Part 4

"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan eristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään elämästä..." Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli epäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.

Isä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka sai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin mitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: "Te ette muista, että meillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin sopukkoihin... Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän elämästä kuin useimmat muut..."

Niinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin... Kysyin häneltä, olivatko ihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko niistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän mietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus ei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan mitä väsyttävin samanlaisuus. "Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen ensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa... Aina vain samaa... Samat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!"

Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta: "Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa, joka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena jo parin tunnin ajan... Ja kumminkin se on yhä vaihdellut..." Hän osoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei näkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: "Tuollainen maisema minusta aina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että jokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä rakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa suuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä laaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat... Monta vuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen että Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen. Satuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon yli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden ja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa päivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina ihanin, pyhin... Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi. Kun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon eteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden... Barbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi Angelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu... Siksi ovat nämä Amerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon pyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta ja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot vaikenemaan... Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta..."

Muutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa ja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun muistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on varmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta, varsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen. "Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta", sanoi amerikkalainen ystäväni... Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta eroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä...

"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet miljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia ennenkuin juna lähtee New Yorkiin... Annattehan nuo viisi tuntia minulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?" — Mielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen päivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä toimittamista.

Kun saavuimme suurelle ja komealle asemalle, jommoisia näkee Amerikan suurissa kaupungeissa, ja joiden rinnalla Europan suurimpienkin kaupunkien asemat tuntuvat mitättömän pieniltä ja nokisilta, pyysi isä O'Brian minua odottamaan hetkisen laajassa odotussalissa. Astuin sisään ja näin parisenkymmentä kiikkutuolia, toinen toistaan houkuttelevampia. Valitsin niistä yhden, josta minulla oli selvä näköala yli tuon laajan, aurinkoisen salin, jonka koko sisustus oli yhtä kaunis ja aistikas kuin mukavakin. Amerikkalainen huone, oli se sitten yleisön käytettävä tai yksityinen, on melkein mahdoton ilman kiikkutuoleja. Tuo harras rakkaus kiikkutuoleihin on mielestäni hauskimpia ilmiöitä suuressa Lännen maanosassa. Sellaista ei Englannissa tapaa ollenkaan, sillä täällä ovat kiikkutuolit melkein tuntemattomia eivätkä suinkaan suosittuja. "Huh, tuollaisia amerikkalaisia hirviöitä! Niissähän tulee vallan merikipeäksi!" kuulee usein englantilaisen huudahtavan. Kiikkutuolit muka todistavat amerikkalaisten hermostumista, joka ei koskaan salli heidän olla hiljaa. Mukavuutta ne eivät tietysti voi tuottaa kenellekään! — Maku on niin erilainen tässä maailmassa. Amerikassa ne minusta olivat ainaisen ilon tuottajina ja hermoja rauhoittavina. Niitä näinkin siellä kaikenlaisia, suuria, pieniä, komeita ja koruttomia, kaikenlaisia, paitsi en noita vieterien päällä liikkuvia hirviöitä, joita Suomessa sanotaan amerikkalaisiksi, ja joissa onneton keinuja tosiaankin voi taittaa niskansa, kun vieterit taittuvat tai luiskahtavat syrjään ja tuoli keikahtaa kumoon. Sellaisia eivät tietysti käytännölliset amerikkalaiset koskaan sietäisi. Mistä lienevät saaneet harhaan johtavan nimensä Suomessa.

Mutta missä viipyi isä O'Brian? Minusta tuntui kuin olisin häntä jo kauan odottanut. Tuolla astui minua kohti hienoon vaalean harmaaseen kevättakkiin ja saman väriseen hattuun puettu muodikas herrasmies, joka ehkä luuli minua joksikin tuttavakseen. En katsonut häneen päin, ennenkuin kuulin iloisen äänen vieressäni sanovan: "Annatteko anteeksi, että annoin teidän odottaa näin kauan?" — En mitenkään tahtonut uskoa silmieni ja korvieni todistusta. Siinähän oli entinen isä O'Brian kuin muotilehdestä leikattu suurkaupungin keikari!

Olin kaiketi matkasta ja keskusteluistamme hiukan väsynyt ja hermostunut, sillä kaikki alkoi tuntua niin merkillisen epätodelta. Olinko minä todellakin valveilla, vai uneksinko minä? Missä oli isä O'Brian, ja kuka oli tuo harmaapukuinen herrasmies? — Miksi ei kukaan selittänyt minulle, mikä oli totta, mikä kuvittelua?

