Part 1

HILJENTYKÄÄMME

Puheita ja kertoelmia

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Hiljentyminen Paimenet kedolla Kirkkain lyhty Jouluvieras Leikillä vain Syntyneet ja syntymättömät Lokakuu Valkoiset kengät Graniittilohkareet Laulajille Muistopäivä maaliskuussa Orjantappurapensas Tuomipuu Kirjojen rakastaja »Suuren tarpeen tähden» Iäisyyskaipuuta Isänmaan kasvojen edessä Snellmanin laulu Kylvön ja korjuun päivät Niin lähestyy makian leivän juhla Simonin huoneessa Kruunu Hiljentykäämme muistamaan

HILJENTYMINEN

Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä, ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on täynnä.

Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana, hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen työhönsä.

— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa. Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen. Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa.

Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä tavalla.

Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta! Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan, jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä, pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. — Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä, kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa. He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman, että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin, että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise. Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut!

Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne: minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina. Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä. Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää muistissani.

Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa. Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa, olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini, jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon. Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä.

Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä. Sitten hiljeni.

<tb>

Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen.

Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä. Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran, vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon, hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään, jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu.

Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa. Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa.

Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin. Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme. Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia. Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta.

Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä. Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui:

Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme hiljentymään!

PAIMENET KEDOLLA

Nuori Phares, kuninkaan voudin poika Jerusalemista, seisoi kedolla Betlehemin laaksossa ja katseli ylös mäkiin, missä tiesi kotikaupunkinsa olevan. Hänen kädessään oli käyräsauva, paimenen merkki, ja hän nojasi siihen poskeaan ja pidätti kyyneliä. Sillä hän oli ensi kertaa poissa kotoa ja hän tiesi, että siellä kotona on niinkuin eilenkin illalla ja niin monena iltana ennen: äiti käy ovelle ja kuulostelee tuleeko isä, hän silmää kätkyeeseen, missä pieni Ben nukkuu, hän ottaa lampun, varjelee liekkiä kädellään ja kulkee palvelijoiden luo ja katsoo, että kaikki majassa on paikallaan. Lapsi kehdossa äännähtää, sotamiehet muurin vaiheilla ovat tehneet valkean ja heittävät noppaa. Nyt kuuluu huilujen ja symbaalien ääni. Nyt kulkee kameli porttia kohden. Onko kuningas suuttunut ja ajanut pois tanssijat? Kymmenet keveät askeleet kiiruhtavat pihakivillä! Isän ääni käskee avata portin.

Äiti tulee ovelta ja laskee istuimelle uuden nahkaisen viitan. Se on valkoinen ja siitä leviää villojen haju. Kun Phares sen näkee, kuohahtaa hänessä. Se on häntä varten, se on paimenen viitta. Hän ei kuitenkaan nyt voi mitään sanoa, sillä äiti on mennyt lapsen kätkyen ääreen. Tämä lapsi on armolahja heille kaikille. Se jäi eloon, kun sen nuori äiti kuoli.

Näin oli eilen. Hän, Phares, oli vielä mukana, hän pani maata omaan vuoteeseensa ja äiti istuutui hänen vuoteensa laidalle ja vakuutti hänelle, että hänen on parempi paimenena Betlehemin kedolla kuin sadanpäämiehenä kuninkaan linnassa. Sillä paimenen ympärillä on hiljaisuus, hän kaitsee eläimiä, jotka antavat kaikkensa ihmisen hyväksi, hän suojelee niitä petoja vastaan, hän ottaa olalleen karitsan, joka ei pääse kiipeämään vuoren rinnettä suurten perässä, hän lähtee etsimään eksynyttä, ja tuo sen laumaan. Ja joka jalkansa loukkaa, tai jota rosvo haavoittaa, sitä saa hän vaalia. Ja hän kuuntelee Herran puhetta hiljaisuudessa. Milloin se kuuluu öljypuun lehvien suhinassa, milloin pitkäisen jylinässä, milloin tähden välkkeessä. Ja enkelinsäkin kautta Jumala puhuu, niinkuin monesti on isille tapahtunut. Mutta Daavidin kaupungissa ei ole niin, vaan siellä pettää veli veljeä, siellä sanoo ystävä väärän todistuksen ystävästä, siellä mitataan väärällä mitalla, siellä vuotaa viatonta verta. Ihmiset hukkuvat rikoksiinsa, niinkuin he vedenpaisumuksen päivinä hukkuivat. Onko hänkään onnellinen, joka Daavidin istuimen on anastanut ja jonka ympärillä äsken huilut soivat? Mariannen, hänen kuningattarensa veri ei ollut vielä kuivunut muurista, kun salamurhaajat jo etsivät onnettoman äitiä ja hänen poikiaan. Nuori hän oli, Mariamne, kun Herodes hänet Jerusalemiin toi, makkabealaisten tyttäriä hän oli. Niin käy ihmisten, kun he eivät kuule ainoaa totista Jumalaa.

