Part 4

Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle. Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä, ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni... Huldi vakuutti, ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai on parasta.

Elli piteli lujasti Huldin kättä.

— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että sinulla oli sellaiset lahjat!

Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin.

— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär.

Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja silitti hänen hiuksiaan.

— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi ovat valkeat.

Ja toinen sanoi:

— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen.

— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla onnellinen? Miten te teette?

Elli mietti.

— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti.

— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi?

Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä se nähtävästi oli aamulla siihen pantu.

— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös?

— Niin.

— Kummallista.

Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen.

<tb>

Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi:

— No?

Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo?

198

Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa.

— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä.

— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi? Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa Nurmisista!

Huldi nauroi.

— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme kirkonkylän puoleiseen seinään!

— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne, minä nain teidät sittenkin!

He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa.

Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria, silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon?

Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä. Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään, koskei hän saanut suunvuoroa.

— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti.

— Ei, ei, ei, ei!

— No missä te olisitte käyneet?

— Arvatkaa.

— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte.

— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä piirakkaa.

Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla!

— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia. Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun minä afäärejä tein. Ai sun saa... Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei, kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken huvila.

— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No, Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte!

Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli oikein lorujen varastopaikka.

— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille kukkurallista vatia.

Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään.

Laulajatar oli kalpea.

— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri näköaloja. Hyvin erilaisia.

Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään.

Huldi, sinä et voi hyvin. Mennään puutarhaan. Tapahtuiko siellä näkötornissa jotakin?

— Ei, ei. Leikillä vain sinne läksimme. Totta puhuen minua huimasi. Ei luulisi, että näköalat voivat niin vaikuttaa.

Hän vetäisi kätensä ystävättären kädestä ja kiiruhti puutarhan pimentoja kohden.

Hänen täytyi nyt olla yksin.

SYNTYNEET JA SYNTYMÄTTÖMÄT

Tuuli ajeli vaahto-palloja, kevyitä kuin höyhenet Korjan nuoren isännän jalkoihin, hänen siinä seisoessa rannalla tähystelemässä selälle. Kapeat vaahtoseppeleet reunustivat niitäkin pitkiä loivia laineita, jotka suurella ulapalla olivat temmeltäneet temmellyksensä ja jotka täällä lahdenpoukamassa asettuivat levolle niinkuin vanhukset vaarin- ja muorinpäiville tullessaan. Hänellä Lauri Korjalla, oli toki pitkältä sinne, ne olivat parhaat temmellykset vasta edessäpäin. Ja ehkäpä juuri käsissä: näytti olevan tämänpäiväisestäkin retkestä tulossa hauska leikki. Ilma oli sen makuista. Hän oli jo oppinut tuntemaan merenrantaa, tätä Elsan kotiseutua, sen verran että ymmärsi noiden vihreiden soimujen tietävän myrskyä. Noin ne kiemuroivat meressä niinkuin mitkäkin revontulet.

Hyvä oli, myrskyhän se oli kaikkien trokarien paras liittolainen, myrsky ja kirkkoaika. Ja parempaa kirkkoaikaa tuskin sopi ajatella kuin tämänpäiväinen: lähetyssaarnaaja Kiinassa, kolehti Kiinan-lähetyksen hyväksi — hahah, se tuli kaikki kuin tilattu juhlapäivällinen hotellissa! Kyllä Eerikki Kuupan moottori vie, kyllä sillä ovat ne hevosvoimat, mitkä tälläkin myrskyllä. Ja Elsa on siitä hyvä, ettei turhia pelkää. Elsa on muutenkin hyvä, aikamoisen taistelun takana oli tyttö, mutta nyt hän on oma, nuolkoot näppejään tohtorit ja agronomit: Elsa on hänen, Lauri Kuupan! Ja hänellä on Korjan nimikin, ja perillinenkin on jo tiedossa. Tulkoonkin vain poika eikä tyttö. Elsa luulee tulevan tytön. Mutta Kuupan suvussa on aina ollut poikia, senpä tähden ei heille ole riittänyt taloja, senpä tähden tämä Elsa ja tämä Korja tulivatkin hänelle, Lauri Kuupalle, kuin taivaasta. Kun vain pääsisi eroon anopista ja kälystä! Mutta he istuvat pikkurivissä toisella puolen pihaa eivätkä omenapuut ole korkeita puita. Niiden takaa näkee, mitä tahtoo ja näkee sellaistakin, mitä ei tahdo nähdä. Näkee alituisesti kahdet tummat silmät kiinni ruudussa. Tällä Korjan suvulla on silmät kuin palavat hiilet.

