Part 8

Kahvilla on ihmeellinen voima selvittää vaikeita olosuhteita ja panna maailma näyttämään vallan ystävälliseltä ja luonnolliselta. Pian oli keskustelu vilkasta ja iloista, aivan kuin vanhat ajat olisivat palanneet ja pitkä väliaika unohtunut...

Riston silmät olivat jo kauan harhailleet laajoja kirjahyllyjä pitkin, ja nyt hän nousi katsomaan, mitä kaikkea nuo paksut siteet sisälsivät. Tuossa oli historiaa, tuossa filosofiaa, taidehistoriaa, kaunokirjallisuutta ja melkein mitä tahansa. Hän katsoi kysyvästi Ilmaan:

"Tämähän tuntuu yliopistolta, mutta missä on professori?"

"Tässä hän istuu vangittuna sairastuolissa", vastasi Ilma.

"Ethän tahtone väittää, että sinä, pikku prinsessa, luet noita paksuja viisauslähteitä!" huudahti Risto koettaen osoittaa kauhistusta. "Minulta menee pää vallan sekaisin ajatellessani sellaista mahdollisuutta."

Ilma nauroi iloisesti: "Jotainhan minun pitää tehdä pitkinä, pimeinä talvipuhteina, kun on liian pimeä varsinaiselle käsityölleni..."

"Tiedänhän minä, että sinä olet ihaeltava olento, mutta sittenkin minun on mahdoton käsittää, että sinä pelkästä intressistä, vallan vapaaehtoisesti istut tutkimaan noita ankaran näköisiä nidoksia... Minun hiukseni muuttuisivat harmaiksi viikon perästä, mutta sinä luet niitä pitkien talvipuhteitten iloksi! Tuskin uskallan kysyä, mitä sinä nimität varsinaiseksi työksesi. Se on varmaan jotain syvien matemaattisten ongelmien selvittämistä taikka ikiliikkujan keksimistä..."

Ilma nauroi: "Tuskin uskallan sanoa, mitä teen päiväkaudet — en pakosta, vaan siksi, että todellakin se on minulle elämää... Älä säikähdä — minä laitan tekokukkia..."

Jos hän olisi sanonut järjestävänsä maanjäristyksiä, ei Risto olisi voinut enemmän hämmästyä... Tuo merkillinen tyttö, kaunis kuin keijukainen, viisas kuin Minerva, vietti aikansa laittamalla — tekokukkia! Risto tunsi nopeasti vaipuvansa kukkuloilta laaksoihin. Voi naisten turhuutta! Ei heiltä koskaan voinut odottaa mitään vakavaa, olivatpa he sitten raajarikkoja taikka kahdella jalalla tanssivia! Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin pyytää Ilmaa näyttämään hänelle tekokukkiaan. Tavallinen kohteliaisuus sen vaati.

Ilma oli käynyt vakavaksi. Näyttäisikö hän kukkiaan, vai kieltäisikö? Risto kyllä oli hänen entinen hyvä ystävänsä, veljensä, mutta ymmärtäisikö hän, mitä nuo kukat merkitsivät Ilmalle? Tuo tuli olemaan melkein kuin koe, joka osoittaisi hänelle, oliko heillä vielä yhteisymmärrystä niinkuin silloin lapsena...

Ilma otti suuren laatikon viereiseltä tuolilta ja avasi sen. Hän käänsi päänsä pois, sillä hän pelkäsi Riston hymyilevän säälivästi, niin juuri, _säälivästi_, sillä Risto oli liian ystävällinen ollakseen ivallinen... Tuo ajatus koski kipeästi...

Mutta Risto ei hymyillyt. Hän tuntui ymmärtävän, mikä unelmien ja tunteitten paljous piili noiden värien ja noiden omituisten muotojen takana. Värien käyttö oli erinomaisen kaunis ja muodot yhtä kauniita, vaikka niillä ei ollut mitään näkyviä vastineita luonnossa. Ne olivat unelmakukkia, ne kertoivat yksinäisen sielun iloja ja suruja... Hän ymmärsi ne heti, niinkuin hän ymmärsi taiteen tuotteita, kaikkien tunnustaman taiteen tuotteita...

"Ilma, tuo on taidetta eikä tekokukkia..." hän virkkoi vihdoin. Ilmasta tuntui kuin joku salainen ilon lähde hänen sydämessään olisi äkkiä puhjennut esiin. Risto ymmärsi, Risto ei tarvinnut selityksiä eikä anteeksi pyyntöjä. Hän tiesi, mitä Ilma oli tuntenut, mitä hän oli miettinyt unelmakukkia luodessaan... Ilo oli melkein liian vaikeata kantaa. Se koski... Ilma oli sulkenut silmänsä ja poskille valui muutamia kyyneleitä.

