Part 9

Yhtäkkiä leimahti yli kaupungin sininen salama. Siinä oli jälleen se risti!

Ja yhä lähemmäksi lähestyi se, minkä tuleman piti.

SIMONIN HUONEESSA

He ovat poikenneet savimajaan, missä Simon asuu. Joku opetuslapsista seisoo ovella, seuraten vilinää Jaffan portin tienoilla. Siinä kiehuu ja kuohuu, on kuin kaikenväristä vaahtoa pursuisi pitkin katua. Yli ihmispäiden nousevat kameelien kaulat ja keinuvat satulakatokset. Viikunoita, taateleja, rypäleitä, öljyä ja vettä huudetaan kaupan. Telttavaatteita levitetään. Ja yhä kestää pääsiäisvieraiden lähestyvää jonoa.

Tässä Simonin huoneen seinustalla ovat kaktukset vanhoja ja tomuisia. Jokainen ohikulkija iskee niihin sauvansa, nälkäiset aasit nyhtävät pois jokaisen versovan lehden. Niin on jäljellä vain piikkisiä tynkiä, joihin maantien tomu painuu kuin haavoihin.

Niin se näyttää olevan ihmisenkin elämässä, että missä hänen sydämensä hyvyys on kasvattanut vihreän lehden, siinä tulee nälkäinen synti ja nyhtää sen, eikä ole jäljellä kuin piikkisiä tynkiä ja haavoja, joihin maantien tomu kirveltäen painuu.

Sieltä on jotakin tulossa, tuolta kiehuvasta joukosta. He, opetuslapset eivät ole tahtoneet uskoa siihen, vaikka mestari on siitä puhunut. Mutta nyt hän sen hengessään tuntee: he vaativat viatonta verta.

Ja opetuslapsi hypistelee piikkejä vierellään ja katselee runneltuja vesoja. Ja hänen mieltänsä repelee ikäänkuin hänen lihaansa viileskeltäisiin. Kuinka ihania kukkia jaksavatkaan kasvattaa nämä kaktukset. Ja mihin rakkauden töihin pystyykään ihmissydän. Mutta ohikulkijat eivät säästä pensaita kukinta-ajan iloksi, vaan he silpovat ne. Ja miksi pyytääkin ihminen raadella ja kiduttaa? Noin he iskevät juhtaansa, joka mäessä ponnistaa, ja siitä ihmisen tunnet, kuinka hän eläintänsä kohtelee. Hän on myöskin lähimmäisellensä julma. Eikä hän kavahda pyhää, ei kaikkein pyhintä, hän himoitsee viatonta verta.

Sisällä huoneessa puhelee Simon taudistansa. Hän on vielä nuori, pian on hänen jätettävä tämä majansa ja lähdettävä taamma, sinne, kussa spitaaliset kuolemaansa odottavat. Häntä on useampaan kertaan jo käyty käskemässä, hiukset kasvavat jo hopealankaa — noin, tuolla lailla! Ja huulissa ja sormissa jo tuntuu mädätys.

Hän ei sitä sano, mutta opetuslapsi tietää hänen odottavan ihmettä. Hän on jo niin moneen kertaan pysähtynyt mestarin tielle — mikä siinä onkaan, ettei mestari ole häneen ruvennut ja päästänyt häntä vitsauksestaan? Nytkään ei Jeesus näytä kuulevan häntä. Se on sitä, ajattelee opetuslapsi, että hän tuntee oman hetkensä lähestyvän. Ei milloinkaan hän ole tuntunut näin väsyneeltä. Mutta ethän, taivaallinen Isä, voi jättää ainokaista poikaasi murhamiesten käsiin!