Helkkarissa, aikamoinen myrsky taitaa riehua ulapalla! Lieneekö tuhoutunut laiva, kun tuollaisia puunkappaleita ajaa laineilla.

Kunpa ei olisi tullut luvattua apteekkarille... Mutta hänen suunsa tuntee eron hyvän ja huonon tavaran välillä ja sama on laita hänen vieraittensa. Niin, ja tuleehan siinä voittoakin, kun vie yhtaikaa kolmesataa litraa.

On hyvä saada tavaraa vähenemään kotoa. Se on se Elli aikamoinen pentu haistamaan jälkiä. Se se on oikea hengenhaistaja. Tulee lähelle ikäänkuin antaakseen suuta, levittää sieraimensa ja yhtäkkiä ovat silmät suuret ja nauravat ja sormi sojottaa kuin toruvalla opettajalla. Hitto vie, siinä on sellainen tyttö, että mieli panee vetämään syliinsä yksin tein. Mutta silloin hän kivahtaa: hyi, olet juonut, mene metsään! Se sellainen ei kuitenkaan olisikaan mitään, mutta tässä tuonnoin, kun hän keskellä yötä hyppäsi sisään ovesta Laurinpäivä-vieraiden joukkoon ja pyyhkäisi lasit lattialle, niin että aineet lainehtivat, ja nauroi ja sähisi, että tätä tapaa ei pidetä Korjalla, tämä talo ei ole mikään Kuuppa! Sussiunatkoon, lettiniekka, mikä sinut mammasi viereltä tänne toi, revin vaatteet päältäsi ja pidän kuin piikaletukkaa — ajatus kuin tulen liekki leimahti Laurissa, mutta kun he kaikki jo olivat höyryssä, niin tyttöpä saikin riehua ja mennä ja kukapa hänet pimeässä kiinni otti. Eikä asiasta edes kehdannut jälkeenpäin puhua. Toiset luulivat nähneensä vain pikkuäijiä eikä ensinkään mitään Elliä — kuinka hän nyt olisi uskaltanut! Mutta kyllä Korjan isäntä sen tunsi, että hänen kallossaan reikä oli. Eivätkä pikkuäijät lyö reikiä. Elli oli mennessään viskannut häntä lasilla, tai pullolla, siinä uskossa hän vain oli. Ja jotakin lienee tietänyt Elsakin, koskei ollut viikkokausiin puhunut äitinsä ja sisarensa kanssa. Elsa oli toki järkevä, aina miehensä puolella, niinkuin sopikin. Hyvä hän oli joka suhteessa. Mutta tästä Laurinvieton aaveesta eivät he olleet mitään puhuneet, Elsa oli vain aamulla vetäissyt haavaan jotakin voidetta ja hyvin tuntui parantuvan. Joskus täytyi Elliltä onkia, oliko hän todella käynyt pahanteossa, vai olisivatko vierailta itseltään menneet lasit permannolle.

No niin, kai tässä vähitellen vakiintuukin, kun vuosia karttuu ja poikakin tulee. Parasta, ettei poika opi juomaan.