"Sinä olet väsynyt, pikku prinsessa, ja minä tässä näin kauan sinua kiusaan..." — Sitten Risto alkoi kertoa tuumistaan, kuinka hän oli aikonut tämän kesän viettää. Hän aikoi viipyä Suomessa muutamia viikkoja, aikoi maalailla mitä eteen sattui taikka levätä, jos väsytti... Sitten takasin Lontooseen, jossa hän oli viimeisinä vuosina asunut ja jossa häntä odotti paljon työtä... Jos Ilma sen salli, hän aikoi tällä ajalla käydä joka päivä Mäntymäellä, johon kaikki vanhat muistot häntä sitoivat, ja ennen kaikkea, jossa hän saisi tavata pikku leikkitoveriaan entisiltä ajoilta... "Muistatko sinä vielä, kuinka usein minä pelastin vangitun prinsessan voittamattomasta linnasta?" hän hymyili iloisesti Ilmalle...

Ilmasta tuntui kaikki oudolta unelmalta... Hän oli tullut takaisin lapsuuden aikoihin. Tuossa oli Risto, entinen iso veli, aivan niinkuin ennenkin, sama Risto, joka pelasti vangitun prinsessan... Vieläköhän Risto oli valmis pelastamaan prinsessaa, joka nyt oli lujemmin vangittu kuin ennen? Taisi olla liian kova työ kenenkään yrittää...

Risto nousi sanomaan hyvästi ja lupasi kohta palata. Ilma oli väsynyt, sillä tällainen kokemus oli hänelle aivan uutta ja hän kaipasi yksinäisyyttä. Hänen maailmansa oli jollain lailla järkytetty. Se oli saatava taas ennalleen...

Risto Vuori oli myöskin omituisten tunteitten vallassa. Vielä pari tuntia sitten häntä oli hermostuttanut ajatus, että hänen piti mennä täyttämään harmillista velvollisuutta, käymään tervehtimässä raajarikkoista nuorta naista, jonka vanhemmat olivat ennen muinoin olleet hänelle ystävällisiä ja antaneet apua hänelle, kun hän sitä kipeästi tarvitsi. Mitä ihmettä hän osaisi puhua tuolle tytölle, joka oli sairautensa tähden ollut vankina tässä maailman nurkassa eikä tietysti tiennyt yhtään mitään Riston maailmasta... Sitten hän oli äkkiä ja odottamatta tavannut olennon jostakin kaukaisesta unelmamaailmasta, ihmeellisen, lumoavan olennon... Lapsuuden keijukaisprinsessasta oli kehittynyt Unelmamaailman ihana keijukaiskuningatar... Voi että hänen piti olla raajarikko... Mitä olisikaan voinut kuvitella, jos kohtalo olisi ollut suotuisampi hänelle!

Hänen täytyi saada maalata Ilman kuva! Juuri siitä piti tulla tämän kesän suuri työ. Häntä oli jo tuskastuttanut tämä pohjoismaiden kirkas ja ohut ilma, jossa kaikki ääriviivat kävivät kirkkaiksi ja koviksi. Lontoo oli häntä aina viehättänyt pehmeällä sumullaan ja ihmeellisillä värivivahduksillaan... Mutta Keijukaiskuningatar oli toista kuin pohjolan kovat ääriviivat... Siitä tulisi hänen paras kuvansa...

Risto oli niin innostunut omiin unelmiinsa, ettei hän malttanut odottaa seuraavaan päivään, vaan tuli Mäntymäelle uudestaan muutaman tunnin perästä pyytämään Ilmalta lupaa saada maalata hänen kuvansa: "Prinsessa, annathan minun maalata kuvasi, juuri noin kuin tuossa istut, syli täynnä kukkia sinun omasta maailmastasi? — Ja kerrothan sitten minulle enemmän maailmastasi, että ymmärrän paremmin, millaista siellä on."

"Tietysti olen iloinen, että lupaat minut maalata... En ole koskaan nähnyt kenenkään maalaavan, ja sitä olen kumminkin aina toivonut... Et voi aavistaa, kuinka usein olen sitä ajatellut, että jos edes kerran näkisin sinut työssäsi, josta alituiseen luin lehdistä, mutta josta en mitään tietänyt..."

Ilma punastui ilosta, ja silmät säteilivät. Kaunis hän oli, merkillisen kaunis, mutta Risto ei sittenkään oikein pitänyt tuosta omituisesta etäisyydestä Ilman ja muun maailman välillä. Ristosta alkoi tuntua kuin Ilma kohtelisi häntäkin kuin jotain unelmakukkaansa eikä ihmisenä, lihasta ja verestä muodostuneena erehtyväisenä ihmisenä...

