Part 5

Ensimmäinen päivä kului loppuen, ennenkuin ennätimme edes selvään käsittää kohtaloamme, ja kaikki aloimme laatia vuoteitamme. Lautaiset lavat, jotka päivällä olivat pystyssä seinää vastaan, laskettiin alas, niin että toinen pää nojasi penkkiin pöydän ääressä. Kun kaikki kymmenen lavaa oli alas laskettu, oli huone niin täynnä, että siinä pääsi liikkumaan ainoastaan hyppimällä toiselta vuoteelta toiselle, taikka ryömimällä pitkin penkkiä. Natasha oli ollut kovassa puuhassa koko illan, ja seurauksena hänen puuhistaan sekä Rosella että minulla oli puhtaat valkoiset lakanat ja puhtaat päänaluiset, suurin osa Natashan omaisuutta, mutta osa myöskin hankittu toisista huoneista, jonne ikkunoista huutamalla oli ilmoitettu, että koppiin N:o 6 oli tullut kaksi muukalaista vierasta. Valtion antama lakana oli väriltään tummanruskea, hyvin karkea kangaspalanen, jota käytimme lattian pesuun. Tyyny taasen oli oljista ja ryysyistä kokoonpantu likainen käärö. Ja kumminkin meille vakuutettiin, että tämä oli puhtain ja mukavin pyhän Venäjän vankiloista. Oli hieman vaikea kuvitella, millaisia Venäjän likaiset ja epämukavat vankilat mahtoivat olla, koska tämä oli puhtauden ja mukavuuden perikuva.

Juuri kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että koko se kohta, missä vuodelavani oli seissyt seinää vasten, oli täynnä pahannäköistä keltaista jauhetta. Mitäpäs muuta kuin otin käteeni valtion lakanan ja aloin pestä seinää, mutta samassa kuului yleinen huuto, että sitä minun ei mitenkään pitäisi tehdä. Miksi ei? Siksi että hän, jolla paikka oli ollut ennen minua, oli tuhlannut suurimman osan vähistä käyttövaroistaan hankkiakseen tepsivää syöpäläis-myrkkyä, ja seurauksena siitä väitettiin vuoteen olevan rauhallisimpia koko kopissa. Hm! Minulla ei ollut tilaisuutta vertaileviin tutkimuksiin, mutta sen sain pian kokea, että seinän myrkyttäminen ei mitenkään estänyt kaikenlaisia vuodetovereita tippumasta pitkin yötä katosta vuoteelleni.

Jännitys ja mielenliikutukset olivat meidät kumminkin väsyttäneet niin, että kaikesta huolimatta nukuimme pian. Seuraavana aamuna vasta alkoi varsinainen vankilaelämä. Johtui mieleeni, kuinka totta Juhani Aho puhui sanoessaan Sasu Punasesta, että vasta silloin voi ihmisen oikein ymmärtää, kun näkee hänet oikeassa ympäristössään. Aivan samaa tahtoisin sanoa Venäjän vapaustaistelijoista. Tavallisessa, rauhallisessa seuraelämässä he ovat usein kuin puusta pudonneita, eivät tiedä miten olla kuin eleä, mutta taistelurintamalla he ovat kotonaan. Ja vankilat ovat aina olleet tärkeitä asemia Venäjän sekä vapaus- että sivistystaistelussa.

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli jo muutamia tovereita ylhäällä. Yksi pyyhki lattiata valtion "lakanalla" ja toinen sytytti öljykeittäjää. Nousin kiireesti ja pukeuduin sekä valmistauduin auttamaan heitä, mutta minut työnnettiin syrjään selityksellä, että nyt oli Shura päivystäjänä, ja hänen asiansa oli pestä lattia ja keittää aamiainen. Vangittujen omia laatimia sääntöjä seurattiin tarkoin. Valtiollisilla vangeilla oli oikeus antaa rikollisvankien siivota huoneet, mutta sitä oikeutta ei kukaan periaatteellisista syistä koskaan käyttänyt. Vapauden edestä taistelijain ei sopinut käyttää orjatyötä missään muodossa.

Kerran päivässä meidät kuljetettiin vankilan pihalle kävelemään, ja tuo puoli tuntia ulkoilmassa oli tietysti nautintoa. Paitsi sitä, tarjoutui usein tuon puolen tunnin kuluessa tilaisuus saada jonkunmoinen aavistus ulkomaailman asioista. Niinpä Natasha minulle kuiskaten ilmoitti, että vartija tuossa kulmassa oli suomalainen ja halusi sanoa minulle jotain. Kuljin hyvin hitaasti hänen ohitseen, ja ohikulkiessani hän sopotti hyvin nopeasti: "Mie oon luken't kaikk' kasetat, ja niiss' on paljon sinust." Kysyin, tietävätkö Suomessa, missä olin ja sain häneltä myöntävän pään nyökkäyksen. Siihen keskustelumme silloin loppui, mutta minulle merkitsi paljon se tieto, että kotimaassa ainakin tiedettiin, mitä oli tapahtunut.

