Part 2

Nuorin sisaruksista kävi äänettömäksi ja painui työhönsä. Se oli isän joululahja, äiti itse oli sen aloittanut, vielä viimeisen edellisenä päivänä. Hän oli purkanut muutamia pisteitä, jotka olivat epätasaiset. Tyttö oikaisi työn polvelleen ja tarttui neulaan ajattelematta, että oli jo pimeä.

Äitikö salaisuus? Kummisetä oli sanonut, ettei äitiä pitänytkään yrittää tuntea. Tai saattoi yrittää, mutta _äiti_ oli jotakin yhtä pohjatonta kuin luonto. Kalarannassa tästä kerran oli väitelty. He, lapset, olivat ääneti kuunnelleet ja ajatelleet, että kaikesta sitä saattoi kiivastuakin. Mutta nyt hän käsitti, miten pohjatonta oli tämä: oma äiti, miten vaikeaa löytää tie äidin olemukseen ja miten tärkeää löytää tämä tie. Eihän saattanut itseäänkään tuntea, jollei tuntenut äitiään. Ja täytyihän toki itsensä tietää.

— Se on totta, lausui nyt keskimmäinen sisaruksista. — Vähän me tunsimme äitiä. Täytyy koettaa kysyä isältä.

Vanhin kuiskasi parahtamalla:

— Mitä sinä ajattelet!

Keskimmäinen koetti puolustaa itseään sillä, ettei hän tarkoittanut nyt, vaan joskus myöhemmin. Huone oli käynyt aivan pimeäksi. Tyttöjen ajatukset kiersivät äidin ympärillä. Niin selvänä näkyi hän silmälle, niin luoksepääsemätön oli hän ajatukselle. Olisi pitänyt sytyttää tuli, mutta jokainen istui ajatuksissaan, eteensä tuijottaen. Vasta kun isän askelet portailta kuuluivat, pääsivät tyttäret jalkeille, sähkö syttyi, joululahjat hävisivät näkyvistä ja jokainen riensi valelemaan silmiään. Isä riisui päällysvaatteensa, aikoi omaan huoneeseensa, mutta palasi ja avasi äidin huoneen oven.

Nyt hän oli siellä.

Tyttäret pidättivät henkeään, liikkuivat varpaisillaan ja tuntui siltä, kuin olisi tapahtunut jotakin tärkeää. Saako isä tietää jotakin? Vai tietääkö hän ennestään kaikki? Koska sitä voi häneltä kysyä? Hyvinkö pitkien aikojen perästä? Hetket tuntuivat pitkiltä, sydänten lyönnit olivat raskaat ja kiihkeät. Nyt lähestyivät isän askelet, raskaina ja väsyneinä. Kuitenkin hän hymyili astuessaan huoneeseen. Tyttäretkin hymyilivät kiiruhtaessaan häntä vastaan. He puhelivat siitä, että isälle oli tullut kirje kummisedältä, se oli hänen pöydällään. He olivat täällä järjestelleet ja lukeneet sanomalehteä. Isä kysyi, muistivatko he, että jouluaatto jo oli niin likellä. Tarvitsivatko he lisää rahaa? Piti muistaa kaikkia, jotka ennenkin olivat saaneet joululahjoja. Huomenna kai piti lähteä kauppiaalle. Ja ylihuomenna — niin, sitten he lähtevät haudalle äidin luo.

Tytöt vakuuttivat, että kaikki oli valmista. Joulukuusikin oli tuotu. Se oli oikein, sanoi isä taasen ja kysyi, eikö täällä ollut lämmitetty. Hän kosketti kädellään uunia. Mutta ei huomannut, että se oli kuuma. Samassa hän meni pois ikäänkuin levottomuuttaan salatakseen. Nuorin tyttäristä kiiruhti hakemaan puita pesään. Painettuaan oven umpeen jälkeensä hän ajatteli, ettei isältä vielä voi mitään kysyä. Isä on sen näköinen, että hän itsekin kysyy. Mitä hän kysyy? Tytön latoessa puita hiilille, jotka vielä hehkuivat, joutuivat toiset sisaret pieneen kiistaan joulukuusen koristeista. Ne olivat äidin laatikossa ja molemmat kehoittivat toisiaan ottamaan ne esiin. Niin kauas kuin saattoi muistaa taaksepäin, oli vain äiti käsitellyt näitä koristuksia. Kaikki oli kauniisti ladottu pumpuleihin ja silkkipapereihin. Kun vain muistelikin näitä kääröjä, tuoksui vastaan iloinen, onnellinen joulu. Kauheaa!

— Hankitaan uusia koristeita, kuiskasi vanhin sisar epätoivoisesti. — Tai koristetaan kuusi vain kynttilöillä.

— Minä en nyt siedä nähdä kuusta! sanoi toinen.

