Part 7

Kreivitär komensi luokseen taitavimman ajutanttinsa, naisen, jolla oli paljon tietoja, paljon työkykyä, sujuva kynä ja vielä sujuvampi kieli, naisen, jolta sanalla sanoen ei puuttunut mitään muuta kuin omaa tahtoa. Mitäpä hän sillä tahdolla olisi tehnytkään, kun kerran kreivitär oli armollisesti ruvennut hänen tahdokseen... Ajutantti siis kiirehti henkisen hallitsijansa luo, joka komensi häntä kirjoittamaan ja sanoin selittämään, että äänioikeus oli otettava pois naisilta... Ajutantti raukka melkein pyörtyi, mutta vastustaa hän ei uskaltanut. Kreivitär huomasi hänen hämmästyksensä, mutta antoi jalomielisesti anteeksi, koska hän ei ainakaan vastustanut, ja sitten hän selitti syyn: naiset eivät vielä olleet kypsyneet. Äänioikeus oli otettava pois heiltä, kunnes he olivat kypsiä sitä käyttämään. Kreivitär itse otti ilmoittaakseen valtakunnalle heti kun hän näki, että naiset olivat kypsät, ja silloin oli aika ruveta miettimään äänioikeutta täysin kypsille valituille...

Ajutantti teki työtä käskettyä, mutta ihmiset vain nauroivat, ja oikeat ystävät säälivät. Uuden ajan ihmiset kutsuivat kreivitärtä vanhaksi hupakoksi ja unohtivat kokonaan, että hän kumminkin aikoinaan oli ollut uraa uurtamassa. Julma, julma uusi aika, joka käänsi kaikki asiat nurin. Pohjalla viruneet olivat nousseet pinnalle ja entiset pinnalla uijat olivat vaipuneet alas näkymättömiin...

Kohtalo oli armollisempi kuin uusi aika. Se otti pois uusien olojen murtaman kreivittären, ja hän sai nukkua iäiseen lepoon...

Uusi aika riensi eteenpäin huimaavaa vauhtia, ja muistot entisistä taistelijoista hälvenivät...

* * * * *

Satu kreivitär-marttyyristä johtui niin selvästi mieleeni, kun muutama vuosi sitten astelin Parisin katuja nuoren amerikkalaisen ystäväni Daisyn kanssa. Daisy ei löytänyt kyllin kuvaavia sanoja osoittaakseen ihastustaan Parisiin. Mitä oli New York, taikka Boston, taikka Chicago Parisiin verraten. Ja kuinka ystävällisiä kaikki parisilaiset olivat hänelle. Kaikki ovet aukenivat hänelle, kun hän vain hiukan koputti... Kysyin häneltä, millä hän koputti parisilaisia ovia, pienillä valkoisilla kätösilläänkö, vai kultadollareilla. Hän nauroi hyväluontoisesti ja sanoi minua epäluuloiseksi peikoksi. Sitten hän selitti minulle, iloa ja nuoruutta uhkuvana, että maailmassa ei ollut toista paikkaa, sellaista kuin tämä Seinen ranta, jossa jokainen kivi, jokainen ikivanha puu kertoi entisaikojen loistosta, ja jossa jokainen tuulenhenkäys tuntui kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta... Daisy oli käynyt vallan runolliseksi, niin peloittavan runolliseksi, että kysyin, kuka oli se sankari, joka häntä nykyjään innostutti. Tiesin hyvin, että sankarit vaihtuivat verraten nopeaan, ja selvänä merkkinä uuden ilmestymisestä näyttämölle oli aina ylenmääräinen ihastus koko siihen seutuun, missä ihailun esine liikkui ja hengitti.

Daisy punastui ja samalla puristi minua käsivarresta niin että minäkin melkein punastuin, ja alkoi samaan äänilajiin kuin usein ennenkin: "Sinä erehdyt kokonaan, jos luulet, että tämä uusi kokemus on samanlainen, kuin kaikki entiset lapsellisuudet. Vakuutan sinulle, että koko maailma on muuttunut minun silmissäni sen jälkeen kuin juuri viikko sitten ensi kerran tapasin Aleksei Mihailovitshin..."

"Mi-mi-mitä? onko uusi sankari venäläinen?"

"Sinä et saa, kuuletko? et saa puhua noin pilkallisesti. Aleksei Mihailovitsh on venäläinen, aito venäläinen, jos niin tahdot. Paitsi sitä, hän on ruhtinas, ikivanhaa sukua, entisistä tsaareista polveutuva, ja hän on myöskin syvästä vakaumuksesta — älä yhtään hymyile — hän on syvästä vakaumuksesta bolsheviki..."

Sitten sain kuulla pitkän ja ihastuneen selityksen tuosta ihmeellisestä polsu-ruhtinaasta, jonka suku ulottui taaksepäin melkein Aatamin aikoihin saakka, taikka ainakin Iivana Julmaan, ja jolla oli huimaavan kauniit ja säihkyvät silmät ja sysimustat kiharat...