Tämä oli heidän ystävyytensä alku, joka molemmille kävi yhä kiintoisammaksi mitä pitemmälle aika vieri. Ilma oli lukenut monin verroin enemmän kuin Risto ja tiesi kirjoista loppumattoman määrän asioita, mutta Risto oli sen sijaan elänyt ja Ilma ainoastaan uneksinut. Risto istui tuntikaudet laittamassa alkupiirustuksia, joita hän ei voinut saada mieleisikseen, mutta jotka siitä huolimatta kiihoittivat häntä ponnistamaan kaikki voimansa. Usein hän tuskastui. Hän oli tottunut maalaamaan ihmisiä eikä enkeleitä, ja mikäs Ilma oli muuta kuin enkeli, veretön, lihaton, synnitön enkeli. Joskus hän kysyi itseltään oliko tosiaankin mahdollista, että tuollainen kaikki lukenut, kaikki oppinut olento ei tiennyt elämästä enempää kuin vuoden vanha lapsi...

"Ilma, luetko sinä koskaan romaaneja?" hän kerran kysyi.

"Ennen luin paljonkin, vaikka en ole niitä viime aikoina useita nähnyt", vastasi Ilma rauhallisesti.

"Kenen kirjoittamia romaaneja sinä olet lukenut?"

"No esimerkiksi Walter Scottin... Pidin niistä kovasti paljon."

"Etkö sinä kaikkitietävä olento lue uusimpia nykyajan kirjailijoita?"

"Tilasin noin vuosi sitten erään norjalaisen romaanin, jota lehdet niin kovasti kehuivat, mutta en voinut sitä ymmärtää... Ajattelen, että kaiketi pitäisi tuntea monta ihmistä, ennenkuin voi sellaisia romaaneja ymmärtää, ja minähän en tunne ketään... Ne tekevät minut niin typeräksi ja onnettomaksi..."

"Kuinka sinä sitten Walter Scottia ymmärrät? Luulisi hänen olevan vielä etäämmällä sinusta..."

"Nyt sinä et saa nauraa, mutta minusta tuntuu kuin Walter Scott kirjoittaisi samalla lailla kuin minäkin, ja siksi minä häntä niin hyvin ymmärsin..."

"Mi-mi-mitä? Kirjoitatko sinä, ihmeellinen prinsessa?"

"Ei, ei, en minä tarkoittanut musteella ja kynällä kirjoittamista, vaan tekokukkiani, jotka kertovat kaikenlaista, mitä olen ajatellut..."

Risto laski pois pensselinsä. Tuossa oli jotain uutta, jota hän ei ollut tiennyt, vaikka tietysti hänen olisi pitänyt taiteilijana ymmärtää, että nuo merkilliset väriyhtymät omituisine muotoineen olivat tuotteita oudon maailman tapahtumista ja tunne-elämästä. Hänen täytyi saada tietää enemmän.

"Ilma, vaivaako sinua, kun minä kyselen niin paljon, ja ehkä tulen tietämättäni koskettelemaan arkoja kohtia?"

Ilma puhkesi nauruun. "Miksi et kysyisi, jos sinua huvittaa tietää? Eikä minulla ole mitään arkoja kohtia, joita en mielelläni kertoisi sinulle... Ymmärräthän, kuinka uutta ja ihmeellistä minulle on puhella sinun kanssasi? Minä, joka aina olen yksin ja elän omaa elämääni enkä näe ketään muita kuin Kaisan ja Matin ja Hiljan — niin, ja joskus Sinin — saan sinut takaisin lapsuuden ajoilta ja voin jutella kanssasi vaikka mistä, sillä sinä ymmärrät kaikki..."

"Siis minä saan puhua sinulle, niinkuin taiteilija puhuu toiselle taiteilijalle, ja me ymmärrämme toisemme..."

Risto oli tarttunut siveltimeensä taas ja koetteli värejä. Tästä oli tuleva hänen paras taulunsa, jos hän koskaan sai sen valmiiksi. Sen piti kertoa tuosta merkillisestä olennosta, joka oli puoleksi todellinen ihminen, puoleksi unelma toisesta maailmasta... Äkkiä hän muisti jotain:

"Ilma, sinä sanoit äsken, että Sini käy sinua joskus tervehtimässä. Kuka hän on? En ole ennen kuullut hänestä?"

Ilma punastui hiukan: "Se on pitkä juttu... Sinä oikeastaan ensin toit Sinin minulle... Muistatko lapsena, kun sinä osasit lukea, mutta minä en vielä osannut? Luit minulle paljon satuja, ja minä pidin eniten Andersenin 'Nukkumatista'. Nukkumatti vei minua öisin kaikenlaisille retkille, aivan niinkuin sadussakin. En silloinkaan kutsunut häntä Matiksi, sillä Matti on vain Kaisan Matti. Rupesin sanomaan häntä Siniksi, sillä hän oli aina puettu sinisiin. Kun kasvoin suureksi, kasvoi Sinikin, ja siitä asti hän on ollut paras ja uskollisin ystäväni. Hyvin monta vuotta on kumminkin siitä kulunut, kun näin hänen kasvonsa — taikka oikeammin sanoen, kun näin hänet niin selvään, että voin aamulla muistaa, minkä näköinen hän on. Mutta sinisissä hän on yhä vieläkin... Hän tulee öisin luokseni, kun olen alakuloinen, ja lohduttaa niin suloisesti. Hän näyttää minulle uusia kukkia, joita minun pitää kopioida ja jotka kertovat juuri sitä, mitä tahdon heidän kertovan... Voi Risto, miten voisin elää, ellei minulla olisi Siniä!"

