Part 8

Useimmat meistä ovat nähneet isänmaan kasvot sellaisina hetkinä, jolloin Suomen riitelevät heimot kerran tajusivat, että isänmaa on heille yhteinen, että heillä on yhteinen kieli ja että heille on yhteistä kaikki, mikä maan päällä on pyhää: vaaran hetkinä. Me olemme nähneet vapaussodan ajat. Monella meistä on selviä muistoja siitä, miltä vaara tuntui. Miltä sitten? Oliko isänmaa silloin arkinen, vai tuntuiko isänmaan käsite samanlaiselta kuin tavallisesti? Ei, ne olivat ihmeellisiä aikoja ne silloiset. Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mitä merkitsee, että juuri tämän sukupolven sallittiin ennen kaikkia edellisiä sukupolvia lunastaa vapaaksi isänmaa että juuri me saimme täyttää työn, jonka esi-isät ja -äidit olivat panneet alulle ja jota he olivat kehittäneet että me saimme nähdä heidän taistelujensa, kärsimystensä ja kaipauksiensa määrän toteutuvan, että me saimme nähdä vapauden aamun? Olemmeko tulleet ajatelleeksi, mikä velvoitus tähän sisältyy?

Me voimme kaikkia asioita ja käsitteitä syventää ja me voimme niitä myöskin madalluttaa. Me omistamme esimerkiksi kappaleen maata. Me voimme polkea sen jalkaimme alle, jättää sen rikkaruohon valtaan, kulkea näkemättä sitä. Me voimme myöskin upottaa siihen hikemme ja vaivannäkömme, voimme rakastaa sitä, voimme nähdä siinä kappaleen isänmaata. Ja katso, meidän rakkautemme lämmössä se kantaa kukkaa ja hedelmää. Me voimme täyttää elämämme kiitävät hetket arvokkaalla sisällöllä, me voimme jokaisesta silmänräpäyksestä muodostaa kappaleen iäisyyselämää, jonka aikana meidän sisäinen ihmisemme kasvaa. Me voimme myöskin antaa elämämme hetkien vieriä pois tyhjinä, turhina, pieninä, kitukasvuisina. Niinpä me voimme elää isänmaassamme omistamatta sitä. Se ei näytä meille kasvojaan, sillä meidän silmillämme ei ole kykyä nähdä. Me ajattelemme tähän tapaan: minä nyt olen vain minä, mitä sillä on väliä, miten minä elän. Me voimme myöskin, toimien vaikka miten näkymättömällä paikalla, omistaa koko isänmaan, nähdä sen kasvot surussa, ilossa, häpeässä tai toivossa, tuntea vastuunalaisuutta kaikesta, mitä täällä tehdään. Miten köyhänä kulkeekaan elämän läpi ihminen, joka madalluttaa ja alentaa kalliit, peruuttamattomasti kiitävät hetket. Miten rikas onkaan se, joka syventää ne, nähden ihmiskutsumuksensa korkeuden, nähden Jumalan-lapsen perintöoikeutensa!

Me erehdymme, kun luulemme elämänilomme kärsivän, jos vihkiydymme kokonaan työhön isänmaan kasvojen edessä. Ilo saavutetaan juuri sitä tietä. Isänmaa elää ilolla kannetuista uhreista. Niin pian kuin uhrimieli isänmaan lasten povessa sammuu, on isänmaamme hylättynä ja lapset vailla kotia.

Mitä sitten voimmekaan isänmaan hyväksi tehdä? Isänmaalla on eri tarpeita eri aikoina, ja niinkuin rakastava lapsi äitinsä kasvoista näkee, mitä hän milloinkin toivoo, niin on kansalaisen tiedettävä, mitä aika häneltä milloinkin vaatii. Ja hänen on oltava valmis kuulemaan velvollisuuden ääntä ja täyttämään tämä velvollisuus vapaaehtoisesti ja iloisella mielellä. Tulee hetkiä, jolloin isänmaa vaatii lapsiltansa hengen. Meidän suomalaisten on alati muistettava miten yksinäinen ja harvalukuinen kansa me olemme. Emme saata turvautua suuriin sukulaisiin. On paras ottaa lukuun, ettei apua tule mistään, että meidän on luotettava ainoastaan omaan itseemme. Tällainen asiaintila vaatii yksilöä kasvamaan täyteen ihmismittaansa ja täyteen kansalaiskuntoonsa. Täällä ei ole varaa elättää velttoa, nautiskelevaa väkeä, joka vaaran hetkellä pettää. Joskus, kuten sanottu, isänmaa vaatii suuria uhreja. Joskus se vaatii pieniä — mikäli nyt pieniksi voidaan sanoa välttämättömyyksiä, näyttivät ne miten vähäpätöisiltä tahansa. Meidän aikamme näkee suurten uhrien päivät vielä aivan läheisessä menneisyydessä. Nykyhetki tuntuu vaativan »pieniä» uhreja: meidän on luovuttava nautinnoista, turhuuksista, salatusta rikollisuudesta, omanvoitonpyynnöstä, riidanhalusta, kostonhimosta, kaikesta tuosta sisällisestä kurjuudesta, jolle me vaadimme pyhitystä sen takia, että sota-aika muka on sen tuonut. Usein kuulee saksalaisten puhuvan mielialasta maailmansodan alussa, ja he erottavat vielä tästä erään ajanjakson, jonka he katsovat kuuluvan korkeimpaan ja puhtaimpaan, mitä heidän isänmaassaan on eletty: elokuun mieliala v. 1914. Me suomalaiset elimme tämäntapaisen ajan helmikuussa 1899. Puhdas inhimillisyys ja puhdas patriotismi elävöittivät silloin mieliämme. Uhrivalmiina, vapaina turhuudesta, rehellisinä ja vilpittöminä, sisällisesti vapaina seisoimme silloin isänmaan kasvojen edessä. Ja Suomi-äiti katsoi meihin surussaankin onnellisena. Sillä äiti ja lapset olivat yhtä.