Nousin nopeasti ylös ja harmaapukuinen keikari kuiskasi puoliääneen: "Pyydän ettette nimitä minua enää entisellä nimellä. Nimeni on tästälähin Leo Greenvood."

Omituinen, epämiellyttävä pelko valtasi minut. Mikähän nyt seuraisi? Tämä oli kaiketi unta, mutta olin liian väsynyt sitä vastustamaan ja heräämään. — Astuimme ulos ja seuralaiseni — taivas ties mikä hänen nimensä oli — osoitti melkein vastapäätä olevaa suurta hotellia: "Tuossa on Hotel Bristol, jonne toivon teidän tulevan kanssani syömään päivällistä. Teillä on runsaasti aikaa, ennenkuin juna lähtee New Yorkiin." — Tunsin hotellin, sillä muutamia kuukausia tätä ennen olin esitelmöinyt Suomesta samassa hotellissa, ja tiesin että se oli suuri ja ensiluokkainen. Se antoi minulle äkkiä jonkunmoisen varmuuden tunnon, jota syvimmässä sydämessäni häpesin, sillä mitä minä oikeastaan pelkäsin? Mutta sellaistahan se on se n.s. sivistys, että se usein tappaa luonnollisen, yksinkertaisen käsityksen asioista ja panee syyttä, suotta jänistämään, heti kun tapaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa!

Mr. Greenwood saattoi minut hotellin ruokasaliin, jossa hänen onnistui saada hyvin mukava pöytä ikkunan nurkkauksessa, missä saatoimme keskustella aivan rauhassa. Ei kumpikaan meistä ollut virkkanut sanaakaan, mutta kun olimme istuneet pöytään, alkoi mr Greenwood puhua hyvin vakavasti: "Onko teistä vastenmielistä istua samaan pöytään tällaisen kaksois-olennon kanssa? Annattehan minun selittää hiukan ja edes jonkun verran puolustautua... Muistattehan, että kohtalo se oli, joka meidät saattoi yhteen... En hakenut teidän seuraanne, ettekä te minun, mutta kun satuimme samaan junaan, ja koska esitelmästänne siellä metodistikirkossa päätin, että te olette paljon nähnyt maailmassa ja olette tottunut sekä ymmärtämään että anteeksi antamaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhelin enemmän kuin ehkä olisitte sallinut, jos olisin lupaa pyytänyt... Annatteko minulle anteeksi?" — Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään anteeksi annettavaa. Koetin aina ottaa kiittäen vastaan, mitä elämä tarjosi, ja soin saman oikeuden muillekin. Mutta koska hän itse otti asian puheeksi, piti minun myöntää, että tässä tapahtumassa oli paljon, jota en ymmärtänyt — luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen laatuaan minun kokemuspiirissäni. Eikö kaksoiselämä tuottanut hänelle itselleen vaikeuksia? Eivätkö ihmiset alkaneet juoruta ja eikö hänen piispansa sekaantunut asiaan? Koska kohtalo, kuten hän itse sanoi, oli meidät tällä lailla vienyt yhteen, tahdoin minäkin käyttää tilaisuutta suoraan puheeseen.