"Ovatko ne hyvin pitkät?" keskeytin Daisyä...

"Jos sinä olet noin pilkallinen, en kerro mitään lisää", valitti Daisy, mutta leppyi heti, kun taputin häntä kädelle, ja jatkoi kertomustaan.

Tuskin saatoin seurata Daisyn sanatulvaa, ja tietysti en saanut vastata sanaakaan hänen ihmeellisiin kokemuksiinsa. Aleksei Mihailovitsh tiesi kaikki, ymmärsi kaikki ja oli Daisylle kaikki vaikeat ongelmat ja elämän arvoitukset selittänyt. Rakkaus on ihmeellinen opettaja! Daisyn päähän oli mahtunut sellainen määrä teorioja, sellainen joukko vaikeita venäläisiä nimiä, sellainen historian tuntemus Ruurikin ajoista saakka, että minun päätäni alkoi huimata jo kuunnellessani häntä, enkä iki maailmassa olisi voinut puoliakaan oppia ulkoa, vaikka olisin vuosia siihen työhön uhrannut.

Daisy oli juuri innokkaasti selittänyt, kuinka hyödyttömiä sellaiset oliot kuin porvarilliset ja sosialidemokraatit oikeastaan olivat ja kuinka heillä ei ollut mitään oikeutta elää toisten ankaralla työllä, "hiellä ja verellä", kuten Daisy runollisesti lausui, kokoomalla tavaralla, vaan olisi heidät poistettava tavalla tai toisella ihmiskunnasta. Ruhtinas oli niin sanonut ja totta se olikin...

"Kerro hiukan, millaisessa työssä ruhtinas tätä nykyä hikoilee?" pyysin.

"Jos sinä kysyt tuota ainoastaan ilkeyksissäsi, en vastaa, mutta jos tahdot tietää, niin voin kyllä sanoa, että hänen päätehtävänään on levittää bolshevikien oppeja, sillä ainoastaan ne voivat poistaa köyhyyden ja kurjuuden ja sodat ja vihan maailmasta... Siinä on hänellä työtä hirvittävä määrä, sillä maailma on paha... Kohta hän muutoin aikookin muuttaa Amerikkaan, sillä siellä ihmiset ovat ystävällisempiä kuin täällä Euroopassa..."

"Sen uskon", vastasin. "Me olemme onnettomuudeksi liian lähellä itäistä paratiisia, ja ruhtinas parka saisi varmaan hikoilla kovasti ennenkuin hän voisi saada esimerkiksi meitä käsittämään paratiisin vetovoimaa..."

Nyt näytti siltä kuin Daisy olisi aikonut suuttua varsin täydellä todella, mutta hänen luontainen hyväluontoisuutensa vei nytkin voiton, ja hetken kuluttua hän jo hymyili iloisesti ja huudahti, unohtaen kaikki periaatteet toisten niskoilla elämisestä: "Nyt otamme auton ja lähdemme Bois de Boulogneen syömään aamiaista. Minä aavistan, että ruhtinaskin tulee sinne..."

"Niin, kyllä tiedän. Se on Parisin kalleimpia ravintoloita ja varsin sopiva ruhtinaillekin..."

Daisy nauroi ja minun piti myöntää, ettei häneen voinut suuttua. Hän oli sellainen hyväsydäminen lapsi, joita tapaa Amerikassa tuhkatiheään. Suuri määrä dollareita ja hyvää tahtoa ja varsin pieni annos aivoja.

Aloimme astua sinnepäin mistä tiesimme löytävämme auton, ja juuri kun käännyimme kadun kulmassa, tuli vastaamme vanha, hiukan kyyryselkäinen ukko. Hän vilkasi meihin nopeasti ja astui sitten kiireesti toiselle puolen katua.

"Huomasitko, kuinka kiukkuisesti tuo vanha apina katsoi meihin?" kysyi Daisy.

"En. Oliko hän tuttu meille?"

"Ainakin nimeltä", naurahti Daisy, "vaikka en minä ainakaan aio sellaiseen herraan tutustua."

"Sanohan toki, kuka hän oli. Sen verran voin sanoistasi ymmärtää, että hän ei ole bolsheviki."

"Ei ole, voit siitä olla varma... Hän on kansansa petturi, mies, joka on tehnyt enemmän haittaa Venäjän vapaudelle kuin tuhat välinpitämätöntä ylimystä..."

"Minä pakahdun uteliaisuudesta, ellet sano tuon hieman kuihtuneelta, näyttävän hirviön nimeä..."

