Part 3

— Ja pukki on ja tonttuja ja enkeleitä! huusi Liisa, kädessä sedän kello, joka oli kuin suuri nauris.

Lauri otti permannolta sedän hatun. Se oli vanha tuttu. Kas vaan, niin hauskalta tuntui, että olisi luullut tonttujen karkaavan esiin sen sisästä.

Kaikki tämä tapahtui portaissa. Kuusi katseli sitä parvekkeelta, jonne se oli pantu odottamaan jouluaattoa. Setä huomasi kuusen ja nyökkäsi sille ja kaikki muutkin huomasivat yhtäkkiä, kuinka kuusi vavahti ilosta ja ajatteli: kahden päivän perästä on joulu!

Emma-täti, joka tänä vuonna oli pyydetty muualle ja joka oli tullut toivottamaan hyvää joulua, seisoi eteisessä, sateenvarjo kädessä ja katseli vuoroin sedän matkalaukkua, vuoroin melua harmaatukkaisen ukon ympärillä. Märästä laukusta valui vettä permannolle, lakastumattomat kukkaset helottivat. Maku on erilainen, ajatteli Emma-täti. Mahtaa tulla hauska joulu, jos loppu pitää, mitä alku lupaa. Mutta kun talon rouva tahtoi esittää hänelle vieraan, niin selitti hän nopeasti, ettei hänellä enää ole aikaa, ei mitenkään, toivotti vielä kerran hyvää joulua ja lähti. Jaakko-setä seisoi yhä portaissa, riemuitseva lapsi sylissä, ja teki syvän kumarruksen. Ihmetellä täytyi, kuinka nopeasti täti meni.

No nyt sen tiesi, että joulu oli tullut! Tuskin ennätti äiti tarjota sedälle syötävää, kun lapset ottivat hänet haltuunsa. Kaikki kävi entiseen tapaan. Sedän paidat ja sukat lensivät vierashuoneen vuoteelle, laukku oli Nooan arkkina, isän kepin nenään pantiin nenäliina, se oli lippu ja se nostettiin arkin toiseen päähän. Liisa asettui arkkiin ja lauloi: »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.» Anna ja Lauri esittivät sedälle surujaan: heillä ei vielä ollut kenellekään yhtään joululahjaa, isä oli antanut niin vähän rahaa. Sillä ei voinut saada yhtään mitään. Lauri olisi tahtonut antaa isälle sikarikotelon, oikein hopeisen, tai uushopeisen, ja äidille käsilaukun, mutta kun ei raha riittänyt mihinkään.

— No, ei se mitään, selitti setä. — Me keksimme jotakin paljon parempaa.

— Kyllä isä antaa rahaa, jos sinä pyydät, sanoi Lauri.

— Niin, yhtyi Anna puheeseen, — pyydä sinä, rakas kulta Jaakko-setä, sinä »joulusetä»!

— Emme tarvitse paljon rahaa, toisti setä.

Veli ja sisar istuivat hänen molemmilla polvillaan ja hän katseli heitä silmiin ja ihmetteli kuinka suuriksi he olivat tulleet ja varmaan hyvin voimakkaiksi. Liisa hyppäsi pois arkista, asettui keskelle ja silitti sedän ryppyjä.

— Sinulle on tullut paljon enemmän ryppyjä, sanoi Anna.

— Noin ne kulkevat ylhäältä alas, puheli Liisa ja veteli pienillä sormillaan vakoja pitkin. — Kesällä kun me olimme maalla, niin kävi ukkonen ja satoi hirveästi ja hiekkaan tuli tällaisia teitä. Onko sinun poskiasi myöten vuotanut vettä?

Setä vaikeni hetken. Sitten hän yhtäkkiä rupesi kysymään suurempien lasten kouluasioita. Puhuttiin partiolaisten leirikokouksesta ja Matti Väkevästä. Ja taasen palattiin joululahjoihin. Se oli aivan kauheaa, kun ei isä antanut rahaa! Eikä äitikään auttanut. Viime jouluna saatiin niin paljon kuin vain tahdottiin. Nyt? Sitä oli niin kovin vähän.