Kun meidät sitten käskettiin sisään, kuljin portaissa toisessa kopissa säilytetyn tytön ohi. Hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja sanoi tahtovansa puristaa kättäni tervetuliaisiksi. Annoin hänelle käteni ja tunsin, että hän pisti siihen jotain. Varovasti panin käteni taskuun ja pudotin sinne pienen kirjelipun. Tultuani koppiimme otin sen esille. Se oli pieni tervehdys eräältä mies-ystävältäni, joka oli samassa vankilassa, toisella puolen pihaa. Hän oli kuullut, kun toverini ikkunasta huusivat nimeni, ja tahtoi lähettää minulle tervehdyksensä, sillä olimme tutustuneet Suomessa. Hän on yhä vielä ankaran valvonnan alaisena Venäjällä, koska hän pitää bolshevikien komentoa vielä tsaarinkin komentoa kamalampana.

Paljon uneksittiin siihen aikaan tulevasta onnen ajasta, kun kerran saataisiin tsaarin valta kukistetuksi, mutta paljon on niitä unelmia nyt murtunut. Eivät auta iskulauseet, huusipa sitä "elämä tsaarille!" taikka "kaikki valta köyhälistölle!" Pohjalta muutos on tapahtuva, muutoin perustus pettää. Kauan tuntuu vielä viipyvän, ennenkuin oikeuskäsitteet selviävät, ennenkuin ihmisarvo tunnustetaan laajassa naapurimaassamme. Liian syvällä ovat vielä tuhatvuotisen orjuuden jäljet, vaikka pintaa onkin hiukan kiillotettu!

Toisena vankilapäivänäni, maanantaina, kävi vartija verraten aikaisin hakemassa Rosea tutkittavaksi jonnekin santarmivirastoon. Tutkimisesta ei kumminkaan tullut suuria tuloksia, sillä tutkijat ja tutkittava eivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa kieltä. Ainoa, minkä Rose ymmärsi, oli, että hänelle näytettiin joukko valokuvia, m.m. yksi, missä Rose ja minä seisomme rautatievaunun sillalla. Hän katseli kaikkia, mutta ei virkkanut sanaakaan — ja siihen se tutkiminen loppui. Kun hänet kuljetettiin takaisin vankilaan, näki hän vilahdukselta Tidermanin kadulla kahden santarmin kuljettamana ja aavisti, mikä oli tullut toisten suomalaisten kohtaloksi. Rose oli ollut luonamme pari tuntia ja ennättänyt juuri kertoa kokemuksistaan "tutkinnossa", kun ovi taas avautui ja vartija julisti, että amerikkalainen neiti oli vapaa. Riemua ja onnitteluja sateli Rosen ympärillä, ja koko ajan seisoi vartija ovella kiiruhtamassa lähtöä. Ennen lähtöään Rose kumminkin ennätti sopia kanssani että lähettäisi minulle seuraavana päivänä hiukan ruokaa ja rahoja ja ilmoittaisi, kuinka toisille suomalaisille oli käynyt. Jos meidän jälkeemme jotain oli tapahtunut kolmelle aikaisemmin mainitsemalleni suomalaiselle, Rosen piti lähettää niin monta päärynää kuin heistä oli vangittu. Muutoin vain omenia. — Seuraavana päivänä tulikin kolme päärynää. Tiesin siis, että kaikki olivat vangitut.

Rosen vapauttaminen oli tietysti ilo meille, mutta samalla koski kipeästi se ajatus, että nyt ei ollut minulla enää ketään läheistäni siellä, vaan yksin oli kestettävä ties kuinka kauan. Ja miten mahtoivatkaan omaiset kärsiä siellä kotona! En voinut sille mitään, että kun ovi kolahti kiinni Rosen jälkeen, purskahdin itkuun. En tiedä kuinka kauan olin itkenyt, kun tunsin käden olkapäälläni. Natasha seisoi siinä ja puhui hiljaa korvaani: "Toveri, ette saa näyttää heikkoutta... Ette saa itkeä... Muille tulee vaikeampi olla..." Niinhän se oli. Häpesin heikkouttani, sillä mitä minä vielä tiesin kärsimyksistä!