Ja kun Lauri Korja ajatteli lastaan, niin hänen mieleensä samalla johtuivat Korjan vainiot ja eläimet, ja lämmin läikähti hänen rintaansa. Se on sentään asia; lapsi, noin jo syntymättömänä. Aina johtui mieleen, että vuoden perästä se jo jokeltaa kätkyessä. Ja kymmenen perästä se jo kävelee isän kanssa pelloilla.

Mahtoiko olla mitään perää siinä, että juominen menee perintönä jälkeläisille? Elsa luki kaikenlaisia kirjoja. Mutta ilmanaikojaan panivat pelotuksia kirjoihin.

Vaan jopa viipyi tänään Kuupan »Jehu». Oliko tuolla etempänä tosiaan niin kova tuuli? Kohina kyllä kävi puissa ja silloin tällöin vinkuikin, mutta niemi suojeli Korjan lahdenpohjukkaa, täällä ei sittenkään tiennyt, miltä aavalla näytti. Toki sentään jo näki Marjasaaresta, että meri oli nuolemaisillaan sen mennessään. Vaahtopäät vyöryivät niska niskassa niinkuin satapäinen lammaslauma, jota sudet ajavat takaa. Rannassa pärskyi, ikäänkuin kalliolla vakituisesti olisi seisonut joku, joka heristeli nyrkkejään ja teki hullun hyppyjä. Aurinko meni pilvimöhkäleiden taakse. Outo, vihreä hämärä peitti maan. Sadekuuro ratkesi irti saaren lähettyvillä ja syöksyi veteen.

Että tulikin luvattua apteekkarille. Jos olisi joku muu, niin ei viitsisi tällaiseen ilmaan. Mutta entä jollei »Jehu» tulekaan?

Jaa-ah, tämä ilma totisesti ei houkuttele ihmisiä kirkkoon, vaikka pöntössä seisoisi lähetyssaarnaaja ihmissyöjien maasta! Jaahah, mennä hytkyttääpä siinä sentään joku rattaillaan ja koirakin juoksee perässä. Mattilan vanhukset taitavat olla, nehän ovatkin ahkerimpia kirkossakävijöitä. Mutta monta markkaa Kiinan lähetykselle tuskin tänään heruu. Pitääpä antaa joku seteli tyttöjen käteen haaviin pantavaksi. Ehkäpä sitten paremmin saa heidät lähtemäänkin.

Nuori Korja kopeloi kukkaroaan ja kääntyi taloa kohden. Ohhoh, hatun vie päästä! Ja vaahtoa lentää kuin sataisi lunta. Luntapa se taitaa ollakin. Tulisiko näin aikainen talvi? No, Ellihän siinä juoksee, mikähän nyt on, kun noin kiirehtii rantaan.

Tyttö tulee kirkkopuvussaan, pidellen toisella kädellään olkihattua, toisella painaen alas helmojaan, joita tuuli pullistaa. Hän huutaa jotakin, mutta sanoja ei kuule. Samassa helähtää kellonläppäys ikäänkuin jossakin kaukana. Toinen läppäys, yhteensoitto — kaukaa sekin. Vai sitä Elli sanoo, että kirkkoon. Vai käski äiti sanoa. Mutta meillä on tässä Elsan kanssa hiukkasen muuta ohjelmaa. Vai hyvä saarnamies. No, sehän on hauskaa. Kyllä kai sinne väkeä tulee, kun on niin hyvä saarnamies. Menkööt nyt kaikki Korjasta, tässä on kymppi haaviin isännän ja emännän puolesta. Kun sattui niin ikävästi, että tuli sitä muuta ohjelmaa. Ei muuta kuin vieraita vain. Lupasivat moottorilla lähteä tulemaan, vaikka eihän sitä tiedä, kun näin tuulee. Mutta täytyy kuitenkin olla kotona, jos niinkuin tulisivat. Elsan tuttavia vain, eikö Elsa ole puhunut?

Hän ojensi Ellille seteliä. Tyttö ei kuitenkaan jättänyt, häntä rauhaan.