He eivät huomanneetkaan, koska isä palasi ovelle. Kirje oli hänen kädessään ja hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän viittasi kädellään ja tyttäret seurasivat häntä. He astelivat perätysten hiljaa, ikäänkuin äiti vielä olisi nukkunut huoneessaan. Sähkönappulat kiertyivät käytävässä, ovia avattiin ja suljettiin.

Turhaa oli enää yrittääkään pidättää kyyneliä. Mitään lohdutusta tähän tyhjyyteen ei ollut. Asumattomuus oli ennättänyt ottaa haltuunsa tämän huoneen, joka ennen oli ollut kodin keskipiste. Elottomuus oli laskeutunut yli tuttujen esineiden. Sähkövalo näytti kylmästi kaiken, mikä elämän kosketuksesta oli kulunut ja haalistunut. Yksinpä vihreät kasvitkin ikkunalla tuntuivat eristäytyneen ympäristöstä ja vaipuneen yksinäisyyteen. Paljaat puut ikkunaristikon takana levittivät verhon ulkomaailman eteen. Siellä jossakin oli lumisia peltoja, ja ihmisiä, jotka odottivat joulua. Tässä karussa, ikäänkuin paljaaksi riistetyssä ympäristössä menehtyi sydämen arka kipeys ja sijaan tuli tyhjä yhdentekevyys. Kyyneleet kuivuivat, turtumus valtasi mielen. Tämä kai oli sitä penseyttä, josta raamatussa erikoisesti varoitettiin.

Isän oli vaikea löytää sanoja. Hän puhui jotakin siitä, että heillä oli ollut raskasta ja että he olivat syyttäneet itseään laiminlyönneistään. Eihän ihminen milloinkaan voi olla kyllin varovainen kuolemanhetken edessä. Heidän olisi pitänyt ottaa varteen niin paljon. Mutta se oli myöhäistä nyt.

Yhtäkkiä isän puhuessa tunsi kuusitoistavuotias, että hänen sydämessään jälleen heräsi eloon kipeä odotus. Ehkäpä isä itsestään alkaa selvittää sitä, mitä he eivät ole voineet kysyä: äidin salaisuutta, sitä, kuka oli heidän äitinsä.

Sitten isä levitti kirjeen kattolampun alle. Hän ei kuitenkaan nähnyt lukea, vaan alkoi muistista kertoa, mitä kirje sisälsi. Kummisetä oli ollut matkalla ja saanut vasta nyt tietää heidän raskaasta menetyksestään. Hänen ajatuksensa olivat sen jälkeen olleet heidän luonaan ja hän oli hengessä läpikäynyt ne monet onnelliset hetket, joita oli saanut viettää heidän äitinsä seurassa. Nyt kun heidän kaikkien eteen varmaan olivat astuneet ne kysymykset, jotka aina seuraavat rakastettumme kuolemaa, niin tahtoo hän kertoa heille pienen tapahtuman, tapahtuman, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Isä vaikeni ja ojensi kirjettä eteensä. Kaikki tyttäret nousivat sitä ottamaan, mutta nuorimman käteen se joutui. Isä kiersi lampun yöpöydällä palamaan. Se valaisi Uutta testamenttia, joka oli kulunut äidin käsissä. Tyttö kävi kiihkeästi läpi sen osan kirjettä, jonka isä oli selostanut. Nyt tuli uutta. Hän luki:

»Minähän olin teillä, kun pieni poikasi kuoli. Se oli näin joulun alla sekin. Sinä lähdit kaupunkiin ja pyysit minua jäämään kotiin. Pysyttelin lasten luona. Ei ollut helppoa vastata heidän kysymyksiinsä. Kun äiti tuli huoneeseen, tekivät he hänelle uudelleen kaikki kysymykset, jotka minä luulin heille jo selvittäneeni. Tässä yhteydessä puhui äiti heille tähän tapaan.

»Me itkemme, mutta me emme saa valittaa. Enkeli on tullut läpi pimeyden, lyhty kädessä. Valo on hyvin kirkas. Se näyttää meille, miten suloinen ja rakas pieni pojumme on. Vasta tämän kirkkaimman lyhdyn valossa sen voimme nähdä. Tiedättekö kuka tätä kirkkainta lyhtyä näyttää? Se on kuoleman enkeli. Hän se taluttaa kädestä pientä pojuamme ja tuo hänet meille ikiomaksi, niin omaksi, ettemme koskaan voi häntä menettää. Te ette ehkä vielä tätä näe. Se on vielä salaisuus. Se on joululahja, joka vielä on käärössä. Mutta älkää, äidin rakkaat, nyt enää kyselkö. Kerran me kaikki ymmärrämme. Joulunako? Niin, jouluna. Silloin on joulu, kun ymmärrämme. Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme pientä pojuamme ja näyttää kirkkainta lyhtyä.»