Natashan neuvosta pyysin puhutella vankilan päällikköä, kysyäkseni häneltä kohtaloani. Tulkkina toimi vankilan lääkäri, joka tuntui sivistyneeltä mieheltä. Päällikkö oli raaka tsinovnikka, jonka röyhkeätä käytöstä oli vaikea niellä. Ainoa, jonka hän sanoi kohtalostani, oli, että tulin olemaan tässä vankilassa kuukauden ja sitten seuraisi arvattavasti Siperia. Kysyin vielä saisinko kirjoittaa Helsinkiin viranomaisille, että minut oli vangittu. Se kuulemma oli luvallista, kunhan kirjoittaisin venäjäksi, sillä muita kieliä ei sallittu. Kirje luvattiin toimittaa perille. Myöhemmin näyttäytyivät kaikki nämä vastaukset ja lupaukset vääriksi. Kirjeen Suomen Prokuraattorille sain pian Natashan avulla venäjäksi, kun ensin olin sen englanniksi kirjoittanut. Se annettiin vankilan päällikölle tunnin kuluttua, ja hän antoi uuden juhlallisen lupauksen, että se varmaan menee perille. Tietysti sitä ei lähetetty! Minua vieläkin naurattaa, kun muistelen, kuinka helposti uskoin häntä. Menee aina pitkä aika ennenkuin rehellinen ihminen käsittää, kuinka muutamilla valehteleminen syntyy melkein kuin luonnon pakosta, vaikka useimmiten totuuden puhuminen olisi koko joukon edullisempaa itse valehtelijallekin.

Suurena lohdutuksena minulle oli se tieto, minkä vartia, joka oli lukenut "kaikk' kasetat", oli minulle ilmoittanut, että nimittäin kotona tiesivät miten minulle oli käynyt. Silloin en kyllä voinut ymmärtää, kuinka he jo niin aikaisin, s.o. heti maanantai-aamuna siitä olivat saaneet tiedon. Se selvisi vasta vapaaksi päästyäni, ja se on elämäni kauneimpia kokemuksia. Siksi kerron sen:

Kaikilla suurilla Lontoon lehdillä oli tietysti kirjeenvaihtajansa Pietarissa. Maailmanlehden Timesin kirjeenvaihtaja, tohtori Harold Williams, joka nyt on Timesin ulkoasiain toimittaja, tietysti sai tiedon suomalaisten vangitsemisesta ja ymmärsi heti, ettei kellään meistä ollut tilaisuutta ilmoittaa asiasta kotiimme. Hän ei tuntenut ainoatakaan meistä, yhtä vähän kuin me tiesimme mitään hänestä. Tahtoisinpa väittää, että mikä muu maalainen tahansa kuin englantilainen, olisi jättänyt asian sikseen, taikka kaikkein korkeintaan lähettänyt meitä kohtaan suosiollisen sähkösanoman lehdelleen, mutta englantilaisen gentlemanin ritarillinen vaisto ei koskaan petä. Mitä teki tohtori Williams? Hän otti iltajunan Viipuriin, jonne hän saapui puoliyön jälkeen. Sattumalta hän tunsi erään pienen virkailijan asemalla ja kysyi häneltä jonkun luotettavan henkilön osoitetta, jolle hän voisi ilmoittaa kohtalostamme ja joka sitten voisi siitä antaa tietoja omaisillemme. Hän saikin tuomari V. Furuhjelmin osoitteen ja läksi hänen asunnolleen kello 2 yöllä. Ensimmäinen ajatus, joka tietysti johtui tuomari Furuhjelmin mieleen, oli, että santarmit siellä koputtivat hänen ovelleen keskellä yötä, sillä sehän olisi ollut sen ajan luonteenomaisin ilmiö. Asia kumminkin selvisi, ja merkillinen englantilainen ilmoitti, että neljä suomalaista, joitten nimiä hän ei tiennyt, oli vankina Pietarissa. Sen hän kumminkin tiesi, että heidän joukossaan oli rouva, jolla oli nimi Kalevalasta! Sitten mies poistui ja palasi seuraavalla junalla Pietariin.

Tuomari Furuhjelm tietysti muisti Aino-nimen miettiessään, mitä kalevalaista nimeä englantilainen oli tarkoittanut, ja arvasi myöskin mistä Ainosta oli kysymys. Kello neljä aamulla hän soitti Helsinkiin läheiselle tuttavalleni, jolta sai tiedon, ketkä olivat menneet Pietariin, ja siten myöskin saivat tiedon Helsingissä meidän kohtalostamme.

Kun palasin vankilan päällikön puheilta koppiimme, oli siellä "koulu" täydessä käynnissä. Yksi tovereistamme, Gitel niminen, ei joutuessaan vangiksi osannut lukea eikä kirjoittaa. Muut, joita elämä oli pidellyt suopeammin, tahtoivat antaa apua Gitelille ja opettaa hänelle, mitä itse olivat saaneet oppia. Gitel oli hyvin nopeasti saavuttanut lukutaidon, ja siksi historian ja maantiedon opetus kävi verraten helposti. Enemmän harmia tuotti laskento, mutta Gitelin luontainen lahjakkuus oli siinä suurena apuna. Gitel oli ainoa juutalaistyttö joukossamme. Hän oli ansainnut leipänsä ompelijattarena jossakin Puolan pikku kaupungissa, missä hänen köyhä nuoruutensa, vainotun kansan jäsenenä oli siihen asti hiljalleen kulunut. Sattumalta hän oli siellä tutustunut muutamiin vallankumouksellisiin, ja se oli uuden elämän alku Gitelille. Koko sydämellään ja sielullaan hän heittäytyi vapaustaisteluun, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui lukon takana. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, sillä muutaman päivän perästä hänen oli määrä lähteä Siperiaan. Natashalla oli kova puuha hankkia kokoon lämpimiä vaatteita hänelle tuota pitkää matkaa varten, sillä hänellä ei ollut yhtään mitään muuta, kuin mitä hänellä oli yllään, ja tsaarin kustantamat puvut olivat ohuita ja kylmiä. Mutta iloisempaa olentoa ei voinut olla kuin tuo pieni juutalaistyttö. Kun minut ensin tuotiin vankilaan, näkyi Gitel käsittävän sen siten, että olin siellä jonkunmoisena talon vieraana, ja joka kerta kun yritin puuhata jossakin pienessä taloushommassa, alkaen pestä jotain kuppia taikka pyyhkiä tomua, hän juoksi nopeasti esiin, tempasi kupin taikka tomurievun kädestäni selittäen, että minä en mitenkään saanut tuommoiseen ryhtyä. Hän kyllä toimitti tuollaiset askareet. Jos puoliväkisin yritin jatkaa tointani, hän tuskastui ja oli puhkeamaisillaan itkuun. Ei auttanut muu kuin nauraa ja totella Gitelin vaatimuksia.