"Niin Ilma, kyllä ymmärrän, että sinun unelmamaailmasi on syntynyt olosuhteitten pakosta ja ehkä myöskin siksi, että sinulla aina oli vilkas mielikuvitus etkä vetänyt tarkkoja rajoja todellisuuden ja mielikuvituksen välille... Eikö totta, että entinen leikkimme vangitusta prinsessasta oli sinulle aina vallan täyttä todellisuutta?" "Tietysti se oli aivan todellisuutta... Entä sinulle?"

"Se oli melkein muuttunut todeksi minullekin. Sinä arvattavasti suggeroit sen minullekin..." Ilma hymyili iloisesti, ja hänen merkilliset tummansiniset silmänsä näyttivät sanovan, että totta se olikin ja totta ne ovat unelmatkin... "Sanoppas Ilma vielä yksi asia: Oletko sinä uskonnollinen?" kysyi Risto.

Ilma näytti levottomalta: "Jospa tietäisin mitä se on", hän valitti. "Mitä merkitsee olla uskonnollinen?"

Risto nauroi. "En totta tosiaankaan tiedä, mitä se merkitsee, sillä en ole sellaista koskaan kokenut. Kysyin vain siksi, että olen kuullut ihmisten tuollaista kysyvän, ja arvelin, että se on kaiketi jotain, joka kuuluu unelmamaailmaan, samaan minne sinun kukkasikin kuuluvat... Eikö Sini ole siitä sinulle kertonut?"

"Ei ole... Mutta Sini on sanonut, että sitten kun aika tulee, hän tulee minut ottamaan luokseen... Ei ole kuolemaa... Se on vain muuttamista toiseen paikkaan, ja minä muutan Sinin luo... Ehkä se on uskontoa. Siihen minä ainakin uskon..."

Sillä lailla ne hetket vierivät. Ilma kertoi luonnollisesti ja kainostelematta Sinistä ja unelmamaailmastaan, ja joskus Riston piti kertoa todellisesta maailmasta. Hän kuvaili Lontoon keltaista sumua, hän kertoi etelän huojuvista palmupuista ja Alppien lumipeitteisistä kukkuloista. Kaikista noista Ilma oli lukenut, mutta kaikki kävi elävämmäksi, kun hän kuuli noista asioista henkilöltä, joka itse oli kaikki nähnyt ja elämässä kokenut. Hän ei tullut ajatelleeksi, että Risto ei milloinkaan kertonut omasta elämästään, ei muuta kuin matkoistaan ja näkemyksistään, mutta kerran Ilma kumminkin kysyi, mitenkä hän asui Lontoossa ja oliko hänelläkin joku Sini, joka kertoi hänelle asioita ja neuvoi häntä maalaamaan kuuluisia tauluja. Risto hymyili hiukan surullisesti:

"Ei, pikku prinsessa, ei ole minulla Siniä eikä ole ketään, joka neuvoisi... Alituinen matkustaminen ja suurkaupungin humu turmelee helposti henkisen kauneuden... Olen iloinen, että sinä et ole matkustellut..."

Sitten hänelle johtui mieleen, kuinka julma hän oli sanoessaan noin pienelle raajarikolle, joka ehkä kaipasi kipeästi pois näistä ahtaista oloista.

"Ilma, kaipaatko sinä milloinkaan matkoja?"

Ilma naurahti iloisesti: "Oli aika, jolloin olin katkera, kun olin tuomittu aina olemaan Mäntymäellä... Siitä on nyt hyvin pitkä aika. Olin silloin hyvin nuori, enkä tavannut Siniä usein... Nyt tiedän, että voin matkustaa milloin haluan, sillä Sini kuljettaa minut vaikka minne. Sinä kai laitat korkean aidan unelmien ja niin sanotun todellisuuden välille, mutta minulla ei ole sellaista aitaa... Sini ja Sinin maailma ovat totta minulle..."

"Sinä onnellinen!... Minä alan kohta tulla mustasukkaiseksi Sinille, joka on aina seurassasi.."

Ilma nauroi. Kuinka merkillisen kaunis hän oli tuossa nauraessaan, pitkä lumivalkea kaula hiukan punastuen, silmät loistaen ja huulet hiukan auki, niin että valkoiset hampaat kiilsivät niiden välistä. Taas puristi Riston rintaa outo katkeruus. Miksi tuo merkillinen tyttö oli avuton raajarikko? Kuinka rikasta elämä olisi voinut olla hänen kanssaan... Yhdessä he olisivat kulkeneet ympäri maailmaa, ja Ilma olisi nähnyt ja käsittänyt kaikki omituisella, itsenäisellä kyvyllään... sitten ei olisi aikaa tuhlattu tekokukkiin, vaan suuriin täydellisiin taideteoksiin... Loistava todellisuus olisi silloin masentanut unelmaelämän... Voi Ilma, sinä ainoa, miksi sinun pitää olla ikipäiviksi sairauden sitoma...