<tb>

Nyt —! Me olemme saavuttaneet itsenäisyyden, sortajat ovat poissa. Omat miehemme pitelevät ohjaksia, me määräämme itse kohtaloltamme. Mutta missä ovat uhrivalmius, kansalaiskunto, rehellisyys, vilpittömyys, sisällinen itsenäisyys? Paljas, puhdas inhimillisyys katsotaan arvottomaksi, koetellut kansalaishyveet ovat käyneet vanhanaikaisiksi. Keskinkertaisuus on korkeassa kurssissa, oveluus menee viisaudesta ja omanvoitonpyyntö esiintyy silmillään yleishyvän naamari. Siellä täällä kuuluu kaamea kuiske: eihän tällaista tapahtunut edes silloinkaan, ennen...! Ottakaammepa käteemme sanomalehti, mikä hyvänsä, miltä maankulmalta ja miltä päivältä tahansa, niin on tuossa yhdessä numerossa lueteltu niin monta murhaa, kavallusta, ryöstöä ja kaikenkaltaista rikosta, että niistä olisi riittänyt kymmenen vuoden osalle ennen vanhaan.

Joskus johtuu mieleen lapsellinen pelko, että joku niistä, jotka antoivat henkensä maamme vapauden lunnaiksi, lyhyen hetken ajaksi voisi nousta kumpunsa yöstä saadakseen nähdä miltä näyttää vapaassa Suomessa. Hän jätti kotinsa ylimaallisen innoituksen vallassa ja kuoli uskossa, että kansamme kunnialla on vaaliva kalliistiostettua, vuosisatoja ikävöityä vapauttaan. Mitä hän sanoisikaan, jos nyt loisi tänne silmäyksen? Eikö hän kysyisi meiltä jälkeenjääneiltä uhriksi kannettua elämäänsä? Tätä vartenko vuoti niin paljon verta? Ja Suomi-äiti, hän ei tällä hetkellä etsi niitä neuvokkaita taitureita, jotka pystyvät vipuilemaan sille tai sille arvoasteelle ja sulavasti kumartelemaan sillä tai sillä parkettipermannolla, tai joustavasti mukautumaan siihen tai siihen tilanteeseen, tai sirosti kantamaan niitä tai niitä kunniamerkkejä — hän etsii _ihmistä_, etsii lyhty kädessä rehellistä, vilpitöntä ihmistä!

<tb>

Me tarvitsemme tällä hetkellä sen vartioketjun lisäksi, jonka sotajoukkomme muodostaa ulkonaisia vaaroja vastaan, vartioketjun sydämemme ovelle. Vihollinen ahdistaa sitä ankarasti, jollei tuota vihollista saada voitetuksi, hukumme, huolimatta ulkonaisesta itsenäisyydestämme. Mistä on sitten löydettävissä vartiosto, joka voisi tehdä puhdasta sydämessämme?

Vartioston nimi on: Jumalan kymmenet käskyt, juuri ne samat, joita kerran taoimme päähämme ymmärtämättä niistä paljonkaan. Ja miksei koko vanha katkismus synnintunnustuksineen, jossa luetaan tähän tapaan: että se vanha Aatami, joka meissä vielä on, pitää jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta synteineen ja paheineen upotettaman ja kuoletettaman, ja jälleen joka päivä nouseman ylös uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, vanhurskaudessa ja puhtaudessa Jumalan edessä vaeltaman. Harvoinpa lienee esi-isien ja esi-äitien synnintunnustuksella ollut niin vaikuttava tausta kuin minkä nykyaika tarjoaa.

Kun olemme saaneet luotettavat vartijat sydämemme ovelle, on sisällinen itsenäisyytemme turvattu. Ja silloin alamme kelvata työntekijöiksi isänmaan kasvojen edessä ja vartiopalvelukseen isänmaan porteilla.