»Ei, poikani Phares, nuorimpani, rakkaimpani, huomenna varhain vyötät sinä kupeesi ja lähdet Betlehemiin enosi majaan. Hän ottaa sinut mukaansa kedolle. Ja valvo sinä jo ensimmäinen yö ja kuuntele hiljaisuutta ja opi tuntemaan tähdet. Ja opi erottamaan vaarat ja petoeläinten äänet, ja erottamaan kaukaisuudet. Sillä minä, sinun äitisi, olen myöskin lampurin tytär ja tiedän, ettei ole helppoa äänettömässä yössä erottaa liikkuuko jalopeura kaislikossa Jordanin varrella, vai kuuluuko sen karjunta korvesta, vai onko se lähellä laumaa. Ja opi tuntemaan joka eläin laumassasi. Katso, ne eivät ole samanlaiset, vaan kullakin on omat tarpeensa. Mutta hyvä paimen tuntee jokaisen. Ja turvallisesti nukkuvat lampaat ja karitsat kylki kyljessä, kun ne näkevät keskellänsä paimenen, joka valvoo. Katso, uljas on paimen, kun hän siinä ajattelee omiansa, jotka tuntevat hänen äänensä ja seuraavat häntä sinne, kunne hän ne johdattaa. Ja niin on ihmisenkin: ei tiedä hän missä vihollinen vaanii, eikä tiedä hän, koska hänen jalkansa haavoittuu ja hän lankeaa. Eikä tiedä hän, kulkeeko vihollinen kaislikossa Jordanin varrella, vaiko korvessa, vaiko jo aivan lähellä. Vain Herra voi auttaa, kun me häntä avuksi huudamme. Niin, ei tiedä ihminen, kaislikossa ja viidakoissa, vaiko kuninkaan kartanoissa, vaiko ihmisen sydämessä synti liikkuu kuin liekki. Katso, poikani, sinä olet linnan pihoilla leikkinyt kuninkaallisten lasten joukossa, ja kun he sanoivat, että heistä tulee kuninkaita, niin sanoit sinä, että sinustakin tulee! Sinä et tietänyt, että sadanpäämies jo ojensi keihäänsä nostaakseen sinut sen nenään. Sinä olit silloin pieni, ja isäsi otti sinut syliinsä ja toi sinut kotiin. Ja nyt on tapahtunut, että sinä olet löytänyt armon kuninkaan nuorimman ystävättären silmissä, niin että hän käskee orjiensa kulkea tästä voudin pihan läpi ja vetäisee syrjään kantotuolinsa verhoja ja katsoo sinuun. Nyt sinä ymmärrät, että sinun täytyy lähteä. Itketkö, poikanen? Äitisikin itkee. Mutta kuivatkaamme kyynelemme: Herra on kanssamme, kun häntä avuksemme huudamme.»

Näin oli äiti puhunut, milloin kuiskaillen aivan hänen korvansa juuressa, milloin nostaen ylös silmänsä. Hänessä, Phareksessa, oli luonto noussut äitiä vastaan ja hänen teki mielensä tarttua viittaan ja paiskata se maahan. Eikö hän jo ollut mies? Eikö tämä käsivarsi saisi heiluttaa peistä, eikö hän saisi kantaa kypärää, eikö hän saisi käskeä ja hallita? Entä jollei hän lähdekään korpeen! Siellä on hiljaisuus kuin kalliohaudassa. Menisikö hän hautaan nyt, kun hän nuori on? Korvessa ei enää ole ryöväreitäkään, joita vastaan voisi sotia, sillä kuningas on heidät lyönyt.