Vielä pitää kertoa hiukan Ludmilasta. Ludmilan oikeata nimeä ei kukaan meistä tuntenut. Vankilan viranomaisille hän oli ilmoittanut nimekseen "Ludmila", mutta varmaan tiesimme ainoastaan, että se ei ollut hänen oikea nimensä. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saisi selkoa hänen oikeasta nimestään, koska hän pelkäsi tsaarin kätyrien kostavan hänen omaisilleen. Toverit olivat kyllä antaneet hänelle toisen nimen, sanoen häntä "Okulaksi", joka oikeastaan on hyvin kauhea nimi, sillä se merkitsee samaa kuin haikala, mutta jonka Okula varsin hyväntahtoisesti omaksui. Nimeen oli aivan pätevät syyt, jotka pian tulin huomaamaan. Heti maanantai-aamuna Okula tuli luokseni ja pyysi hyvin kauniisti, että ilmoittautuisin vankilan lääkärille sairaaksi.

"Mutta rakas Okula, minä olen terve kuin pukki."

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin saisimme pullon maitoa ja kaksi munaa lisää, — ja minun on niin hirveä nälkä."

Pikku Okula raukka! Hänen omista, hiukan sekavista selityksistään ja Natashan antamista lisätiedoista kävi selville, että häntä vaivasi alituinen hermostunut nälkä. Hän söi kaikki mitä ikinä käsiinsä sai eikä siitä tuntunut olevan apua. Jokainen, jolla oli hiukankin syytä ilmoittautua sairaaksi, teki sen mielellään, jotta Okula saisi enemmän ravitsevaa ravintoa. Maito, joka vangeille tuotiin, oli verraten hyvää, mutta munat kyllä eivät olleet eilispäivän lapsia. Mutta Okula oli helposti tyydytetty.

Koetin selittää Okulalle, että minun oli vaikea ilmoittautua sairaaksi, sillä tuskin kukaan lääkäri olisi ottanut kuuleviin korviin niin selvää satua, mutta Okula ei niin helpolla päästänyt. "Sanokaa, että kärsitte veren vähyyttä. Sen tohtori aina uskoo, sillä kaikkihan täällä siitä kärsii", pyyteli Okula hartaasti. Minun menostani tohtoriin ei kumminkaan tullut mitään, sillä Natasha asettui jyrkästi Okulan tuumaa vastaan.

Lausuin kerran iloni siitä, että meitä oli niin monta yhdessä, sillä en tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka olisin voinut yksin siellä kestää. Viisas Natasha hymyili: "Niin — alussa kyllä tuntuu siltä, mutta pian tulet huomaamaan, että asia ei ole niin. Ei kukaan voi kestää monta kuukautta tällaisessa täyteen sullotussa kopissa, mutta vankila on aina niin hirvittävän täynnä, ettei riitä yksityiskoppeja muille kuin sairaille. Vasta sitten kun joku on mielisairauden partaalla, taikka jo toisella puolen rajaa, siirretään hänet yksityiskoppiin..." — Jo seuraavana päivänä siirrettiin yksi meistä yksityiskoppiin, jota sanottiin katkeralla ivalla "parantolaksi". Yöllä kuulimme hänen huutavan siellä...

Huomasin kyllä pian, kuinka välttämätön oma tekemä sääntömme oli, että joka päivä piti olla kaksi tuntia täydellinen hiljaisuus, jolloin ei kukaan saanut puhua. Vaikka sillä tosin ei saavutettukaan täydellistä yksinäisyyden tunnetta, oli se lepoa kumminkin.

Tiistai-päivä kului keskusteluissa, pääasiallisesti Natashan kanssa, ja aivan niinkuin pikku Gitel alkoi oppia ulkonaista lukutaitoa, minullekin alkoivat henkisen lukutaidon aakkoset hiukan hämärtää. Vankila opettaa nopeasti...