Opetuslapsi muistaa, etteivät he ole syöneet ja heillähän on ruokaa mukanaan. Hän irroittaa kätensä kaktuksen oksasta — kas vaan, käsi on turvonnut, ne ovat niin myrkylliset nämä oksat. Mutta hänen tekee mieli vielä kerran koko kädellään pusertaa piikkisintä tynkää, jotta hänen lihaansa koskisi, sillä hän näkee nyt mestarin hikipisarat. Oi Jeesukseni, Herrani, et koskaan ole ollut tämän näköinen! Ja opetuslapsi vetää nopeasti poveltaan esiin leipää ja kysyy kenellä hunajaa olikaan. Ja pian on pöydällä ateria, ja Jeesus kastaa palastaan kimalaisen hunajaan ja vie sen huulilleen. Mutta ei enää sitävarten, että hän nousisi vuorille ja haahteen saarnaamaan, vaan sitävarten, että hän jaksaisi kestää viimeiseen asti.

Simon yhä puhelee taudistaan. Opetuslapset liikkuvat toimeliaina, puhellen kaikesta, mitä he nyt aikovat tehdä, mutta itse asiassa he ovat neuvottomat ja levottomat. He haluavat palvella mestaria, mutta he eivät osaa sitä osoittaa ja kun he käskevät hänen säästää itseään, niin on heidän puheensa kovaa ja särisevää. Eikä mestari mitään siihen vastaa. Joku sanoo Simonille, että hän olisi hiljaa, eikö hän näe, että mestari itse kärsii, joku sanoo, että mestari toki parantaisi Simonin ja että he menisivät Kidronin joen yli ja mestari päästäisi kaikki spitaaliset taudistaan. Joku kuiskaa, ettei ole syytä levottomuuteen, eihän hänen muuta tarvitse kuin sanoa sanansa, niin legioonat ovat valmiina.

Opetuslapsella, joka äsken seisoi ovella, on se tunne, että hän tahtoisi repiä sydämen rinnastaan ja heittää sen mestarin jalkojen eteen. Mutta ei mitään muuta hän voi kuin ojentaa hänelle kappaleen leipää ja pyytää, että hän sen söisi. Sitten hän rientää ovelle hengittämään. On tukalaa, on tukahduttavaa. Ja iltaan on vielä aikaa. Opetuslapsi alkaa väsyä, hänen sydämensä ei enää jaksa tuntea niinkuin äsken, hän käsittää, että hän nyt jättää mestarin yksin kärsimään. Kaikki kaksitoista ovat väsyneet, he ovat aikansa kärsineet mestarin mukana ja nyt he ovat jättäneet hänet yksin. He meluavat ja puhuvat ulkopuolelta sydäntään — se on kauheaa. Anna anteeksi heikkoutemme, ääntelevät opetuslapsen huulet. Mutta hänen ruumiinsa ei muuta pyydä kuin laskeutua pitkäkseen ja nukkua.

Siellä sisällä puhuu mestari kalkista, joka hänen on tyhjennettävä. Ja Simon toistaa hänen sanansa ja puhuu elämän ja terveyden puolesta, mutta vaikenee sitten. Ja mestarikin on vaiti. Alakuloisuus ja lamaannus ovat tukalat.

Yhtäkkiä raivautuu kansanjoukosta joku, lähestyen kiireesti Simonin huonetta. Hän on kokonaan viittansa peitossa, vasta kun hän puhuu, tuntee opetuslapsi hänet yhdeksi niistä syntisistä, jotka ovat löytäneet armon Jeesuksen edessä. Nainen ei huomaa, että kaktukset repivät kappaleen hänen hunnustaan, nopeassa käynnissään tempaisee hän itsensä irti. Ja vaipuu maahan Jeesuksen eteen, ja hänen sydämensä lyönnit täyttävät huoneen.

Kaikki on hiljentynyt. Jeesuksen käsi on hellittänyt leipäpalasesta ja hänen silmänsä lepäävät päälaella, jota harmaa viitta peittää.

Siinä on hänen edessään nyt se sydän, jota ei opetuslapsi äsken jaksanut siihen laskea. Siinä on nyt se nöyryys, joka kelpaa Jumalalle, siinä on nyt se lapsenmieli, jolle avautuu taivasten valtakunta, siinä on nyt se tomu ja tuhka, johon Herra saa puhaltaa elävän hengen. Siinä on koko ihmiskunta oikeassa suhteessa Isäänsä.

