Part 6

Kaikki se kurjuus, laittomuus, avuttomuus ja toivottomuus, johon he olivat matkoillaan tutustuneet, oli katkeroittanut Boris Karskyn mielen niin paljon, että Olga pelkäsi hänen järkensä murtuvan. Boris ei enää uskonut rauhallisiin keinoihin. Hallitus käytti yksinomaan pakkokeinoja, siis kova kovaa vastaan! Terrori oli ainoa tehokas taistelutapa. Rauhallisesta uneksijasta Boris oli muuttunut terroristisen liikkeen pääpylvääksi. Olga ei siitä pitänyt, ja kun Boris sen huomasi, lakkasi hän kokonaan kertomasta Olgalle toimistaan.

Heillä oli pieni asunto Pietarissa, ja Boris oli pukeutunut vuokra-ajuriksi ja oli ulkona aamusta iltaan. Vaikka hän ei ollut mitään kertonut, aavisti Olga, että jotain tärkeätä ja hirveätä oli tekeillä. Voi niitä kauheita päiviä ja unettomia öitä viime viikkoina! Olgan hermot olivat aivan pilalla ja hän pelkäsi ruumiillisesti murtuvansa. Hän ei enää milloinkaan uskaltanut mennä ulos päiväiseen aikaan, ei muuta kuin iltahämyssä ja silloinkin kasvot paksun harson peitossa, sillä tuo onneton kauneus oli alituisena huomiotaherättävänä vaarana.

Eräänä aamuna, kun Boris läksi ulos, oli hän suudellut Olgaa hyvin hellästi ja katsonut häneen kauan ja ääneti. Sitten hän oli taas häntä kiivaasti suudellut. Olgaan oli tullut kummallinen levottomuus, joka kasvoi kasvamistaan. Illempana, kun Boris ei ollut vielä palannut, kävi Olgan levottomuus aivan sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä ulos. Ehkä joku voisi kertoa hänelle, mitä oli tekeillä. Hän oli astunut pari katuväliä, kun äkkiä hirveä jysähdys melkein kaatoi hänet. Akkunoita särkyi helisten, huutoa ja melua kuului etäältä ja tuntui kuin koko kaupunki olisi järkkynyt perusteillaan.

Ihmiset alkoivat juosta melua kohti, ja melkein tietämättään mitä hän teki, alkoi Olga juosta samaan suuntaan muiden mukana. Harsonsa hän oli heittänyt pois, ja posket punottivat kiihkosta, sillä kamala aavistus sanoi hänelle, että Boris Karsky oli siellä jossakin. "Ministeri elää vielä!" kuuli hän jonkun huutavan, ja melu yhä kiihtyi.

Äkkiä joku tarttui Olgan käsivarteen ja hän tunsi poliisiksi puetun toverin. "Joudu pian pois... Siellä vangitaan kaikki", kuiskasi valepoliisi vetäen Olgan pienelle sivukadulle, pois väkivirrasta. "Pakene niin pian kuin pääset ja pelasta mitä voit", kuiskasi valepoliisi ja poistui kiireesti.

Vaistomaisesti Olga kiirehti kotiinsa, otti sieltä kaikki rahat ja kallisarvoisen kaulakoristeen, joka hänellä oli entisiltä ajoilta. Sitten hän juoksi takaoven kautta ulos ja meni erään hyvän toverinsa luo, joka tiesi kertoa, että santarmit olivat murtautuneet puolen tunnin perästä Olgan asuntoon, mutta löysivät pesän tyhjänä.

Entä Boris Karsky?

Hän oli heittänyt pommin ministerin vaunua vastaan ja saanut itse surmansa, mutta ministeri oli ainoastaan lievästi haavoittunut. Siinä kaikki.

Olgaa haettiin kaikkialta, ja mitä mielettömimpiä juttuja pantiin liikkeelle hänestä. Hän oli muka koko terroristisen liikkeen johtaja ja sielu. Ihmeellisellä kauneudellaan hän kahlehti miehet ja sai heidät tekemään hurjia tekoja. Jos hänet saataisiin kiinni, katkeaisi koko liikkeen selkäranka. Siksi pantiin palkinnot hyvin korkeiksi hänen vangitsemisestaan.

Melkein joka päivä kertoivatkin lehdet, että Olga Karsky oli vangittu, milloin Moskovassa, milloin Odessassa ja nyt viimeksi Tiflisissä. Poliisin jäljet johtivat nähtävästi etelään, mutta täällä istui Olga rukka Heikki Karhun atelierissa, kylmässä Helsingissä.

Meidän ensi huolenamme oli koettaa saada hänen hermonsa hiukan parempaan kuntoon, ennenkuin rupesimme puuhaamaan häntä pois maasta. Hiukan ne ehkä paranivatkin, mutta hänen kiihkeä halunsa Parisiin, jossa hänellä oli ystäviä, ei antanut hänelle paljonkaan lepoa. Pari viikkoa hän kumminkin viipyi Helsingissä, mutta tietysti hänen olonsa kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Sitten eräs ystävällinen merikapteeni auttoi häntä ja vei hänet laivallaan Kööpenhaminaan, josta hän verraten helposti pääsi Parisiin.