Yö vasten keskiviikkoa oli hyvin kylmä. Meillä oli molemmat pienet ristikko-ikkunat auki, jotta saisimme hiukan raitista ilmaa. Jossakin, lähellä vankilaa, oli tehdas, josta tuuli kuljetti savua suoraan sisään meidän ikkunoista. Unesta ei ollut puhettakaan. Alakerrassa itki pikkunen lapsi... Ihmeellistä, kuinka hirvittävän suuri määrä raskaita ajatuksia mahtuu muutamaan synkkään yötuntiin! — Kaikki oli aivan hiljaa, mutta äkkiä huomasin, että yksi tovereistamme, kalpea, uneksiva Lydia, nousi istumaan vuoteessaan ja katseli tarkkaan ympärilleen, ikäänkuin tutkiakseen, nukkuivatko kaikki. Sitten hän otti ison villahuivin vuoteeltaan ja alkoi varovasti ryömiä penkkiä myöten minuun päin. Päästyään aivan viereeni, hän hiljaa levitti huivin vuoteelleni... Hän tahtoi auttaa muukalaista, kun yö oli niin kylmä... Taputin hänen kättään ääneti, ja hän huudahti säikähtäen: "Voi, en minä tahtonut herättää!"...

Ei, ei hän tahtonut herättää. Hän tahtoi vain samaa kuin kaikki muutkin tuossa ihmeellisessä joukossa: auttaa, tukea...

Vuosikausia sen jälkeen muisto tuosta ystävyyden teosta lämmitti ja saattoi helpommaksi kestää paljon kovuutta.

Keskiviikko oli melkein juhlapäivä meille, sillä silloin saimme kylpeä. Ammekylpy oli varsin hyvä, vettä runsaasti eikä liikoja kiirehditty. Kun palasimme koppiimme, laitoimme illallista, s.o. tavallista riisipuuroamme, ja aloimme sitten riisuutua yöksi. Olin jo puoleksi riisuutunut, kun ovi aukeni ja vartia huusi: "Suomalainen rouva on vapaa!"

En ensin käsittänyt, että se oli totta, mutta toverieni ilohuudot ja vartian tuskastunut kiiruhtaminen pian vakuuttivat minut. Siis nuo neljä päivää olivat todellakin lopussa, nuo päivät, joista en koskaan saanut minkäänlaista selitystä Venäjän hallitukselta. En koskaan saanut tietää, miksi minut vangittiin, enkä myöskään, miksi minut sitten päästettiin vapaaksi. Tuollaiset pienet yllätykset kuuluivat silloin, niinkuin nytkin, Venäjän hallituksen erikoisiin ominaisuuksiin.

Kaikki tytöt tahtoivat auttaa minua pukiessani, josta syystä toimitukseen meni vähintään kaksinkertainen aika. Sitten vielä piti hakea pieniä muistolahjoja... Mitäpä antaa, kun ei ollut juuri mitään... Natashalla oli teekuppi, jonka teevati oli särkynyt. Minun piti ottaa kuppi. Se on sen jälkeen koristanut kirjoituspöytääni, kukkia täynnä. Shura oli piirtänyt kuvan kodistaan Ukrainassa. Se on aina seinälläni. Veralla oli kuvakortti... Kaikki, kaikki minun piti saada. Sitten nopeat jäähyväiset... Natasha kuiskasi korvaani: "Emmehän väsy, emmehän, ennenkuin Venäjä ja Suomi ovat vapaat..." Jotain lienee tarttunut kurkkuuni, sillä en voinut vastata... Puristin vain hänen kättään...

Ovi aukeni ja vartia työnsi minut ulos. Toverit olivat alkaneet laulaa marseljeesia, johon kaikki toisissa kopeissa yhtyivät... Silmien eteen oli muodostunut harso... En nähnyt mitään, kuulin vain marseljeesin tuliset säveleet... Se oli kuin vihkimys elämään ja työhön... Säveleet häipyivät hiljaa...

ENTISEN TAISTELUN AJOILTA.

Puolueista pienin ja varmaan myöskin salaperäisin oli tämän vuosisadan alkupuolella perustettu aktivistipuolue. Siihen kuului sellaisia henkilöitä, jotka olivat vakuutetut, että Suomen vapaus riippui siitä, että Venäjän vapaustaistelu onnistui, ja jotka siitä syystä olivat asettuneet yhteistyöhön Venäjän vapaustaistelijain kanssa. Suomalaisten apu oli tärkeä etupäässä siksi, että he saattoivat paremmin kuin venäläiset avustaa taistelijoita pakenemaan tsaarin raivoa, taikka piiloutumaan paikkoihin, missä he saivat rauhassa tehdä työtä. — Tuon vuosikausia kestäneen yhteistyön aikana kävi yhä uudelleen selväksi, kuinka täysin erilaiset nuo molemmat kansakunnat, suomalaiset ja venäläiset, olivat. Venäläisille oli aina hirvittävän vaikeata tehdä säännöllistä, järjestettyä työtä, mutta sen sijaan kuolema ei tuntunut sisältävän mitään kauhua heille. Usein kuuli suomalaisten huokaavan, että voi jos elämä olisi hiukan helpompaa ja kuolema hiukan vaikeampaa venäläisille vapaustaistelijoille, kuinka paljon saataisiinkaan silloin aikaan! Suomalaiset tyynellä sisullaan osasivat järjestää ja johtaa, pelkoa he eivät myöskään koskaan näyttäneet, vaikkeivät syösseetkään suoraan suden suuhun, ilman syytä, kuten usein venäläiset.