— Sinä lähdet kai itse moottorilla? tiukkasi hän, suupielet hymyssä.

— Mitenkä niin? Odotan vieraita, johan sanoin. Pidä kiirettä, etkö kuule, että soitetaan. Mitä katselet? Tätäkö arpea? Vai tiedätkö siitä jotakin? Älä naura, ettei tulisi riitaa näin pyhäaamuna.

Tyttö vain ei lähtenyt. Tumma hame pyrki ylöspäin kuin ilmapallo ja valkoiset alusvaatteet hulmahtelivat.

— Kenelle Elsa panee evästä? Näin kellarin edessä.

— Mistä minä tiedän kenelle Elsa panee evästä. Mitä sitä minulta urkit. Olisit kysynyt sisareltasi.

— Elsa ei ole puhunut minulle ja äidille sitten nimipäiväkestien. Olkoon mykkänä siihen asti, että puhuu.

Lauri Korja lähenee tyttöä ja nipistää häntä leuasta.

Hänellä on sellainen mukava pyöreä leuka, juuri yhtä pieni kuin Laurin oma peukalo, ja valkoiset hampaat.

— Eikös sanassa sanota, että pitää sopia riitaveljen kanssa — mitä? Vieraitaan varten kai Elsa ruokaa laittaa.

— Ei, ne ovat matkaeväitä! sanoo Elli ja kurottautuu varpailleen. Ja sitten hän koettaa puhua pitkän lankonsa korvaan.

— Sinä menet moottorilla ja minä tiedän, minne. Ja minä tiedän, mitä te rupeatte tekemään, kun me olemme lähteneet. Ja minä tiedän kaikki. Mutta älkää tehkö sitä!

Lauri Korja oli hellittänyt kätensä tytön leuasta ja pusersi sen nyrkkiin. Hilliten suuttumustaan hän kysyi, mitä tyttö luuli tietävänsä, oliko hän poliisien palkkaama urkkija, oliko hän... Niin, senkin hän kysyi, oliko hän viskannut häntä otsaan. Juuri niin. No, koska, senhän hän itse parhaiten tiesi.

Mutta Elli ei vastannut tähän, ajatteli nähtävästi vain jotakin omaa sanottavaansa. Nuori isäntä puolestaan ajatteli, ettei hän tässä rupea asumaan tuollaisen valvonnan alaisena. Hän panee myytäväksi koko talon, jos niiksi tulee, on niitä toki muualla paikkoja, missä saa elää rauhassa. Ja Elsa ymmärtää sen, vaikka onkin tähän Korjaan kiintynyt. Jo nyt perhanaa, että tuollainen pieni itikka saa häntä näykkiä ja pistellä. Lauri Korja tarttui tytön olkapäihin, käänsi hänet tielle ja sysäsi hänet menemään. Silloin tuli suuri läiskä vaahtoa, siitä riitti molempien kasvoille. Ja heidän pyyhkiessään pois vaahtoa, muistivat he, mitä jo olivat unohtamaisillaan.

— Noh, Elli, ollaankos ystäviä? sanoi lanko. — Rauhan kämmen tuohon.

— Kyllä, kunhan vain lopetat, vastasi tyttö.

— Lopetan? kivahti mies. — Mikä minun pitäisi lopettaa?

— Tiedät kyllä, tiukkasi tyttö.

— Hävytöntä! puhalsi toinen tulemaan. — Olenko minä isäntä vaiko sinä?

Tyttö keskeytti:

— Minä olin hakemassa vasikoita karjakon kanssa. Toissailtana, kun olivat päässeet karkuun. Me löysimme vanhan riihen luota litran mitan. Ja siellä kumisee yhdessä kohden maa, niinkuin sillalla kävisi. Ja sen tietää karjakkokin. Ja tietävät muutkin... Noh, tuossa Elsan tuttavat nyt tulevat. Jehuhan se on. Ja Eerikki! Kuka lienee tuo toinen öljytakkinen.