Pariin vuoteen emme kuulleet hänestä mitään, mutta emme koskaan unohtaneet häntä, sillä paitsi erinomaista kauneuttaan, hänellä oli monta ominaisuutta, jotka olivat avanneet silmämme näkemään Venäjän vapaustaistelun voimaa ja heikkoutta. Tulinen tunne-elämä, joka helposti läikähti ylimmästä onnesta syvimpään epätoivoon ja päinvastoin, rajaton mielikuvitus, innokas uhrautumishalu, pelottomuus ja lapsellinen tietämättömyys tosi elämästä. Pikku Olga raukka!

Kerran sitten eräs tuttavamme Parisista saapui Helsinkiin, ja häneltä kuulimme surullisen tarinan:

Olgan rahat olivat nopeasti kulutetut loppuun, sillä hänen epäkäytännöllisyytensä oli yhtä suuri kuin hänen halunsa auttaa kaikkia, jotka apua taritsivat. Köyhyyden lisäksi tuli turmeltunut hermosto ja taivaallinen kauneus. Kaikki nuo yhdessä veivät Olgan nopeasti alaspäin. Ensin hän sai työtä taiteilijan mallina, mutta pian kyllä hänestä oli tullut surullisen kuuluisa boulevardityttö. Venäläinen siirtokunta Parisissa tuomitsi hänet armottomasti, sillä hän saattoi vain pahaa mainetta heille. Olga oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt olivat kaikki jäljet hänestä ummessa. Parisi oli niellyt hänet kokonaan.

* * * * *

Suomessa kasvoi venäläinen sorto kasvamistaan. Monta yksityisasiaa tuli lisää, niin että olin päättänyt siirtää asuntoni Helsingistä Lontooseen.

Eräänä sumuisena marraskuun iltana vuonna 1914 istuin huoneessani, kun kuulin jonkun koputtavan ovelleni:

"Come in, please!"

Sisään tuli mustaan, vaatimattomaan pukuun puettu nainen. Hän seisahtui epäröiden ovelle eikä virkkanut mitään. Menin hänen luokseen ja tiesin heti, että olin hänet ennen nähnyt, mutta en tiennyt missä enkä voinut muistaa nimeä.

"Ettekö tunne minua enää?... Ettekö muista Olga Karskya?"

"Olga, pikku Olga!" Otin häntä kädestä ja suutelin häntä. Aivan kuten ensi kerran tavatessamme, hän purskahti kovaan itkuun, pää olkapäälläni.

Hän oli onneton, kovin onneton. Hän vihasi koko elämää, eikä enää koskaan tahtonut palata Parisiin. Hän oli kuullut muutostani Lontooseen ja oli tullut minua tapaamaan, jotta auttaisin häntä pääsemään Venäjälle.

"Mutta rakas lapsi, nythän on sota, eikä ole mitään mahdollisuutta päästä Venäjälle."

"On, on. Minulla on hyvä passi ja riittävästi rahaa, mutta tarvitsen ystävien osoitteita Pietarissa."

"Lapsi raukka, en voi teitä auttaa. En tunne ketään siellä."

"Kuinka ette tunne?"

"Elämä heitti minut pois entisiltä asuinsijoiltani. Kotini ja työni on nyt Lontoossa."

"Onko vanha Aleksander Aleksandrovitsh vielä Lontoossa?"

"On kyllä."

"Rukoilen teitä, viekää minut hänen luokseen. Luottakaa minuun, rukoilen teitä, luottakaa, luottakaa minuun! En voi elää, jos kaikki minua epäilevät ja ylenkatsovat..."

"Rakas Olga. Luotanhan minä teihin. Tyyntykää nyt, lapsi, niin lähdemme sitten yhdessä Aleksander Aleksandrovitshin luo."

Menin keittiöön ja laitoin meille voimakasta englantilaista teetä, jonka tiesin parhaaksi lääkkeeksi tällaisissa tapauksissa. Yhdessä juodessamme teetä näin, mikä muutos Olgassa oli tapahtunut noina seitsemänä vuotena, jotka hän oli viettänyt Parisissa. Kaunis hän oli tavallaan vieläkin, kaunis kuin lakastunut ruusunen. Iho oli puuterin ja maalin turmelema ja silmät mustien renkaitten ympäröimät. Mutta sama surumielinen syvyys niissä vieläkin viehätti, ja tukka oli taas kiiltävän musta, kuten ennen, hänen tullessaan Helsinkiin. Muistutin häntä siitä, kuinka olimme hänen tukkansa punaiseksi valaisseet, ja kohta hän puheli tyynesti ja iloisesti niinkuin entinen 20-vuotinen Olga.