Daisy mainitsi nimen, joka pani minut aivan sanattomaksi. Se oli nimi, joka ennen muinoin täytti mielet toiveilla ja uskolla valoisampaan tulevaisuuteen. Hän oli yksi pääjohtajia taistelussa tsaarien hirmuvaltaa vastaan, mies joka oli viettänyt parikymmentä vuotta Venäjän kauheimmissa vankiloissa, mutta jonka työ Venäjän vapauden edestä ei silti ollut vaimentunut, vaan ennemmin kiihtynyt. En aavistanut, että hän oli Parisissa, sillä olin lukenut lehdistä, että hän oli sodan loppupuolella lähtenyt Venäjälle saadakseen taistella isänmaansa puolesta, mutta heti päästyään rajan yli oli hänet vangittu ja suljettu tsaarin ankarimpaan vankilaan. Vallankumouksen puhjettua hän oli päässyt vapaaksi, mutta bolshevikien tultua valtaan hänet oli uudestaan suljettu vankilaan. Hän oli aivan liian rehellinen ja suorapuheinen mahtuakseen venäläiseen maailmaan.

Nyt hän oli siis päässyt pakenemaan, ja Daisyn ruhtinas oli selittänyt hänet petturiksi! Kaikesta surkeudesta huolimatta minun täytyi nauraa... Petturi! Tuo mies, joka oli uhrannut koko elämänsä työn, omaisuutensa, onnensa, auttaakseen eteenpäin vapaustaistelua!

Auto kiiti eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten Parisissa on tapana... En jaksanut puhua enkä jaksanut kuunnella Daisyn puhetta. Hänen sanansa menivät toisesta korvasta sisään, toisesta, ulos, kunnes kuulin nämä sanat:

"Ruhtinas sanoo, että hän on varmaan ostettu Venäjän vihollisten rahoilla..."

"Vaikene, lapsi, vaikene... Älä sano sanaakaan asioista, joita et ollenkaan ymmärrä..."

Daisy raukka vallan hämmästyi kiihkoani ja pysyi vaiti sitten koko matkan. Olin siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä saatoin siten hiukan selvittää ajatuksiani. Mikä hirveä kohtalo häntä yhä vielä vainosi eikä antanut hänelle lepoa vanhoilla päivilläkään...

Söimme veromme varsin hiljaa, ja olin iloinen päästessäni hotelliini rauhaan. En voinut saada mielestäni pois tuota näkyä, kun Brown — se oli miehen salanimi — oli kiiruhtanut kadun poikki huomatessaan meidät. Mitä kaikkea hän oli läpikäynyt sen jälkeen kun viimeksi hänet tapasin?

Muistin selvästi kuinka hän heti sodan puhjettua oli tullut Lontoossa käymään ja tapansa mukaan pistäytyi hetkeksi luokseni puhelemaan. Olin laittanut iltapäivä-teetä ja hän istui teepöydän ääressä suuressa nojatuolissa, johon tuo pikkunen laiha mies tuntui aivan uppoavan. Vanha harmaa takki oli napitettu kaulaan asti, luultavasti siitä syystä, että sen alla oleva vaatetus ei sietänyt liian kirkasta valoa. Kasvot olivat hirveän laihat ja kalpeat, ja niitä valaisi kaksi hehkuvaa mustaa silmää. Koko mies näytti melkein luurangolta, johon silmien kautta loistava palava sielu loi elämää.

"Ette arvaa kuinka onnellinen olen", kuulin hänen vakuuttavan. "Tämä on lopun alku! Sota ei voi kestää kauan, korkeintaan kaksi tai kolme kuukautta, ja sitten puhkeaa Venäjällä suuri vallankumous, joka vapauttaa meidät Romanovien hirmuvallasta ja antaa tilaisuuden puolueellemme ryhtyä uudestaan rakentamaan maatamme. Ah, tuskin saatan rauhallisesti odottaa ratkaisevaa hetkeä, vaan tahtoisin heti kiirehtiä sinne omieni luokse! Tiedän kyllä, etten voi sitä tehdä, sillä puoluekuri on ankara, ja minua vaaditaan odottamaan, kunnes voimme siellä kotona ryhtyä rakennustyöhön..."

"Toivoisin voivani uskoa yhtä lujasti kuin tekin, että tämä kauhea sota loppuu pian, mutta minusta vain tuntuu kuin sitä kestäisi ja yhä vain kestäisi..."

"Älkää toki olko lapsellisen pessimistinen! Nykyiset hirvittävät surma-aseet tekisivät lopun koko Europasta, jos sotaa kestäisi kauemmin kuin kolme kuukautta — ja niin pitkälle ei kukaan salli vihan ja voitonhimon kehittyvän. Saatte nähdä, että joulua jo vietämme rauhassa vapaassa Venäjän tasavallassa!"

"Kylläpä silloin jo alkaa olla kiire. Mehän olemme jo elokuun loppupuolella..."

"Se viimeinen mylläkkä menee hyvin nopeasti... Kaikki on valmistettu pienimpiä yksityiskohtia myöten... Puolueella on luotettavia asiamiehiä ympäri maan. Ei mitään ole jätetty sattuman varaan ja kaikki on valmista puhkeamaan esille samalla hetkellä!"

"Mutta ajatelkaapa, jos joku toinen puolue — niitähän on kymmeniä Venäjällä — anastaa johdon käsiinsä..."