Nyt — mitä tapahtuukaan muurien alla? Nainen huutaa. Hädässä hän on. Mutta sotamiehet nauravat ja sataa kiviä. Phareskin nauraa, sillä syntinen nainen on kivitettävä.

Äiti ei naura. Hän lyö rintoihinsa ja taipuu maata kohden, niinkuin kivet sattuisivat häneen. Hän huutaa avukseen Herraa, poika näkee sen, vaikkei äiti mitään sano. Phares hypähtää vuoteeltaan ja seisoo äidin luona.

»Hädässä me olemme. Synteihimme hukumme. Mutta sinä, poikani, kuuntele kedolla hiljaisuutta, katsele merkkejä taivaalla, eikö jo Luvattua kuulu.»

Eikä poika enää voinut mitään sanoa äitiään vastaan, vaan hän nojasi pään äidin olkaan, niinkuin nyt tänä iltana paimensauvaan, ja he molemmat katselivat kätkyeeseen, missä lapsi nukkui. Ei mitään se vielä tietänyt maailmasta. Pienet kädet lepäsivät vaatteella, jolla se oli peitetty, ja rusotus varjosti poskia.

»Hyvä on syyttömänä olla», sanoi äiti. »Ja vain syyttömällä on rauha.»

»Mutta onko yhtään, joka syyttömänä pysyy?» huusi poika.

»Herra, Herra, me avuksemme huudamme sinua!»

Näin oli ollut eilen. Ja samaan tapaan varmaan kului kotona tämäkin ilta. Äiti ei lakannut avuksi huutamasta Herraa ja lapsi nukkui kätkyessään. Ainoastaan hän, Phares, oli kaukana. Hän seisoi kedolla, keskellä laumaa, ilta oli tummunut ja yksinäisyys levisi ympärillä. Poika ajatteli äitinsä käskyä, mutta hiljaisuus oli vain pelottava, eivätkä tähdet antaneet mitään merkkiä. Kyyneleet pyrkivät ylös rinnasta. Sydäntä poltti, ruumista paleli. Jokohan hän herättäisi enon ja pyytäisi häntä valvomaan kanssaan? Hän, Phares, oli itse tahtonut valvoa, ja toiset olivat hymyilleet ja sanoneet, että antaa lapsen koettaa, ja lähteneet rotkoon levolle. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hiljaisuus saattaisi näin painaa ja pelottaa. Olisipa edes kaupungista kuulunut jokin elonmerkki. Siellä oli koolla niin paljon kansaa, ettei ollut sijaa majoissa, vaan heitä nukkui teltoissa ja talleissa. Mikä hetki yötä jo lieneekään? Suuret ovat täällä tähdet, ja alhaalla ne kulkevat. Tuonkin tuolta voisi miltei poimia käteensä.

Mikä risahti? Poika muisti jalopeuran, josta ei tiedä, missä se käy, ja hypähti pystyyn. Ei kuulunut muuta kuin hänen sydämensä raskaat lyönnit. Hän painoi hampaat yhteen ja nieli kyyneleensä. Tämä paimensauvako nyt onkin hänen osansa? Ei miekka eikä keihäs, vaan tämä käyrä puu! Taasen nousi hänen luontonsa ja hänet valtasi halu heittää se pois tyköään, tuonne piikkisiin pensaisiin! Mutta olihan se hänen ainoa aseensa, äiti oli sen hänelle aamulla ojentanut, ja niin hän painoi posken sitä vasten ja tuijotti pimeyteen. Silmälaudat kävivät raskaiksi.

Lieneekö hän nukahtanut, mutta yhtäkkiä värisi valo yli tienoon, niin että hän näki seetripuiden rungot ja tuuheat latvat, ja laumassa syntyi liikettä ja eläimet kavahtivat seisomaan ja seisoivat suurena rykelmänä, mutta kaikkien päät katsoivat samaan suuntaan. Jalopeura! ajatteli Phares ja kylmyys lävisti hänet kiireestä kantapäähän asti. Samassa tuli eno kiirehtien hänen luokseen ja hän ymmärsi, että eno oli valvonut kaiken aikaa. Hänen sydämensä sai helpotusta ja hän kysyi, oliko äkisti tullut aamu. Mutta vanha paimen jäi katsomaan taivaanrantaa kohden, ja muutkin kiiruhtivat luolasta, sillä he olivat heränneet unestaan ja luulivat hekin aamun koittaneen. Ja toiset heistä löivät rintoihinsa, ja toiset lankesivat kasvoillensa. Mutta ääni puhui ylhäältä:

»Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle.»