Hän näytti tyytyväiseltä, että kysyin, ja vastasi heti: "Ensiksi minun pitää sanoa, että olen tyytyväinen, että olin laskenut oikein otaksuessani teidän nähneen niin paljon omituisia ilmiöitä elämässä, että voitte hämmästymättä nähdä enemmänkin... Mielelläni vastaan kysymyksiinne. En usko, että kärsin tällaisesta elämästä enemmän kuin ihmiset yleensä kärsivät elämästä. Leo Greenvoodilla on omat surunsa ja ilonsa, isä O'Brianilla omansa. Mutta koettakaa ymmärtää, että molemmat olomuodot ovat minulle elinehtoina. Tiedän varsin hyvin, ja te tiedätte sen myöskin — että useimmat ihmiset elävät sisässään kaksoiselämää, tuntevat alituiseen, kuinka eri olennot heidän sielussaan taistelevat ylivallasta, vaikka hyvin harvat voivat taikka uskaltavat sen ulkonaisessa elämässään näyttää. Minulle on helpompi elää täydellisesti, sekä ulkonaisesti että sisällisesti kahta elämää... Mitä ihmisten juoruilun tulee, ei niitä kukaan voi välttää, elipä sitä yhtä tai kahta taikka puolinaista elämää! Kumminkin saatamme niitäkin välttää koko joukon suuremmalla menestyksellä tällaisessa jättiläisyhteiskunnassa, kuin esimerkiksi pikku kaupungeissa. Senhän te lontoolaisena tietysti olette huomannut. On kai ero verraten suuri siinäkin suhteessa Lontoon ja Helsingin välillä... (Minun piti väkisinkin hymyillä) — Mitä piispaani tulee, on hän tavallaan kaikkitietävä pyhimys. Ilman häntä kai olisin aikoja sitten murtunut... Hän ei pidä kaksinaisesta elämästäni ja on siitä usein minulle puhunut, mutta kumminkin hän ymmärtää enemmän kuin kukaan muu, ja hänen sydämensä on suuri ja rakastava. Pääasiallisesti hänen tähtensä tulin tänne tänään, sillä minun täytyy kirjoittaa hänelle Leo Greenvoodina... On merkillistä kokea, kuinka paljon puku ja ympäristö vaikuttaa koko ajatussuuntaan... En voi, vaikka kuinka koettaisin, kirjoittaa hänelle isä O'Brianina samalla lailla kuin Leo Greenvoodina... Ja hänen täytyy ymmärtää molemmat minät, sillä ne kuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan, vaikka ovatkin vallan erilaisia... Minä pyydän teitä hartaasti, että koetatte ymmärtää, vaikka tämä kaikki teistä kaiketi tuntuu mielettömältä... Miksi tällainen elämä tuntuu kaikista niin oudolta, vaikka se epäilemättä on useille todempi kuin esiintyminen aina yhdessä ainoassa muodossa? — Ette voi arvata, kuinka hirveä tuo tunne on, ettei kukaan ymmärrä, ei edes Leona..."

"Kuka on Leona?" kysyin, sillä hänen nimeään en ollut ennen kuullut mainittavan.

"Leona on nainen, jota Leo Greenwood rakastaa, mutta jota isä O'Brian pelkää kuin kuolemaa..."

Minusta alkoi taas tuntua peloittavalta. Oliko mies täydessä järjessä, vai olinko mielisairaan kanssa tekemisissä? Minun omassa mielessäni tuntui olevan, ei kaksi, mutta parikymmentä eri henkilöä, joista yksi veti yhtäänne, toinen toisaanne sotkien koko aivotoimintani vallan pahanpäiväisesti! — Ei, ei hän ollut mielisairas, vaikka hän poikkesi niin paljon tavallisista jokapäiväisistä seuraihmisistä, että oli vaikea seurata hänen tuumiaan. Paitsi sitä, kukapa sen rajan sairaiden ja terveitten välillä niin tarkkaan osaa määritellä! Minusta kyllä tuntui kuin olisin äkkiä muuttanut johonkin toiseen, tuiki tuntemattomaan tähteen, missä outoja asioita tapahtui vallan luonnollisesti..

"Olisin suonut, että Leona olisi teidät tavannut, mutta hän tulee tänne vasta huomenna. Minun täytyi tulla jo tänään, jotta ennättäisin kirjoittaa piispalleni."

"Ymmärsinkö väärin teitä, kun luulin teidän olevan hyvin hartaan katolisen? Eikö Leona siinä tapauksessa hiukan häiritse uskontoanne?"

"Oikeauskoisuuden silmillä katsottuna hän varmaan häiritsee, mutta elämän silmillä katsoen hän ei häiritse... Mutta tietysti ymmärrän aivan hyvin, että tällainen kaksoiselämä on samaa kuin kynttilän polttaminen molemmista päistä yhtaikaa. Kynttilä kuluu loppuun puolta pikemmin, mutta se on myöskin antanut kaksinkertaisen tulen... Ei saa surra ja valittaa, vaikka sillä on ainoastaan puolet siitä palamis-ajasta, jota tasaisesti yhdestä päästä palava kynttilä saa nauttia... Se on vallan oikeudenmukaista..."

Lähtötuntini alkoi jo olla käsissä. Piti kiiruhtaa asemalle. Leo Greenvood saattoi minut sinne, ja tuntui kuin olisin sanonut hyvästi monivuotiselle ystävälle, enkä vain muutaman tunnin tutulle. Junan lähtiessä liikkeelle hän vilkutti iloisesti kädellään ja huusi tuon ainoan sanan: "Kiitos!" Minunkin piti itsekseni kuiskata: "Kiitos sinulle elämä, tästäkin päivästä!"