Hiljaiset nyyhkytykset täyttivät huoneen. Alkoi tuntua helpommalta. Lämpeni. Tutut esineet heräsivät kuin unesta. Oli kuin joku olisi tullut sisään ja herättänyt. Kysymyksetkin alkoivat rauhoittua. Isä lausui hiljaa:

— Nyt koetamme vain nähdä enkelin, joka taluttaa luoksemme äitiä.

JOULUVIERAS

Joulu ei toki olisi mitään, jollei Jaakko-setä saapuisi taloon. Koko hänen olentonsa on täynnä joulua. Jo vanha laukku, jollaista ei kenelläkään enää ole, niin että ihmiset kadulla kääntyvät sitä katsomaan, kun vanha herra asemalta kantaa sitä läpi kaupungin — niin, tämä vanha laukkukin on oikea joulusalaisuus. Ja kuitenkin näkee selvästi, ettei siinä ole muuta kuin jokin yksinäinen vaatekappale. Mutta plyysikangas, josta se on tehty, on sata vuotta sitten kudottu jossakin kaukaisessa kaupungissa ja laivalla tuotu merten takaa. Ei millään höyrylaivalla, joka saapuu satamaan määrätunnilla, niin että voi lähteä rantaan ottamaan sitä vastaan, vaan purjealuksella, josta ei tiedä, saapuuko se viikon vaiko kuukauden perästä. Sellaisen aluksen tielle sattuu myrskyjä, tyyntä ja sumua. Harvoin käy niinkuin on laskettu käyvän. Iloinen plyysikangas, josta laukku on tehty, helottaa ikäänkuin se olisi leikattu sadun yrttitarhasta. Lapset saavat heti ottaa laukun haltuunsa, tyhjentää pois sedän paidat ja sukat ja sitten kääntää laukun nurin ja taasen oikeinpäin, asettaa pikku Liisan laukkuun ja kantaa häntä siinä, tehdä siitä Nooan arkin, tai partiolaisen telttakatoksen, tai mitä vain tahtovat. Eikä laukku mene rikki eivätkä sen kukkaset menetä väriään. Ja mikä on merkillisintä: laukku ei menetä salaisuuttaan, vaikka se on selkosen selällään, ja aina se on täynnä, vaikka se on ihan tyhjennetty. Jo tämän laukun mukana saapuu joulu taloon. Jo koko Jaakko-setä on samanlainen kuin hänen laukkunsa. Joulutontut ja haltiat tuntuvat istuvan hänen hartioillaan ja taskuissaan ja pitelevän kiinni hänen takinliepeistään niinkuin pojat, kun he tarrautuvat kiinni ajurin rekeen ja juoksevat siinä ajurin huomaamatta. Jaakko-setä on niin tottunut tähän haltiaseuraan, ettei hän lainkaan näe siinä mitään merkillistä. Hui, pikkuruikkuset tontut livistivät puuhkalakin sisään, kun setä eteisessä otti lakin päästään, Liisa näki sen selvästi. Ja sedän käsistä syntyy eläimiä, kun hän illalla asettaa ne seinää vasten: pupu juoksee, västäräkki viipottaa pyrstöään, hämähäkki marssii pitkin jaloin kattoa kohden. Setä saattaa myöskin sormistaan rakentaa kokonaisen kodin: kas noin pystytetään aidan säleet. Se maalataan punaiseksi ja pylväitten päät valkoisiksi. Millainen portti tehdään? Valkoinen, niin, se on kaikkein kauneinta. Ja sitten lapset aina harjalla ja vaatteella puhdistavat sen, kun on satanut ja pärskynyt multaa. Aidan sisäpuolella on koti. Siellä asuvat isä, äiti ja lapset. Siellä asuvat myöskin hevonen, lehmä, »bää» eli lammas ja kissa ja koira. No, mikä on hevosen nimi? Polle, Ilo, Mielo, Oma, Tuima... Ptruu, lapset, ei ole kuin _yksi_ hevonen! Tämä on pieni koti, eikä siellä ole varaa pitää kuin yksi hevonen. No, se on Ilo! Ilo onkin oikein kaunis nimi. Mutta nyt täytyy katsoa, että Ilon elämä ei ole surullinen. Iloa täytyy rakastaa ja hoitaa, harjata hänet, pestä hänen jalkansa, kun hän illalla tulee työstä, katsoa että hän saa ruokaa ja juomaa, antaa hänen kaikessa tuntea, että hän on perheen jäsen. Entä mikä on lehmän nimi? Heluna, Viikuna, Tokka, Marjo, Mansikki... Top top, lapset, koti on pieni, sillä voi olla vain kaksi lehmää. Heluna ja Mansikki ovat oikein kauniita nimiä. Ja miten nyt Helunaa ja Mansikkia on hoidettava? »Niin että Heluna ja Mansikki eivät ole surulliset, heitä pitää harjata, antaa ruokaa ja juomaa ja silittää niin, että he ovat perheen jäseniä», selittävät lapset. Koiran nimi on Vahti ja kissa on Pekka. Koira on lappalainen, se kaivaa kuopan lumihankeen ja nukkuu siinä. Sitä ei palele, vaikka on kylmä. Kissa makaa uunin kyljessä. Hän tietää, koska navetassa lypsetään, silloin hän on siellä, nostaa hännän pystyyn kuin kynttilän ja hankaa kylkeään äitiä vasten. Miau, miau! Muistavatko lapset vielä mitä puhuimme kodista viime jouluna? No, eikö kukaan muista? Mitä Anna ajatteli, kun oli ollut vieraissa Emma-tädin luona ja tuli kotiin? Varmaan Anna muistaa. No niin, ettei missään ole niin hyvä kuin kotona. Ja Anna juoksi heti huoneiden läpi katsomaan oliko kaikki paikoillaan, ja oli kovin hauskaa, kun äiti illalla kumartui Annan ja Laurin ja Liisan vuoteiden yli — eikö ollut niin? Tässäkin kodissa tämän punaisen aidan ja valkean portin takana tunnetaan, että kotona on paras, että koti on kaikkein kallein paikka maan päällä.