Phares muisti taasen äitinsä ja hänestä tuntui siltä, että äiti olikin lähettänyt hänet tänne tätä varten. Eikä hän ensinkään peljännyt, vaan nosti silmänsä häikäisevää korkeutta kohden.

Ja näki enkelin.

Ja enkeli puhui:

»Teille on tänäpänä Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.»

Silloin nostivat he kaikki silmänsä ja valkoisten siipien kahina täytti taivaan sen toisesta rannasta toiseen asti. Ja valo oli kirkkaampi kuin auringon valo, mutta lempeämpi kuin kuun sädehtiminen. Ja ylistys soi ylhäältä alas maata kohden:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.»

Ja oli kuin sininen teräs olisi säihkynyt toisesta taivaan äärestä toiseen ja harput ja huilut soineet etäisimpiin maan ja meren rantoihin asti. Ja kuitenkin vallitsi hiljaisuus syvempi kuin vuorilla sydänyöllä. Vähitellen hävisivät enkelinsiivet eikä ollut jäljellä kuin pilvien solmuja, loistavia ja pitkiä. Ja valkeuskin kävi hiljaisemmaksi, niin että paimenet uskalsivat nousta maasta. Ja suuri riemu ja odotus oli heidät vallannut ja he ymmärsivät, että Jumala oli osoittanut heille suuren armon. Ja siinä heidän koettaessaan selviytyä hämmingistään, muisti vanha Ruben, mitä oli kirjoitettu Messiaasta. Ja kaikki totesivat, että kansan ahdistus juuri nyt oli suuri ja he ymmärsivät, että Hän nyt oli syntynyt: Vapahtaja.

Ja kiireesti he päättivät lähteä Betlehemiin katsomaan mitä oli tapahtunut ja minkä Herra oli heille ilmoittanut. Eivätkä he ihmetelleet, että laumat olivat kokoontuneet heidän ympärilleen ja seurasivat heitä. Eivätkä vanhat ihmetelleet, että heidän askelensa olivat keveät kuin nuoruudessa, eivätkä nuoret ihmetelleet, että he ikäänkuin lentäen lähestyivät Betlehemiä. Ihme oli täyttänyt heidät voimallaan eikä heidän tarvinnut kysyä paikkaa. Vaan kun he olivat päässeet kamelileirin ohi, joka lepäsi ulkopuolella kaupunkia, ja pujotelleet telttojen välitse, ja tulleet parin majan ohi, niin taivuttivat he päänsä sisään matalasta oviaukosta ja katso, siellä näkivät he lapsen äitinensä ja lapsi makasi kapaloituna seimessä. Ja paimenet lankesivat maahan ja rukoilivat. Ja kertoivat valosta, jonka olivat nähneet ja kaikesta, mitä heille tästä lapsesta oli ilmoitettu.

Mutta nuori Phares tiesi nyt, minkätähden äiti oli lähettänyt hänet tänne: enkeliä näkemään hän oli hänet lähettänyt. Ja poika painoi kuuman poskensa paimensauvaansa vasten ja itki. Ei miekkaan, ei keihääseen, ei kuninkaan valtikkaan hän enää sitä vaihtaisi! Syyttömän hän oli nähnyt, sen, joka syyttömänä pysyy.

Ja paimenet kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Mutta lapsi avasi nöyrät totiset silmänsä ja katsoi ensi kerran ihmisiin.

KIRKKAIN LYHTY

Ulkona on jo pimeä.

Ihmiset puhuvat joulusta.

Joulu on ovella, mutta ei tunnu joululta. Tulleeko koskaan tuntumaan.