* * * * *

Mäntymäen täydellinen rauha oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin rauhoittavasti suureen Sinijärven seurakuntaan. Risto Vuori oli ollut ainoana puheenaineena kuluneina kuukausina, ja Risto Vuori oli yhä vielä keskipisteenä kaikissa keskusteluissa. Maailmankuulu taiteilija oli tullut kesää viettämään Sinijärvelle, mutta yhä vieläkin tohtori oli ainoa, joka oli häntä tavannut ja hänen kanssaan puhunut. Tohtori oli Risto Vuoren entinen koulutoveri, ja heti Vuoren saavuttua, olivat he toisensa tavanneet. Vuori oli sanonut tulleensa lepäämään, sillä hän oli kahden ankaraa työtä vaatineen taidenäyttelyn jälkeen nääntynyt väsymyksestä ja sanoi olevansa täydellisen hiljaisuuden tarpeessa. Hän ei ainakaan aluksi aikonut ottaa osaa mihinkään seuraelämään, vaan oli kaikkien annettava hänelle anteeksi tuo täydellinen eristyminen muusta maailmasta. — Tohtori oli täydellisesti hyväksynyt hänen tuumansa ja luvannut kaikille selittää, kuinka välttämätöntä oli jättää suuri mies rauhaan.

Alussa kaikki kävi hyvin ja jokainen noudatti taiteilijan ja tohtorin tahtoa. Sanomalehdet olivat ainoat, joiden suuta tietysti ei kukaan voinut tukkia, ja jotka koettivat jos jollakin lailla tyydyttää uteliaisuuttaan. Joku oli nähnyt hänen kulkevan suuri maalilaatikko kainalossa, panamahattu päässä ja samettitakki yllä Mäntymäelle. Mitä hän siellä mahtoi tehdä? Kaikki tiesivät, että Ilman vanhemmat olivat aikoinaan häntä auttaneet ja tukeneet, mutta sellainen pikkunen työ ei suinkaan vaatinut mitään liiallisia uhrauksia hänen puoleltaan. Toinen oli myöskin nähnyt hänet seuraavana päivänä kulkevan maalitarpeitten kanssa Mäntymäelle, ja kolmantena päivänä sitten taas eräs toinen, j.n.e.

Tuo alkoi jo tuntua omituiselta. Piti yrittää puhutella vanhaa Kaisaa. Ehkäpä hän jotain kertoisi. — Kaisa selittikin ylpeästi, että "Risto-herra maalaa Ilma-neidin kuvaa."

Tuo alkoi jo tuntua liian kummalliselta... Mitä se tohtori tyhjiä höpisi, että mies oli lopen väsynyt ja oli jätettävä rauhaan... Jaksoipas hän juosta joka päivä Mäntymäellä ja jaksoi maalata tuntikausia yhtämittaa.

Tullessaan hän oli sanonut viipyvänsä jonkun viikon ja sitten kiirehtivänsä Lontooseen, jossa monet ja suuret työt häntä odottivat. Nyt hän oli ollut Sinijärvellä kolmatta kuukautta eikä poislähdöstä vielä ollut tietoa. Siinä oli selvästi jotain outoa, jotain selitystä kaipaavaa... Kenties vanha ruustinna oli sittenkin oikeassa...

Vanha ruustinna uskoi vahvasti kaikenlaisten peikkojen ja pahaasuopien henkien valtaan, ja Ilman silmistähän jo näkyi, että hänessä vaikutti voimia, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. Kun nuori tyttö viettää aikansa lukemalla tuhansia kirjoja, toinen toistaan paksumpia ja merkillisempiä, niin silloin olivat asiat nurin... Ja entäs ne silmät! Suuret, tummansiniset, ihmisen sieluun saakka tuijottavat... Ei sopinut tosiaankaan ihmetellä, vaikka se tyttö olisi saanut aivan erikoisen vallan ihmisten yli... Jotainhan sitä tuollaisesta kirjojen paljoudesta täytyy oppia... Tiedämmehän kaikki, että kirjat sisältävät paljon hyvää, mutta ne sisältävät myöskin paljon pahaa ja vaarallista...