SNELLMANIN LAULU

Jokainen Snellman-päivä kutsuu meidät suomalaiset uudelleen isänmaan kasvojen eteen, noiden kasvojen, joiden tutut armaat piirteet ovat hänen, samoin kuin jokaisen Suomen uskollisen pojan ja tyttären silmissä kuvastuneet elämäntehtävän korkeina ratkaisevina hetkinä. Me tiedämme mitä Snellman isänmaan kasvoista luki: suurtyö, jonka hän kaikiksi ajoiksi kansalleen jätti, hänen elämäntyönsä, josta hänen kansansa alati elää, sanoo sen meille. Isänmaan kasvojen edessä, tunkien katseensa Suomen kansan syvimpään olemukseen, ammensi hän voiman elämäntehtäväänsä. Uhrautuvaisuutta, uskollisuutta, työiloa, rakkautta loppumattomiin, oman itsensä unohtamista ja asian muistamista, alttiiksipanoa idealin tähden, rohkeutta vihamiesten ja epäröivien ystävien keskellä, sitkeyttä ja hellittämättömyyttä laimeiden sydänten piirittämänä, sydämen paloa penseiden mielten saartamana, rautaista tahtoa yksinäistymisenkin uhalla, omantunnon rauhaa omantunnon pakosta suoritetun työn jälkeen — tätä löydämme Suomen voitollisimmassa persoonallisuudessa.

Samalla kertaa kuin Snellmanin suuri runoilijaystävä näki isänmaan kasvot haltioitumisen hetkellä ja puki rakkautensa tätä maata kohtaan sanoiksi kielellä, joka oli _hänen_ sydämensä kieli, mutta joka ei ollut tämän maan äidinkieli, joka ei ollut Saarijärven Paavojen sydämen kieli, samoihin aikoihin kohotti Snellman saman rakkauden läpitunkeman äänensä sen kielen puolesta, joka on tämän kansan itsenäisen elämän perusta, sen äidinkieli, sydämen kieli, runon kieli. Runoilijaystävän innoituksen näkyjä säestää mahtavana Snellmanin teräksinen tahto, joka yhtaikaa vasarana ja alasimena takoi valtavimman Sammon, mitä tässä maassa Ilmarisen jälkeen on taottu. Snellmanin laulu, velvollisuuksien laulu, velvoituksen laulu, työn laulu se on innostanut kyntäjää Suomen pellolla painamaan auransa syvemmälle tämän maan kamaraan, se on tukenut jokaista sanan viljelijää, joka on lähtenyt viemään tiedon leipää pettumaille, se on soinut niiden korvissa, jotka ovat muutamassa vuosikymmenessä runottarien armosta luoneet Suomen suomenkielisen kirjallisuuden, vieden Agricolan ajatuksen suomenkielen paikasta maailman kielten joukossa Euroopan parnassolle: »Kyllä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.» Snellmanin laulu, Suomen herätyksen malmikello, isänmaan kasvojen edessä kaiutettu, se se on loihtinut esiin suurimman ihmeen: kutsunut esiin tämän kansan sisimmän ominaisimman hengennousun, tämän kansan itsensä, se se on, joka on tehnyt meistä suomalaisen suomenkielisen Suomen kansan, erikoisen ja ainokaisen maailmassa.

Tämäkin Snellman-päivä, kahdestoista toukokuuta 1928 kutsuu meidät isänmaan kasvojen eteen. Ne ovat samat tutut armaat kasvot, jotka Snellman sielunsa silmillä näki, joita hän rakasti ja jotka hän meille kirkasti.

Ja kuitenkin on näissä kasvoissa tänäpänä jotakin uutta. Aavistamaton valo on langennut rakkaille piirteille: vapauden päivän valo. Suomen hengen korpivaellus on päättynyt. Itsenäisenä kansana, oman tahtonsa toteuttajana, ilman vierasta määrääjää astuu Suomen kansa kansojen joukossa. Tielle, jota meidän sukupolvemme — armoitettu sukupolvien joukossa — saa astua, lankeaa Suomen vapauden valo. Siinä missä vapautemme suurimman esitaistelijan ja kansallistuntomme herättäjän täytyi kamppailla orjanmieltä ja pimeyttä vastaan, on meidän nyt suotu vapaasti, ajatuksessa, sanassa, laulussa ja teossa suorittaa päivätyömme suomalaisten sukupolvien sarjassa, toteuttaa omaa itseämme. Velvoittavampana kuin milloinkaan on Snellmanin Sampo, Snellmanin jälkisäännös jäänyt meidän käsiimme. Kohtaako toukokuun 12 päivä kymmenentenä vuonna Suomen vapautta täällä isänmaan kasvojen edessä sen tietoisen, teräksisen, vakaan suomalaisen kansan, joka sisimpään kutsumukseensa luottaen astuu velvollisuuksien tietä ja jättää Snellmanin perinnön kartutettuna ja rikkaampana tuleville polville? Joko on kunniassansa se suomenkielinen kansallisvaltio, jonka Snellmanin tietäjäsilmä näki?

Paljon on vielä työtä suoritettava Snellmanin hengessä.