Mitä tapahtuikaan kerran, kun isälle tarjottiin Ilosta monta tuhatta markkaa ja isä möi Ilon ja ajatteli, että hän ostaa halvemman hevosen ja saa ylijäämällä jonkin hyvin tarpeellisen maanviljelyskoneen. Kaikki lapset itkivät, kun he sanoivat Ilolle hyvästi. Ja uusi isäntä ajoi pois Ilolla läpi lumisen kujan. Mutta seuraavana päivänä seisoo Ilo tallin edessä, hirnuen. Olihan se kummallista! Ilon oli ollut niin ikävä kotiin, että hän karkasi, juoksi yli viiden aidan matkan varrella ja löysi vanhan kotinsa. Hänen oli nälkä ja jano ja hän sai ruokaa ja kaikki hyväilivät häntä. Isä vei pois rahat eikä enää myy Iloa. Niin kallis on koti eläimillekin.

Ja sitten puhutaan lasten leikkipaikoista, saunasta, kaivosta, sireenipensaasta, koivusta, kuusesta, aitasta, äidin kirkkovakasta, isän puukosta, pellosta, jota isä kyntää, uunista, missä äiti paistaa leivän, kaikesta, mitä löytyy punaisen aidan ja valkoisen portin piirissä. Äärettömän paljon siellä onkin. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja. Ja entä äidin kangaspuista ja lasten aapiskirjasta, isän kirkkorattaista! Anna, Lauri ja Liisa tuntevat jo joka polun kodissa. Ja kuitenkaan ei ole ollut muuta nähtävää kuin Jaakko-sedän käsi, joka muodosti seinälle säleaidan varjon.

Mutta siinä se onkin taito nähdä sekin, joka on näkymätöntä. Se minkä näkee ja omistaa niin, että siihen voi koskea käsin, se usein ei teekään ihmistä pysyvästi iloiseksi ja onnelliseksi. Täytyy omistaa sellaista, mitä ei voi kadottaa. Mutta näitä ihminen ymmärtää vasta joskus, surujen perästä. Nyt täytyy keksiä kodille nimi. No, sanokaapas nyt, mikä on meidän suloisen kotimme nimi? Mäkelä, Harjula, Annala, Laurila, Liisala — äidin nimi on Anna, ehkä Annala sopiikin parhaiten. Se on oikein kaunis nimi. Jaakkola! huutavat lapset yhtäkkiä, Mutta Jaakko-setä pitää Annalaa paljon kauniimpana.

Kaikkein parhaiten huomasi Jaakko-sedän tarpeellisuuden sinä jouluna, jolloin hän ei tullut Annan, Laurin, Liisan ja isän ja äidin luo. Oli kyllä muita vieraita ja paljon joululahjoja. Emma-täti ja Miina-täti nauroivat Jaakko-sedän punakukillista ikäloppua matkalaukkua. Kuinka maisteri saattoikin kuljettaa sellaista junassa ja läpi kaupungin? Sehän oli miltei tyhjä, eihän maisteri omistanut sen vertaa tavaroita, että olisi voinut täyttää laukun. Kuin uhalla hän raahusti tuota muinaismuistoa pitkin katuja, ikäänkuin oikein näyttääkseen, että ihmisten nauru on hänelle yhdentekevää. Hän oli oikeastaan ylpeä ja epäkohtelias herra, tuo maisteri Auriola. Hyvä oli, ettei hän ollut täällä, Emma-täti olisi varmasti sanonut hänelle katkeria totuuksia, vaikka olikin jouluilta. Mistä maisteri ylpeili? Mitä hän maailmassa oli toimittanut? Oliko hän edes pystynyt opettamaan, siihen aikaan, jolloin hän oli lyseossa? Eikö häntä oltu erotettu? Mikä oikeastaan oli syynä siihen, että hänet potkittiin pois koulusta? Tai ottiko hän itse eron, elääkseen tyhjäntoimittajana?

Tällaisista asioista keskusteltiin joulukuusen ääressä sinä vuonna, jolloin ei Jaakko-setä ollut vieraana. Yöllä, kun äiti kantoi makuuhuoneeseen pienen Liisansa, joka, uusi nukke sylissä, oli nukkunut isän sohvalle, niin lapsi huitoi käsillä ympärilleen ja huusi, että Jaakko-setä on hyvä setä ja että Liisa lyö Emma-tätiä, jos Emma-täti tahtoo tehdä pahaa sedälle.

Anna kysyi, senkö tähden Jaakko-setä ei tullut, että Emma-täti tuli. Äiti lupasi puhua siitä huomenna, nythän oli jo niin myöhäinen ilta. Mutta kun lapset huomenna kysyivät samaa, ei äiti sittenkään tahtonut vastata.

— Äiti, sinä lupasit! sanoi Anna.

Ja silloin äiti kertoi, että Jaakko-setä asuu kaukana, eikä hänellä tänä vuonna ollut rahaa maksaa niin kallista matkaa.

— Eikö isä voinut lähettää? huusi Lauri ja huitaisi leikkisapelillaan ilmaan. — Minä sanon isälle!

Mutta äiti kertoi isän kyllä lähettäneen vanhalle opettajalleen tuhat markkaa. Jaakko-setä oli kuitenkin aivan heti lähettänyt rahat takaisin. Emma-täti oli oikeassa: Jaakko-setä ei tahtonut olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Sentähden ei kukaan saanut olla häntä vastassa asemalla eikä kukaan saanut saattaa häntä: hän ei tahtonut, että joku maksaisi hänen ajurinsa. Hän kantoi itse matkalaukkunsa. Eikä hänelle uskaltanut antaa joululahjoja. Eikä silloin tehnyt mieli antaa niitä muillekaan. Eivätkö lapset olleet huomanneet, että tänä vuonna oli paljon enemmän joululahjoja kuin muina vuosina?

Se oli totta. Liisa oli saanut kolmekymmentäkaksi joululahjaa, Lauri kaksikymmentäyhdeksän ja Anna kaksikymmentäkahdeksan.

— Onko Jaakko-setä köyhä? kysyi Lauri, silmät suurina.

— Jaakko-setä ei ole köyhä, huusi pikku Liisa. — Jaakko-sedällä on kello, joka osaa lyödä. Isän kello ei pane muuta kuin tiki ja taki. Ja sitten on joulupukki Jaakko-sedän. Joulupukki on Jaakko-sedän hevonen.

— Mutta Jaakko-sedällä on aina ollut samat harmaat vaatteet, puhui Anna järkevästi. — Jaakko-sedän vaatteet olivat viime jouluna niin suuret, että hän saattoi kätkeä Liisan takkinsa sisään.

— Niinkuin kissanpojan! sanoi Lauri.

— Jaakko-setä oli ollut sairaana ja laihtunut, selitti äiti.

Voiko Jaakko-setä olla sairaana? Lapsille tuli ihmettelemistä. He saivat kuulla, että hän oli ollut isoisän koulutoveri ja isän opettaja, kun isä oli pieni. Hänellä oli ollut isä ja äiti ja koti, jossa oli vaunut ja monta hevosta ja suuret metsät ja paljon kalliita tauluja saleissa ja kamareissa, ja kukkia puutarhassa. Myöhemmin hänellä oli ollut vaimo ja lapsia. Ja kaikki olivat kuolleet, niin että Jaakko-setä nyt oli yksin ja asui pienessä kamarissa. Eivät koskaan lapset olleet tietäneet tätä. Mutta tuleehan hän vain ensi jouluna? Emma-täti ei saa tulla. Aina Emma-täti on pahalla tuulella ja myöskin Miina-täti. Aina heillä on päänkipua ja särkyä käsissä ja jaloissa. Jaakko-sedällä ei ole päänkipua eikä särkyä. Ja entä se kaunis laukku sitten, jossa on niin suuria ruusuja, ettei sellaisia ole koko kaupungissa! Tuleehan setä vain ensi jouluna? Mutta sinne on hirveän pitkä aika. Kokonainen vuosi.