Silloin kun ensin tiettiin, että Risto Vuori aikoi kunnioittaa syntymäpitäjäänsä läsnäolollaan, oli pitäjän kaunotar, Aila Niemelä kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt valmistamaan hyökkäystä. Hän oli tottunut taktikko ja miehet olivat ylimalkaan samaa maata kaikki. Tietysti on mahdollista, että hän olisi onnistunut aikeissaan, mutta ne olivat menneet myttyyn siitä syystä, että hyökkäyksen esine ei näyttäytynyt ollenkaan. Se oli tehnyt Ailan hiukan katkeraksi, ja hän kannatti hartaasti ruustinnan tuumia mustien voimien käyttämisestä. Mutta hän ei suinkaan kannattanut kädet ristissä istumista. Jotain oli tehtävä, jotta sankari saataisiin edes kerran ihmisten ilmoille.

Parin viikon perästä piti kirkonkylässä olla paikkakunnan suuret laulujuhlat, ja sinne oli Risto Vuori saatava tulemaan vaikka millä keinoin. Aila puhui tohtorille, kuinka hänen velvollisuutensa oli selittää Vuorelle, että se oli suorastaan loukkaus hänen entistä syntymäseutuaan kohti, jos hän yhä pysytteli piilossa. Tohtori lupasi koettaa parastaan, ja kauniin Ailan tähden hän kyllä oli valmis vaikka millaisiin ponnistuksiin. Vaikka tohtori ei ollenkaan uskonut peikkoihin eikä menninkäisiin, alkoi häntäkin hermostuttaa Riston ihmeellinen käytös. Ei suinkaan hän liene rakastunut raajarikkoon tyttöön, joka epäilemättä oli kaunis kasvoiltaan, mutta joka ei koskaan voinut toivoa parantuvansa niin että hän olisi saattanut kenenkään vaimoksi ruveta. Aila oli oikeassa nyt, kuten aina, että mies oli pelastettava keinoilla millä tahansa. Ihmisillä on aina ankara himo pelastaa sellaisia, jotka eivät mitään pelastusta kaipaa...

Kutsukortti lähetettiin Ristolle, ja muutamia tunteja myöhemmin lähetettiin tohtori tutkimaan sen vaikutusta. Risto oli ensin äkeissään ja pahalla päällä. "Mitä minun pitää tehdä, kun en saa olla rauhassa?" huusi hän ensimmäiseksi, nähdessään tohtorin. "Kaikki tietävät, että minä en tahdo ottaa osaa seuraelämään, mutta siitä huolimatta tulee jos jonkinlaisia kutsuja..."

Tohtori hymyili tyynnyttävästi ja alkoi selittää, että Riston pitäisi olla hiukan ystävällisempi syntymäseutunsa ihmisiä kohtaan. Hän selitti ja selitti, ensin jokseenkin kuuroille korville, mutta sitten kuunteleville. Risto Vuori, joka oikeastaan oli mitä hyväsydämisin ihminen, alkoi käsittää, kuinka täydellisesti hän oli laiminlyönyt koko seurakunnan väestön, ja eihän siitä mihinkään päässyt, että hän oli maankuulu taiteilija, jolla oli paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Hän häpesi kiltisti ja lupasi parannusta. Tietysti hän oli valmis tulemaan laulujuhlaan, ja osasiko tohtori sanoa mistä hän saisi vuokrata suuren ja mukavan auton, sillä hän aikoi tuoda tuttuja mukanaan?

Kääntymys oli niin täydellinen ja niin nopea, että tohtori ensin epäili, että Vuorella oli joku vallaton temppu mielessä, mutta se epäilys haihtui pian, sillä Risto näytti vilpittömästi katuvalta syntiseltä ja oli varsin innokas suunnittelemaan laulujuhlassa käyntiä. Kuka niitä taiteilijoita aina ymmärtää... Ovat oikullisia kuin primadonnat...

Riston mieleen oli äkkiä johtunut jotain, joka aikaansai tuon äkkikäännöksen, mutta jota hän ei tohtorille selittänyt, ja jota tämä miesmäisessä herkkäuskoisuudessaan ei epäillyt. Tohtori sanoi hyvästi ja riensi riemuissaan Ailalle kertomaan täydellisestä voitostaan. Heti hänen mentyään, otti Risto hattunsa ja riensi vastakkaiseen suuntaan Mäntymäelle.

"Ilma, Ilmikki, nyt sinun pitää jo edeltäkäsin luvata suostuvasi siihen vallankumoukseen, jonka aion panna toimeen", huusi Risto iloisesti astuessaan sisään. Ilma hymyili: "Ainahan sinä saat ne vallankumouksesi toimeen, olipa meillä muilla mikä mieli tahansa... Mistä nyt on kysymys?"