Kello oli jo kahdeksan, kun läksimme maanalaisella junalla Bloomsburyn kaupunginosaan, jossa vanha Aleksander Aleksandrovitsh asui. Vanha harmaapäinen, valkopartainen ukko, joka maanpakolaisena oleskeli Lontoossa, oli ainakin kymmenen vuotta asunut samassa huoneessa Bloomsburyssa, minne säännöllisesti kerran viikossa kokoontui venäläisiä pakolaisia keskustelemaan onnettoman isänmaansa asioista ja saamaan lohdutusta koti-ikävässään. Sodan puhjettua oli uusi toivo herännyt kaikissa. Ehkä vihdoin Venäjänkin vapaus oli koittava!

Olin toivonut, että Aleksander Aleksandrovitsh olisi yksin kotona, sillä tämä ei ollut hänen varsinainen päivänsä "kotona", mutta se toivo petti. Kun astuimme sisään, näin ukon olevan vilkkaassa keskustelussa kahden, äsken Parisista saapuneen, nuoren venäläisen kanssa. Samovaari höyrysi pöydällä, ja toinen vieraista, Vera Ivanovna, kaatoi juuri teetä laseihin, Aleksander Aleksandrovitshin ja Volodjan odottaessa pöydän ääressä.

"Anna ihmiselle aate, jonka puolesta hän voi taistella ja antaa henkensä... Silloin teet hänestä sankarin..." selitti ukko Volodjalle.

Kun astuimme sisään, vaikeni puhe, ja minä huomasin, että Vera ja Volodja katsahtivat toisiinsa merkitsevästi. Olga punastui kovasti, mutta minä koetin olla ikäänkuin en olisi mitään huomannut. Aleksander Aleksandrovitsh ei epäillyt mitään. — Menin hänen luokseen ja sanoin:

"Aleksander Aleksandrovish, tässä tuon nuoren toverin, joka tahtoisi kysyä neuvoa teiltä."

Ukko tuli heti avosylin Olgaa vastaan ja veti hänet istumaan pöydän ääreen.

"Vera lapseni, annapas teetä tälle uudelle toverillekin."

Vera oli totinen kuin myrskyilma, ja huulet yhteen puserrettuina hän ojensi lasin Olgalle virkkamatta sanaakaan. Volodja supatti jotain hiljaa Veralle, ja yhdessä he sitten istuivat hiukan loitommalle, ikäänkuin eivät enää olisi samaan seuraan kuuluneetkaan. Ilma kävi yhä painostavammaksi, ja ainoa, joka ei mitään huomannut, oli hyväluontoinen, vanha isäntämme. Rupesin ehkä hiukan hermostuneesti selittämään, että olin tuntenut Olgan monta vuotta sitten, ja että hän nyt pyrki takaisin Venäjälle.

Näin että sekä Vera että Volodja katsoivat minua, omituinen ilme silmissä.

"Niin", alkoi Olga, "tahdon välttämättä palata Venäjälle..."

"Venäjälle!" huudahti Vera selvällä ivalla, ja Volodja purskahti nauruun...

Nyt oli mitta täysi. Olga oli hypähtänyt seisaalleen ja puhui kiihkeästi itkusta vapisevalla äänellä:

"Mikä oikeus teillä on ivanauruunne? Kyllä minä tiedän, että olen musta syntinen, ettekä te ainakaan ole lianneet valkoisia käsiänne koettamalla auttaa minua ylös loasta... Mitä te tiedätte elämästä ja kärsimyksistä?... Mitä te tiedätte epätoivosta?... En ole tehnyt mitään, joka veisi minulta oikeuden antaa henkeni Venäjän edestä. Sen tiedän! Sen tiedän, te sydämettömät... Enhän muuta pyydä kuin sovittaa hengelläni, mitä olen velkaa Venäjälle..."

Hän puhkesi hillittömään itkuun ja seurasi minua vastustelematta, kun panin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja vedin hänet sohvaan istumaan.

Vanha isäntämme oli kuin puusta pudonnut.

"Rakas lapseni, pikku tyttö raukka, eihän kukaan naura ivallisesti... Sehän on meidän kaikkien syvin ja pyhin toivo — saada antaa henkemme Venäjän edestä... Lapseni, kyyhkyseni... Ei pidä itkeä, ei pidä itkeä..."

Ukko huokasi syvään ja silitteli Olgan päätä... "Nuoret, nuoret... Ne ovat aina niin kärsimättömiä..."

Olgan itku hiljeni vähitellen ja hän yritti puhua: "En minä, en minä mitään tarkoittanut... Olen pahoillani."

Vera ja Volodja olivat istuneet aivan ääneti koko ajan, ja Veran silmistä tihkui kyyneleitä, joita hän turhaan koetti estää.