Ennen odotettiin joulua, laskettiin viikkoja, päiviä, tunteja. Toivottiin ajan pysähtyvän ja joulun viipyvän. Nyt toivotaan, että joulu olisi ohi. Ennen se oli samaa kuin kymmenet lamput ja kynttilät. Nyt tihenee pimeys. Ennen joulu tiesi laulua ja naurua. Nyt on laulu unohtunut eikä kukaan osaa nauraa. Ainoastaan itkeä osataan. Kyynelet kirvelevät rinnassa siitä asti, kuin herätään, siihen asti, kuin nukutaan. Kaikki tekee kipeää. Enimmin koskevat muistot. Ja kuitenkin ovat nämä muistot lempeitä ja hyviä. Eikä mitään iloisempaa ole eikä tule olemaan. Ne ovat onnellisen ajan muistoja, lapsuuden muistoja. Kuinka kaukana onkaan lapsuus! Kuinka ihmeellisiä olivatkaan entiset joulut! Ilo raikui kodissa äärestä äärelle. Silloinkin kun oli surua, niin siitä tuli iloa. Olihan heitä kuollut montakin, tosin pieninä. Mutta kun itketti tai pelotti, niin meni äidin luo: heti tuntui hyvältä.

Mutta kun ei enää voi mennä äidin luo, niin silloin on edessä tykkänään uusi aika, silloin on ilokin poissa, eikä joulu ole joulu. Eivät koskaan he tulleet ajatelleeksi, että voisi käydä näin. Kuka olisi voinut kuvitella, että heiltä puuttuisi iloa. Mitään ei ollut niin paljon kuin iloa. Äiti kyllä makasi vuoteessa, mutta he olivat tottuneet siihen, äitikin. Ja juuri siksihän häneltä riitti aikaa heille kaikille, kun hän aina oli kotona. Vasta nyt jälkeenpäin he olivat saaneet kuulla, että hänellä oli suuret kärsimykset. Viimeisenä päivänä he itse olivat sen nähneet. Mutta vasta viimeisenä päivänä. Juuri sehän se oli niin kauheaa, että he olivat luulleet äidin iloisuutta todelliseksi. Miksei hän ollut sanonut, että hänellä oli tuskia? Kuinka toisin he olisivat olleet, jos olisivat tietäneet lähdön olevan niin lähellä. He olivat myöhästyneet! Jonkin kerran äiti oli maininnut, ettei kenelläkään ole oikeutta suruillaan pimentää aurinkoa muilta. Mutta hänen olisi pitänyt sanoa se paljon selvemmin, että hän taisteli oman ilonsa puolesta. Äidin vuoteen ympärille he kaikki aina olivat tulleet, milloin yksitellen, milloin joukolla. Äidin huonehan olikin ollut varsinainen koti, muut huoneet olivat vain huoneita. Aina siellä oli jokin kasvi kukassa, usein monta. Äidin lempikukat tuotiin tänne sitä myöten kuin ne puhkesivat. Ja kaikki kukat olivat oikeastaan äidin lempikukkia, ruohotkin ja sammalet, jopa kivetkin. Äiti saattoi jäädä pitkiksi hetkiksi katselemaan kiveä. Tämä oli oikeastaan ihmeellistä. Äiti oli oikeastaan ihmeellinen ihminen! Nyt vasta he sen käsittivät. Täytyykö välttämättä kuoleman tulla, ennenkuin elävät tietävät, kuka heidän läheisimpänsäkin on? Mutta miksi äiti todella salasi heiltä, kuka hän oli? He olisivat voineet kiittää häntä paljon paremmin, totella häntä kaikessa ja varoa, ettei hänelle tulisi paha mieli. Nyt varmaan ei olisi näin vaikeaa. Ja näinkö aina tulee olemaan? Hehän voivat elää vielä monta kymmentä vuotta. Eihän kuusitoista vuotta oikeastaan vielä ole mikään pitkä ikä, eikä kaksikymmentäkään, eikä kaksikymmentäneljäkään. Ja elää kaikki seuraavat kymmenet vuodet ilman iloa, ilman jouluja!

Näitä ajatteli nuorin sisaruksista, istuen käsityö helmassa ja tuijottaen lumiseen puutarhaan. Yhtäkkiä hänen täytyi nousta ja kiiruhtaa pois. Hän kuuli vanhimman sisaren kysyvän, oliko tämä heidän päätöksensä mukaista, oliko tämä oikein.