<tb>

Te kansalaiset, joiden nuoruus on saman ikäinen kuin isänmaan vapaus, ja te, joiden lapsuusajan leikkikentille ensi kerran lankesi säde Suomen vapauden päivästä, muistakaa, minkä velvoituksen lahjan saitte omaksenne. Ja me kaikki suomalaiset, olkaamme valmiit antamaan sydäntemme palon ja käsiemme voiman sille kansalle, sille isänmaalle, jonka kasvot nyt katsovat meihin. Meidän isiemme ja meidän äitiemme, meidän suurmiestemme ja meidän nimettömien vainajiemme elämäntyö ja muisto olkoot oppaamme, kun rae etsimme Suomen, tämän suuren kotimme parasta.

Tässä isänmaan kasvojen edessä korotamme äänemme kansojen kaitsijan puoleen: Salli, sinä Korkein, meidän uljaasti kilvoitella, salli meidän työmme ja rakkautemme kautta kasvaa suureksi kansaksi!

KYLVÖN JA KORJUUN PÄIVÄT

Puhe Satakunnan Parantolan vihkiäisissä

Kerran, vuosia sitten seisoi erään helsinkiläisen sairaalan edessä, lippunsa ympärillä, kourallinen nuoria ihmisiä, odottavasti silmäillen eteensä. Vastavihitty lippu oli tuskin ennättänyt silitä uutuutensa laskoksista. Sen iloiset värit, kypsyvän viljan kulta ja ruiskukan sini, kohosivat laulaen taivasta kohden, vaikkei taivas tänään ollut korkea eikä myöskään iloinen. Oli kolea sää ja pilvistä lohkeni harvakseltaan jäisiä lumisiruja. Me, jotka siinä ääneti odotimme, tuskin huomasimme sitä. Kyynel omassa silmäkulmassamme oli jäätynyt ja meitä vilutti. Vilu ei johtunut yksin siitä, että talven kääriliinat laskeutuessaan kohti kuollutta luontoa, myöskin hipaisivat meidän kasvojamme. Kuolema oli hipaissut meitä lähempää, se oli kylmännyt suoraan sydäntämme: se oli joukostamme äkkiarvaamatta temmannut toverin, muistuttanut meitä kaiken katoavaisuudesta, järkyttänyt meitä käsittämättömyydellään ja saanut meitä toistelemaan kysymyksiä, joita jokainen kuolevainen kylmenneen omaisen läheisyydessä on toistellut ja tulee toistelemaan ajasta aikaan. Kuollut nuori tyttö ei ollut sukulaisemme, mutta hän oli ensimmäinen, joka temmattiin nuoresta osakunnastamme, ensimmäinen, jota nuori lippumme saattoi. Näin ollen kävi hän meille kaksinverroin läheiseksi. Hän oli nyt lisäksi se osatoverimme, joka tiesi, mitä ei yksikään meistä vielä tietänyt, hän oli astunut sisään siitä portista, mikä kerran oli avautuva jokaiselle meistä. Vielä hiljan eli hän meidän elämäämme, liikkui joukossamme, me kosketimme hänen kättään, katsoimme häntä silmiin ja kuulimme hänen äänensä. Ja nyt pari päivää sitten saamme kuulla, että hän on puhaltanut huuliltaan lämpöisen verensä, että hän on peruuttamattomasti poissa.

Mutta jo lähestyykin valkoinen arkku ja meidän lippumme laskeutuu maata kohden. Me koetamme tukahduttaa mielenliikutustamme ja kiinteissä riveissä lähtee pieni joukkomme seuraamaan vainajaa. Kivimuurit toistelevat askeltemme kaiun. Katu on kylmä ja paljas vieras tämä kaupunki, välinpitämättömät sen vastaantulijat. He eivät tule ajatelleeksi, että siellä kaukana maaseudulla, meren rannalla on koti, jossa näinä päivinä on vuodatettu kuumia kyyneliä ja että siellä kirvelevin sydämin tunnetaan kaikki mitä me tällä hetkellä tunnemme. Siellä tiedetään: nyt ne ovat lähteneet sairaalasta, nyt ne tulevat asemalle, nyt lähtee juna. Ja yöllä kotiväet laskevat tunteja ja kuulevat junan rytinän, sen armottomasti tärisyttäessä nukkunutta. Ja sitten he kokoavat suruvaatteensa ja syyskukkansa ja valmistautuvat lähtemään asemalle.

Eivät näin he ajatelleet hänen palaavan. He olivat niin taistelleet valmistaessaan häntä elämää varten, hän oli itse niin hartaasti ponnistanut läpi koulun, saadakseen valkoisen lakin ja sitten lähteäkseen yliopistokaupunkiin. Ja tähän se kaikki loppui, valkea arkku tuli hänen osakseen. Miksi, miksi?

Katujen risteyksessä ajaa tuulenpuuska edellään lakastuneita lehtiä. Lippu avautuu ja hulmahtaa ikäänkuin nostaakseen masentuneita mieliämme. Me painaudumme riveissämme lähemmä toisiamme. Kenen vuoro on ensi kerran? Niinkuin lehti tuulessa on ihminen ja meidän oma lähtömme käy yhtäkkiä niin todelliseksi, että meitä jäätää ytimiin asti. Kuinka onkaan mahdollista, että elämän hyörinässä niin usein olemme voineet unohtaa kuolevaisen osan? Turhuutta olemme kasanneet elämämme tunteihin. Ja kuitenkin on jokainen hetki tätä lyhyttä olemassaoloa ylen kallisarvoinen. Opimmeko tästä hetkestä jotakin, vai menetämmekö senkin? Vajavainen on ihminen ja avuton. Heikko on hänen tahtonsa ja hidas hän on hyvään. Kuinka hän kerran kestää, kun hänen viimeinen hetkensä koittaa?