Parin viikon perästä hän lähetti minulle New Yorkiin yhden kirjoistaan, kauniisiin, vihreihin nahkakansiin sidotun runokokoelman. Siinä oli sekaisin hartaita uskonnollisia hymnejä ja kiihkeitä rakkausrunoja. Kun sota-aikana läksin pois New Yorkista Suomeen, en saanut ottaa mukanani mitään kirjoja, vaan piti jättää tämäkin New Yorkiin. Pari vuotta myöhemmin eräs amerikkalainen ystäväni, sanomalehtimies, toi sen minulle Suomeen. Hän oli tiellä lukenut sen ja kysyi minulta, kuka tuon merkillisen kirjan oli kirjoittanut, sillä siinä ei ollut tekijän nimeä eikä sitä saanut kirjakaupoista ostaa.

"Pidittekö runoista?" kysyin häneltä.

"Muutamat niistä olivat mielestäni erittäin kauniita, täydellinen muoto ja kiihkeän voimakas tunne. Toiset olivat mielestäni epäselviä, melkein mahdottomia ymmärtää."

"Sellainen oli mieskin..."

Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että molemmista päistä poltettu kynttilä oli palanut loppuun...

YHTEISKUNNAN PYLVÄITÄ JA HYLKYJÄ.

Siitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta — kun jouduin muutaman päivän kuluessa läheisiin kosketuksiin silloisen pyhän Venäjän pylväitten ja hylkyjen kanssa. Toisin sanoen, olin tsaarin hallituksen tärkeimpien ja voimakkaimpien kannattajien, santarmien ja ohranalaisten, käsissä sekä valtiollisten vankien parissa. Kun Ukko Ylijumala tahtoo olla oikein suosiollinen, antaa hän inehmolle tuollaiset kokemukset konsentroidussa muodossa, s.o. hän pusertaa kokoon voimakkaita tapahtumia aivan lyhyeen ajanjaksoon, niin että melkein joka minuutti sisältää elämänkokemuksia. Siten iskeytyy kaikki niin syvälle sielun pohjukkaan, että elipä sitä vaikka sata vuotta, ei sittenkään voi muistista poistaa tuollaista aikaa.

Lokakuun lopulla, 1907, oli Rose sisarensa ja lankonsa kanssa — kaikki amerikkalaisia — Pietarissa ja oli pyytänyt minut heidän luokseen sinne hyvästille, sillä heidän oli määrä lähteä varsin pian kotiinsa New Yorkiin. Suostuin mielelläni kutsuun, koska satuin saamaan muutaman päivän loman koulusta. Muutamat sekä Rosen että minun tuttuni, varatuomari Johannes Gummerus ja silloiset nuoret ylioppilaat Filemon Tiderman ja Volter Stenbäck, päättivät pari päivää myöhemmin myöskin lähteä tsaarin komeata pääkaupunkia katsomaan. Pietarissa tapasimme toisemme ensin sattumalta kadulla ja sen jälkeen vietimme pari hauskaa päivää yhdessä amerikkalaisten ystäviemme parissa, teattereissa, kahviloissa ja ostoksilla.

Tuli sitten aika palata kotiin, ja aikaisin lokakuun sunnuntai-aamuna läksin Rosen kanssa suomalaiselle rautatieasemalle, toisten jäädessä vielä Pietariin. Ostin piletin Helsinkiin, ja molemmat astuimme rautatiesillalle mennäksemme junaan, joka jo odotti. Samassa ympäröi meitä joukko santarmeja ja yksi heistä sanoi varsin kohteliaasti: "Tänne, olkaa hyvä", avaten samalla oven johonkin huoneeseen rautatiesillan toiselle puolen. "Me olemme vangitut", kuiskasi Rose hiukan hätäisesti englanninkielellä, mutta minä en ottanut sitä uskoakseni ja vastasin Roselle, että tämä oli kai tavallista matkatavarain tarkastusta, jota jokainen siihen aikaan sai kokea, eikä mitään sen vaarallisempaa.

Huone, jonne meidät saatettiin, oli niin kuvaava viralliselle Venäjälle siihen aikaan — ja kaikesta päättäen yhä vieläkin — että se mielestäni hyvin täyttäisi paikan missä kansatieteellisessä museossa tahansa. Paksulta likaa kaikkialla, seinustalla rikkinäinen sohva ja pari risaista tuolia, seinällä Nikolai II:n öljyvärikuva, nurkassa pyhimys kullatussa kotelossa ja sen edessä kumarteleva, ristinmerkkiä tekevä santarmi. Muistan vieläkin joka piirteen tuossa iljettävässä luolassa.

Kuten olin Roselle ennustanut, käskettiin minua heti avaamaan matkalaukkuni. Sitä tarkastamaan oli tullut kaksi santarmia ja kaksi siviilipukuista lurjusta, arvattavasti jalon ohranan edustajia. Oli melkein liikuttavaa nähdä heidän pitkiksi venyneitä, pettyneitä naamojaan, kun ei kerrassa mitään "vaarallista" löytynyt. Ei sittenkään, vaikka käytetty sukkapari käännettiin nurin ja tarkastettiin oikein ikkunaa vastaan. Vielä kumminkin oli yksi toivo jälellä: ruumiillinen tarkastus oli toimitettava. Rose, joka oli vain tullut minua saattamaan, eikä ollenkaan aikonut matkustaa, otettiin ensin tarkastettavaksi. Minut vietiin siksi ajaksi junasillalle kävelemään, seuranani santarmiupseeri. Käytin aikaa hyväkseni sanoakseni hänelle muutamia totuuksia. Hän koetti puolustautua sillä, että eihän hän asialle mitään voinut. Hän vain totteli käskyä. Kun kysyin häneltä, eikö hänellä sentään ollut sen verran vapaata tahtoa, että saattoi kieltäytyä täyttämästä häpeällisiä käskyjä, sain erittäin kuvaavan vastauksen: "Mutta herran tähden, mitä te vaaditte! Minähän kadottaisin heti virkani, ellen tottelisi!"

Monta kertaa jälestäpäin on muistunut mieleeni tuo santarmiupseerin huudahdus. Ja monta kertaa sen olen kuullut omilta maalaisiltani myöskin. Mutta olihan niitä siihen aikaan myöskin monta, jotka eivät välittäneet, vaikka meni virka ja ehkä menisi henkikin. Missä olisi nyt Suomen vapaus, ellei heitä olisi ollut? — Ja ehkäpä niitä on vieläkin, jos uusi koettelemusten aika tulee!

Rose tuotiin vihdoin ulos, posket punottaen ja silmät säihkyen vihasta. Minut käskettiin huoneeseen, jossa vanha akka rähjä odotti. Ensi työkseen hän ilmoitti minulle — arvattavasti jonkunmoiseksi lohdutukseksi — että hän oli suomalainen! Sanoin hänelle oman mielipiteeni asiasta, josta oli seurauksena, että hän uhkasi kutsua santarmit sisään. Vakuutin hänelle, että he eivät voi olla alemmalla kurjuuden asteella kuin hänkään. Merkillistä kyllä, akka vaikeni ja jatkoi "tutkimustaan" kalpeana ja kädet vavisten. — Ilokseni sain muutaman viikon päästä tiedon, että Suomen rautateillä ei hänen palveluksiaan sen perästä tarvittu. — Monta kertaa olen jälestäkinpäin saanut nähdä, millaisia onnettomia pelkureita tuollaiset hirmuvallan taikka rahan orjat aina ovat. Heidät voi ostaa millaiseen konnantyöhön tahansa, mutta jos he näkevät, että heitä ei peljätä, alkavat he itse vavista pelosta, mahdollisesti luullen, että tuossa on joku, jolla on takanaan vielä mahtavampi voima! — Kuulin kerran erään poliisipäällikön valittavan, että sen maan ohranaan ei saa rehellistä väkeä, maksoipa heille minkä palkan tahansa. En tässä tahdo mainita, mistä maasta oli kysymys, mutta otaksun, että asian laita on sama kaikkialla. Todistus siitä, että ihmisluonto sentään on parempi kuin pessimistit väittävät!

Turha kaiketi sanoa, että ruumiillinen tarkastus ei tuottanut sen suurempia tuloksia kuin tavaroidenkaan tarkastus.

Sitten seurasi kuusi pitkää tuntia samassa santarmihuoneessa, kunnes saimme kuulla päätöksen: Meidät piti toimittaa, ei vapauteen, vaan vankilaan.

Tietysti meitä ei viety yhdessä, vaan kumpikin uskottiin eri santarmin kuljetettavaksi. Minua kuljettava santarmi oli nuori, tyhmän ja hyväluontoisen näköinen. Heti kun päästiin muutaman sylen päähän asemalta, hän alkoi keskustelun ja kysyi, miksi minut oli vangittu. Sanoin lyhyesti huonolla venäjänkielellä, etten tiennyt syytä. Santarmi huokasi syvään ja sanoi surullisella äänellä: "Venäjällä ei ole vapautta... Ei vapautta!" Siihen loppui keskustelumme. Olin hirveän väsynyt eikä muutoinkaan tehnyt mieli jatkaa. Kohta saavuimmekin surullisen kuuluisalle Spalernaja kadulle, jonka varrella vankila sijaitsi.

Mieleeni on painunut muisto tuosta santarmi raukasta, joka kaikesta päättäen oli vallan epävarma tuki tsaarin järjestelmälle. Kun olimme päässeet vankilan portille, ei kuulunut ensin ketään avaamaan sitä. Santarmi otti silloin taskustaan nenäliinan, joka ehkä kerran oli ollut valkoinen, mutta jonka väriä nyt oli mahdoton määritellä. Sillä hän hartaasti pyyhki likaista puupenkkiä portin vieressä ja pyysi minua istumaan. Se oli tuollainen epäröivä, arka suosionosoitus, jolla hän varmaan tahtoi sanoa, että kohtaloni suretti häntä..

Vihdoin aukeni portti ja minut vietiin sisään kahden santarmin vartioimana, kuten vaarallista rikollista ainakin. Portaita ylös, portaita alas, pitkin pitkiä käytäviä, ja sitten taas uusia portaita ja uusia käytäviä. Luulin nääntyväni väsymyksestä. Eikö tästä milloinkaan tullut loppua! Vihdoin minut työnnettiin huoneeseen, jossa univormupukuinen mies alkoi puhua pomottaa venättä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Hän huomasi, että keskustelumme kävi kovin yksipuoliseksi ja viittasi santarmeille viemään minut pois. Taasen uusia portaita ja käytäviä ja sitten toiseen huoneeseen, jossa laiha, kiukkuisen näköinen nainen alkoi samanlaisen kuulustelun samanlaisella tuloksella.

Aloin jo kovasti kaivata "huonompaa" seuraa, koska tuollainen yhteiskunnan pylväitten seassa liikkuminen ei nähtävästi oikein sovellu tavallisen ihmisen turmeltuneelle luonnolle. Sen olen sitten jälestäkinpäin usein huomannut.

Pian toteutuikin toivoni. Tulimme taas pitkään käytävään, jonka oikeanpuolisella seinällä näin useita rautaristikolla suojattuja ovia. Yksi niistä vedettiin nopeasti auki ja minut työnnettiin sisään. Ovi läiskähti kiinni perässäni.

Ensimmäinen vaikutelma oli se, että huone oli hyvin matala ja himmeästi valaistu. Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja sen ympärillä penkit, joilla istui useita tupakoivia naisia. Väsymys esti minua tarkkaan ymmärtämästä, missä olin, ja jäin seisomaan oven suuhun, tuijottamaan vastapäätä ovea häämöttävään seinään, jossa pienen, rautaristikolla varustetun ikkunan alla näkyi omituinen olento. Oliko se nuori tyttö, vai oliko se enkeli, tänne lähetetty meitä lohduttamaan? Hän oli sanomattoman kaunis. Suuret, tummat silmät katsoivat suoraan minuun, ja ruskea, aaltoileva tukka riippui irrallaan melkein lattiaan saakka. (Proosallinen selitys oli tietysti, että sen täytyi vasta pestynä olla irrallaan kuivamassa, mutta sitä en silloin ymmärtänyt). — Puku oli hänellä sininen, meidän Aino-pukua muistuttava, olkapäiltä alas ulottuva hame, jonka alta näkyi hienon valkoisen puseron hihat ja kaulus. Metsän sinipiika hän kaiketi olikin... Oli tänne eksynyt...

En tiedä, miten kauan seisoin tuijottamassa tuohon kauniiseen näkyyn... Heräsin vasta, kun sinipiika astui kädet ojennettuina luokseni. "Kuka olette ja miksi olette täällä?" kysyi hän venäjäksi.

Vastasin hänelle, etten puhunut venättä. "Mitä kieltä te puhutte?" kysyi sitten sinipiika ranskaksi. Sanoin mieluimmin puhuvani englantia, mutta mahdollisesti voisin suoriutua myöskin ranskan, taikka saksankielellä. Sinipiika hymyili ja alkoi puhua sujuvaa englanninkieltä.

Selitin hänelle, kuka olin ja että syytä vangitsemiseeni en tiennyt. Arvelin, että tsaarin urkkijat olivat saaneet selville, että olin jo pari vuotta ollut yhteistyössä Venäjän vapaustaistelijain kanssa, koska ymmärsin, että oma maani saattaisi tulla vapaaksi vasta silloin, kun Venäjän hirmuvalta oli kukistettu. Olihan siinä syytä kylliksi.

Sinipiika aikoi juuri esittää muut huoneessa olijat, kun ovi samassa aukeni ja Rose työnnettiin sisään. Hänet oli ensin viety toiseen koppiin, mutta hän oli nostanut jymyn ja vaatinut niin kiihkeästi päästä sinne, missä minäkin olin, että oli pitänyt "kotirauhan" tähden hänet muuttaa luoksemme. Meitä oli nyt kokonaista kymmenen samassa pienessä huoneessa.

Sitten alkoivat nuo elämäni merkillisimmät neljä päivää.

Sinipiian nimi oli Natasha Kamensky. Hän oli saanut monipuolisen kasvatuksen, viimeksi Sorbonnen yliopistossa, Parisissa, ja oli mitä suloisin esimerkki hienosti sivistyneestä venäläistytöstä, joka sulollaan voittaa ihmisten sydämet. Oli heti selvä, että Natasha oli tämän ryhmän johtava henki, jonka rauhoittava läsnäolo ja auttava käsi oli käynyt kaikille yhtä tärkeäksi kuin ruoka ja juoma. Vaikka hän ei ollut iältään paljoa yli parin kymmenen, oli hänellä jo monivuotinen kokemus vapaustaistelun vaaroista ja uhrauksia vaativasta antaumisesta. Pelkään, että moni meistä olisi jo alussa murtunut, ellei Natashan nuori ja voimakas käsi aina olisi ollut tukemassa.

Olen usein kuullut ihmisten sanovan, että voi, voi sentään, kuinka ne tuollaiset hennot, hienosti sivistyneet tytöt voivat kestää vankilan kauhuja! Se on kokonaan väärä ajatussuunta. Muistan kuinka itse kerran kysyin melkein samalla lailla eräältä vapaustaistelun johtomieheltä, jota oli kidutettu mitä kauneimmalla tavalla Schlüsselburgin vankilassa, mutta joka sieltä päästyään jatkoi työtä yhtä suurella innolla kuin ennenkin. "Kuinka on mahdollista, että te, sivistynyt mies, tottunut henkisesti kehittyneeseen seuraan, saatoitte kaiken tuon kauhun kestää?" kysyin häneltä. Hän hymyili: "Juuri siksi, että olin, kuten sanoitte, sivistynyt mies. On vallan hullu käsitys, että jos ihminen on koko ikänsä saanut olla ilman henkistä ruokaa ja usein ruumiillisestikin nälkää nähnyt, niin hän on kuin kotonaan venäläisessä vankilassa. Mitäpä hän muka välittäisi siitä kurjuudesta, onhan hän kurjuuteen syntynyt ja kurjuudessa kasvanut! Uskokaa minua, ei kukaan tunne olevansa 'kotonaan' venäläisessä vankilassa. Mutta sivistynyt mies, sellainen, jonka ajatuskykyä on johdonmukaisesti kehitetty, jolla on laajoja tietoja maailman menosta, joka on tottunut tutkimaan syitä ja seurauksia — hänellä on suuri henkinen varasto käytettävänään, jota ei ole hänen kurjissa oloissa kasvaneella veljellään. Siksi hän kestää paljoa kauemmin sitä henkistä kidutusta, joka tulee kaikkien osaksi tsaarin 'omassa vankilassa', kuten Schlüsselburgin virallinen nimitys on." — Samaa kuulin sittemmin monelta muultakin. Jota suurempi henkinen pääoma on käytettävänä, sitä kauemmin ihminen kestää henkistä kidutusta. Ruumiillinen kidutus on toisarvoinen henkiseen kidutukseen verraten.

Rosen tulo luoksemme oli suuri ilo kaikille. Rosella on aivan oma tapansa levittää uutta eloa, väsyneisiin. Rosen ystävienkin olen usein kuullut sanovan, että Rose vain uneksii, mutta ei saa mitään toimeen. Kaiken, mitä hän tekee, hän tekee _huomenna_, tänään hän vain kertoo ihmeellisistä aikomuksistaan. Se on vallan totta, mutta sittenkin väitän, että Rose on hyödyllisimpiä ihmisiä maailmassa. Hän on lämpöä luovana aurinkona, hän on kesän kukkien antamana ilona — miksi hänen pitäisi tehdä työtä? Miksi hänen pitäisi tuhlata rakkautta ja iloa levittäviä ominaisuuksiaan ahertamalla jokapäiväisen leipänsä tähden? Kuten tavallista, Rosen tulo elvytti meitä kaikkia, ja nyt alkoi vallan luonnollisesti keskustelu sujua.

Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi kaksi öljykeittiötä ja molemmilla porisi pata, missä kiehui riisipuuroa. Kaksi tytöistä oli sekoittamassa keitosta, ja Natasha selitti, että siinä kiehui meidän päivällisemme. Valtiollisilla vangeilla oli tsaarin aikana muutamia etuoikeuksia, niin kauan kuin istuivat tutkintovankilassa. M.m. he saivat itse keittää ruokansa ja hankkia siihen tarvittavat raaka-aineet. Toinen meidän naisvartioistamme osti, mitä tarvittiin, rahoilla, joita säilytettiin meitä varten vankilan konttorissa. Monella oli sukulaisia, jotka jättivät rahaa konttoriin meidän puolestamme, ja ne, joilla ei ollut sukulaisia eikä omia varoja, saivat valtiollisten vankien "punaiselta ristiltä" viisi ruplaa kuussa ruokaan ja vaatteisiin. Paraimmassakin tapauksessa olivat varamme hyvin rajoitetut, niin että meidän huoneemme eli pääasiallisesti riisipuurolla, joka oli sekä halpaa että ravitsevaa. — Kun puuro oli valmis, otimme esiin "serviisimme", johon kuului kahdeksan lusikkaa, kaksi ehyttä ja yksi rikkinäinen veitsi, pari kahvelia ja muutama kuppi ja lautanen. Hyvällä tahdolla — ja sitä oli runsaasti — suoriuduimme auttavasti, ja päivällinen maistui oivalliselta, varsinkin Roselle ja minulle, jotka olimme hirveän nälkäisiä ja väsyneitä.

Syötyämme sateli kysymyksiä oloista vankilan ulkopuolella. Minun piti tarkkaan selittää Suomen olot, ja ilokseni huomasin, että asiat eivät olleet tuntemattomia parhaimmalle osalle Venäjän asukkaita. Puhuessamme en voinut olla muistelematta Dostojevskyn sanoja, että Venäjän henkinen ylimystö on löydettävissä vankiloissa ja Siperiassa. Niin se oli Dostojevskyn aikaan, ja niin lienee nytkin, vielä suuremmassa, vielä hirvittävämmässä määrässä. Kuinka monta vuosikymmentä vielä kulunee, ennenkuin se onneton maa alkaa lähestyä sivistysmaitten tasoa!

Useimmat tovereistamme polttelivat savukkeita ruokaveron jälkeen, ja sitten yksi heistä ilmoitti, että Rosen ja minun pitää myös joutessamme jotain tehdä. Meille annettiin katkennut kynäveitsi, jonka joku oli saanut hyvin salaa tuoduksi huoneeseemme, sillä sellaisen omistaminen oli kauhea rikos. Sitä säilytettiinkin kuin silmäterää, ja nyt se vedettiin esille piilostaan, jotta Rose ja minä saisimme kaivertaa nimemme pöytään, sillä jokainen siinä huoneessa ollut oli tehnyt samoin. Pöytä olikin niin täynnä nimiä, ettei siinä monta tyhjää kohtaa enää ollutkaan. Kovalla työllä saimmekin vihdoin nimemme jokseenkin syvään koverretuksi pehmeään puuhun. — Venäjän viimeisen vallankumouksen jälkeen kuulin, että koko "hotellimme" ja sen mukana myöskin historiallinen pöytä, oli joutunut tulen uhriksi. Sääli pöytää, sillä sillä oli pitkä, surullinen historia!

Natasha tahtoi sitten, että saisimme kuulla laulua. Heti asettuivatkin laulajattaremme yhteen ja saimme kuulla ihania duettoja ja surullisia venäläisiä kansanlauluja. Laulajia oli kaksi, Misha ja Shura. Misha oli kaunis armenialainen tyttö, jonka lyhyt kihara tukka ja poikamainen ulkomuoto olivat hankkineet hänelle liikanimen "Misha", vaikka hänen korkea, heleä sopraanonsa oli kaikkea muuta kuin poikamainen. Kalpea, hiljainen Shura omisti syvän, tunnetta uhkuvan alton. Sekä Misha että Shura olivat olleet oppilaita Pietarin konservatoriossa, jossa heidän piti valmistautua laulajattariksi, mutta vapaustaistelu oli vetänyt heidät mukaansa, ja se melkein aina päättyi vankilaan.