Ei ollut, ei ollut, hän tiesi sen! He olivat päättäneet, etteivät näytä suruaan, he olivat päättäneet valmistaa joulun vastaanottoa niinkuin ennenkin. Isähän oli antanut rahaa lahjoihin ja kaikkeen. Kaiken tämän hän tiesi. Mutta hän ei enää jaksanut!

Kyynelet, jotka olivat kokoontuneet pitkin päivää, purkautuivat esiin. Ne tyrehtyivät vasta, kun hän ei enää voinut ajatella eikä muistaa mitään. Mutta siinä samassa palasi kaikki mieleen. Tuossahan oli äidin huoneen ovi. Siitä hänet oli kannettu ulos. He eivät olleet käyneet siellä päiväkausiin. Isä yksin siellä kävi. Sekin oli kauheaa, etteivät he voineet sinne mennä. Mutta tässä oli nyt jokin uusi asia, joka heitä kiusasi. Mitä hän olisi antanutkaan, jos nyt olisi voinut mennä kysymään äidiltä. Nyt hän olisi osannut kysyä. Hänellä oli niin tärkeää kysyttävää. Voiko kukaan siihen enää vastata?

Seuraavalla hetkellä seisoi hän sisarusten edessä, posket kalpeina, silmät itkettyneinä ja kysyi:

— Kuka oli äiti?

Ja hän katsoi, nämä sanat lausuttuaan, kuin hengen hädässä molempiin sisariinsa.

He hämmästyivät kysymystä. Mitä sellaiseen saattoi vastata. Kenestä he sitten olisivat tietäneet, jollei omasta äidistään, kuka oli hän. Hän oli yksinkertaisesti _heidän äitinsä_, sanoi toinen, ja toinen lisäsi huoaten: maailman paras ihminen. Silloin nuorin sisaruksista puhkesi puhumaan:

— Niin kyllä, meidän äitimme ja maailman paras ihminen. Mutta kuka oli hän itsellensä? Me puhuimme hänelle aina itsestämme ja hän auttoi meitä kaikkia. Mutta mitä hän ajatteli, kun hän oli yksinään. Tiedättekö sitä?

Huoneessa oli niin hiljaista, että kuului, kuinka puikot koskettivat toisiaan tyttöjen kutoessa.

— Meitä hän ajatteli, sanoi vanhin sisaruksista.

— Ja isää tietysti, lisäsi keskimmäinen. — Ja kaikkia kärsiviä.

— Eikö sitten koskaan itseään? kysyi nuorin. — Mutta sitä minä en voi uskoa. Minä ajattelen aina itseäni. Eihän äiti silloin voinut ajatella meitä, kun hän oli kuudentoista vanha niinkuin minä nyt. Eihän meitä silloin ollut. Mitä hän silloin ajatteli?

Kukaan ei vastannut.

— Ajatteliko hän _silloinkin_ muita ihmisiä? Varmaan hän silloin ajatteli itseään. Mitä hän silloin tahtoi? Muuttuiko hän sitten niin paljon? Kuinka voi niin paljon muuttua? Miksei hän puhunut itsestään meille? Miksei hän sanonut, että hänellä oli kärsimyksiä? Tiesittekö te, että hän oli niin sairas? Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että hän voisi kuolla. Minä en tiedä hänestä mitään. Eikö se ole kauheaa: minä en tiedä, kuka oli minun oma äitini!

Sisarukset keskeyttivät hänet, ettei hän toki huutaisi. Isähän saattoi tulla koska hyvänsä. Ei pidä tehdä tyhmiä kysymyksiä! Kuka lapsi oikeastaan tuntee äitiään? Äiti on aina salaisuus, niin sanoi kerran kummisetä — eivätkö he muistaneet? Ja kummisedän äiti oli kuollut, kun hän vielä oli pieni. Isän pöydällä oli kirje kummisedältä, kukaties siinä oli jotakin tärkeää. Joka tapauksessa he olivat päättäneet etteivät näyttäisi suruaan. Se ainakin oli äidin tahdon mukaista. Ja nyt olisi äiti käskenyt heitä pitämään huolta siitä, että joululahjat tulisivat valmiiksi. Ylihuomenna oli jouluaatto ja heillä oli vielä paljon tekemistä.