"Ah, se on sula mahdottomuus... Melkein koko intelligentsia kuuluu meidän puolueeseemme. Ei mikään muu puolue uskaltaisi ruveta Venäjää uudestaan rakentamaan..."

"Ettekö ole koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisi nousta joku uusi Napoleon, joka riistäisi ohjakset käsiinsä?"

Hän hymyili kaunista surunvoittoista hymyään: "Tietysti olemme sitäkin miettineet. Joku uusi Napoleon voi kyllä yrittää anastaa vallan käsiinsä — venäläiset nuoret miehet ovat hyvin vilkkaita ja seikkailunhaluisia — mutta sellaista yritystä meidän ei tarvitse tosissamme pelätä. Kaikki riippuu kumminkin lopullisesti venäläisestä musikasta, ja hän tietää varsin hyvin, että me olemme hänen ainoat ystävänsä, joihin hän aina ja joka tilaisuudessa voi luottaa. Venäjä on maataviljelevien talonpoikien luvattu maa... Mutta ymmärrättehän, että meidän täytyy olla valmiit karkoittamaan maasta sitten kaikki ne, jotka koettavat estää rakennustyötämme..."

En voinut olla hymyilemättä, vaikka tietysti olisin yhtä suurella syyllä voinut itkeä. Kuinka sekoittamattoman aito-venäläinen hän oli! Epäitsekäs, uhrautuva melkein mielettömyyteen saakka, yhden ainoan aatteen, Venäjän vapauden, elähyttämä, mutta samalla valmis kostoon ja samalla heti paikalla voittoon päästyä "karkoittamaan maasta" kaikki toisin ajattelevat. Sana "vapaus" on aina ikipäivistä saakka merkinnyt Venäjällä samaa: vapaus totella hallitusta. Niin se oli ennen ja niin se on nyt, ja tokkohan se koskaan siitä muuttuu...

Heti tämän jälkeen ukko Brown sanoi jotain, joka hiukan laajensi mielessäni venäläisen vapauden kuvaa. Hän nimittäin puoleksi kuiskaten minulle kertoi, ettei hänellä, suoraan sanoen, nyt ollut aikomustakaan palata Parisiin, vaan oli hän päättänyt salaisia teitä lähteä Pietariin... "Mutta mitä sanoo puolue, joka vaatii teitä olemaan Parisissa, kunnes asiat Venäjällä ovat jotenkin selvät?" kysyin.

Hän hymyili: "Ah, kyllä he tulevat sen ymmärtämään... Enhän minä vanhana taistelijana voi noin vain käskyjä seurata. Täytyyhän minun saada itse päättää..."

Taas venäläinen "vapaus" pisti esiin. Ääretön määrä hyvää tahtoa ja uhrautuvaisuutta, mutta ei mitään järjestystä, ei mitään kuria! Jokaisella se vakaumus, että "ah, kyllä he ymmärtävät", menetteli sitä miten tahansa. Jos lupaa pysyä Parisissa, mutta meneekin Pietariin, niin "ah, kyllä he ymmärtävät!" Jos lupaa tulla kello kaksi, mutta tuleekin kello viisi, taikka ei ollenkaan, niin kaikki ymmärretään...

Kaikesta huolimatta en voinut olla häntä hiukan kadehtien ihailematta. Mitä hän välitti kaikesta järjestyksestä ja kurista ja lupauksista ja päätöksistä! Hänen suuri ja valoisa uskonsa, että kaikki kumminkin tulee käymään hyvin, että sota loppuu vallan kohta, että Venäjän vapauden koitto on aivan käsissä, — kaikki tuo vei häntä riemuiten eteenpäin... Koko hänen olemuksensa tuntui säteilevän iloa ja onnea siitä, että vihdoinkin hetki oli juuri tulemaisillaan, ja nöyrällä ylpeydellä hän melkein kuiskasi, että hänkin nyt sai olla mukana tervehtimässä uutta päivää...

Muutamia viikkoja tuon jälkeen luin Times'issä, että Brown, "jonka nimen alla piili erittäin vaarallinen vallankumouksellinen", oli vangittu Rajajoella, juuri kun hän oli pääsemäisillään rajan yli Venäjälle. Siinä oli siis ensimmäinen isku kauniille unelmille! Uutinen vaikutti äärettömän masentavasti, vaikka sen ei totta tosiaankaan olisi pitänyt tuntua odottamattomalta. Se oli paha enne. Kuinka tuo surkeus mahtoikaan loppua, ja koska saisimme lopun nähdä...

Silloin en vielä ymmärtänyt, että se ei meidän päivinämme koskaan voisi loppua... Sitä jatkuu yhä vielä, ja yhä eteenpäin sitä tulee jatkumaan. Onnellinen se, joka ajoissa särkee pilvilinnat...