— Ei tarvitakaan enempää.

Ja sitten setä sanoi, että paljon suurempi arvo toki on sillä lahjalla, jonka jokainen itse on tehnyt, kuin sillä, joka on valmiina ostettu. Paljon iloisemmiksi tulevat isä ja äiti, jos heidän lapsukaisensa itse ovat keksineet jotakin.

Mutta mitä he sitten saattavat keksiä?

— No vaikka mitä!

Eivät he mitään voi keksiä.

— Ohoh!

Täytyi saada kotiin paperia, liimaa ja hiukkasen muutakin. Kaikki lapset pukeutuivat lähteäkseen sedän mukana ostoksille. Impikin tahtoi kaupungille, Liisa näki selvästi, kuinka hän ojensi kätensä vaunusta. Tietysti Impi otetaan mukaan! Tytöt kulkivat sedän sateenvarjon alla ja pitelivät häntä käsivarresta. Oli sellainen tungos, että Lauri töin tuskin pysyi mukana. Paperikaupassa säteili joulukuusi. He saivat samasta kaupasta kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita, erivärisiä papereja, lakkaa, almanakkoja.

Nytpäs tuli talossa kiire! Vain puolitoista päivää oli jouluaattoon. Miksei setä ollut tullut varhemmin? Työtä tehtiin kolmessa huoneessa, sillä kenenkään ei pitänyt saada tietää, mitä syntyi. Vain setä kulki huoneesta huoneeseen. Mutta jokaisen täytyi itse tehdä lahjansa, jotta se tuottaisi vastaanottajalle oikein suurta iloa. Tehtiin kuvia, kuvakirjoja, runoja, satukirjoja, lamppumattoja, sahattiin leipälautaa, ompelurasiaa, kahvipannun alustaa. Setä poistui hetkeksi tervehtimään isää, kun hän tuli kotiin, ja silloin kolme malttamatonta ääntä jo huusi häntä. Äiti tuli koputtamaan ovelle, että päivällinen oli pöydässä. Silloin huudettiin kaikkialta: ei saa tulla! Oli toki sellainen jännitys ja odotus ilmassa, ettei olisi malttanut syödäkään. Ja sitä jatkui seuraavan päivän. Sillä seuraavana päivänä korjattiin runot ja kirjoitettiin ne puhtaaksi, sidottiin kirjat ja opittiin hauskasti lausumaan ja esittämään. Oli vielä jäljellä suuri työ, joka valmistettiin yhdessä: seimi, neitsyt Maaria ja Jeesus-lapsi, Joosef, paimenet, lehmät ja hevoset. Tämän täytyi tulla niin kauniiksi, että jokainen jouluaattona panisi kädet ristiin ja kiittäisi hyvää Jumalaa, joka oli antanut Jeesuksen syntyä maailmaan. Ja kaikki täytyi illalla saada valmiiksi, sillä huomenna varhain mentäisiin tervehtimään vainajia, kuolleita veljiä, isoisää ja isoäitiä.

Kuinka kaunista olikaan hautausmaalla! Maa oli käynyt kuuraan ja tuhannet jääkukkaset kimmeltelivät kummuilla, kivillä ja risteillä. Ihmisiä kulki pitkissä jonoissa porttia kohden, ääneti he lähestyivät omaistensa leposijaa ja laskivat alas seppeleensä. Sitten he seisoivat muistellen poismenneitä ja ehkä ajatellen sitä, että näin hekin jokainen kerran tulevat nukkumaan maan povessa.

Kaupungilla kiirehtivät ihmiset viimeisissä jouluvalmisteluissaan. Setä kertoi Annalle ja Liisalle, että taivaassakin varmaan tänään oli ollut kiire. Jumala oli lähettänyt kaikki enkelinsä maan päälle jouluvieraiksi.

— Kenen luo luulette enkelien mieluimmin menevän? sanoi setä.

— Köyhien luo, vastasi Anna.

— Hyvien luo, sanoi Liisa.

— Mutta pahathan heitä parhaiten tarvitsevat, puhui isä, joka tuli jäljempänä äidin kanssa.

— Kyllä niin, vastasi Jaakko-setä. — Koska he ovat onnettomimmat. Mutta olisi liian kovaa, elleivät enkelit tulisi iloistenkin luo.

— Silloinhan ne eivät tulisi meidän luoksemme! huudahti Anna.

— Enkelien pitää tulla kaikkien luo! pyysi Liisa, peloissaan siitä, että joku jäisi heitä vaille.

— Kyllä heidät lähetetään, sanoi setä. — Toivokaamme vain, että heidät kaikkialla nähdään ja otetaan vastaan.

Setä sanoi sen sillä tavalla, että tytöt tunsivat, kuinka taivaasta laskeutui maan päälle siivekkäitä valkeita olentoja. Selvästi näki, kuinka ne menivät ihmisten jäljessä, valmiina kuivaamaan heidän kyyneliään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Pojasta tuntui siltä, kuin kuolleet veljet olisivat kulkeneet tässä heidän keskellään.

— Joulu on nyt parhaimmalla puolellaan, sanoi hän reippaasti, jotteivät kyyneleet nousisi hänen silmiinsä, hänen, suuren pojan.

Joulu oli todella parhaimmalla puolellaan. Kuusi ei vielä ollut koristettu, äiti ei vielä ollut soittanut läpi jouluvirttä, niinkuin hänen oli tapana tehdä ennenkuin ilta tuli, sedän vanha laukku seisoi nurkassa aivan pullollaan lahjoja. Niin, ja koko talo oli sellaisen juhlaodotuksen vallassa, että tontut ja enkelit varpaisillaan livistivät esiin joka oven takaa.

Silloin isä, kädessään tähti, jota hänen juuri piti nousta kiinnittämään kuusen latvaan, katseillaan etsi äitiä ja lapsiaan.

— Nyt isä kertoo teille jotakin, sanoi hän. — Te saatte tänä jouluna hyvin suuren lahjan: antamisen ilon. Te ette saa niitä kalliita lahjoja, joita saitte viime vuonna. Olemme, isä ja äiti, antaneet teidän joulurahanne köyhille lapsille. Oletteko nyt iloiset?

Lapset seisoivat ääneti. Sellainenko se olikin se suuri lahja!

Äiti tuli ja ojensi kätensä Jaakko-sedälle, sitten hän syleili miestään ja lapsiaan.

Isä nousi tuolille ja kiinnitti kuusen latvaan joulutähden.

Olipa se oikein kirkas ja komea Betlehemin-tähti!

LEIKILLÄ VAIN

Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty, juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu, loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä?

Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla, että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty — näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut.

Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri, aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa. Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut, taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä, mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä, kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä.

Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan. Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin, hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa», oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle.

Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten. Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä. Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä.

— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei! murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste.

Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä sattui Ruohola lausumaan:

— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta.

Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon, huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta. Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä. Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti, että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa, joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä, lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat, niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa, mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla »onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö...? Vai olivatko Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus, ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta. Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!»

— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa, että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain, löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö synny avioeroa. Minä lyön vetoa...

Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan. Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan, jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään:

— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa. Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui, sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja yksi hammaslääkäri — ulos molemmat!

Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret nakuttivat.

Söderman nauroi.

— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään, vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin, suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta. Sellaisia he ovat kaikki!

— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon.

Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi, että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai kyyhkyslakkaansa.

— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti, — niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään.

No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt. Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi? Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe.

Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet huulten puoleen.

Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja sillä sitten käydä Petsamossa.

Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus, riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja.

Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä hämäläistä maatiaista.

Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi:

Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa.

Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja, karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat auton perässä.

— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No, ollaankos taas hyvällä päällä!

Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen. Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin edustalla. No, nyt se alkaa!

Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua.

— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne. Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan.

Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut alas autosta, jäi paikoilleen.

— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee, mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon.

Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello.

Tämä oli kuin unta.

Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar. Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä.

Vai niin, vai niin.

Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne? Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa? Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut. Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun.

Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt.

Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia, huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut, rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset tytöt muistoissaan.

Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja läpitunkevasti.