Oli hirvittävän kylmä kevättalvi. Istuin aikaisin aamulla lueskelemassa sanomalehtiä ja "Vapaita Sanoja", jotka saivat kertoa Venäjän oloista sellaista, mitä ei saanut tulla julkisiin sanomalehtiin. Olot tuntuivat käyvän yhä sotkuisemmiksi Moskovassa ja Pietarissa, ja kapinan yrityksiä puhkesi esiin alituiseen. Melkein kaikki tukahdutettiin heti ja seurauksena oli ainoastaan muutamia uusia uhreja entisten lisäksi. Kaikki tuntuivat työskentelevän omalla tahollaan ja pettureita vilisi joka paikassa... Onneton Venäjä! Mikä sen osaksi vielä oli tuleva!

Samassa koputettiin ovelleni ja sisään astui hyvä ystäväni, nuori kuvanveistäjän alku, Heikki Karhu. Tukka pörhöllään ja silmät loistaen hän huusi:

"Kuule, nyt sinun täytyy tulla heti, aivan heti minua auttamaan. En totta tosiaankaan tiedä, miten tästä selviydyn. Lähde mukaan nyt paikalla, niin kiitän sinua loput ikäni!"

"No, no, mikä hätänä? Selitähän ensin, mistä on kysymys."

"En mitenkään jouda selittämään... Voi taivas, sitä ihanuutta, sitä Luojan ihmeellistä taideteosta..."

"Koetapas nyt vaihteeksi sanoa järkevä sana. Kenestä sinä nyt raivoat?"

"Maailman ihanimmasta tytöstä... Joudu nyt kaiken järjen nimessä pian!"

"Kaada nyt tuosta lasi kylmää vettä itsellesi, jos siitä olisi apua ja sano sitten, mitä minulta tahdot?"

"Apuasi tahdon, en mitään muuta... Apua, apua, ja nopeaan!"

"Millaista apua?"

"Meidän täytyy värjätä hänen tukkansa..."

Ymmärsin, että oli turhaa koettaa saada Heikkiä puhumaan järkeä ja aloin jo epäillä, että hän oli ollut tavallista iloisemmassa seurassa edellisenä iltana eikä vieläkään ollut siitä kokonaan toipunut. Toiselta puolen ajattelin, että tässä saattoi olla tärkeäkin asia kysymyksessä, sillä Heikki oli melkein aina tulessa toisella tai toisella tavalla. Ajat olivat kovin vakavat, ja venäläiset vallankumoukselliset olivat lukemattomia kertoja saaneet apua Heikiltä, jonka kekseliäisyys ja rohkeus olivat verrattomat. Eipä siis muuta kuin puin takin ylleni ja otin hatun päähäni ja sitten läksimme kiireimmiten Heikin asuntoa kohti. — Kun saavuimme perille, huomasin, että Heikki oli lukinnut atelierinsä oven hyvin huolellisesti ulkoapäin, mikä oli häneen nähden aivan tavatonta. Arvasin heti, että oli kysymys jostain salaperäisestä.

Heikki Karhun atelieri oli suuri ja valoisa, mutta aluksi en huomannut muuta kuin lukemattomia jalustimia ja niillä märkien riepujen peittämiä savimöhkäleitä. Perimmäisessä nurkassa oli puolittain verhojen suojassa itämainen leveä leposohva, ja sinnepäin suuntasi Heikki nyt askeleensa. Sieltä astuikin heti esiin nuori tyttö, enkä sen koommin ihmetellyt, että Heikiltä oli mennyt pää hiukan pöperryksiin. Semmoista täydellistä kauneutta ei usein näe tässä matoisessa maailmassa. En ikinä voisi unohtaa noita silmiä, suuria, tummansinisiä, täynnä tuskaa ja epätoivoa.

Vaiston pakoittamana ojensin molemmat käteni tyttöä kohti, ja siinä samassa hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puhkesi hillittömään itkuun. Vein hänet istumaan sohvalle ja annoin hänen itkeä olkapäätäni vastaan, silitellen silloin tällöin hänen sysimustia kiharoitaan, jotka olivat puserretut suureen kimppuun hänen niskaansa. Ties miten kauan hän siinä itki, eikä kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Koko hänen hento ruumiinsa vapisi ja vavahteli, ja minä rupesin aavistamaan, että hän oli vallan näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä. Kuiskasin Heikille, että hän toisi meille lasin maitoa, sillä tiesin, että Heikillä oli aina ruokatavaraa viereisessä keittiössä.