Tulivat lumisateet ja lumipallosodat, tulivat kuuraiset päivät, jolloin lapset saivat hiihtää ja liukua kelkkamäessä. Anna oli nyt partiotyttö, hän sai partiotyttöpuvun ja hänen osastonsa lippu ommeltiin heillä. Äiti ompeli lipun ja lapset istuivat ympärillä eivätkä voineet meluta siinä huoneessa, missä lippua neulottiin. Laurilla oli paljon tovereita, he rakensivat lumilinnan puistikkoon ja ampuivat sieltä vihollista, joka yritti vallata linnan. Liisa oli kotona pihamaalla. Ei saanut mennä kadulle, ettei jäisi autojen alle. Vanha joulukuusi seisoi kivimuurien nurkkauksessa. Tiaiset etsivät sen oksilta jotakin syötävää ja talon pikkulapset loivat lunta kuusen juurelle ja taasen muualle. Ikkunoista heitettiin kyyhkysille herneitä. Räätälin Antti viskeli niitä haloilla ja lumipalloilla. Talonmies heitti halkoja luukusta kellariin. Lapset auttoivat. Suuri hevonen veti kuorman porttiholvista ja pysähtyi kellarin eteen. Hevonen ei purrut, sitä voi taputtaa, se sai sokeria ja leipää. Räystäät alkoivat tippua, pitkät jääpuikot riippuivat korkealla kattojen nurkilla. Täytyi varoa, etteivät ne pudonneet päähän, koko piha helisi, kun ne putoilivat. Kun talonmies meni katolle, pölisi sieltä alas lunta ja silloinkos täytyi juosta pois alta. Posetiivinsoittaja tuli pihamaalle. Pieni Liisa muisti yhtäkkiä Jaakko-sedän, heitti ämpärin ja lapion kädestään ja juoksi miehen luo. Musiikki kaikui iloisesti ympäri pihaa. Vanha mies nyökkäsi hymyillen lapsille, aurinko paistoi ja varpuset sirkuttelivat. Liisan teki mieli kysyä mieheltä, oliko hän Jaakko-setä, vaikka hän kyllä tiesi, että Jaakko-setä oli aivan toisenlainen ja että hän oli kaukana poissa eikä tule tänne ennenkuin jouluksi. He eivät kukaan olleet muistaneet Jaakko-setää moniin aikoihin. Porttiholviin juoksi koira, ensin se rupesi haukkumaan, mutta sitten se istuutui ja ulvoi. Liisaa itketti, hän lähti juoksemaan leikkiämpärinsä luo, mutta sitten hän syöksyi portaihin ja koetti kiiruhtaa äidin tykö. Tuomarin Sanna lauloi parvekkeella samaa säveltä, mitä posetiivi soitti. Liisa pääsi kotiovelle, löi sitä nyrkeillään ja painoi kelloa. Hengästyneenä hän seisoi äidin edessä ja pyysi miehelle rahaa.

— Tai muuta, sanoi hän äkkiä, koska hän oli muistanut, ettei Jaakko-setä ota rahaa.

— Ehkä hän ottaa rahaakin, sanoi äiti ja pisti kätensä Liisan kaulalle päällystakin alle. — Tule sitten sisään, lapsi, olet aivan hiessä.

— Tuleehan Jaakko-setä jouluksi! puhui tyttö. — Onko jouluun vielä pitkä aika?

Oli vielä koko kevät, kesä ja syksy. Joka vuodenajalla oli omat ilonsa. Jaakko-setää muistettiin todenteolla vasta sinä pyhänä, jolloin kirkossa veisataan »Hosianna» ja jolloin sellaisetkin ihmiset menevät kirkkoon, jotka eivät muuten siellä käy.

Isä itse huomautti, että nyt täytyy kirjoittaa talon jouluvieraalle ja kutsua hänet juhlallisesti. Eikä muita kutsutakaan. Kaikkien lastenkin pitää kirjoittaa kutsukirje.

Mutta kummallista: Anna ja Lauri eivät tahtoneet. Annan piti Luciajuhlassa esiintyä yön kuningattarena ja Laurin Matti Väkevänä. Heillä ei ollut aikaa nyt ajatella joulusetää.

— Ei ole joulupukkia, nauroi Lauri. — Ei ole tonttuja. Tiedänhän minä, että kun jollekulle vain pannaan päähän punainen lakki, niin hän on tonttu. Ja kun tahdotaan joulupukki, niin pannaan isän turkki nurin ja moristaan, terveisiä Pohjoisnavalta, ovatko lapset olleet kilttejä?

Hän puhui miesmäisellä äänellä, nauroi ja meni soittamaan Jaskalle, milloin harjoitus alkaisi.

— Joulupukki on satua, sanoi Anna, — tontut ovat satua. Mutta antaa niiden olla, ne ovat kuitenkin hauskat. Älä itke, Liisa, kyllä joulupukki tulee ja tontut tulevat. Katso nyt, Lassi, kuinka häijy sinä olet. No, kun Liisa itkee!