Vähältä piti, ettei Lauri Korja lyönyt Elliä. Mutta hän sai heti toista ajattelemista. Moottori heilahti esiin pärskeestä ja upposi heti aaltojen kuiluun. Sen käynnistä ei kuulunut mitään, sen sijaan toi se mukanaan koko meren kohinan: vonkunaa, läiskähtelyä, vihellystä. Vaan Jehupa ei ollut tietääkseen, eheänä nousi ja laski. Ja suu naurussa vei Eerikki käden ohimoilleen. Pystyssäkin pysyi mies, vaikka meri meni ylitse.

— Terve, terve, huusi Lauri eteensä. — No, naiset kai ovat jänistäneet? Niin kai, kun tuli tällainen ilma.

Elli nauroi. Vai jänistivät naiset, vai! Hänellä oli vielä yksi asia sanottavana, äiti oli lähettänyt hänet pakiparastaan sitä varten. Hän oli yrittänyt puhua siitä Elsalle, mutta Elsa ei päästänyt likelleen. Elsa olisi saanut olla hänelle, Ellille, kiitollinen, että hän viitsi mennä hummaavien miesten joukkoon pitämään järjestystä. Elsan oma tehtävä se olisi ollut. Ja nyt hän oli näin suutuksissa: ei sanaa puhunut viikkokausiin. Ja niinkuin he ennen olivat pitäneet toisistaan. Eihän heitä ollut kuin he kaksi. Itkettämään rupesi, kun sitä ajatteli. Vaan Elli nauroi. »En ikänä minä mene naimisiin», päätteli hän ja ponnisti pysyäkseen paikalla. Äiti tuli jo rakennuksen nurkalle ja viittasi häntä. Taisivat taasen soida kirkonkellot. Mutta soikoot: eiköhän Lauri sentään hätkähdä, kun kuulee sen yhden asian! Mutta entä jos hän sen tietää eikä välitä? Mistä hän sen tietäisi! Äiti vain oli näkemässä. Samassa syöksyi tytön niskaan vettä ikäänkuin ammeesta kaataen. Hän oli heti paikalla märkänä pintaa myöten. Vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen. Satoi. Niemeltä erottautui risahdus. Puu kaatui saunan vierustalle aidan yli. Se oli pieni keikaus vain. Heidän vanha koivunsa! Elli unohti, että hänellä vielä oli jotakin sanottavaa ja juoksi tuulen mukana. Hii-hii-huii! Hii-ih!

Äiti ja Elsa seisoivat lasieteisessä. Elsan kädessä oli voileipäkäärö ja hän tuijotti porraskiveen, josta sadesäikeet kimposivat takaisin.

— Tuohon kiveen noin, sanoi äiti hiljaa. — En ole koskaan astunut tästä ohi, ilman että olen sitä muistanut. Sano sinä, Elsa, se miehellesi. Ehkä hän sitten ymmärtää, minkätähden minä en suosi väkeviä. Kaikki nämä vuodet olen rukoillut tyttärilleni raitista miestä, vaikka miten köyhää, mutta...

Elsa nosti päänsä ja hänen silmänsä leimahtelivat. Ja sitten sitä tuli. Lauri ei ollut juoppo, hävytöntä oli sitä tulla hänelle sanomaan. Äiti oli rukoillut hänelle sellaista kuin opettaja Mustonen, tai se vaaleatukkainen puuseppä, tai... Ei kiitoksia, hän oli valinnut oman makunsa mukaan. Olihan siinä ollut valitsemisen varaa pappeja, tohtoreja, ylioppilaita ja kaiken kaltaista. Sopii Ellin ottaa opettaja Mustonen, Ellihän on niin raitis, ettei uskalla syödä leipääkään.

— Menkää nyt jo kirkkoon, aurinkokin jo paistaa! pääsi nuorelta emännältä kuin voihkaisu.

Ja hän vaipui penkille, piteli sydäntään ja tunsi syntymättömän lapsensa läsnäolon. Kuin unessa viittasi hän omaisiaan menemään ja jäi yksin. Se oli tuskaa ja onnea tämä. Poika siitä tulee. Musteni silmissä ja suuhun nousi ilkeä kuvotus. Mutta kunhan se sitten onkin tässä hänen käsivarrellaan! Hän kasvattaa siitä kunnon ihmisen. Äitikin on sitten tyytyväinen. Näin hän istuu ja laulaa lapselleen. Iltarukouksenkin hän sille lukee. Siitä onkin kauan, kun hän on lukenut iltarukouksen.

Hän kuuli kirkonkellojen soivan. Aurinko paistoi häneen. Läpi kirjavien lasiruutujen näkyi, kuinka lehdet lentelivät pihamaan sannalla. Orvokit katsoivat lavasta suurina ja viisaina. Niin hyvä hänen oli siinä olla, että hän olisi tahtonut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta nyt tulivat miehet rannasta ja samassa katsahti hän porraskiveen ja ymmärsi, mitä hänen äitinsä oli mahtanut läpikäydä silloin, kaksikymmentä vuotta sitten. Jotakin sellaista kuin jos nyt Lauri makaisi tuossa kylmänä. Hirveää! Pois sellaiset ajatukset!

Ja hän oikaisi hameensa poimuja paikalleen, meni miehiä vastaan ja kuunteli naurussa suin, kun he kertoivat, millainen myrsky oli ollut, ja miten Jehu oli sen kestänyt. Ei sellaista myrskyä tulekaan, jota ei Jehu kestä! Kun Lauri rupesi hankaamaan kenkiään porraskiveä vasten, niin Elsa pyysi häntä keittiöön, ja jota likemmä kulmaa hänen jalkansa tuli, sitä levottomammaksi Elsa kävi. Täytyi sanoa Laurille, mitä siinä kiven ääressä oli tapahtunut, ettei Lauri syydä siihen likaa. Eihän hän voi tietää.

Lapsi, lapsi, pieni syntymätön, se se teki äidin niin turhanpäiväisen herkäksi! Mutta mikä mallitalo tästä sitten tuleekaan! Ja entä jos heittäisi juomien viljelyäkin vähemmäksi. Vaikkapa tykkänään poiskin. Nyt vain vähän haukattavaa miehille ja sitten kiireesti matkaan. Hyvä on, että vanhan riihen taustakin tyhjenee, kyllä se täällä tiedetään, mitä siellä on! Ja parasta on, ettei sinne enää mitään tuodakaan. Onneksi on myrsky hellittänyt.

Nousi tulinen kiire. Hevonen pantiin aseihin ja miehet hävisivät metsikköön. Sillaikaa valmisti nuori emäntä ateriaa. Olipa hyvä, että talo oli saatu tyhjentymään näin tyystin. Kyllä kai siinä sentään muutkin vainusivat jotakin paitsi äiti ja Elli. Elsan kädet vapisivat. Koira oli tiellä, kissa oli tiellä. Ja mikä tuon navettatytönkin yhtäkkiä tuohon toi? Hänelle oli tullut vieraita ja hän pyysi emännältä sokeria lainaksi. Niin, olihan niitä navetan puolella muitakin, jotka eivät olleet menneet kirkkoon. Äidit eivät päässeet pieniltä lapsiltaan. Kunhan vain ei joku hiipisi vanhan riihen taakse. Miehet varmaan muuttavat varastot muualle. Kunhan ottaisivat kaikki mukaansa! Tai vaikkapa kaataisivat maahan, mitä eivät saa mahtumaan. Tällainen työ olisi suoritettava pimeällä, niinkuin ennenkin. Niin ja porraskivestäkin täytyy laasta pois multa. Elsa Korja olisi mielellään lähettänyt jonkun muun sitä tekemään, mutta eihän ollut muita. Niin hän kyyristyi suuren vanhan kiven ääreen. Oliko siinä verta? Ei toki, märkä se vain oli. Laurille täytyy kertoa, mitä tässä tapahtui, sen olisi voinut kertoa aikaisemminkin. Silloin olisivat kestit ehkä muuttuneet toisenlaisiksi. Olipa onni, että ilma näin rauhoittui. Heidän täytyisi päästä lähtemään ennenkuin se taasen yltyy. Kolme päivää myrskyä, se on taksa täällä! Miksei tuo kivi edes kuivu? Aina vain pysyy tummana niinkuin silloinkin. Ymmärtäisipä senkin, miksi juuri tänään on tuon tapauksen vuosipäivä Ja lisäksi kahdeskymmenes. Elli syntyi isän kuoleman jälkeen. No niin, kylläpä hän tänään on lapsellinen kaikkia muistelee ja sovittaa näihin aikoihin.

