle karhullesi... Hyvästi muutamaksi tunniksi."

Ilma oli väsyneenä ummistanut silmänsä. Hän oli sanonut sanottavansa ja Riston täytyi kerran ymmärtää. Tuolla hymyili Sini hänelle rohkaisevasti... Ei ollut totta, että hänen elämänsä oli tekokukkia vain. Rakkaus antoi eloa tekokukillekin. Risto olisi sen kerran ymmärtävä...

Iltapäivällä palasi Risto Mäntymäelle. "Ilma, en yritäkään sanoa, että vielä ymmärrän, mutta minulla on varma vakuutus, että se hetki tulee, jolloin täysin käsitän, minkä aarteen olet minulle lahjoittanut... Nyt minä ainoastaan aavistan hämärästi... Lähden pois, kuten olin aikonut, enkä palaa, ennenkuin voin katsoa sinua silmiin ja sanoa, että ymmärrän. Olenko oikeassa?"

"Tietysti olet oikeassa nyt, kuten aina. Minä tiedän varmaan, että se hetki tulee kerran. Silloin ilmoitat minulle, eikö niin?"

"Minä tiedän, että se hetki kerran tulee... Silloin myös saan valmistaa kuvasi, jota en uskalla nyt tehdä. Vaistomaisesti tiesin koko ajan, että siitä puuttui jotain oleellista, vaikka en ymmärtänyt mitä. Nyt sen tiedän. Sitten sekin valmistuu, kun minulla silmät avautuu..."

Hän suuteli Ilman kättä hyvästiksi ja poistui. — Ilma tiesi, että hänen elämänsä oli saanut toisen käänteen kokonaan. Hänenkin piti valmistautua suureen iloon taikka suureen suruun... Tuliko Risto koskaan ymmärtämään, että rakkautta ei saa pelätä, oli se molemminpuolista taikka yksipuolista? Tuliko hän koskaan käsittämään, että rakkaus saattoi luoda elämää karuimpaankin erämaahan, että se saattoi yhdistää unelmamaailman ja tosimaailman sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, luoda todellisuutta unelmiin ja unelmia todellisuuteen? Se pani tekokukatkin kukkimaan kuin kedon kauneimmat tuotteet...

Syksy kului loppuun ja kohta oli puolet talvestakin mennyt, mutta ei vielä kuulunut sanaakaan Ristolta. Sitten odottamatta saapui sähkösanoma: "Saanko tulla jouluksi Mäntymäelle? Silmät alkavat aueta. — Risto."