Annan ja Laurin pikkusisko itki. Hän oli monta vuotta nuorempi heitä eikä vielä ollut tullut niin viisaaksi kuin he. Kaksi veikkoa heidän väliltään nukkui hautausmaassa, eivätkö hekään olleet tulleet enkeleiksi? Olisiko Lauri sanonut niinkin, ettei ole enkelejä?

Pikku Liisalle oli tullut suru. Hänen kaunein nukkensa Impi istui vaunuissaan eikä enää puhunut hänelle mitään. Äsken hän oli ojentanut kätensä — Liisa muisti sen kyllä — ja sanonut äidilleen: saahan Impi jouluksi uuden puvun? Impi tahtoo sinisen. Tuleeko Emma-täti? Emma-täti on Impin kummi, Emma-täti on lahjoittanut Impin. Impi on tullut suuresta kaupungista Saksan maalta. Impi ei tahdo nähdä sitä pahaa setää, jonka nimi on Jaakko. Näin oli Impi sanonut, mutta nyt hän ei puhunut mitään. »Impi ei osaa puhua», oli Lauri sanonut, »Impi on tehty kankaasta ja tappuroista.» Liisa karkasi kauneimman nukkensa kimppuun ja tahtoi särkeä sen, mutta hän ei sittenkään voinut. Impi putosi suulleen vaunuihin, kaunis käherä tukka riippuen yli syrjän, ja pikku äiti lyyskähti nurkkaan ja itki. Hän itki niin, että oli läkähtyä. Hän ei enää tiennyt, minkätähden hän itki, hänen oli paha olla, rinnassa teki kipeää, mutta hän ei voinut sitä sanoa, kun äiti kysyi. Hän vain itki ja veti henkeään. Äidin sylissä hän vähitellen rauhoittui ja kyyneleet kuivuivat. Impi ja kaikki muut nuket olivat hänen ympärillään. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, olivatko ne kaikki vain kangasta ja tappuroita, mutta hän ei voinut puhua, nyyhki vain. Äiti käski Annan tuoda Mirrin, sen kauniin kissan, jonka Emma-täti niinikään oli antanut viime jouluna. Mirri asui äidin piironginlaatikossa ja tuli esiin vain juhlatilaisuuksissa. »Se on tehty sametista, silmät ovat porsliinia», olisi Lauri varmaan sanonut. Lapsi viskasi komean lelun lattiaan, riuhtaisi itsensä irti äidin sylistä ja itki jälleen, sydän pakahtumaisillaan.

Äiti sai kuulla, mitä vanhemmat sisarukset olivat puhuneet ja hän käsitti, että pienen Liisan lelumaailma yhtäkkiä oli elollisesta muuttunut elottomaksi. Tämä oli saattanut särkeä jotakin lapsessa. »Siinä se onkin taito: nähdä sekin, joka on näkymätöntä.» Äiti tunsi tänä jouluna tarvitsevansa Jaakko-setää paremmin kuin koskaan. Etteihän vain hänen nuorimpansa vielä eheään sieluun olisi tullut repeämä. Ettei vain yksinkertaisuus hänen sisimmässään olisi saanut kolausta ainiaaksi. Leikin, sadun ja mielikuvituksen maailma ovat kalliita asioita. Kuinka köyhä onkaan ihminen, joka kieltää ne. Äiti ymmärsi, että täytyi ryhtyä pelastamaan jotakin, joka oli menemäisillään hukkaan. Joulun sisältö sellaisena, jommoisena se oli ollut hänellä lapsena, oli muuttunut. Se oli menettänyt yksinkertaisuutensa, eheytensä, elonsa.

Nyt olivat näyteikkunat täynnä helyä ja valoa. Pienet tontut hiihtivät kauniilla suksilla alas mäkeä, piparikakku-ukot ja -akat lepäsivät läjissä leipurien myymäläpöydillä, makeiset ja hedelmät hohtivat, kirjat näyttivät salaperäisiä kansiaan ja joulukuuset kimmelsivät. Myöskin seimi oli nähtävänä paperikaupan ikkunassa. Vaalea neitsyt Maaria, yllään taivaansininen viitta, piteli Jeesus-lasta, joka tähtisilmin katseli maailmaan. Annan, Laurin ja Liisan äiti pysähteli ikkunoihin ja mietti, mitä hän ostaisi lapsilleen. Häneltä ei puuttunut rahaa. Viime vuonna ei valinta ollut vaikea. Tänä vuonna hän oudosti pelkäsi joululahjoilla pahentavansa viattomuutta. »Mutta joka pahentaa yhden pienimmistä, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.» Miten paljon hän jo lienee maailmassa tehnyt pahennusta rakkaimmilleen. Ei pahasta tahdosta, vaan ymmärtämättömyydestä. Ainoa, mitä hän uskalsi ostaa, olivat kirjat. Hän muisti, että hän lapsena oli viettänyt joulupyhät aamusta iltaan satukirjojen ääressä. Vieläkin hän muisti nuo sadut. Varmuuden vuoksi hän kaupassa vielä pitkään silmäili joka kirjaa. Kirjat sisältävät lääkettä, kirjat voivat myöskin sisältää myrkkyä.