Olgan puhe, joka ensin oli ollut katkonaista, kävi tyyneksi. Hän selitti ukolle tuumansa, ja pian he molemmat vaipuivat syvään keskusteluun nykyhetken mahdollisuuksista. Ukko innostui yhä enemmän ja enemmän. Olga oli sanonut juuri sitä, mitä hänkin oli ajatellut... Nyt oli hetki tullut, jolloin Venäjän toivo taas elpyi. Mutta nuoret pakolaiset olivat olleet niin kylmiä vapaus-aatteelle. He olivat natsionalisteja, ei mitään muuta kuin natsionalisteja... Nyt ei saanut ajatella mitään hetken etuja, vaan aatteen puolesta oli isku iskettävä...

Me muut siirryimme syrjään ja kuuntelimme vain sivulta päin ukon ja Olgan tuumia. Ukko oli valmis auttamaan Olgaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, ja heti piti ryhtyä toimeen...

Oli myöhäinen yö, kun vihdoin erosimme. Veran "anteeksi, toveri", kun hän suuteli Olgaa hyvästiksi, oli vilpitön, ja Volodjan katse oli täynnä lämpöä, kun hän puristi Olgan kättä.

Parin päivän perästä Olga läksi.

* * * * *

Kului viikkoja ja kuukausia, mutta emme saaneet mitään sanaa Olgasta. Kerran sitten saapui Pietarista Lontooseen eräs entinen tuttava, jonka arvelin ehkä jotain tietävän hänestä. Riensin häntä tapaamaan ja kysyin oliko hän kuullut mitään Olgasta. Oli kyllä.

Olga oli onnellisesti saapunut Pietariin, jossa hän heti ryhtyi entiseen työhönsä: levittämään kirjasia sotilaille.

"Entä sitten?"

"Sitten... sitten... Näettekö, hän oli ollut liian kauan poissa eikä osannut olla kyllin varovainen..."

"Ja sitten?"

"Viikon perästä hänet vangittiin... ja... älä kysy enempää..."

"Jatka."

"Hänet heitettiin juopuneille sotamiehille, mutta muutamissa heissä heräsi sääli ja he pelastivat hänet petojen kynsistä..."

En uskaltanut kysyä enempää, ja ystäväni istui pää käsien nojassa. Sitten hän jatkoi hiljaa:

"Sitten vihdoin hänen kärsimyksensä loppuivat... Hänet ammuttiin..."

MARTTYYRIT.

_(Satu)_

Oh kerran valtakunta, jossa asui ylhäinen kreivi. Hän oli ollut nuoruudessaan sotilas ja tottunut taistelemaan, ja siksi hän ihaili taistelua yli kaiken. Se sopi varsin hyvin siinä valtakunnassa, sillä siellä asui alati taistelevaa kansaa. Joskus taistelu oli kylläkin luonnollista ja pakollista, nimittäin taistelu kovaa ja karua luontoa vastaan, jotta saisi leipäpalan lähtemään ruumiin ylläpitämiseksi, mutta sellainen taistelu oli ylimalkaan liian kovaa ja liian runotonta herättääkseen mielenkiintoa sellaisissa henkilöissä, joilla oli korkeammat ihanteet, kuten esimerkiksi ylhäisellä kreivillä. Kreivi taisteli ainoastaan ylhäisten aatteiden puolesta, sellaisten, joita ei alhaiso voinut edes ymmärtää, vielä vähemmän niihin innostua.

Mutta kreiviä vaivasi suuri suru: hän oli leski eikä hänellä ollut yhtään perillistä. Yksi hänen pääaatteistaan — monet luulivat, että se oli hänen ainoa aatteensa, — oli se, että ylhäisten sukujen piti pitää huolta rodun jatkuvaisuudesta. Koska hän oli sukunsa viimeinen eikä enää nuori, kiiruhti hän heti vaimonsa kuoltua hankkimaan uuden puolison. Hän oli rikas ja onnistui siis verraten pian löytämään nuorehkon aatelisnaisen, joka suostui rupeamaan hänen kreivittärekseen. Komeat häät vietettiin, ja muutaman kuukauden perästä tiesi kreivi, että hänen hartain toivonsa tulisi toteutumaan ja hänelle syntyisi perillinen.

Vanhan kreivin ilo oli niin suuri, että hän sai vallan uskonnollisuuden puuskan, jommoista hän ei ikinä ennen ollut kokenut. Jok'ikinen ilta hän rukoili jokseenkin näin: "Oi haltija kohtaloiden, anna perilliselleni suuri kunnianhimo ja suuri tarmo taistella, ja anna hänelle myöskin kyky valita aate, jonka puolesta maksaa vaivaa taistella. Varjele häntä sodalta ja kalliilta ajalta, ja anna hänelle taito johtaa niitä, jotka häntä alempana ovat." — Hän tunsi sydämessään, että hänen rukouksensa kuultaisiin.

Mutta vasta liian myöhään hän ymmärsi, että hän oli unohtanut rukoilla, että hänen perillisensä olisi poika. Taikka ei hän nyt oikeastaan ollut sitä unohtanutkaan, sillä hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunutkaan, että kohtalottaret uskaltaisivat — niin juuri, _uskaltaisivat_ — häntä sillä lailla härnätä, että antaisivat tytön syntyä pojan asemesta. Mutta voi, voi, niin kuitenkin kävi. Kun kreivi vihdoinkin käsitti, että hänelle oli syntynyt tyttö, eikä poika, sai hän ankaran raivokohtauksen, joka loppui halvaukseen. Jo seuraavana päivänä tytön syntymisen jälkeen heitti vanha kreivi henkensä.

Kaikesta huolimatta tyttö kasvoi ja vaurastui, ja koska siinä valtakunnassa rakastettiin juoruja yli kaiken, sai hän pian kuulla, kuinka hän oli ollut syypää isänsä kuolemaan, siksi että hän vastoin kaikkia toiveita, vastoin oikeutta ja kohtuutta, oli ollut tyttö eikä poika. Kohtalottaret olivat muutoin täysin määrin täyttäneet vanhan kreivin toivomukset antaen tytölle paljon kunnianhimoa ja loppumattoman määrän tarmoa. Helposti hän myöskin löysi aatteen, jonka edestä maksoi vaivaa taistella, sillä koska hän noin vahingossa oli syntynyt tyttönä ja aina sai kuulla siitä, päätti hän uhrata koko elämänsä hankkiakseen naisille saman aseman kuin miehillä oli. Siinä valtakunnassa, kuten muuallakin maailmassa, elettiin näet vielä sellaisissa oloissa, että miehillä oli kaikki oikeudet, mutta naisilla oli ainoastaan velvollisuuksia. Nuori kreivitär lupasi itselleen, että hän ei lakkaa taistelusta ennenkuin päämäärä on saavutettu, ja hän, juuri hän itse, oli sen saavuttava ja johtava kaikki muut naiset mukanaan.

Nuorella kreivittärellä olikin suuremmat mahdollisuudet sellaiseen tehtävään kuin useimmilla muilla, sillä hän oli hyvin rikas ja ylhäistä sukua eikä häneltä älyäkään puuttunut. Paitsi sitä hän sai selville, että suurissakin maissa juuri ylhäiset naiset olivat ottaneet ajaakseen naisten oman asian, s.o. hankkimaan naisille samat oikeudet kuin miehille. Alhaiso, kiitos onnettarille, oli pysynyt siitä asiasta jotenkin erillään, sillä he touhusivat samanlaisia oikeuksia _kaikille_, miehille ja naisille, riippumatta rikkaudesta taikka köyhyydestä ja kokonaan ylenkatsoen sukujen ylhäisyyttä tai alhaisuutta. Kreivitärtä tuollainen ajatuskin hirvitti, mutta hän lohdutti itseään sillä, että se tietysti oli sulaa hulluutta ja mahdottomuutta. Johan raamatussakin sanottiin, että köyhiä on aina luonamme ja oli siis sula synti koettaa heitä nostaa toisten tasolle. Jos kaikilla on samat oikeudet ja samat edut, niin mistäs sitä silloin kukaan tietää, kuka on parempi ihminen ja kuka huonompi ihminen? Kreivitärtä kauhistutti ajan huono henki, joka saattoi tuollaisia tuumia synnyttää.

Nuori kreivitär kehittyi kaikkien tuttujensa hellimänä ja ihailemana. Hänelle oli hankittu parhaat opettajat, jotka opettivat hänelle koko joukon muutakin kuin ranskaa ja musiikkia ja vesimaalausta. Naimisiin hän ei aikonut mennä, sillä koko valtakunnassa ei ollut ainoatakaan prinssiä eikä edes ruhtinastakaan, ja ne pari kolme kreiviä, joiden arvo oli yhtä korkea kuin kreivittärenkin, olivat joko liian vanhoja taikka liian köyhiä kuroittaakseen kättään niin ylhäälle. Ja tyhmänpuoleisia he myöskin olivat, kuten oikein ylhäisillä kreiveillä on tapana. Tosin nuori kreivitär oli saadessaan paljon ja syvää oppia, tullut niin vapaamieliseksi, ettei hän ollenkaan jyrkästi pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että ihminen alkaa vasta paroonista, vaan myönsi suoraan, että tavallinen aatelismieskin saattoi olla esittelykelpoinen ja moitteeton olento. Kun vuodet vierivät, laajeni hänen näköpiirinsä vieläkin enemmän ja hän lausui kerran tuttavallisessa seurassa, että vaikka miehellä ei aina ollut aatelisnimeäkään, saattoi hänen suonissaan virrata sinistä aatelisverta, varsinkin jos hänen varallisuussuhteensa olivat sellaiset, että saattoi otaksua hänen joutuneen tekemisiin valtakunnan aateliston kanssa. Se oli jo harvinaisen vapaamielinen myönnytys, ja siitä puhuttiinkin paljon valtakunnan pääkaupungissa, ja moni arveli kreivittären menneen liian pitkälle suvaitsevaisuudessa. Naimisiin hän ei kumminkaan joutunut, ja se lohdutti niitä, jotka olivat häntä moittineet.

Kuten jo sanoimme, oli nuorella kreivittärellä suuri ja jalo kunnianhimo, ja hän oli päättänyt kreivillisen nimensä lisäksi hankkia itselleen nimen historiassa naissukupuolen johtajana oikeuksiin. Hänen mielilauseenaan oli "noblesse oblige", eikä hän ollenkaan hyväksynyt sitä, että aateliset pysyivät erillään politiikasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, sillä kuinka maailma saattoi koskaan mennä eteenpäin, jos ihmiskunnan kerma, s.o. aateliset, kieltäytyivät ottamasta sen johtoa käsiinsä?

Kun nuori kreivitär, seuraten suurimpien maitten aatelisnaisten esimerkkiä, otti naisasian johdon käsiinsä, ei valtakunnan hienosto voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Kreivitär oli hyvin tarmokas ja niin lahjakas, että hänen rinnallaan valtakunnan kreivit ja paroonit ja suuri osa tavallista aatelistoakin tuntui vallan aasikokoelmalta, joka ei mitenkään kyennyt hänen kanssaan kilvoittelemaan. Ei heillä ollut suuria aatteita eikä edes kunnianhimoa, mutta eihän ihminen mitään saa aikaan ilman aatteita ja kunnianhimoa.

Nuori kreivitär oli täynnä innostusta, ja ensi työkseen hän perusti naisyhdistyksen pääkaupungissa ja rupesi itse sen puheenjohtajaksi. Sitten perustettiin useita haaraosastoja ympäri valtakuntaa, ja kaikkien johto oli kreivittären käsissä. Jota enemmän hän puuhasi ja teki työtä, sitä enemmän hän innostui asiaan ja sitä suurempaa tyydytystä puuha tuotti hänelle. Naisasia edistyi ja kehittyi nopeasti ja yhdessä sen kanssa kehittyi ja edistyi kreivitärkin. Hän alkoi yhä selvemmin ymmärtää mitä hän tahtoi ja kuinka hän tahtoi asiaa viedä eteenpäin.

Valtakunnan miehillä oli siihen aikaan muutamia suurella varovaisuudella ja paljolla harkinnalla suotuja oikeuksia. M.m. oli kaikki ehdot täyttäville annettu valtiollinen äänioikeus aivan heidän ansioittensa mukaan, niin että valiojoukon parhaimmilla, s.o. niillä, joille kohtalo oli suonut enemmän sekä aineellista että henkistä omaisuutta, oli enemmän ääniä kuin niillä, joille kohtalo oli antanut vähemmän. Valtakunnan kuningas oli käskenyt jyrkästi seuraamaan sitä periaatetta, että sille, jolla oli paljon, oli tätä paljoa vielä lisättävä, ja siltä, jolla oli vähän, oli tätä vähää vähennettävä.

Kreivitär myönsi, että tuo oli jalo periaate, ja sen mukaan hänkin aikoi naisille vaatia äänioikeutta. Nuori kreivitär oli tutkinut myöskin matematiikkaa, ja sen avulla hän saattoi laskea, että jos tätä periaatetta tarkkaan noudatettaisiin, tulisi jokaista tuhatta miesäänestäjää kohti kaksikymmentäkahdeksan ja puoli naisäänestäjää, joka oli varsin kohtuullinen ja oikea määrä. Häntä hiukan nauratti tuo "puoli" naisäänestäjä, mutta sellaista se on matematiikka. Ei sitä ymmärrä sellainen, joka ei ole sitä oikein tieteellisesti tutkinut.

Juuri näihin aikoihin kuoli nuoren kreivittären äiti, ja sen jälkeen kutsui kansa nuorta kreivitärtä ainoastaan kreivittäreksi, mikä oli vallan luonnollista, sillä alkoihan hänelläkin jo olla enemmän ikää. Eikä vain ikää, vaan myöskin ansioita oli hänelle kertynyt vuosien vieriessä. Hänen innostuksensa naisasiaan oli kasvamistaan kasvanut eikä suinkaan laimentunut. Ei kukaan koko valtakunnassa voinut enää mainita naisasiaa mainitsematta samalla kreivitärtä. Hän ei enää ollut ainoastaan johtaja, vaan koko aatteen luoja, sen sisäinen olemus.

Mutta sitten, ajan kiitäessä eteenpäin, alkoi kreivittärelle ilmestyä myöskin vastustajia, vieläpä varsin vaarallisia vastustajia, ei sellaisia, jotka eivät olisi suoneet mitään oikeuksia naisille — niihin kreivitär oli vallan tottunut ja tunsi heidän vaarattomuutensa — mutta sellaisia, jotka tahtoivat naisille ja myöskin miehille liian paljon oikeuksia. Ensin kyllä kreivitär nauroi makeasti sellaisille mielettömille tuumille, että kaikille, sekä miehille että naisille, piti antaa oikeus ottaa osaa valtakunnan johtoon. Ja kaikille nuo mielettömät vaativat vielä aivan yhtä paljon oikeuksia, huolimatta heidän aineellisista taikka henkisistä edellytyksistään. Kreivittären mielilause oli: "Kunhan he nyt ensin oppivat pesemään naamansa joka aamu, voidaan ajatella heidän oikeuksiensa laajentamista." Valtakunnan pääkaupungissa alettiin siitä syystä nimittää noita äärimmäisyyksiä vaativia "pesemättömiksi", ja se huvitti kreivitärtä paljon, sillä hän käsitti sen jonkunlaiseksi imarteluksi itselleen. Niinkuin se olikin.

Mutta maailma on paha, ja yhä äänekkäämmin alkoivat nuo intoilijat huutaa ilmoille vaatimuksiaan. Vihdoin suuttui kreivitär. Eikö heitä nyt mitenkään voisi saada käsittämään, kuinka mielettömiä tuollaiset houreet olivat? Jumala loi ihmiset erilaisiksi, toisille antoi järkeä ja myöskin tarpeeksi tavaraa, jotta he saattaisivat toteuttaa oikeutettuja toiveitaan. Toiset hän katsoi mahdottomiksi viemään maailmaa eteenpäin eikä siitä syystä suonut heille sellaiseen työhön tarvittavia aseita. Sitä sanotaan siveelliseksi maailmanjärjestykseksi, mutta älköön sitä kukaan yrittäkö sotkea ja potkia tutkainta vastaan. Ne, jotka ovat saaneet vähemmän, tyytykööt palvelemaan niitä, jotka ovat saaneet enemmän ja joille johto on määrätty. Ainoastaan siten ala-arvoisetkin voivat maailmaa auttaa eteenpäin.

Kreivittärellä oli kuitenkin kaikissa koettelemuksissa se tyydytys, että kaikki ne, jotka todellakin olivat jotain, olivat samaa mieltä kuin hän. Kuka siitä välitti, vaikka "pesemättömät" rähisivät tavallista enemmän! Kaikki oli kumminkin kehittyvä juuri niinkuin kreivitär toivoi ja ennusti. Kerran oli koittava se päivä, jolloin naisilla oli samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä, sellaisilla valituilla naisilla, jotka täyttivät kaikki ehdot iän, omaisuuden, rodun, uskonnon, sivistysmäärän y.m. puolesta. Voitto oli kerran tuleva ja se oli oleva kreivittären voitto. Hänen nimessään voitto oli saavutettava, hänelle yksin oli siitä kunnia tuleva ja hän oli oleva liikkeen henkinen johtaja niin kauan kuin hän sai olla täällä maailmassa elävien kirjoissa. Ja vielä hänen kuoltuaankin hänen nimensä oli ikuisesti elävä, suurena, loistavana. Hänelle pystytettäisiin muistopatsaita ja häntä tultaisiin nimittämään naissukupuolen hyväntekijäksi...

Oi, ne olivat ihania, nuo unelmat. Ne palkitsivat kreivittärelle kaiken ankaran työn ja kaikki lukemattomat huolet elämän ajalla.

Valtakunnassa oli paljon muitakin huolia kuin taistelu naisten oikeuksista, sillä kuningas kävi vuosi vuodelta yhä kiukkuisemmaksi ja ilkeämmäksi alamaisiaan kohtaan. Hänellä oli älyä juuri sen verran kuin vaaditaan kuninkaan viran hoitoon, ja senkin vähän hän käytti keksiäkseen uusia kidutuskeinoja asukkaille. Kansa napisi kovasti, mutta aluksi se jäi vain napinaan, eikä kukaan tahtonut ryhtyä tehokkaampiin keinoihin. Kreivitär ei välittänyt sellaisista kysymyksistä, jotka eivät suorastaan koskeneet naiskysymystä, ja hän arveli että koko napinaan ja tyytymättömyyteen oli syynä alemman luokan pahuus, se kun ei ollut tyytyväinen kysymättä tottelemaan ja palvelemaan parempiaan, vaan niskotteli ylempiään vastaan.

Mutta sellainen on paha ihmisluonto, että vaikka kreivitär kyllä neuvoi malttia ja kuuliaisuutta esivallalle, niskottelijat jatkoivat valituksiaan entistä äänekkäämmin. Vihdoin nousi heidän tyytymättömyytensä sellaiseen kiehumapisteeseen, että he panivat toimeen suuren mullistuksen koko maassa. Se tuli kuin äkkinäinen rajumyrsky, jota ei kukaan voinut vastustaa. Yhtenä miehenä he huusivat, että kuninkaan piti luopua virastaan ja kansan piti saada itse hoitaa omia asioitaan.