Vihdoin viimein miehet tulivat, rattaat täynnä jyväsäkkejä. Metsässä oli kaatunut puita, kertoivat he. Viivytti työtä, kun täytyi raivata runkoja pois. Ei, ei tässä nyt ole hätäpäivää, ilmahan on varsin kaunis, kyllä Jehu kestää.

— Elsa hoi, etkö tänään annakaan ryyppyä? Niin, ja kai matti on täytetty.

Elsa avasi kaapin oven. Hän oli hiukan ajatellut, ettei enää annakaan ryyppyä. Pienen syntymättömän tähden hän sellaista oli päätellyt. Täytyihän siitä kuitenkin ensin neuvotella Laurin kanssa, ei sellaista niin äkkiä voinut panna täytäntöön. Mutta se täytyi sanoa Laurille ennen lähtöä, mitä oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten. Elsasta tuntui hyvin tärkeältä, että hän saisi tietää sen ennen matkaa. Häntä poltti paha omatunto, kun hän ajatteli, että he jo puoli vuotta olivat olleet naimisissa, eikä hän ollut kertonut miehelleen tuota Korjan perheen synkkää muistoa. Hän lensi tulikuumaksi, kun hän pyysi miestään hetkeksi makuuhuoneeseen. Laurilla ei olisi ollut aikaa. Hän veti paksua villapaitaa päänsä yli. Mutta sitten hän kuitenkin tuli. He seisoivat uusien, kiiltävien rautasänkyjen edessä, ja muurinkorvalla naksutti herätyskello.

— No? sanoi mies ja silmäsi ulos.

Huone kävi äkkiä harmaaksi kuin hämärässä. Elsa tavoitti Laurin käsivarsia ja etsi päälleen nojattavaa, voidaksensa sanoa tuon raskaan, vaikean asian. Lauri ei heti kuullut. Ja Elsa korotti ääntään, katsoi häneen hätääntyneenä ja kertoi uudelleen.

— Sinä et ole sitä tietänyt. On ollut paha, etten ole sitä sanonut. Tänään tulee kaksikymmentä vuotta. Isä kaatui juopuneena ja löi päänsä porraskiveen. Oli ollut vieraita. Minun isäni joi silloin tällöin. Siihen hän kuoli. Halveksitko minua nyt?

Elsa purskahti itkuun. Mutta Lauri nosti ylös hänen päänsä, suuteli häntä ja nauroi.

— Olenhan minä sen tiennyt, sanoi hän. — Sen kuulin jo ennenkuin sinua tunsinkaan. Mitä se nyt sitten on. Älä sinä itke, en minä niin turhanaikainen ole. Äläkä ole täällä huolissasi. Vietämme illan apteekkarilla ja huomenna olemme kotona. Ja usko minua: poika siitä tulee. Mikä pannaan nimeksi?