Lapsilla puolestaan ei ollut pulaa joululahjojen valitsemisesta. He olivat jo katsoneet valmiiksi, mikä sopi isälle, äidille ja siskoille. Mutta isä ei tänä vuonna antanut rahaa, tai isä antoi niin vähän, ettei sillä mitään saanut. Ja äiti asettui isän puolelle, tai äiti näytti yllyttäneen isän tähän pikkumaisuuteen. Mitä tämä oikeastaan oli? Ennen he olivat saaneet mitä pyysivät. Ja nyt heitä pidettiin kuin kerjäläislapsia. Oliko isä tullut köyhäksi? Jaska sanoi tätä kohtelua hävyttömäksi, hänen isänsä oli vakuuttanut Laurin isällä olleen tehtaasta entistä enemmän tuloja. Tänä vuonna ei siis saadakaan joulua!

Heidän portaissaan on hiljaista, lähetit eivät tungeskele heidän ovellaan niinkuin ennen, ei tule suuria kääröjä, joiden muodosta, paperien alta, voisi päätellä, mitä ne sisältävät. Isä ja äiti puhelevat hiljemmin kuin ennen, katselevat silloin tällöin toisiinsa ja pysyvät hyvin tyyninä, kun Anna ja Lauri paiskaavat oven kiinni ja huutavat, että nyt ei siis tulekaan joulua ja se on hävytöntä!

Mitä tämä tietää? Ehkä isällä ja äidillä sittenkin on varattuna jokin ihmeellinen joululahja, joka maksaa tuhansia markkoja, ja jota he pitävät salassa. Tai joka saapuu vasta juuri jouluaattona. Ehkä radio, oikein hyvä, sellainen kuin Jaskalla. Mutta saisi sitä sentään olla muutakin. Ja heidän joulurahansa: kerjäläisille he ennen ovat antaneet sen määrän! Mutta mikä se on se suuri joululahja, jota isä ja äiti pitävät niin salassa?

Viikkoa ennen joulua jäätyivät eräänä iltana vesilätäköt ja aamulla oli kaupunki lumivalkoisena. Se se vasta oli joululahja. Nyt esiin sukset ja kelkat! Ihmiset tulivat iloisen näköisiksi, pojat lumittivat toisiaan, tiukuset helisivät. Mutta pari päivää myöhemmin satoi vettä. Kaikki kimmeltävä joulupumpuli oli nyt likaista lumisohjoa, reenjalakset kitisivät katukiviä vasten, ihmiset kiiruhtivat näyteikkunoiden ohitse, sateenvarjot pystyssä.

Keskellä vesisadetta saapui kaupunkiin Jaakko-setä. Hän seisoi märkänä oven takana, kun Lauri avasi. Punakukillinen laukku, jonka setä ensinnä työnsi eteiseen, sattui juuri Emma-tädin eteen, kun hän napitti sadetakkiaan. Siunaa ja varjele, mikä märkä kummitus siinä tuli! Emma-täti kirkaisi, niin hän säikähtyi. Hänhän olisi voinut juuri sillä hetkellä ottaa askelen ja kompastua tuohon epämuodostumaan, tuohon nyyttiin, joka nakattiin vastavallatulle permannolle! Eikö hän aina ollut sanonut, että täytyi hankkia varmuusketju. Kaikenlaiset henkilöt pääsevät sisään.

Jaakko-setä ei kuitenkaan vielä ollut sisällä. Hänen laukkunsa vain oli ilmiantanut hänet. Pieni Liisa huusi ääneen hänen nimensä, karkasi Emma-tädin ohi ja riippui tuon tien sedän kaulassa. Laurikin huusi heti äidille, että Jaakko-setä on tullut: se on Jaakko-setä! Ja poika oli niin iloissaan, että hän oli kietomaisillaan kätensä sedän ympärille. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ojensi kätensä, löi kantapäät yhteen ja sanoi tervetuloa. Äiti ja Anna eivät päässeet lähellekään, Liisa riuhtoi sedän käsivarsilla niinkuin kala, heittäytyi selälleen niin, että tukka hulmusi, ja taasen karkasi kaulaan. Kaikki huusivat, nauroivat ja puhuivat yhtaikaa.

— No, nyt on joulu tullut! sanoi äiti. — Katsokaas nyt, lapset: se tuli kuitenkin.