Kuningas säikähti pahanpäiväisesti ja oli valmis mihin tahansa, sillä hän pelkäsi henkeään raivostuneen kansan käsissä, jota hän niin kauan oli rääkännyt. Nopeasti hän potkasi valtaistuimensa porstuaan ja heitti kruununsa ja valtikkansa ulos ikkunasta. "Ottakaa, ottakaa nämä, kunhan vain säästätte henkeni", hän huusi kauheassa hädässä eikä lakannut huutamasta, ennenkuin ylimmäinen hoviherra kääri hänet yönuttuunsa ja piilotti omaan huoneeseensa. Sinne hänelle sitten tuotiin sana, että hän sai aivan heti matkustaa merentakaiseen maahan ja viettää siellä loput elämäänsä muitten hylkykuninkaitten kanssa. Hän vuodatti ilon kyyneleitä, sillä mitäs siitä kunniasta, kunhan vain henki säilyy.

Kreivitär säikähti myöskin ja arveli viisaimmaksi heti liittyä mullistajiin, sillä eihän sitä muutoin voinut arvata mitä raivostunut kansanjoukko saattoi tehdä. Kreivittärelle oli vuosien kuluessa kertynyt paljon selvää järkeä ja hän arvasi, että kun ensimmäinen kiihko lauhtuisi, seuraisi yleinen hyväntahtoisuus voittajien puolelta kaikkia kohtaan ja silloin oli ehkä vielä tilaisuus saada äänensä kuuluviin. Voittajat ovat aina valmiit lempeyteen ellei tappelussa ole verta vuodatettu, mutta veri pakoittaa ihmispedon esiin, ja silloin on rakkaus kaukana. — Kreivitär ja hänen kannattajansa siis heti selittivät, että oikeastaan he olivat aina olleet aivan samaa mieltä kuin nykyiset mullistajatkin, vaikka heitä oli usein väärinymmärretty. Heille hymyiltiin.

Kun kuningas oli poistettu, laadittiin uudet lait nopeasti. Muutokset kävivät kuin höyryvoimalla, ja kun kaikki oli valmista, oli kaikilla 21 vuotta täyttäneillä miehillä ja naisilla täydet valtiolliset oikeudet riippumatta ulkonaisista tai sisällisistä eduista.

Ei kreivitär, enemmän kuin kukaan muukaan ensi humussa käsittänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut, mutta kun hän sen käsitti, oli se melkein kuolettava isku hänelle. Voiko ihmistä kohdata suurempi onnettomuus kuin että se aate, jonka vuoksi hän on koko elämänsä uhrannut, yhtäkkiä saa täydellisen voiton? Mitä tekemistä sellaisella ihmisellä enää on elämässä? Se ainoa suuri aate, jonka edestä hän on koko tarmollaan työskennellyt, jonka edestä hän on surunsa surrut, ilonsa iloinnut, on voittanut. Kaikki on saavutettu, ei ole mitään taistelua enää, ei mitään toivomuksia.

Kreivittärellä oli sen lisäksi vielä katkeria pettymyksiä nieltävänä: Kuka oli tuon voiton saavuttanut? Ei suinkaan hän, vaan tuo hirveä monipäinen joukko, nuo ylenkatsotut, pesemättömät. Nehän aivan käden käänteessä poimivat hedelmät hänen työstään ja paljon lisää, kaikenlaisia kypsymättömiä hedelmiä ja kaikenlaisia rikkaruohoja. Ei kukaan enää käynyt kysymässä kreivittäreltä neuvoja, ei kukaan tuntunut muistavan, että hän oli olemassakaan. Hän oli syrjäytetty, unohdettu. Nuo pesemättömät, joista ei kukaan ollut kyllin hyvä hänen kengännauhojaan solmiamaan, olivat varastaneet hänen aatteensa, turmelleet sen ja sitten turmeltuneena vieneet voittoon.

Mutta he erehtyvät sittenkin, he erehtyvät tuhat kertaa, jos he luulevat murtaneensa hänet, kreivittären, naisten edestä taistelevan, heitä johtavan jalon kreivittären. Hänellä oli vielä voimia näyttää heille, että hän oli sama taistelija kuin ennenkin...

Hänen ei tietysti johtunut mieleenkään, ettei kellään ollut aikomus häntä murtaa, ettei kukaan muistanut hänen olemassaoloaankaan... Julma uusi aika kiiti eteenpäin huimaavaa vauhtia, rohkaisten ja auttaen niitä, jotka tahtoivat seurata mukana, mutta armotta polkien jalkoihinsa ne, jotka seisoivat tiellä eivätkä edes ymmärtäneet väistyä syrjään...