Viime sanat hän kuiskasi. Elsa auttoi öljytakkia hänen ylleen, kantoi eväslaukun rantaan ja heilutti kättään etenevää alusta kohden. Se nousi tarmokkaasti aaltojen harjalle ja laski varmana pohjalle. Nopeakulkuinen se oli, Jehu. Laurin vastaus Elsan arkaan ilmoitukseen oli jättänyt mieleen oudon tunteen. Kuinka hän olikin saattanut nauraa? Aavistiko hän Elsan olevan surullisen, kun hän äkkiä tuli moottorin perään, pani kädet torvelle ja huusi rannalle, ettei Elsa siinä vain kylmettyisi.

Silloin nuori vaimo vielä nosti kättään, kääntyi ja astui taloa kohden. Kellastuneet koivunlehdet riensivät hänen edelleen, ne muodostivat piirin ja pyörivät pihamaalla. Emäntä kääntyi äkkiä ympäri. Moottori oli jo päässyt sille kohdalle, missä aava meri painoi päälle. Siinä täyttivät vaahtopäät kokonaisen vyöhykkeen. Jehu upposi niin, ettei sitä näkynytkään. Elsa Korju piteli molemmin käsin sydänalaansa.

Päivä kului sentään jotenkuten. Joku talonväestä seisoi aina tähystelemässä ulapalle, ikäänkuin hänet olisi siihen palkattu. Emäntä ei mennyt ikkunaankaan, kyseli vain hilpeästi uutisia kirkosta. Hän ei kuunnellut, mitä tytöt kertoivat, mutta nauroi, kun muut nauroivat. Vai ovat puhelinlinjat poikki — sen hän kuuli. Hänen teki mieli lähteä äidin puolelle, hän istuutui kuitenkin penkille ja kyseli samoja asioita, joita juuri oli kysynyt. Illansuussa kerrottiin, että tyhjä vene ajelehti lahdella. Silloin hän meni ulos muiden mukana. Tyhjä vene siinä oli. Ehkä se vain olikin irtaantunut laiturista. Ja nyt jo saattaa rauhoittuakin, sillä nyt Lauri ja Eerikki alkavat olla perillä.

Myrsky kuitenkaan ei rauhoittunut. Kotilahti kiehui ja vellosi. Sadekuurot eivät pudonneet pisaroittain, vaan pilvittäin. Ryskyi ikäänkuin metsät olisivat kaatuneet ja kalliot syöksyneet päällekkäin. Huii-hiuu! Tuulella oli monenlaisia ääniä. Nousiko katto ilmaan?

Elsa Korja karkasi vuoteesta ja meni ikkunaan. Pilkkosen pimeä! Vesi piiskasi ruutua. Ei mitään voinut erottaa. Onnettomat ihmiset, jotka nyt ovat merellä! Moni on täältäkin päin. Toki hänen miehensä jo istuu lämpöisessä ja katon alla. Apteekkarilla pidetään hauskaa, lauletaan ja soitetaan.

Salamoiko? Vuoroin pimenee, vuoroin lentää valoisaksi. Hän kuvittelee! Tässä yksinäisyydessä tulee hulluksi. Miksi hän oikeastaan on suutuksissaan äidille ja Ellille? Syyttä suotta. Jos koettaisikin lähteä heidän puolelleen. Miksi koira haukkuu?

— Enhän toki ole yksin! kuiskaa Lauri Korjan nuori vaimo samassa. — Sinä lapseni olet luonani, olet enemmän kuin koskaan. Teillä syntymättömillä, teillä on halu valoon ja onneen. Meillä syntyneillä, meillä on veto pimeään ja pahaan. Jumala, Jumala...!

Hän oli tuskin päässyt takaisin vuoteeseen, kun koira taasen haukkui. Käveltiinkö pihamaalla? Selvästi siellä liikkui lyhty. Ellin ääni...! Mitä oli tapahtunut?

Lauri! Onnettomuus! He ovat hukkuneet — varmaan niin on.