Sain helposti selvän Brownin osoitteesta, ja seuraavana päivänä, pari tuntia ennenkuin läksin Parisista Lontooseen, kirjoitin hänelle muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos hän sattuisi tulemaan Lontooseen. Hän kiitti parilla sanalla, mutta sanoi, ettei hän arvattavasti koskaan tule Lontooseen. Sieltä olivat kaikki ystävät häneltä hävinneet. Toiset olivat kuolleet, toiset muuttaneet pois ja toiset — muuttuneet!

En ymmärtänyt oikein, mitä hän sillä tarkoitti, että toiset olivat muuttuneet. Kuka oli muuttunut ja kuinka? — Sain siihen vastauksen eräältä ystävältä, joka jo entis-aikoina oli ollut samassa vapaustyössä, ja joka koko ajan oli seurannut ukko Brownin kohtaloita. Näin hän kertoi:

"Brown raukka on vallan mahdoton... Luulen, että hänen aivonsa ovat joten kuten hiukan nyrjähtäneet... Hän puhuu alituiseen siitä, että tsaari Nikolai oli sittenkin parempi kuin tsaari Lenin. Nikolain aikana saattoi joskus varastaa itselleen hiukan vapauttakin eikä siitä heti hirteen viety, mutta nyt odottaa hirsipuu jokaista, joka uskaltaa sanoa sanankaan kommunisteja vastaan, eikä ainoastaan hirsipuu, vaan sitä edellä käypä rääkkäys ja kidutus. Ennemmin Nikolai kuin Lenin!" — Mahdoin näyttää hiukan onnettomalta, sillä hän lisäsi kuin lohduttaen: "Brown on katkeroitunut, ikävä hupakko, joka tuntuu kehittyvän monarkistiksi ennen kuolemaansa. Ei sinun pidä välittämän mitä hän sanoo."

Tuo oli mielestäni katkerinta kaikesta, että entiset ystävät, jotka hyvin tiesivät, mitä tuo mies oli aikoinaan tehnyt ja mitä kärsinyt, mitä hän oli uneksinut ja kuinka hän oli pettynyt, nyt epäilivät, että hänellä oli aivoissa vikaa ja kutsuivat häntä vanhaksi hupakoksi...

Se kai lienee marttyyrien kohtalo. Muutenhan he eivät olisikaan marttyyrejä... Taistella toivotonta taistelua, mutta sittenkin uskoa ja toivoa, kunnes vihdoin, voiton jo kangastaessa, huomaa, että kaikki olikin valhekuvia vain, petosta, onnettomuutta. Siinä missä luuli vihreän kukkulan häämöttävän, olikin pohjaton kuilu, josta ei enää koskaan pääse nousemaan...

Mutta kuka välittää marttyyreistä... Sortukoot, elleivät jaksa seurata ajan mukana... Uusi aika rientää eteenpäin, eteenpäin, murskaten kaikki esteet, ilkkuen kauniille unelmille...

TEKOKUKKIA.

Päivä oli paahtavan kuuma, niin kuuma, että sellaista saa harvoin kokea Suomessa kesäkuun keskivaiheilla. Pieni pyöreä Sinilampi lepäsi aivan rasvatyynenä, aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tuntunut tuulen henkäystäkään. Linnutkin olivat vaienneet eikä kuulunut heikointakaan ääntä tässä täydellisessä erämaan hiljaisuudessa. Hyvin hoidettu, hiekoitettu polku johti suoraan rannasta Mäntymäen huvilan matalia portaita kohti, joita myöten saattoi astua laajalle kuistille huvilan rannanpuoleisella seinämällä. Kuistilla oli leveä, valkoiseksi maalattu pöytä ja muutamia valkoisia tuoleja, mutta asukkaita ei näkynyt missään. Oli siellä sentään yksi elävä olento, nimittäin suuri keltainen kissa, joka lepäsi keskellä pöytää, silmät ummessa, nauttien kuumista auringonsäteistä.

Metsästä kuului pieni risahdus, arvattavasti eksyneen oravan hypähdys oksalta toiselle. Kissa kohotti päätään ja arveli ajan tulleen, jolloin piti lähteä katsomaan, mitä talossa tapahtui. Se hyppäsi äkkiä tuolille ja siitä lattialle ja aikoi astua sisään avonaisesta ovesta. Ovi johti suurehkoon huoneeseen, sekin valkoisilla sinipäällisillä huonekaluilla kalustettu, mutta muutoin yhtä tyhjä ihmisistä kuin kuistikin. Kissa kaipasi seuraa kovasti eikä pysähtynyt ollenkaan tuohon tyhjään huoneeseen, vaan astui oikealle, josta toinen raollaan oleva ovi johti pienempään huoneeseen.