Näitä me kysymme ja kuuma tuska täyttää sydämemme. Me olemme hädässä itsemme, kanssaihmisten, koko kärsivän luomakunnan puolesta. Ah, miksi onkaan kärsimys niin suuri? Miksi jätetään jokainen elävä olento niin lohduttomaan yksinäisyyteen? Apua! Lehdet ja lumisirut kiiruhtavat piirissä edellä. Meidän huulemme tapailevat sanoja, jotka meille joskus opetettiin ja joita me emme silloin ymmärtäneet. Tutut kasvot, äitimme kasvot, painuivat silloin yli vuoteemme ja lausuivat meille nuo sanat. Nyt yhtäkkiä me ne ymmärrämme — eivätkö ne liene olleetkin juuri tätä hetkeä varten. Olisiko tästäkin jokin ulospääsy? Kuin eksyneet linnut me olemme lyöneet rikki siipemme ruutujen ristikkoihin ja nyt meitä vastaan kajastaa helpotus.

— Hänellä oli keuhkotauti suvussa, lausuu joku hiljaa.

— Häntä väsytti viime aikoina aina, kuiskaa toinen.

— Kyllä sitä on Satakunnassa, keuhkotautia, ääntää kolmas.

Ollaan jo torilla. Lippu avautuu ja jää hulmuamaan kunnes saatto seisahtuu. Jokainen vaihtelu tämän viimeisen palveluksemme täyttämisessä repii nyt uudelleen auki sydämemme haavat. Kuolleen siirto ajopeleistä läpi asemahuoneiden, kuusilla merkityn tavaravaunun näkeminen, toverimme nostaminen kuusenhavujen keskelle, seppeleen laskeminen, lipun viimeinen kunnianteko ja vaunun sulkeminen — kaikki tämä järkyttää meitä uudella voimalla. Ja kun me sitten torilla hajaudumme kukin haarallemme ja ponnistamme yli lehtien, pyörivän hiekan ja lumisirujen, niin olemme avuttomat ja nöyrät ja rukoilemme vain voimakasta isänkättä, joka tahtoisi tarttua käteemme ja tukea meitä. Meissä elää myöskin palava tarve saada käyttää elämämme arvokkaasti ja suorittaa jotakin, joka kelpaa viedä mukaan ajasta iäisyyteen. Muu on mitätöntä ja halpaa — vain se kelpaa, joka kestää viimeiselläkin hetkellä. Tätä ajatellessa käy yksinäinen, kotiseudulle matkaava nukkuja meille jälleen läsnäolevaksi ja läheiseksi ja me toteamme, ettei raja elämän ja kuoleman välillä olekaan mikään ylitsepääsemätön kuilu, vaan silta, joka voi kantaa ajatuksen, kunhan ajatus vain on harras.

Tuona kaukaisena syyspäivänä tehtiin kylvö, jonka sadon olemme tänä talvena korjanneet. Emme tietäneet sen tapahtuneen. Se oli tapahtunut niin salaa, sydäntemme väristessä elämän ja kuoleman arvoituksen edessä.

Usean vuoden kuluessa saatoimme sitten samalla tavalla samaan tautiin sortuneita tovereja ja näissä saatoissa nousi kylvö näkyviin. Meille kävi selväksi, että satakuntalaisten ylioppilaiden voimakas kotiseutu on kauttaaltaan keuhkotaudin tartuttama. Jokaisella oli siitä omakohtaiset kokemuksensa. Tiedettiin kertoa kokonaisista pitkistä sisarussarjoista, jotka oli peitetty multaan, tiedettiin kertoa perheistä, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Silloin lausui joku sen ääneen: Satakunnan on saatava parantola, joka asettuu etunenään johtamaan keuhkotautiruton tuhoamista. Yhä uusissa hautasaatoissa oli tällä ajatuksella aikaa kypsyä ja voimistua, sillä seitsemänä ensi vuonna Satakuntalaisen Osakunnan elämää vei keuhkotauti jokikisen, joka meidän joukostamme kaatui. Me opimme jo näkemään pettävän punan taudille alttiin toverin poskilla ja me vapisimme, kun hän väsyneenä alkoi jäädä pois yhdessäoloista. Emmekä me paljon enää uskaltaneet toivoa, kun lääkäri kevättalvella määräsi hänet lähtemään kotiin sairastamaan.