Risto selitti, kuinka hän oli lupautunut laulujuhlaan, mutta uhkasi rikkoa lupauksensa, elleivät Ilma ja Kaisa suostuisi tulemaan mukaan. Ilmasta tuntui asia ensin aivan mahdottomalta, mutta Kaisa oli heti myöntyväinen. Täytyihän Ilmankin vihdoin myöntyä, vaikka hän ei ymmärtänyt, kuinka hän voisi tulla ihmisten ilmoille suureen juhlaan, hän, joka oli tottunut elämään täydellisesti eristettynä koko maailmasta. Hän kysyi hymyillen Ristolta, aikoiko hän taas pelastaa vangitun prinsessan ja saattaa hänet ihmisten ilmoille, vai miksi hän oli saanut tuollaisen päähänpiston. Risto vastasi vallan vakavana, että juuri sitä hän tahtoi, sillä ei ollut hyvä joutua niin syvälle unelmamaailmaan, että kaikki käsitys olevista oloista hävisi...

Ilma hymyili myöntyvästi. Tietysti Risto ymmärsi kaikki paremmin kuin hän. Ei se tietysti merkinnyt mitään, että syvällä Ilman sydämessä oli epäilyksen siemen. Miksi hänen piti tuntea elävien ihmisten maailma? Hän ei kumminkaan koskaan itse voisi siinä elää. Hänellä oli jo oma unelmamaailmansa, joka hänelle oli muuttunut todellisuudeksi. Mitä hän enää toisella maailmalla teki?

Ilma päätti väkisinkin tukahduttaa kaikki epäilykset. Ne olivat typeriä ja todistivat kiitollisuuden puutetta Ristoa kohtaan, joka oli tehnyt niin sanomattoman paljon Ilman hyväksi ja joka vielä kerran tahtoi vapauttaa vangitun prinsessan...

Aika ennen laulujuhlaa meni kaikenlaisiin valmistuksiin. Kaisa oli paljoa enemmän innoissaan kuin Ilma ja puuhaili aamusta iltaan, sillä Ilmalle piti laatia uusi valkoinen puku ja kaikki piti olla niin sievää ja hienoa kuin suinkin. Hiljakaan ei ollut kotona, niin että Kaisan piti hommata kaikki ilman apua. Ilmasta ei myöskään ollut apua, sillä hän vain hymyili kaikelle ja tuntui olevan enemmän poissa tästä maailmasta kuin koskaan ennen.

Vihdoin se suuri päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Juhlakentällä oli ollut hyörinää aikaisesta aamusta alkaen. Oli katsottava, että kaikki oli kunnossa, kaikki seppeleet paikoillaan, kaikki liput tangoissa. Itse kenttä oli laaja ja tasainen kuin pöytä, ja molemmin puolin sitä ympäröivät matalat kukkulat. Puhujalava ja sitä ympäröivä laaja laululava olivat korkeat ja kaikkialle selvästi näkyvät. Parempaa juhlakenttää ei ollut missään. Syystä olivatkin pitäjän nuoret ja kaikki, jotka olivat ottaneet osaa valmistuksiin, tyytyväisiä tuloksiin.

Jo tuntia ennen alkua rupesi väkeä tulvimaan kentälle. Tytöt olivat melkein poikkeuksetta kansallispuvuissa, vanhempi väki enimmäkseen mustissa ja tummansinisissä. Jonkun hiukan vaaleamman saattoi huomata joukossa, mutta silloin tiesi edeltäkäsin, ettei hän ollut paikkakuntalainen.

Tytöt ja nuoret miehet supattivat keskenään. Kaikki tiesivät sen suuren uutisen, että seudun kuuluisuus, Risto Vuori, oli vihdoinkin luvannut tulla mukaan, ja vieläpä hän oli kirjoittanut tuovansa pari tuttuaankin kanssaan. Uteliaisuus kohdistui kokonaan noihin tuttuihin, joiden nimeä hän ei ollut maininnut eikä kukaan osannut arvata. Se tiettiin, että lähiseudulle oli eilen saapunut pari kolme englantilaista lohenonkijaa, ja yleisesti otaksuttiin, että sieltä päin kai ne tutut olivat haettavat.

Hermostunut odotus oli kohonnut korkeimmilleen, kun vihdoinkin nähtiin auton lähenevän, ja sen ohjaajaksi tunnettiin Risto itse. Mutta ketkä nuo auton perällä istujat mahtoivat olla? Valkoisiin puettu nainen, jonka kasvoja hatun lierit peittivät... Johan nyt vallan ihmeitä kuului! Nehän olivat totta tosiaankin vanha Kaisa ja Ilma! — Se oli loukkaus, ihko ilmeinen loukkaus koko juhlayleisöä vastaan! Kaisa ja Ilma! Onko nyt hullumpaa kuultu! — Onneksi tohtori ennätti apuun, ennenkuin kapina tuli varsin äänekkääksi. Hän muistutti, ettei Risto ollut kenellekään sanonut, ketä hän aikoi tuoda mukanaan, ja jos joku oli kuvitellut, että hän toisi sinne pari muuta kuuluisuutta, niin se oli kokonaan hänen oma syynsä. Oli aina paras pitää mielikuvitustaan aisoissa, niin ei tullut pahoja pettymyksiä.