Mirri seisahtui ovelle ja alkoi katsella ympärilleen. Kaikki seinät olivat kattoon saakka kirjojen peitossa. Keskellä huonetta seisoi pyöreä pöytä ja sen ympärillä suuria ruskealla nahalla päällystettyjä tuoleja, jotka eivät näyttäneet ollenkaan houkuttelevilta Mirrin mielestä. Oli siellä sentään yksi paikka, joka Mirrin mielestä täytti kaikki mukavuuden vaatimukset. Tuolla pöydän toisella puolen oli suuri sairastuoli, jossa nukkui nuori tyttö. Hänellä oli joukko pehmeitä patjoja ympärillään, ja kalpeaposkinen, keltatukkainen pää lepäsi sinistä silkkityynyä vastaan. Tytön silmät olivat kiinni ja pitkät tummat silmäripset saattoivat valkoisen ihon näyttämään vieläkin kalpeammalta. Mirri ei kauan arvellut, vaan otti vauhtia ja hypähti suoraan tytön syliin.

Tyttö heräsi säpsähtäen, mutta huomatessaan, mikä häntä oli säikähdyttänyt, hän hymyili ja silitteli hellästi Mirrin pehmeätä selkää, Mirrin kehrätessä onnellisena. Tytön silmät olivat nyt auki ja väriltään kuin Sinijärvi tuolla vuoren juurella, missä varjo teki järven pinnan kahta tummemmaksi. Oli ihmisiä, jotka melkein pelkäsivät noita tummansinisiä silmiä, sillä ne tuntuivat katsovan syvälle sieluun asti.

Hän katsahti rannekelloaan ja punastui hiukan huomatessaan kellon olevan jo hiukan yli kaksitoista. Sitten hän soitti sähkökelloa pöydän reunassa, ja vanhanpuoleinen, ystävällisen näköinen nainen avasi oven hymyillen iloisesti ja alkaen heti selitellä asemaa:

"Voi, voi, Ilma-neiti, minä tiedän vallan hyvin, että kello on paljon, mutta minä en mitenkään hennonut herättää teitä, sillä te nukuitte niin rauhallisesti. Paitsi sitä, kaikki on valmista ja hän saa minun puolestani tulla milloin tahansa. Minun piti vain kysyä, mihin katan kahvipöydän, tännekö vai kuistille?"

"Meillä ei ole paljon aikaa enää, sillä hän voi olla täällä melkein minä hetkenä tahansa. Hän kirjoitti tulevansa kahdentoista tienoilla... Paras on kai laittaa kahvipöytä tänne, sillä kuistilla on niin kuuma auringonpaiste tähän aikaan."

"Sitä minäkin ajattelin, että kirjasto on paras paikka näin kuumana päivänä... Kukkamaljat ovat täynnä kieloja, ei muuta kuin kannan ne sisään... Kaikki pikku leivokset ovat valmiit, juuri uunista nostetut, ja paksumpaa ja parempaa kermaa kuin meillä on tänään, ei voi olla keisarillakaan. Eipä silti, että voihan se herra Risto Vuori olla yhtä suuri herra kuin keisarikin taikka vaikkapa kuin itse presidenttikin, eihän ne lehdet näy muusta puhuvan kuin hänestä... Mutta kyllä hän saa olla tyytyväinen tähän kahviin ja kaikkiin meidän laitoksiimme..."

"Kyllä varmaan, Kaisa kulta, hän tulee olemaan vallan tyytyväinen, vaikka hän tätä nykyä onkin kuuluisin suomalainen... Ei taida olla suurempaa taiteilijaa koko Europassa tätä nykyä, ja hänen viimeisiä taulujaan sanotaan entisiäkin paremmiksi... Jos kerran maailmassa saisi nähdä niistä edes vilahduksen..."

Kaisa alkoi kattaa pöytää, puhellen koko ajan, milloin Risto Vuoresta, milloin leivoksistaan ja kaiken maailman asioista. Ilma tuskin kuunteli häntä ja hänen silmissään oli hiukan levoton ilme, aivan kuin hän pelkäisi tuon odotetun vieraan tuloa.

Niin, miksi hän oikeastaan tuli nyt Ilmaa tervehtimään? Siitä oli jo kaksikymmentä vuotta, kun hän läksi Suomesta, eikä hän sen koommin ollut kotimaassaan käynyt. Kaikki oli muuttunut siitä ajasta. Ilma oli silloin kymmenvuotinen lapsi ja Risto reipas kahdeksantoista-vuotias poika. Seitsenvuotiaasta saakka Ilma oli ollut avuton raajarikko, aina siitä asti, kun raskaat rattaat olivat ajaneet hänen ylitseen. Taitavat lääkärit olivat hänen henkensä pelastaneet, mutta jalkojaan hän ei koskaan enää sen jälkeen voinut käyttää, vaan oli hänen elämänsä sidottu sairastuoliin, jonka pyöriä hän oli tottunut taitavasti käyttämään, niin että hän sen avulla saattoi liikkua huoneesta huoneeseen. Risto Vuori oli siihen aikaan ollut Ilman tunnustettu sankari, tuo hyvä, suuri poika, joka kantoi pientä raajarikkoa kevyesti kuin nukkea suureen hiekkakasaan keskellä pihaa. Siellä Risto asetti Ilman istumaan lämpimään hiekkaan ja rakensi korkean hiekkavallin hänen ympärilleen. Sitten poistui sankari hetkiseksi ja vähän ajan perästä hän kohotti korkean sotahuudon ja riensi hävittämään vallia ja pelastamaan vangittua prinssessaa. Ilma ei milloinkaan tuohon leikkiin väsynyt.