Eräänä kevättalvena sitten oli parantola-ajatuksemme saavuttanut sellaisen kasvun, että me päätimme alkaa kesällä kiertää Satakuntaa ja valmistaa sitä vastaanottamaan suurta ideaamme. Tietenkin tarvittiin tässä muutakin kuin uskoa, mutta iltamilla ja arpajaisilla oli ennenkin tässä maassa saatu aikaan paljon ja niin me kaikella vakavuudella ryhdyimme valmistamaan ohjelmaa iltamia varten, joiden tarkoitus oli samalla parantola-aatteemme tunnetuksitekeminen ja varojen kerääminen sitä varten. Kolmena suvena perätysten me sitten, noin 25—30-henkisenä joukkona, kiersimme Satakunnan ristiin rastiin.

Niille, jotka olivat noilla kesäretkillä mukana, muodostavat niiden muistot kokonaisen satukirjan täynnä viisaita opetuksia ja kirkkaita kuvia. Kesäretket Satakunnan keuhkotautiparantolan hyväksi näyttivät sekä nuorille että vanhoille, miltä pohjalta korkea ilo kasvaa ilmoille. Sen maaperänä on aina elämän ja kuoleman vakavuus, ja ilma, jota kohti sen kasvu nousee, on aina ihmissydämen ylpeä tarve saada suorittaa jotakin merkitsevää. Niin suotiin meidän pienelle joukollemme onni vierailla Satakunnan kesässä juuri niinä viikkoina, jolloin kevättouot olivat alkaneet vihannoida ja apila puhkesi. Apilan tuoksu, huojuvat ruisvainiot, valkoiset ruusut, rauhallinen joki, joka kulkee kohti mertaan, levoton virta, joka hakee tietään kivien ja karien keskitse ja jonka pohjalla pieni sairas eläin kärsimyksestään kasvattaa helmiä, asumattomat salot, kajajavat nummet, kodit, koulut, kirkot, hautuumaat ja seuraintalot muodostivat noina viikkoina sen lumotun valtakunnan, jossa me suuren ajatuksemme sanansaattajina liikuimme. Me tulimme hautausmaille ja vietimme hartaushetken sekä tuntemattoman että tutun vainajan leposijan ääressä, me istuimme kirkossa vanhan urkurin vierellä ja näimme auringonsäteiden tulvivan kukkasille alttarilla ja ihmiskasvoille penkeissä, me seisoimme kodeissa, jotka viestimme kunniaksi olivat pukeutuneet juhla-asuun ja me puhuimme ja lauloimme lehditetyissä seurataloissa. Ja kaikkialla olivat ihmissydämet avoinna sanallemme ikäänkuin se olisi sisältänyt jokaisen oman sisimmän ajatuksen. Ja usein tapahtui, että kuvatessamme tautituhoa, muistot mieskohtaisista elämyksistä pakahduttavina nousivat rintaan ja nyyhkytys täytti huoneen. Moni äiti lähestyi meitä silloin, painoi kättämme ja lausui siunaavan toivotuksen. Kerran ajaessamme läpi aaltoilevan lakeuden, osoitettiin meille harmaata taloa, johon aurinko helotti. Siinä asui nuori keuhkotautinen tyttö, jolle ei lääkäri enää antanut mitään toivoa ja joka oli tiedustellut retkemme tarkoitusta. Me pysäytimme hevoset, astuimme alas rattailta ja valmistauduimme laulamaan. Ääneti lähestyimme päätyhuonetta. Tuskin milloinkaan oli laulumme kohonnut niin hartaista rinnoista. Ikkuna avautui, hoitajatar lausui sairaan kiitoksen. Hän olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta itku tukahdutti hänen äänensä. Hänen ei tarvinnut mitään sanoa: me ymmärsimme, että tämä sairas antoi meidän asiallemme hyväksymisensä. Mekään emme löytäneet sanoja. Ojensimme kukkasemme — niitä oli meillä aina niin paljon matkassa! — ikkunaa kohden ja jatkoimme kulkua läpi kukkivien maiden. Myöhemmin kuulimme, että sairas tyttö oli käskenyt kiinnittää ruusumme seinälle ja että hän aina oli niihin katsellut. Muutaman viikon kuluttua hän oli kuollut.

Kaiken aikaa tunsimme yleensä sairaiden ja heidän läheistensä myötätunnon ympäröivän itseämme. Heidän ajatuksensa tukivat voimakkaasti askeleitamme ja antoivat lapsellisille teoillemme pyhityksen.

Niinpä ovat viljankorjuupäivät tänä talvena Harjavallassa olleet myöskin — ja ehkä ennen kaikkea keuhkotautiin sortuneiden ja tämän taudin tähden kärsineiden päiviä. Niinpä ne ovat olleet myöskin monen nimettömän ja nimittämättömän ihmisen päiviä. Vaikeuksien ja vastusten jälkeen on kärsivä Satakunta monien lämminsydämisten kansalaisten yhteistyön tuloksesta saanut elää päivän, jolloin parantola on avannut ovensa vastaanottamaan niitä, joita varten se on syntynyt. Ja nämä päivät saattavat vakuuttaa kaikille, vähäisimmillekin, jotka ponnistavat lieventämään kärsimystä maan päällä: kylvön päiviä seuraa kerran elonkorjuun päivät.