Ruustinna oli tavallaan hyvillään asiain käänteestä. Nyt hän vihdoinkin saisi rauhassa puhua Ilmalle, kuten hänen velvollisuutensa Ilman äitivainajan ystävänä vaati. Hänen olisi pitänyt tietysti aikoja sitten käydä Ilman luona tätä ohjaamassa ja varoittamassa, mutta outo pelko, vai mikä lie ollut, aina esti hänet. Nuo läpitunkevat siniset silmät olivat hyvin epämiellyttävät. Ruustinna ei voinut käsittää, kuinka kenenkään mieleen johtui kutsua niitä kauniiksi... Nyt tuli Ilma itse hänen luokseen, selvästi kohtalon lähettämänä, eikä nyt mikään saisi estää häntä täyttämästä velvollisuuksiaan...

Risto ohjasi auton hyvin varovasti ja hiljaa pienelle kukkulalle, josta saattoi nähdä yli koko kentän. Sillä välin oli väkeä kokoontunut yhä enemmän ja soittokunnat olivat asettuneet paikoilleen. Auto oli tuskin seisahtunut, kun soittokunnat alkoivat mahtavan virren: "Jumala ompi linnamme", johon monisatainen väkijoukko laulaen yhtyi...

Tämä oli uutta, ennen kokematonta Ilmalle. Se oli taivasta, ihmeellistä, ihanaa taivasta... Kyyneleet vierivät runsaasti pitkin Ilman poskia, joihin liikutus oli nostattanut vienon punan. Riston sydämeen pisti taas kipeästi tuo tieto, että Ilma, jonka hurmaava, henkevä kauneus tänään tuntui olevan ylimmillään, oli sairas raajarikko, jonka hän äsken oli nostanut autoon kuin pienen lapsen. Ilma kuului toiseen maailmaan kuin tavalliset kuolevaiset. Risto tunsi, että hänellä pitäisi olla Botticellin sivellin voidakseen edes hiukan luoda kankaalle tuollaista henkistä kauneutta.

Laulu ja soitto olivat lopussa ja juhlapuhuja valmistautui nousemaan puhujalavalle. Nyt oli hetki tullut, jolloin ruustinna saattoi ryhtyä "täyttämään velvollisuuttaan", kuten hän mielellään nimitti suunniteltua kiduttamispuuhaansa.

"Rakas Ilma, vihdoinkin saan tavata sinut. Et usko, kuinka olen toivonut tätä hetkeä!" huudahti ruustinna puristaen Ilman kättä molemmilla omillaan. "Kyllä minä ymmärrän kuinka yksin sinä olet ollut, kun ei Hiljakaan ole ollut Mäntymäellä, ja kuinka olet varmaan kaivannut seuraa..."

Ilma, joka ei ollenkaan huomannut selvästi esiinpistävää pukin jalkaa, kiiruhti liikutettuna vakuuttamaan, kuinka kiitollinen hän oli tädin ystävyydestä, mutta yksin hän ei ollut paljoakaan ollut. "Risto Vuori, entinen lapsuuteni toveri, on ollut joka päivä luonani... Häntä saan kiittää tästä ihmeellisestä kesästä ja tästä matkasta laulujuhlaankin..." Ilma katsoi kiitollisesti hymyillen Ristoon, joka juuri samassa astui hänen luokseen ja tervehti ruustinnaa. Ruustinna kiiruhti sanomaan Ristolle, että kyllä hän nyt piti huolta Ilmasta, niin että Risto ja Kaisa saivat mennä katselemaan juhlaa lähemmältä ja tervehtimään kaikkia niitä, jotka mielellään tahtoivat lausua Ristolle ilonsa hänen täälläolostaan. Ilma kehoitti myöskin Ristoa menemään ja vakuutti hyvin tulevansa toimeen. Risto arveli, että Ilma ehkä tahtoi puhella ruustinnan kanssa ja suostui lähtemään keskikentälle. Ennen menoaan hän ruustinnan salaiseksi kauhuksi kumartui suutelemaan Ilmaa kädelle. Se nyt vielä puuttui! Ja tässä kaiken kansan nähden!

Vihdoin olivat kaikki esteet poistetut ja ruustinna saattoi aloittaa. Hän uudisti ensimmäiset sanansa siitä, kuinka paha omatunto hänellä oli, kun hän ei ennen ollut käynyt Ilmaa tervehtimässä ja jatkoi sitten: "Tiedänhän hyvin, että sinä juuri tänä kesänä olet ollut ystävän tarpeessa, joka olisi voinut sinua neuvoa ja ohjata... Ja myöskin tarvittaessa suojata... Mutta saat olla varma siitä, että olen sinua koko ajan puolustanut kaikkia vihollisiesi hyökkäyksiä vastaan, rakas lapsi..."

Ilma ei voinut olla hymyilemättä: "Miksi sinä olet minua puolustanut, täti, ja ketä vastaan? En tiennyt, että minulla oli mitään vihollisia..."