Riston taiteilijalahjat huomattiin jo koulussa, ja Ilman varakkaat vanhemmat, joiden etäinen sukulainen hän oli, mielellään auttoivat varatonta poikaa. Heidän toivostaan Risto ensin suoritti ylioppilastutkinnon samana päivänä kuin hän täytti 18 vuotta, ja varsin pian sen jälkeen hänet toimitettiin Parisiin, jossa Ilman isä oli hänelle hankkinut taitavan opettajan. Hän edistyi nopeasti nyt, kun oli päässyt omalle alalleen, ja työ nieli melkein koko hänen aikansa. Sen jälkeen hän eteni yhä enemmän syntymäseuduiltaan ja kohta oli joulukortti Ilmalle ainoana siteenä hänen ja entisyyden välillä. Joulukortin hän aina lähetti "pikku prinsessalle", kuten hän vielä entistä leikkitoveriaan nimitti. Sanomalehdet pitivät sentään hyvää huolta siitä, että Risto ei joutunut unohduksiin, sillä niissä oli tarkat selitykset hänen voittoretkestään suuressa maailmassa.

Muutama vuosi Riston lähdettyä kuolivat Ilman molemmat vanhemmat aivan lyhyellä väliajalla. Syvä suru heidän kuolemastaan haihdutti sen kipeän katkeruuden, jota Ilma oli tuntenut kadottaessaan leikkitoverinsa.

Sitten alkoi aika, tuo suuri parantaja, tehdä tehtävätään, ja kohtalo oli apuna. Ilma oli luonteeltaan hiljainen uneksija, joka tuskin olisi paljoa hakenut ihmisten seuraa, vaikka hän olisikin voinut liikkua yhtä vapaasti kuin muutkin terveet. Siksi hän nytkään ei kärsinyt yksinäisyydestään niin paljon kuin ehkä toinen olisi kärsinyt. Harvoin kukaan kävi häntä tervehtimässä Mäntymäen etäisessä huvilassa, joka sijaitsi tien päässä, ja jonne siis piti varta vasten lähteä, sillä sen ohi ei mikään tie vienyt. Ilman ainoana seurana oli Kaisa ja silloin tällöin Kaisan mies, Matti, sekä Kaisan koulua käypä sisarentytär, Hilja. Ilman, vanhemmat olivat jo eläessään määränneet, että heidän kuoltuaan kaikki omaisuus oli tuleva Ilmalle ja toivomuksenaan lausuneet, että Ilma puolestaan sitten jättäisi huvilan ja siihen kuuluvan maan, joka hyvästi elätti pari lehmää ja hevosen, Kaisalle. Ehtona oli vain, että Kaisa ei jättäisi Ilmaa tämän eläessä. Sitä ehtoa tuskin olisi tarvinnut lausua, sillä Kaisa oli niin kiintynyt Ilmaan, että hän olisi ollut valmis jättämään kenen tahansa, Matti mukaan luettuna, jos siitä olisi ollut Ilmalle hyötyä. Maa ja sen hoito jäi heti kokonaan Matin haltuun, joka hoiti sitä kuin omaansa ainakin. Kaisa, ja lupa-ajoilla myöskin Hilja, olivat apuna Ilmalle, mutta paljon apua ei Ilma tarvinnutkaan, sillä tuolillaan hän saattoi liikkua vapaasti huoneissa.

Ilman vanhempien vielä eläessä oli yksi Ilman kotiopettajista ollut taitava tekokukkien laittaja, ja oli opettanut Ilmalle taitonsa. Tuskin kukaan osasi silloin aavistaa, että siitä tulisi Ilmalle ainainen ilon ja tyytyväisyyden lähde. Ilma oli ankara lukija ja lukemisensa väliajoilla hän vietti aikansa laittamalla tekokukkia. Hänellä oli luontaiset taiteilijataipumukset, joita hän ei millään muulla tavalla voinut toteuttaa, mutta juuri tekokukkien luominen tuotti hänelle tyydytystä siinäkin suhteessa. Hänelle kukat muuttuivat yhä enemmän ja enemmän eläviksi olennoiksi, joilla oli kullakin oma historiansa ja jotka kuvastivat luojansa eri mielialoja. Ensin oli Ilma alkanut, kuten hänen opettajansakin, yrittämällä kuvata luonnosta poimittuja kukkia, mutta sitten hän oli unohtanut luonnon ja laittoi n.s. kukkiaan oman mielikuvituksensa mukaan, jolla oli hyvin vähän vastinetta luonnossa. Kukkien kautta hän esitti omat unelmansa. Kukat olivat eläviä olentoja, jotka kärsivät, nauttivat, vihasivat, rakastivat. Kukkien muodot ja värit ilmisaivat hänen oman mielensä vaiheet. Ja aivan niinkuin kirjailijan usein tekee mieli muillekin julaista omia tuumiaan, nähdä kirjoitelmiaan painettuina, kuulla arvosteluja niistä, j.n.e., aivan samoin Ilmassakin joskus syttyi toivo näyttää muille kukkiaan ja saada kuulla ymmärsivätkö he, mitä hän niillä tahtoi sanoa. Mutta millä lailla ja miten tuo saattoi tapahtua?