NIIN LÄHESTYY MARIAN LEIVÄN JUHLA

Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja perheenisät käyvät läpi lammaskatraitaan ja valitsevat ne, jotka ovat uhrattavat. Ja muutamat katsovat uhrattaviksi parhaimpansa, mutta toiset huonoimpansa. Veri kuin veri, ajattelevat he. Ja koko Jerusalem valmistuu vastaanottamaan juhlaa. Kaikki kiirehtivät vireinä askareissaan, pääsiäispäivien odotuksessa.

Ainoastaan tuo nasarealainen mies, joka itseään sanoo profeetaksi, hän jatkaa toimetonta kulkuaan ja viettää päiväkaudet temppelissä. Hänellä on muka nyt niin tärkeää puhuttavaa, että siihen menee aika varhaisesta huomenesta hamaan iltaan asti. Ja ympärilleen hän houkuttelee kodista vaimot ja kaupitsijan pöydän äärestä nuorukaiset. Ja siellä ovat rammat ja raajarikot ja vaivaiset. Ja aviorikkojat saavat kuulia, että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Ja miehelle, joka viittansa alla kätkee tikaria, antaaksensa siitä vihamiehelleen hänen tekojensa mukaan, saarnataan, että tulee antaa anteeksi, tulee rakastaa! Villitys todella on käynyt uskomattoman suureksi. Ja kaukaa tulvii kansaa nasarealaisen ympärille. Temppeli on täynnä, vaivaiset tiepuolessa unohtavat pyytää almua, sillä he vain odottavat tuon miehen tuloa päästäksensä vaivoistaan. Ja sairaat tungeskelevat hänen tielleen vain saadakseen tarttua hänen kuluneeseen viittaansa. Illan tullen on toki hänenkin sanatulvansa lopussa. Hän lymyää silloin joukkoa, joka meluaa ja ylistää. Sanotaan hänen viettävän yönsä Öljymäellä. Toiset kertovat tähtien laskeutuvan hänen ympärilleen, toiset Mooseksen ja Eliaan puhuvan hänen kanssaan Joku niistä kahdestatoista, jotka alati kulkevat hänen jäljessään, tietävät hänen rukoilevan ja puhelevan taivaallisen isänsä kanssa. Ja on vielä joku, joka on kertonut nähneensä hänen lepäävän, pää öljypuun juurta vasten, viitta kiedottuna laihojen olkapäiden ympäri.

Laihtunut hän todella on ja kalvettunut viime aikoina taitaapa tuntea, että on raja kansan johtajien kärsivällisyydellä. Kauan ovat he tätä villitystä katselleet. Syyttäköön nyt itseään.

Niin lähestyy makianleivän juhla, jota myöskin pääsiäiseksi kutsutaan. Ja todella tuntee nasarealainen vaelluksensa mitan täyttyvän. Pimeys nousee hänen ympärillään kuin öinen meri. Ja kaikki autioituu oudosti, niin että siinä, missä ennen liikkui ystäviä ja vihamiehiä, siinä on nyt vain yksinäisiä.

Ei vielä, ei vielä. Hänellä on vielä niin paljon puhumista. Ihmisen täytyy saada tietää viimeisten päiväin tapahtumat.

Siinä ovatkin taasen ystävät ympärillä, on leski, jonka hän kohtasi Nainin portilla, ja poikanen, jonka hän nosti paareilta. Siinä on sokea, joka istui tomussa kaktuspensaiden ryteikössä ja kohotti hänen puoleensa kuolleet silmänsä. Nuo silmät täyttyvät nyt niin helposti kyynelillä. Siinä on vaimo, jolle hän sanoi: mene, äläkä tee enää syntiä. Kun hän oli astunut jonkin askelen, kohtasi kivi hänen ohimoaan, siinä on vieläkin arpi. Kunhan tuo vaimo jaksaisi pysyä tiellä, henki tosin on altis, mutta liha on heikko. Ihmisiä on tullut kaukaa, kaikkia painaa murhe, kaikkien katseissa on kaipaus. Täytyy saada osoittaa heille tie, jonka päässä taakka nostetaan raskautetun hartioilta, täytyy osoittaa kaipaavalle lähde, joka sammuttaa hänen janonsa.

Kuka minuun rupeaa, sillä minä tunnen voiman lähtevän itsestäni? ajattelee nasarealainen. Ei kukaan ole minuun kajonnut, mutta kuka se on, jonka rukous on niin voimallinen, että se tunkeutuu keskelle ajatustani? Jeesus näkee hänet jo. Se on se nainen, jonka kansa tahtoi kivittää ja jonka ohimossa yhä on arpi. Tämä nainen on polvillaan, syrjemmällä, eivätkä hänen huulensa liiku. Nasarealainen puhuu sodasta ja nälästä ja ruttotaudista ja hävityksen kauhistuksesta ja merkeistä kuussa ja auringossa.

Taivaan ja maan pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä suinkaan hukkaantuman...

Oi profeetta, älä puhu, älä puhu, säästä itseäsi. Etkö näe vihamiesten katseita. Anna minulle anteeksi, sinähän näet kaikki, sinähän tiedät kaikki, sinä näit minunkin lävitseni, ja katso, minun syntini olivat veriruskeat, enkä yksin öin, vaan päivinkin olin tahrinut itseäni. Ja yhtäkaikki sinä katsoit puoleeni ja sanoit: mene, äläkä enää syntiä tee. Mutta nyt, mestari, sinä tahdot jättää minut. Vihamiehesi etsivät syyn varjoa, seisoin oven alla ja kuuntelin heidän puheitaan: henkeäsi he tahtovat! Unessa näin jotakin hirveää: ristin kuvan. Anna minulle anteeksi, että ehtoosta seurasin sinua. Seisoin taempana, mutta sinä lankesit kasvoillesi. Silloin näkyi taivaalla uudelleen ristin kuva. Mestari, oi älä puhu enää, he ovat kaikki täällä ja menevät täältä ylimmäisen papin saliin ja pitävät neuvoa. Eivätkä nuo sinun ystäväsikään kaikki niin hyviä ole. Minulla oli kallis koru, jonka isäni oli antanut äidilleni, kun hän vielä morsian oli. Ja yksi heistä, tuo tumma, sanoi, että myisin sen ja antaisin hinnan vaivaisille. Mutta minä näin, että hänen itsensä teki sitä mieli. Oi mestari, nyt sinä vihastut ja käsket minun vaieta. Ja vaitihan olenkin, ei ääntäkään pääse huuliltani. Mutta enhän taida sydämeni hätää hiljentää. Sillä maa pimenee, jos sinä täältä lähdet. Tule, menkäämme Jordanin toiselle puolelle, tai korpeen, me seuraamme sinua sinne ja siellä sinä meille puhut. Anna anteeksi heikkouteni! Vaan miksi siis tulit ja näytit, että valoa on, miksi istutit meihin puhtauden ikävän, jos nyt annat oikaista itsesi ristin puun päälle? Olisit antanut myydä ja vaihettaa, vihata ja valehdella, kadehtia ja tappaa. Miksi pysähdytit minutkin, kun minä humaltuneiden joukossa nauraen tulin? Minä olin kuoleman ansainnut, miksi pysähdytit kädet, jotka jo olivat tarttuneet kiviin? Sitäkö varten, että minun pitäisi nähdä ainoan Pyhän kulkevan Pääkallonpaikkaa kohden?... Minä vaikenen, minä tyydyn, minä rukoilen sinulta anteeksi. Olet lahjoittanut minulle sanat: mene, äläkä enää syntiä tee. Niissä riipun kiinni, ne ovat minun turvani ja minun väkevyyteni. Sinä ajattelet pääsiäislammasta, joka pian uhrataan Juudaanmaan kodeissa. Oi, mikä olen minä, että minä uskallan ajatella niitä mitä sinä ajattelet. Otsani painan tomuun, minä tomu ja tuhka. Mutta sinä Jeesus, mestarini, säästä itseäsi meidän kaikkien tähden!

Kavahtakaat, valvokaat ja rukoilkaat, sillä ette tiedä koska se aika tulee. Niinkuin ihminen, joka muille maille vaelsi, jätti huoneensa ja antoi palvelijainsa haltuun, ja kullekin hänen askareensa, ja käski ovenvartijan valvoa. Niin valvokaat siis, sillä ette tiedä, koska huoneen herra tuleva on, ehtoona, taikka puoliyönä, eli kukon laulaessa, eli aamulla. Ettei hän äkisti tullessansa löytäisi teitä makaamasta. Mutta mitä minä teille sanon, sen kaikille sanon: valvokaat.

Hän vaikenee, mestari. Ja raivaa itselleen hiljaa tietä läpi väkijoukon, ja opetuslapset ovat hänen ympärillään. Mutta eivät he voi pidättää kansaa. Vaan se lainehtii niinkuin levoton vesi. Siinä on silmiä, joissa palaa viha ja siinä on silmiä, jotka ilmaisevat kuvaamatonta kiitollisuutta. Punainen iltarusko hehkuu yli kaupungin.

Mutta se vaimo, jolla oli arpi ohimossa, näki nasarealaisen pyyhkivän otsaansa, ja hikipisarat, jotka valuivat alas hänen kasvojaan, olivat kuin veri. Ja hän erkani kaikista eikä nopeasti tummuvassa illassa enää voinut erottaa, kunne hän meni.

Niin oli lähestynyt lähemmäksi makianleivänjuhla. Sitä valmistettiin eri haaroilla eri tavalla. Mutta se nainen, jolla oli ohimossa arpi, pysytteli opetuslasten jäljissä, nähdäksensä mitä he tekevät. He seisoivat öljymäen alla ja näkivät vaikeitten kattojen ja muurien häämöttävän pimeästä. Ja olivat levottomat ja neuvottomat. Koko ilta oli ahdistava kuin kuolemansairaan houre.

Vaimo ei enää uskaltanut toistaa, mitä temppelissä oli ajatellut. Hän vain palautti mieleensä mestarin sanoja.

Mene, äläkä enää syntiä tee... Valvokaat ja rukoilkaat...