Ja kirkkaus valaisi Jeesuksen kasvoja, kun hän parantuneeseen syntiseen katsoi. Ja vaimo otti esiin lasillisen kallista nardusta ja valoi sitä jaloille, jotka olivat haavoittuneet kivisillä poluilla seuratessaan kadonneita. Ja vaimon kasvot olivat kuolemanvakavat, kun hän hajoitti hiuksensa ja kuivasi niillä Jeesuksen jalkoja.

Mutta hiljaisuus Jeesuksen kasvoilla säteili.

Opetuslasten joukosta alkoi nyt kuulua kiivailua hukkaan haaskatun voiteen tähden. Mutta se yksi opetuslapsi seisoi oven edessä tomuisten pensaiden luona eikä hän löytänyt sanoja vaientaakseen kanssaopetuslastensa puhetta. Hänen sielunsa oli kuin tulessa, sillä nyt vasta hän ymmärsi mikä on se uhri, joka Jumalalle kelpaa: ihmissydän. Eikä Herra kysy, mitä ennen on ollut, hän kysyy sen vilpittömyyttä tällä hetkellä. Syntinen vaimo se oli, joka mestarin yksinäisyyden hetkellä oli mahdollinen laskemaan sydämensä hänen jalkainsa juureen.

Ja opetuslapsi löi rintoihinsa, huusi mykin huulin armahdusta, ja hänen kyynelensä valuivat kaktuspensaan silvotuille oksille.

KRUUNU

Kotini ikkunalla kasvaa kaktus. Se on sitä heimoa, josta perintätiedon mukaan Kristuksen pään ympäri kierrettiin seppel hänen Golgatan-matkalleen. Näitä kaktuksia kasvaa runsaasti Jerusalemissa ja sen lähistöillä ja tämäkin minun kaktukseni on Jerusalemista kotoisin. Joku merenkulkija on sen sieltä tuonut, kun se oli pieni taimi. Nyt se on jo suuri ja vanha ja antaa helposti mielikuvan kaktusryteiköstä vanhan Juudaan pääkaupungissa. Kaktus on siellä halpa kasvi, jota ohikulkija sauvallaan silpoo ja jonka yrttitarhanhoitaja nyhtää ylös, paiskaa läjään ja polttaa. Suojakseen on se kasvattanut mahtavat piikit ja kukinta-aikana loihtii se kidutetuille oksilleen ihmeellisen ihanat kukat. Ensimmäinen kiirastorstai oli myöskin tämän poljetun kasvin suuri päivä.