Hilja oli Ilman kukkien innokkaimpia ihailijoita, ja hän se oli, joka ensin pyysi saada viedä niitä mukanaan näytettäviksi muutamille hänen tutuilleen Helsingissä, jonne hänen piti palata kesäloman päätyttyä. Tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen tätä kertomusta. Ilma antoi hänelle koko suuren laatikollisen, ja sillä lailla kukkien riemukulku Helsingissä alkoi. Hiljan tuttujen joukossa oli Helsingin paras hattutaiteilija, ja hän huomasi heti, kuinka paljon hän saattoi käyttää hyväkseen noita merkillisiä väriyhtymiä ja kauniita muotoja. Hän tilasi heti enemmän, ja siitä lähtien Ilmalla oli niin paljon tilauksia, kuin hän suinkin saattoi valmistaa. Tuo miellytti paljon Ilmaa ja hänelle se oli jonkunmoinen yhtymäkohta muun maailman kanssa.

Mutta se ei millään lailla häirinnyt Ilman unelmaelämää, joka kehittyi yhä enemmän vuosien kuluessa. Tuo maailma, jolle Ilma luuli lähettävänsä viestinsä kukkien muodossa, oli kyllä aivan toisenlainen kuin todellinen maailma. Onnellista oli, että Ilma ei koskaan elämässä saanut todellista maailmaa nähdä. Herääminen todellisuuteen olisi kaiketi hänet murtanut.

Nyt oli kumminkin arvaamatta, odottamatta Risto Vuori tullut takaisin entisille kotiseuduilleen, ja aivan kohta piti Ilman tavata hänet. Silloin kun Ilma häntä kiihkeästi kaipasi, hän ei tullut, mutta nyt, kun hiljainen yksinäisyys oli muuttunut rakkaaksi Ilmalle, nyt kun unelmamaailma oli käynyt todellisemmaksi kuin todellinen maailma, nyt palasi Risto Vuori äkkiä... Ilma tunsi melkein vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hän kuului lapsuuden maailmaan, hänellä ei ollut mitään tekemistä nykyisyydessä. Miksi hän oli tullut? Hänellä ei ollut mitään paikkaa enää tuossa sopusointuisessa, tekokukkien ja unelmakansojen täyttämässä maailmassa...

Hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä ulkona hiekkakäytävällä kuului askeleita, ja seuraavana hetkenä Risto Vuori seisoi ovella, komeana, auringon ruskettamana, silmät hymyillen ja kädet ojennettuina:

"Voi sinua, pikku prinsessa, kultainen pikku prinsessa... Tuntuu kuin olisin eilen sanonut hyvästi sinulle... Sinähän et ole muuttunut vähintäkään tällä pitkällä eroajalla!"

Hän suuteli Ilman käsiä ja poskia, ja hänen silmänsä sanoivat selvästi, kuinka ihastuttavalta tuo pieni, kalpea keijukainen hänestä näytti.

Ilma tunsi punastuvansa, ja syystä, jota hän ei osannut selittää, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Syntyi hetken kiusallinen äänettömyys, ja Risto Vuori kirosi itsekseen, ettei hän ollut muistanut, että Ilma oli pieni avuton raajarikko ja samalla täysikasvuinen nainen. Hyvänen aika, hän oli lähemmä kolmekymmentä vuotta, vaikka hän näytti viisitoistavuotiselta tuossa suuressa, silkkipatjojen peittämässä sairastuolissa. Hän oli sanomattoman suloisen näköinen, ja Risto oli niin tottumaton tuollaisiin hentoihin olentoihin... Juuri oikealla hetkellä Kaisa astui sisään kiiltävä suomalainen kahvipannu kädessä, ja Risto Vuori käytti nopeasti tilaisuutta vakuuttaakseen hänelle, kuinka hyvin hän muisti Kaisan entisiltä ajoilta, ja kuinka hän tiesi, ettei koko Europassa ollut toista, joka osasi keittää niin herkullista kahvia... Kaisa loisti onnesta, ja Risto Vuori oli voittanut elinkautisen ihailijan ja ystävän.

Suomessa saadaan kahvia kolme kertaa päivässä, eikä voisi ajatella kiusallisempaa kohtalon iskua, kuin jos tuolta kylmältä, karulta maalta riistettäisiin tuo lohdutusta tuottava, kuuma, tuoksuava iloliemi!