Heikki osoitti äkkiä odottamatonta järkevyyttä, sillä kun hän hetkisen kuluttua palasi keittiöstä, oli hänellä tarjottimella lasi maitoa, voileipä ja höyryävä omeletti.

Tyttö oli lakannut itkemästä ja suostui syömäänkin, kun tarjosimme hänelle Heikin laittaman aamiaisen.

Me olimme yhä vielä pysyneet mykkinä eikä minulla ollut edes selvillä puhuiko hän mitään muita kieliä kuin venättä. Kysyin sitä häneltä ja hän sanoi puhuvansa sekä ranskaa että saksaa. Ei siis siitä tarvinnut huolehtia.

"Miten voimme teitä auttaa lapsi?" kysyin vihdoin, kun hän näytti hiukan tyyntyneen.

Hän ei vastannut heti, katsoi vain meihin vuoroon hiljaa ja äänetönnä. Huulet vavahtelivat vähän, kun hän vihdoin puoliääneen virkkoi: "Minä olen Olga Karsky."

Olga Karsky! Huomasin, että Heikki säpsähti ja itse en tiennyt mitä sanoa. Parin viimeisen viikon ajalla olivat sanomalehdet olleet täynnä kertomuksia Olga Karskysta, ja viimeksi tänä aamuna olin lukenut, että viranomaiset olivat vihdoinkin vanginneet hänet — Tiflisissä! Olga Karskya pidettiin pyhän Venäjän vaarallisimpana vihollisena, ja hänen päästään oli luvattu suuret lunnaat. Useita pankkeja oli ryöstetty ja pari viikkoa sitten oli tehty murhayritys kaikkivaltiasta ministeriä vastaan, ja kaikissa noissa tapahtumissa uskottiin Olga Karskyn olleen sieluna ja johtavana henkenä. Hirmuinen, vaarallinen Olga Karsky!

Ja edessämme seisoi hento tyttönen, taivaallisen ihana ja avuton kuin lapsi!

Huomasi, että Heikin suupielet vavahtelivat pahaa ennustavasti, ja pelkäsin, että hän minä hetkenä tahansa puhkeisi tuttuun, äänekkääseen nauruunsa. Asema oli tosiaankin mitä hullunkurisin.

Heikki hillitsi kumminkin hilpeytensä, sillä tytön surkea avuttomuus oli liian liikuttava. Paitsi sitä meillä oli ollut monta samanlaista kokemusta, kuinka syntipukiksi valitaan henkilö, jonka koko olento todisti syytöksien mahdottomuutta, mutta jolla ei ollut mitään puolustusmahdollisuuksia. Järjestys vaati, että jonkun piti olla syyllinen ja oikeastaan oli vallan samantekevä, kuka syyllisen nimen sekä rangaistuksen sai kantaa. Venäläinen oikeudentunto on rauhoitettava toisenlaisilla keinoilla kuin Europan.

Mitä nyt oli tehtävä?

Aluksi emme voineet tehdä yhtään mitään, vaan päätimme, että Olgan piti pysyä Heikki Karhun atelierissä, kunnes asiat hiukan selvisivät.

Kun tyttö samana aamuna oli tullut Helsinkiin ja suoraan Heikin luo tuoden terveisiä ja sanoen oikean tunnussanan, oli hän ensi työkseen pyytänyt, että Heikki taivaan tähden auttaisi häntä saamaan tukkansa värjätyksi. Ymmärtämättä mitään koko jutusta, mutta täysin tottuneena venäläisten merkillisiin mielenjohteisiin, Heikki oli rientänyt minun luokseni hakemaan apua. — Kun tyttö nyt alkoi puhua, koski hänen ensimmäinen pyyntönsä taas tukan värjäystä. Lupasin heti auttaa häntä, sillä saatoin hyvin huomata, ettei hän mitenkään muutoin rauhoittuisi.

Tukka oli sysimusta, eikä siis mikään varsinainen värjäys voinut tulla kysymykseenkään; Jos väri oli muutettava, piti käyttää kemiallisia aineita tukan valkaisemiseksi. Oli selvää, miksi tyttö niin kiihkeästi vaati tukan värjäämistä, sillä aina kun sanomalehdet mainitsivat Olga Karskya, puhuttiin hänen sysimustista kiharoistaan, joiden kauneutta ei kyllin voitu ylistää.— Värjäystoimeen ryhdyttiin heti ja noin neljän päivän perästä oli tukka muuttunut kuparin punaiseksi. Se muutti melkoisesti tytön ulkomuotoa ja mielestäni hän oli sitten, jos mahdollista, vielä entistään kauniimpi.

Noina neljänä päivänä, jolloin tukan väriä muutettiin, tutustuimme tyttöön läheltä. Lapsi raukka! Jos hän oli vaarallinen Venäjän olemassaololle, niin kuka sitten oli vaaraton? Alati vaihtelevat tunnelmat, pilviä tavoitteleva ihanteellisuus, lapsellinen epäkäytännöllisyys ja palava uhrautumishalu — siinä ne ominaisuudet, jotka heti pistivät silmään. Ainoa seikka, jonka hän mahdollisesti saattaisi vaaraan, oli, niin arvelin, Heikki raukan sielun rauha. Kuinka mikään kuolevainen mies saattaisi rauhallisesti katsella sellaista kauneutta!

Heikki, joka näkyi arvaavan ajatukseni, sanoi kerran tyynesti:

"Kuule, älä sinä ollenkaan kuvittele mitään romaania. Hän on vallan liian kaunis. En minä sellaiseen enkeliin koskaan voisi rakastua, mutta taiteilija-mallina minä vielä teen hänen nimensä kuuluisaksi..."

Minun valaistessani Olgan tukkaa ja Heikin muovaellessa savikuvia hänestä saimme kuulla hänen elämäkertansa:

Hänen isänsä oli rikas tilanomistaja etelä-Venäjällä. Olga oli nuorin kahdeksasta lapsesta, koko talonväen hemmoteltu lemmikki, vanhempien rakkain lapsi. Kun hän oli viisitoista vuotias, kohtasi häntä suuri ja selittämätön suru: Santarmit ympäröivät eräänä yönä talon ja hänen vanhin veljensä, kaunis, lahjakas Vanja, jota hän rakasti ja ihaili yli kaiken, vangittiin ja vietiin Siperiaan.

Olga oli aivan murtunut surusta, joka oli sitä mustempi, kun ei kukaan mitään hänelle selittänyt eikä kukaan koettanut lohduttaa. Mitä Vanja oli tehnyt, Vanja, veljistä parhain, jota kaikki ihailivat ja rakastivat...?

Kun hän meni äitinsä luo pyytämään selitystä, äiti vain voivotteli ja itki eikä osannut mitään selittää.

Hän päätti kääntyä ankaran isän puoleen, mutta isä suuttui niin että muoto muuttui ja kielsi häntä koskaan mainitsemasta Vanjan nimeä. Vanja oli vetänyt lokaan vanhan kuuluisan nimen ja isälleen hän oli kuollut, enemmän kuin kuollut...

Tietysti Olga ei siihen tyytynyt, vaan koetti kysellä muilta, sillä hän rakasti Vanjaa.

Vihdoin kertoi nuorempi veli, Sasha, mitä oli tapahtunut: Vanja oli opettanut kyläläisiä lukemaan ja antanut heille kirjoja...

"Mutta mitä pahaa siinä oli", kysyi Olga. "Sehän oli hyvää vain."

"Ah, sinä et ymmärrä, sisko. Kirjat olivat tsaaria vastaan..."

Tsaaria vastaan! Olga ensin melkein jähmettyi kauhusta. Se oli pahempaa kuin jos hän olisi kirjoittanut Jumalaa vastaan. Ei, ei hän voinut koskaan uskoa sellaista Vanjasta! Hänen täytyi itse ottaa selko, mitä nuo kirjat sisälsivät. Hän ottikin selon.

Vanjan hyvä ystävä, rikkaan naapuritilan omistajan poika, Boris Karsky, selitti hänelle kaikki. Se oli Olgan herääminen. Venäjän onni, Venäjän vapaus, sille hän tahtoi pyhittää elämänsä, kuten Vanjakin, rakas Vanja.

Kuusitoistavuotiaana Olga oli salaisen vallankumouksellisen seuran innokkaana jäsenenä, ja seitsentoista vuotiaana, kun kaikenlaisia huhuja rupesi leviämään hänen puuhistaan, ja kun isä ja äiti aikoivat lähettää hänet luostarikouluun, hän päätti paeta kotoaan. Kerran kun isä ja äiti olivat matkustaneet Odessaan, Olga ja Boris Karsky hävisivät kotiseudultaan. Hellässä kirjeessä Olga ilmoitti vanhemmilleen, että hän oli naimisissa Boris Karskyn kanssa, ja he aikoivat elää Venäjän vapauden puolesta, kuten Vanjakin. Elleivät vanhemmat voineet antaa hänelle anteeksi, tahtoi hän olla kuollut heille, niinkuin Vanjakin.

Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta, kolme hirvittävää, mutta samalla onnellista vuotta. Hän ja Boris olivat kulkeneet paikasta paikkaan ympäri Venäjää, levittäen kirjallisuutta, opettaen, järjestäen. Monta kertaa he olivat lähellä joutua kiinni, mutta aina oli onnellinen sattuma heidät pelastanut. Viime vuoden he olivat olleet Pietarissa, jonne vallankumouksellinen työ yhä enemmän alkoi keskittyä. Olgan työtä oli hänen kauneutensa paljon estänyt. Se herätti huomiota kaikkialla ja siitä puhuivat sekä ystävät että viholliset.