Kun Jeesus lopullisesti oli tuomittu ja luovutettu ruoskittavaksi, ympäröi häntä piiskan viuhina ja pilkkanauru. Me, jotka kahden tuhannen vuoden jälkeen viivymme tämän näytelmän edessä, tunnemme tässä joukossa kaikkien aikojen pilkkaajat. Pilkkaajien seura, josta kuningas Daavid puhuu ensimmäisessä psalmissaan, sanoen: »Autuas on se, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä seiso syntisten tiellä eikä istu kussa pilkkaajat istuvat» — tämä pilkkaajien seura on jättänyt penkkinsä ja hekumoi kalpean ihmisenpojan ympärillä. »Arvaa, Kristus, kuka sinua löi?» Kansalle ei riitä, että se pian saa oikaista ristille vihatun miehen, että se saa lyödä naulat käsiin ja jalkoihin, nähdä veren vuotavan, nähdä tuskan hien pusertuvan esiin, nähdä kuoleman saapuvan hiljaa näännyttäen ja nähdä joka silmänräpäyksen täyttyvän kuolemankamppailun piinalla Joukolle ei riitä tieto siitä, että tämä näytelmä pian taritaan sen nautittavaksi. Vaan sitä ennen täytyy saada pilkata uhria, lyödä häntä kasvoihin, syljeskellä häntä silmiin, asettaa hänet valtaistuimelle ja nauraa »kuningasta». Tietenkin pitää kuninkaalla olla kruunu! Ja niinpä joku irvihammas pistäytyy ulkona, taittaa halveksitusta kaktuspensaasta oksan, kiertää sen kiehkuraksi ja painaa kidutetun ohimoille, niin että piikit syöpyvät syvälle ihoon. Nythän kuninkaalla on kruunu! Ja nauru räiskää ja pilkka viuhuu ja huvittavat jutut kokoavat ihmisiä ryhmiin kertojan ympärille. Ja kaskut viettävät voittojaan eri haaroilla kuolemaantuomitun ympärillä. Hänestä tiedetään yhä uusia juttuja, hänen sanojaan väännellään ja käännellään, hänen saarnojaan sanellaan, matkien tuttua ääntä. Onko hän todella sanonut senkin ja senkin pöyristyttävän asian? Hän tahtoo hajoittaa temppelin ja rakentaa sen kolmessa päivässä uudelleen — sellaisia hän puhuu. Nekin, jotka tähän asti ovat uskoneet köyhää saarnaajaa viattomaksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, hämmästyvät, kun kuulevat toisteltavan hirvittäviä kertomuksia. Ja saadakseen varmuutta, raivaavat he itselleen tien läpi ilveilevän ruoskijajoukon ja kyselevät häneltä itseltään, onko hän todella tehnyt niinkuin tässä kerrotaan. Mutta hän ei mitään vastaa. Hiukset liimautuneina orjantappurakruunun alle, hikikarpaloiden ja veripisaroiden vuotaessa alas kasvoja hän tuskin kuulee, mitä ympärillä tapahtuu.

»Arvaa, Kristus, kuka sinua löi!»

Se on ihmislaumojen huvittelua, juuri tämä: parjata sitä, joka on tehnyt omantuntonsa mukaan, tahria puhtautta, pilkata hyvettä, sylkeä viattomuutta, punoa valheita totuuden ympärille, hävittää kauneutta, häväistä pyhää, nauraa itse Jumalaa — tässä ilonpidossa on kautta aikojen kaikilla sukupolvilla ollut edustajansa. Eikä suinkaan puutu edustajia meidänkään aikakaudeltamme. Saatamme, me nykyajan lapset, ehkä ylpeillä runsaastakin edustuksesta ensimmäisen kiirastuorstain tapahtumapaikalla.

»Terve sinulle, juutalaisten kuningas!»

Mutta hän ei mitään vastaa. Ei valitusta kuulu hänen huuliltaan. Kaktuksen piikit hänen päänsä ympärillä hohtavat säteinä.

Kaktus kotini ikkunalla, alati muistutat sinä minulle ihmisenpoikaa, jolle tarjottiin maailman kunnia ja joka vaihtoi sen omantunnonrauhaan. Joulun lapsesta sinä, kaktukseni, puhut, joka antoi ristiinnaulita itsensä, jotta synnin maailmaan tulisi sovitus.

Ja sitten, kaktukseni, puhut sinä vielä kruunusta. Sinä sanot, että sille, joka pysyy uskollisena loppuun asti, annetaan elämän kruunu. Minusta tuntuu siltä kuin tämä ainoa tavoittelemisen arvoinen kruunu olisi punottu sinun omista okaisista oksistasi.

HILJENTYKÄÄMME MUISTAMAAN

Pääsiäispuhe

Hiljentykäämme muistamaan.

Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa. Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan — minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle.

Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat, surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä, joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja, sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne... Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!» On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä.

On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit. Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita. Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa.

Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä, sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät.

Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme hengessä sanat: se on täytetty.

Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat turvata sanoihin: se on täytetty.

Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle. Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa. Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee ohi... Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle.

Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana? Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.» Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät.

On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä! Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen.

Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa, niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista.

<tb>

Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä, jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia, jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen onnellisimpia oikeuksiaan.

Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on, muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun: »lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.» Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni».

Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois. Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme.

Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan.