Part 5

Ja hän sai vaatetta ylleen, kiskaisi auki ovia ja tuli ulos. Oli kuin porraskivi hänen jalkojensa alla olisi parahtanut. Hän ei enää kuullut tuulta, hän kuuli vain sydämensä jyskyttävän. Hänelle ei tarvitse sitä sanoa, eikä häneltä tarvitse sitä salata, hän tietää sen! Kengännauhat ovat auenneet ja takertuneet jalkoihin. Kuka siinä kuljettaa lyhtyä? Hän erottaa, että siinä on hevonen ja rattaat. Elli hyppää rattailta. Elli kietoo kädet sisarensa ympäri ja kuljettaa häntä äidin puolelle.

— Minä tiedän kaikki, he ovat hukkuneet, puhui Elsa. — Herra Jumala, näinhän minä, kuinka moottori vaipui eikä enää noussut. Sano, sano kaikki, mitä tiedät.

Elli auttaa häntä portaissa. Hän vapisee.

— Eihän mitään tiedä varmuudella. Lähden sinne voudin kanssa. Ei, et sinä voi tulla. Rakas, rakas Elsa, jää tänne äidin luo. Muista lastasi.

Niin, lapsi, Laurin lapsi! Hän muistaa ja käy yhtäkkiä voimakkaaksi. Pienellä syntymättömällä on oikeus valoon. Silmänräpäyksen ajan hän näkeekin kaiken elämän valon. Korjan pellot kangastavat häikäisevinä: siinä on työssä ihmisiä ja hevosia ja koneita. Leivo laulaa, lapsi astuu hänen vierellään... Samassa valo häviää. Mutta niin synkkää ei tarvitse olla kuin hän uskotteli. Eikä olekaan. Mistä hänelle sellainen ajatus tulikin, että olisi tapahtunut jotakin!

Äidin keittiössä istuu kalastaja, Huuperi, ja äiti seisoo hänen edessään. Äidin kasvot eivät tiedä hyvää, mutta Huuperi on läpitunkematon. Hän luo sisaruksiin kovan katseen ja kun nuori emäntä tiukasti häneltä kysyy, mitä hän tahtoo, niin hän sanoo, että pirtulaiva hukkui. Silloin ovat sekä äiti että nuorempi tytär hänen kimpussaan ja hukkuneen vaimokin huutaa, ettei se ole totta. Sellainen jo harmittaa miestä, joka tällaisella ilmalla on tullut tuomaan tänne sanaa. Hän lyö lakin päähänsä ja nousee. Silloin naiset kaikki ovat häntä pyytämässä puhumaan.

— Hukkuivat, toistaa hän ärtyneesti. — Jehu oli Jehu, mutta menipä sittenkin. Monet kerrat on päässyt etsiviä ja jumalanilmaa pakoon. Mutta kerran jokainen kuitenkin kiinni joutuu. Tohtoria — mistä hänet otti, kun linjat olivat poikki. Vai ei ole totta, vai ei ole mahdollista? Menkää katsomaan, onko totta! Siellä makaavat kanisteriensa päällä, öljykangas peittona. Kyllä siinä koetettiin keinotekoista hengitystä ja pirtuakin annettiin, mutta ei tullut henkeä. Siinä saaren tällä puolen se tapahtui. Siinä on moni muukin mennyt. Mitäs — kun ihmiset tahtovat mennä, niin menkööt. Oppineet ja oppimattomat, köyhät ja rikkaat, isäntämiehet ja... Vai ei ole totta — hyvästi sitten vain, siinä on palkkaa miehelle, joka tällaisella ilmalla lähtee auttamaan trokareja ja vielä tuomaan sanaa kotiin. Menkää katsomaan, sanon, eivätkö makaa kanisterilastinsa päällä, peittonaan öljykangas. Ja sen päällä vielä meren vaahtoa kuin lunta.

Ei yhtään kyyneltä ole Korjan nuoren emännän silmissä. Hänen rinnassaan lyö kuin moukari, lyönnit tärähtävät läpi ruumiin. Hän taipuu solmimaan kengännauhojaan. Äiti ja sisar tuovat hänelle vaatteita. Kalastaja riisuu öljytakkinsa.

— Ottakaa, se on uusi, sanoo hän. — Pitääkö ihmisten olla niin hulluja! No, kun annan, niin ottakaa. Luntako täällä tuleekin.

Lumiviima vinkuu heitä vastaan.

— Lunta, toistavat Elsa Korjan huulet.

Lunta! laulaa moukari hänen rinnassaan.

Lunta! sanoo sydänkin.

Pieni syntymätön vaikenee. Hänellä saattaa ehkä nyt olla jotakin sanomista, hänelläkin. Tätäkö varten isä ja äiti kutsuivat hänet elämään?

LOKAKUU

Nuori ystäväni oli kirjeteitse kutsunut minua luokseen. Hänelle oli tapahtunut jotakin, hän ei osannut vielä sanoa, mitä, eikä hän tietänyt, voisiko hän siitä koskaan puhua. Mutta joka tapauksessa hän pyytämällä pyysi minua tulemaan, ehkä hän kuitenkin voisi jotakin sanoakin!

Tulin.

Me tapasimme toisemme kahden päivän kuluessa, mutta me puhelimme asioista, joita kuka hyvänsä olisi voinut olla kuulemassa. Ymmärsin, ettei hän voinut kajota siihen, mikä häntä ahdisti, enkä tiedustellut mitään. Tänään minun piti lähteä. Molemmat tiesimme tämän ja vaitiolot keskustelujemme välissä kävivät yhä pitemmiksi. Kävelimme puutarhassa, hän näytti minulle omenapuun, joka oli ruvennut antamaan niin suuria hedelmiä senjälkeen, kun myrsky kaasi toisen sen viereltä — niitähän oli tällä palstalla ennen kaksi ja ne kantoivat komeita lehtiä, mutta pudottivat hedelmänsä raakiloina. Se oli, tämä puu, kokonaan muuttunut sen jälkeen, kun se jäi yksinään. Me nousimme kalliolle ja katselimme tätä ihmeen ihanaa syksyä, joka näytti tahtovan korvata kesän kylmyyttä ja auringottomuutta. Me menimme rantaan ja kuuntelimme kaislojen kahinaa. Siinä minä kesken pitkää äänettömyyttä lausuin jotakin hyvin vähäpätöistä, luultavasti jotakin sellaista, että lokakuu kuitenkin on ihmeen ihana kuukausi. Aioin juuri katsoa kelloa ja ryhtyä ajattelemaan lähtöä, kun hän yhtäkkiä lausui:

— Lokakuu!

Ja toisti vielä kerran tämän sanan tavalla, josta huomasin satuttaneeni kipeään kohtaan.

— Niin, sanoi hän, — kaunis ja julma. Kaikki se repii, kaikki se raastaa. Minutkin se aina raastaa paljaaksi. Eikö ole omituista, että kaikki läheiset omaiseni kuolevat lokakuussa. Niin, ja ystäväni menetän aina lokakuussa. Olen todella ollut niin rikas, että yksi on riittänyt jo muutaman lokakuun osalle. Kenet menetän ensi lokakuussa? Sinutko? Pitääkö niin olla, kunnes lehtoni on paljas?

Sinä tiedät parhaimman ystäväni — olen menettänyt hänet. Nyt, nyt, lokakuussa. Syyttä, suotta, turhan tähden! En tiedä, en ymmärrä. En kai ollut hänelle minkään arvoinen. Hän oli minulle kaikki kaikessa, oli enemmän kuin sisar, sillä hän oli ymmärtäjäni työssä. Tuskin oli ajatusta, jota emme olisi jakaneet, tuskin hetkeä, jolloin ei toinen olisi ollut toisessa läsnäoleva. Etäisyyksien päässä tunsimme toistemme hyvien ajatusten seuraavan toisiamme. Kirjeet eivät kulkeneet välillämme, mutta ajatukset menivät kirjeistä ja ne riittivät. Me tunsimme salaperäisellä tavalla, milloin toisen oli hyvä, milloin paha olla. Toisen onnelliset työpäivät olivat toisenkin onnellisia työpäiviä.

Tänne rantaan me usein tulimme hetkeksi hengähtämään, kun ajatuksemme olivat väsyneet työstä. Minun puutarhassani on paljon kukkia, mutta vielä paljon enemmän muistoja, muistoja levähdystemme hetkistä. — Minä tunsin, milloin hän lähestyi porttiani — sellaisinakin aikoina, jolloin hän tuli aivan odottamatta. Minulle vain yhtäkkiä tuli halu mennä ikkunaan, tai aidalle, tai tielle. Ja siellä hän tulikin eikä ensinkään ihmetellyt, että olin häntä vastassa. Silloin kuitenkin ihmettelimme, kun hän kahta viikkoa aikaisemmin, kuin oli ajatellut, palasi ulkomailta ja keskellä rankkasadetta tuli tänne — juuri tänne, minun seisoessani räystään alla pitämässä sadetta. Hän tarttui takaapäin käteeni ja naurahti. Me nauroimme molemmat. Vai oli siellä Keski-Euroopassa ollut niin hirvittävän kuuma, eihän täällä meillä koskaan ollut liian kuuma, suloinen maa tämä Suomi! Ja me seisoimme räystään alla ja nauroimme kuin vallattomat lapset ja rupesimme sitten puhumaan töistämme.

Hänellä oli ihmeellinen käsi. Sen kosketuksella oli suorastaan lääkitsevä vaikutus. Kun hän esimerkiksi joskus oli asettanut kääreen polttavalle päälaelleni, niin tiesin, ettei vesi siinä vaikuttanut ihmettä, vaan hänen tuoksuva ja lempeä kätensä. Kenelläkään ihmisellä ei ole sellaisia käsiä. Näillä käsillään hän soikin minulle ne säästeliäät hellyydenosoitukset, jotka meidän välillämme tulivat kysymykseen. Jonkin kerran hän pujotti molempien käsiensä sormet sormieni lomiin — se tapahtui silloin, kun jokin työ oli tullut valmiiksi ja me olimme erikoisen iloisia. Joskus aamuyöstä minä heräsin unesta ja minulle tuli voimakas mielikuva, että hän kerran sulkisi silmäni kuoleman uneen. Hyvillä armailla käsillään hän sen tekisi, ilman kyyneliä — ja minun uneni olisi suloista ja syvää.

Kuinka on mahdollista, että tällainen ystävyys särkyy? Olen kysynyt ja kysynyt. Olen sadatellut ihmisten juonia, olen syyttänyt inhimillisen luonnon kehnoutta. Olen syyttänyt itse Jumalaa ja nähnyt edessäni tyhjyyden.

Tyhjää täällä on, sitten kun hän lähti. En näe taivaan sineä, en osaa iloita auringosta, en mistään. En käynyt katsomassa kurkiakaan, vaikka kuulin niiden muuttohuudot. Ja tämä oli ennen juhlallisinta, mitä tiesin. Yhdessä hänen kanssaan me juoksimme vuorelle katselemaan kurkien auraa. Milloin näimme linnut aivan likeltä, milloin kaukaisena, pois häipyvänä jonona! En tänä vuonna mennyt niitä katsomaan, vaikka kuulin huudot. Sydäntäni kouri ja kirveli ja minä ajattelin: minkälaiset ovatkaan ne ihmiset, joihin ainoa ystäväni minut vaihtoi? Enkä minä enää luota ystävyyteen, enkä mihinkään. Sinustakin ajattelen nyt: jahka tulee uusi lokakuu, sinäkö silloin vaihdat minut muihin?

Hän tuijotti minuun polttavin silmäterin. Käänsin pois katseeni.

— Näetkö nyt, sanoi hän, — sinä vaikenet.

Tartuin vaistomaisesti hänen käteensä ja aloin johdattaa häntä. En oikeastaan tietänyt minne. Olin itsekin johdatuksen tarpeessa, sillä minä en voinut taata, ettei lokakuu vastakin tekisi tuhojaan hänen puistossaan.

Seisoimme omenapuiden alla. Seisoimme kumpikin mietteissämme. Olimme jo ikäänkuin loitonneet toisistamme. Mutta yksinäistynyt omenapuu piteli hellävaroen ylhäällä oksiaan, jotka hehkuivat kuin kulta ja purppura.

Yhtäkkiä nuori ystäväni havahtui, sanoi, että asemalle jo oli kiire ja kiitti minua siitä, että tulin. Hän hymyili vakuuttaessaan, että olin antanut hänelle paljon.

Minua vilutti. Mitäpä olisin antanut. Lokakuunsa on kullakin.

— Autoit minua näkemään yksinäistyneen puun, sanoi ystäväni. — Vasta nyt sen näin.

Molemmat loimme siihen katseemme. Syysaurinko valoi säteitänsä sen voitolliseen yksinäisyyteen.

VALKOISET KENGÄT

Kuolinsanoma on jälleen käynyt yli maan, yksi noita kuolinsanomia, jotka pysähdyttävät eloonjääneet ja joiden ohi me emme pääse ajattelematta poismennyttä. Se tulee lempeänä ja lohdullisena. Tuskinpa kenenkään toisen ihmisen kuolema Suomenmaassa saattaisi vaikuttaa eloonjääneisiin siinä määrin luonnolliselta ja valoisalta kuin tämän poismuuttaneen. Me emme tee johtopäätöksiämme sen vuoksi, että vainaja olisi ollut niin ikäloppu ja vaivojen runtelema, että hänelle oli helpotus päästä pois — sekä hänelle että jälkeenjääneille. Hän oli kyllä hyvin iäkäs, mutta hänen hengenvoimansa olivat yhä vieläkin lakastumattomat, hän oli elämänhaluinen ja mieleltään iloinen, ja kun hän puhui kuolemasta, niin se tuskin merkitsi hänelle pitempää matkaa kuin matka hänen kotiseudultaan Helsinkiin. Ja Helsingissähän hän oli käynyt monta kertaa.

Kuoleman mailla hän oli käynyt paljon useammin. Hän oli näillä mailla varmaan yhtä kotonaan kuin suurissa tuvissa Suistamon saloilla. Kuinka hyvä tuttu Kuolema hänelle olikaan! Lukemattomat kerrat hän hautajaistilaisuuksissa oli koko seutukunnan puolesta kumartunut yli vihityn nurmikon ja lähestynyt Kuoleman herraa sekä vainajaa. Laulaen ja itkien hän lähestyi Kuolemaa ja laulaen ja itkien hän hiljentyi kaikissa elämäntilanteissa, jotka häneen olivat tehneet syvän vaikutuksen. Tämä laulaminen ja itkeminen oli taiteilijan haltioitumista. Tässä tilassa hän eli ja hengitti. Tästä tilasta hän ammensi ilonsa ja voimansa.

Kun sanoma kävi kertoen, että hän oli astunut sen rajan yli, jota hän elämässä niin monta kertaa oli lähestynyt, muistui mieleeni valkeat kengät, jotka hän oli varannut poislähtöänsä varten. Muistin, miten säteilevästi hän oli hymyillyt sanoessaan, ettei hän toki näitä valkeita kenkiä tarvinnut elämää varten, vaan astuakseen niillä Jumalan eteen. Olisin suonut viisaiden ja epäilijöiden näkevän hänet, kun hän tämän sanoi. Siinä pysähtyneenä häntä muistelemaan huomasin äkkiä, että hyräilin jotakin laulua, ikäänkuin koko olemukseni olisi virittynyt juhlaan poismenneen kunniaksi:

Tuuti lasta tuonelahan, alle nurmen nukkumahan...

Tämä laulu soi nyt hänelle ja minusta tuntui, että kokonaan ymmärsin sen vasta nyt. Varmaan joku tämän vainajan henkisisar joskus oli sen kautta lähestynyt poismennyttä jossakin kaukana ajassa ja jossakin kaukaisessa salojen kalmistossa.

Tupa suuri Tuonelassa, Manan majat avarat.

Näissä avarissa majoissa tapahtuvat jälleennäkemisen suuret kohtaamiset. Valkeissa kengissä, valkeissa vaatteissa.

<tb>

Näin hänet yhden ainoan kerran, Matjoi Plattosen, itkijävaimon Suistamosta.

Hän oli saapunut Helsinkiin suuren juhlatoimikunnan pyynnöstä ja esiintyi Seurasaaren ulkomuseossa satojen ja tuhansien kuulijoiden edessä. Hän oli tätä esiintymistä varten kahdeksankymmenvuotiaana, ypö yksin kulkenut tuon pitkän matkan kotoisilta sydänmailtaan; juhlatoimikunta maksoi kulut, kirjoitti hänestä kauniisti pääkaupungin sanomalehdissä ja Matjoi ymmärsi, että hänen oli laulettava. Oli kiitollista kirjoittaa hänestä: tuollainen salaperäinen ilmiö Karjalan laulumailta, viimeinen itkijätär! Ja niin seisoi Suistamon vanhus uteliaitten helsinkiläisten edessä, yllään kotiseutunsa sunnuntaipuku, mustan- ja valkeankirjava karttuunihame, päässä valkoinen huivi, jalassa saappaat ja kasvoissa tuhannet rypyt, ja hänen vanha särkynyt äänensä, joka kerran heleänä täytti Suistamon metsät laidasta laitaan, niin että varmaan jokainen kylän lähettyvillä tiesi, missä Matjoi paimensi karjaansa, teki tutut liverryksensä täällä oudossa ympäristössä ja oudolle yleisölle.

Ei niin, että Matjoi olisi ollut pääkaupungissa ensi kertaa. Olihan hän ollut täällä suurilla laulujuhlilla, heitä oli silloin useita, mutta nyt ei pyydetty muita kuin etevin, hän, Matjoi. Tämän tietää vanha vaimo tarkalleen ja lausun sen myöskin julki. Hän ei täällä pääkaupungin yleisölle esiinny mitenkään arkana tai tottumattomana. Valta-asemat, raha ja sen semmoiset eivät tee häneen vaikutusta. Hän on täällä sama kuin kotonaan Suistamossa, mutta kuulijakunta on toinen. Siellä, missä runous vielä kukkii kansan huulilla, muodostaen oleellisen osan elämää, on kaikupohja toinen kuin täällä, missä runous opitaan kirjoista. Täällä, missä täytyy käydä koulua runouden ymmärtämistä varten eikä ymmärretä sitä sittenkään, Matjoi vaistomaisesti säästää itseään, laulaa tilauksesta, ei kieltäydy, kun uusi autollinen pääkaupunkilaisia saapuu, mutta antaumus pysyy laulusta poissa. Vain silloin, kun kuulijoiden joukkoon sattuu hengenheimolainen, taiteilija, unohtaa Matjoi virallisuuden ja antautuu. Kun hänelle kerrotaan Seurasaaren herttaisesta professorista, joka perusti koko tämän ulkomuseon ja joka nukkuu tässä töidensä keskellä Karunan kansan kirkon pihalla, värähtää itkijättären koko olemus ja hän vaipuu hautakummun ääreen ja laulun lähteet kumpuavat.

Hän tuntuu seisovan Tuonelan joella ja huutelevan yli mustan veden vainajalle. Tule hetkeksi takaisin, pyydä kauniisti Jumalalta, jätä käärinliinat pantiksi!

Kuinka moni kuulijoista ymmärsi Matjoi Plattosta, hänen siinä vavistessaan luomistyössä? Kuinka moni tunsi lakastuneessa ulkokuoressa ikuisesti nuoren hengen voiman? Kuinka moni vaistosi, että haudallaitkijä näki haudan taakse ja tunsi kasvoillaan Luojan henkäyksen? Koskettiko taiteen taika edes johonkin arjen raatajista?

Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengenvoimansa varassa hän luontevasti liikkuu missä ympäristössä ja olosuhteissa tahansa. Hänessä on synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, tämä sydänmaiden lapsi joutuu kosketuksiin eurooppalaisen taiteen kanssa, niin hänen jylhät rypistyneet kasvonsa vetäytyvät hymyyn joka säteilyllään yllättää. Tämän hymyn aikana ei muista, että hän on koulunkäymätön, lukutaidoton, kahdeksankymmenvuotias. Oudosti muistuu mieleen Ida Aalberg. Niin toisenlainen kuin hienostunut Ida Aalberg olikin, elää hänessä ja luonnonlapsessa, kuuluisassa itkijänaisessa, sama salaperäinen tenho. Kyselimme Matjoilta kuulumisia yleensä ja muun muassa paimenten huhuilusäveliä. Ja heti välähti hänen silmissään ja hänen sormensa alkoivat tapailla jotakin. Hän keksi rannassa läjän mustia kuivia kaisloja. Tuossa tuokiossa taittoi hän niistä pillin, leikkasi siihen pari pientä läpeä ja alkoi soittaa. Ja heti näimme karjan iloisesti kulkevan metsään, kuulimme kellot, kuulimme paimenen huudot. Matjoi itse oli siirtynyt kauas täältä, hänen silmänsä näkivät kotimetsät ja nuoruuden leikkikentät.

Taasen muistui mieleen Ida Aalberg. Hän saattoi tulla huoneeseen, missä oleili arkisia ihmisiä, puhella laahustellen arkisista asioista. Taiteilija tuli kuin siivitettynä, hänen äänensä helähti ja heti heräsivät ihmiset ja seurustelu yleni ja vapautui.

Kun me Matjoille lausuimme julki ihailumme, kuunteli hän sitä levollisesti. Hän oli kutsumuksestaan tietoinen. Kysyimme, oliko Karjalan nuoremmassa polvessa runoilijoita. Matjoi vaikeni eikä mielellään halunnut vastata. Vihdoin hän sanoi: »He säästävät itseään.» Vastauksen saattoi ymmärtää, miten tahtoi. Taide vaatii alttiiksipanoa. Vielä kysyimme, emmekö saisi Matjoille antaa matkaan jotakin pientä muistoa. Hän mietti vähäisen ja sanoi sitten, että hän mielellään veisi lapsenlapsilleen valkoista leipää tuliaisiksi. Eikö hän sitten itseään varten halunnut mitään? Hän mietti nyt pitemmältä, ja kun hän vastasi, näimme hänen mainitsevan jotakin, jota hän kauan oli toivonut.

Jos hän voisi saada valkoiset kengät. Ei tätä maailmaa varten. Lähtiessään Jumalan eteen hän niitä tarvitsisi.

Hän sai toivomansa muiston ja hyvästeli laululla ystäviään.

Suistamon viimeinen suuri taiteilija ei vielä usean auringonkierroksen aikana tarvinnut valkoisia kenkiään. Hän teki pisimmän matkansa, Unkariin asti, lähes yhdeksänkymmenvuotiaana ja hämmästytti nuoret kanssamatkustajansa väsymättömyydellään, iloisuudellaan ja elämänhalullaan.

Nyt tuli valkoisten kenkien vuoro. Matka Jumalan eteen kulki tuttua tietä eikä se ollut hänelle pitkä. Jälleennäkemisen suuret kohtaukset tapahtuivat Manan avarissa majoissa. Siellä olivat monien sukupolvien runolaulajat vastassa.

Näitä ajattelin, kun vastaanotin Suistamon viimeisen suuren taiteilijan kuolinsanoman.

GRANIITTILOHKAREET

Olet, ystäväiseni, pari kertaa ennenkin ollut täällä taiteilijan työpajassa, mutta kuinka lienee ollutkaan: silmäsi eivät ole avautuneet näkemään graniittilohkareita heti portin edustalla. Niitä ei ole päästetty pihamaalle, painavina paasina ne on pudotettu veräjän taakse. On maksanut vaivaa liikutella niitä, eikä ole pelkoa siitä, että kukaan tulisi niitä tuosta ryöstämään.

Tänään ne huomaat, nuo graniittilohkareet portin takana. Huomaat myöskin graniittiveistokset portin sisäpuolella. Silmäsi kiintyvät mykkiin möhkäleihin jalkaisi juuressa.

Ne on louhittu kovimmasta kalliosta — tiedäthän, etteivät hauraammat kelpaa. Kosketa niitä: eivät liikahda, puhu niille: ei värähdystä, polje niitä — et muruakaan saa irti, lyö niihin nyrkkisi: itse vain satutat lihaasi. Täällä vierellä elää nurmen heinä, huojuu, tuoksuu, nousi keväällä, kuolee syksyllä, kukoistaa ja värisee. Graniittilohkareissa ei mikään muutu. Vuosisadasta vuosisataan ne pysyvät samoina. Sanoiko joku, että kivellä on sydän ja että »ken näkee kiven sydämeen, se näkee toden vasta»?

Vanhat viisaat sanoivat ja runoilija sanoi. Taiteilija näki yössä unen. Hän kuuli kiven sydämenlyönnit ja niiden kaipaus oli mahtavampi kuin yhdenkään kedon heinän. Tapahtui samaa kuin silloin, kun maa oli autio ja tyhjä, pimeys lepäsi syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Luomisen kevät kävi yli graniittipaasien. Ne nostettiin taiteilijan työmaalle, ne sykkivät taiteilijan sydäntä vasten. Katsele niitä: ne tuntevat, ne hymyilevät, niiden sydän lyö kätesi alla.

Sinä näet kiven kukkivan. Tässä kukkimisessa elää jotakin, joka on ulkopuolella lakastumisen lakia.

— Ei mistään saa niin pehmeitä viivoja kuin graniitista.

Taiteilija lausuu nämä sanat. Hän on tullut yrttitarhaansa. Hänen ympärillään kohoilee outo kasvillisuus, graniittikukkaset, hänen henkiin herättämänsä, arvoituksellisesti hymyillen kuin juhlalliset jättiläisliljat yökasteessaan.

<tb>

Taiteilija tuntee graniittilohkareet. Me toiset, me tunnemme jotakin muuta, joka raskaana ja liikkumattomana lepää porttimme ulkopuolella. Me tunnemme murheen. Ei yksikään jää siitä osattomaksi. Me koetamme sitä kiertää, me yritämme sitä lähestyä — se pysyy liikkumattomana, lyijynraskaana, mykkänä.

Kuinka moni meistä muistaa, ettei mistään voi muovata niin pehmeitä viivoja kuin murheesta!

LAULAJILLE

Tänään he tulevat jälleen mieleeni, nuo laulajat, jotka seisovat kanssamme hiljaisuuden sillalla ja joiden ääni kantaa meidän puolestamme rajalle, milteipä rajan yli. En nyt tarkoita tilaisuuksia, joissa lasketaan laakereja laulajien jalkain juureen, vaan tilaisuuksia, jolloin heille lausutaan niukka kiitoksen sana, jos sekään. Ja kuinka paljon he kuitenkin ovat antaneet, antaneet hetkellä, jolloin vain he saattoivat antaa. En tarkoita tilaisuuksia valaistuissa saleissa, tai lehditetyillä laululavoilla iloisina suvipäivinä. Nämä päivät antavat laulajille runsaasti kiitosta ja myöskin huvia. Tarkoitan juhlia, joihin laulajat saapuvat äänettömin askelin ja liukuen huomaamattomalle sijalle. He tulevat vaatimattomasti ikäänkuin haluaisivat olla näkymättöminä läsnä. Usein he tulevat ventovieraiden takia. Ei liene aina aivan helppoa päästä irti päivän aherruksesta, ei ole aina helppoa lähteä tuuleen ja sateeseen. Ehkei myöskään aina liene helppoa siinä määrin unohtaa omaa itseään kuin nämä juhlat vaativat. Joka tapauksessa he kuitenkin hiljentyvät mielessään, tulevat äänettömin askelin, etsivät etäisen sopen ja odottavat hetkeään.

Yksi elämän matkamiehistä on jälleen lähtenyt. Laskettuna paarien päälle odottaa hänen tomunsa niitä kolmea lapiollista multaa ja niitä kolmea lausetta, joilla jälkeenjääneet vihkivät köyhimmänkin kanssasisaruksistaan maaksi maan poveen. Äänettömyys on usein ahdistava. Vieläkin ahdistavammin vaikuttaa jokainen ääni. Nyyhkytyksetkin tuntuvat ikäänkuin liian aineellisilta. Kuoleman läheisyys vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Ja kuitenkin ahdistaa hiljaisuuskin. Salpautunein hengenvedoin odottaa jokainen hetkeä, jolloin multa kolahtaa arkun kanteen. Tällä hetkellä tuntee jokainen jotakin ainutlaatuista. Kuolevaisen osa järkyttää häntä. »Tänään sinulle, huomenna minulle», lausuvat lapionheitot. Niinkuin ehtoollisviinin vastaanottavat haudan partaalla seisovat ylösnousemuksen lupauksen, mutta ahdistus, joka tämän jälkeen seuraa, on silti oudon raskas. Pian aletaan peittää hautaa umpeen.

Silloin kajahtaa laulu. Se tulee kuin vapahdus kaikelle, mikä tällä hetkellä on vangittuna rintaan. Se antaa tuskan hetkille äänen, se kantaa yli kuilun, toiselle puolelle. Hän joka meni, ei mennytkään, sillä laulun siivillä voi seurata häntä! Laulussa vahvistuu jälleennäkemisen kaukainen aavisteleva toivo.

Laulajat, he, jotka haudan partaalla antoivat salpautuneille tunteille lievennyksen, he, jotka nostivat mielet maasta ja jakoivat sieluille lohdutusta, he lähtevät hiljaa, niinkuin he tulivatkin. Ei kukaan ole kiittämässä.

Mutta ehkä niin on oikeinta. Heidän sallittiin antaa ääni suurelle hiljaisuudelle niinkuin leivosten kuoro antaa äänen keväimelle tai poispakeneva joutsenparvi syksylle. Me iloitsemme tai itkemme kuunnellessamme niitä, mutta me emme muista niitä kiittää.

Laulajat, te, jotka hiljaa tulette haudan partaalle, älkää koskaan väsykö saapumasta suuren hiljaisuuden juhliin! Jaksakaa alati rientää ventovieraankin paarien ääreen! Jaksakaa tuntea ikäänkuin seisoisitte läheisen omaisen arkun ääressä. Tämä tunne on kuolevaisen oikea suhde kanssaihmiseen. Elämä pimittää usein silmämme niin, ettemme tätä suhdetta näe. Haudan partaalla putoavat suomukset silmistämme. Ette koskaan, laulajat, niin laula sydämestä sydämeen kuin täällä — tämä tieto antakoon teille voimaa yhä uuteen alttiiksipanoon. Teidän etuoikeutettu ja ainutlaatuinen asemanne hautojen ääressä on ihmiskiitoksen ulkopuolella ja yläpuolella.

MUISTOPÄIVÄ MAALISKUUSSA

Näin maaliskuussa, kun kevään juhlalliset päivät ovat käsissä, näin maaliskuussa, kun joka vuorokausi tuo mukanaan uutta ja yllättävää kevätennettä, näin maaliskuussa saapuu myöskin muuan nimipäivä, joka ei koskaan mene ohitseni ilman, että silloin vietän yksinäisen hartaushetken.

Veisaan mielessäni läpi virren »Ah sielun' vallita suo Herran ja turvaa Isääs' rakkaaseen». Otan samalla esiin vanhan kuluneen sauvan, jota säilytän kirjahyllyssäni kirjojen takana. Ja ajattelen häntä, joka kerran kulki tämän sauvan varassa ja jolle sain veisata tuon vanhan virren: »Ah sielun' vallita suo Herran.» Silloin kun hän kamppaili kuolinkamppailussaan. En itke, kun ajattelen tätä vainajaa, en edes joudu hempeän liikutuksen valtaan. Hänen koko olemuksensa oli terveyttä, valoa ja hengen tasapainoa. On terveeksitekevää häntä ajatella, on virkistävää viipyä hänen muistonsa ääressä ja lohdullista on ajatella hänen kuolemaansa. Hän eli mielellään, hän otti kiitollisena vastaan jokaisen uuden päivän, hän kantoi kiitollisena ristiään ja hän määräsi levollisena sukulaisille, mitä jokainen saisi hänen kuoltuaan ottaa kodista, ja ainoastaan varoitti: älkää riidelkö. Hän teki sen yhtä terveellä äänensävyllä, kuin hän vieraiden tullessa Matildan-päiville antoi palvelijattarelleen määräykset kestityksestä. Hän iloitsi aina, kun sukukunta saapui, ja samaten lienevät köyhät, tarvitsevat ja kärsivät olleet tervetulleita hänen luokseen. Se kävi ilmi, kun häntä laskettiin hautaan, ei hänen eläessään. Sillä hänen hyvät tekonsa suoritettiin salassa.

Ajettiin vanhaa, virstanpituista puukujaa, tultiin komean Lielahden kohdalle ja kuljettiin vainioiden läpi Niemen taloa kohden, jonka matalat rakennukset näkyivät mäen kaltaalta, puiden keskeltä. Se oli kaikesta päättäen kerran ollut vanhanaikainen, umpeen rakennettu hämäläistalo, siihen aikaan, jolloin Niemen-täti oli toimelias emäntä ja perheenäiti. Nyt oli talo yhtiön hallussa, rakennuksia oli poistettu, työläisiä ja heidän lapsiaan liikuskeli portailla ja avartuneella pihamaalla. Niemen-täti oli saanut päärakennuksen päädyn asuttavakseen ja hänen matalan kuistinsa edessä pysähtyy hevosemme.

Ei ketään tule vastaan. Menemme pimeästä kylmästä eteishuoneesta suoraan suureen saliin, jossa Niemen-täti istuu kiikkutuolissaan likellä uunia. Hymy leviää yhtaikaa emännän ja vieraitten kasvoille. Vasta sitten lausutaan tervehdys. Niemen-täti pääsee vaivalloisesti kävelemään, hän saa permannolta viereltään käsiinsä molemmat sauvansa ja lähtee hitaasti tulemaan meitä kohti, jotka riisumme yltä päällysvaatteitamme.

— Terveisiä, sanomme me.

Täti yskähtelee, menee sauvojensa varassa takaisin kiikkutuoliin ja, niellen pienen liikutuksen, vastaa:

— Vai on taas tultu.

Me asetumme keltaisille puutuoleille kahden puolen keltaista pöytää, jolla seisoo karahviinillinen sahtia, ja kyselemme toistemme vointia. Leppoisa hyvänolon tunne sulkee meidät syliinsä, ikäänkuin olisimme tulleet jollekin ystävälliselle vainiolle, jolla kypsyminen tapahtuu rauhallisesti ja vehmaasti, luonnonlakien mukaan. Täällä on täsmälleen samanlaista kuin viime juhannuksena, sitä edellisenä jouluna ja niin vuosia taaksepäin. Vaaleankeltaiset huonekalut, suoratyyliset ja ankaran kovat, kulkevat pitkin seiniä, »senkin» yläpuolella on pitkä rivi pieniä, täsmälleen yhdenkokoisia kuvia siltä ajalta, jolloin ensimmäinen valokuvaaja asettui Tampereelle. Siinä näkyy karskeja isäntämiehiä pyhävaatteissaan, emäntiä, kihlasilkki hartioilla, suuret työn kovettamat kädet hajasormin helmassa, ja hämmästyneitä tai pelästyneitä lapsia, joita on pakotettu mukaan valokuvaan. Pitkän kapean huoneen toisesta ikkunasta näkyy vanhan, nyt hoitamattoman puutarhatilkkusen takaa kappale Näsijärveä ja toisesta ikkunasta pihamaa, jolla työläisvaimot kulkevat askareissaan ja lapset juoksevat leikeissään. Yli salin lattian kulkevat säännöllisen välimatkan päässä toisistaan iloiset punaraitaiset matot, johtaen tädin makuuhuoneeseen, josta näkyy kapea puusänky, pöydällä läjässä kirjoja — ei ole erehtymistäkään siitä, etteivät ne olleet uskonnollisia — sekä porsliininen tuoppi. Sieltä on ihana näköala yli järven ja Tampereen kaupungin. Tuskin olemme asettuneet tuoleillemme, kun kyökin ovesta tulee kaino vaalea palvelustyttö käsi ojolla tervehtimään. Jokaiselle vieraalle annettuaan kättä ja niiattuaan menee hän emäntänsä luo, saa hänen taskustaan avaimet, ottaa hopealusikat »klahvista» ja palaa sen tiensä kyökkiin. Harvakseltaan jutellaan tädin kanssa nyt sukulaisista ja paikkakunnan tapahtumista. Kuulemme kyökistä, miten kahvi jauhetaan ja kupit kilisevät. Sitten tunnemme tuoksun ja voimme jo päätellä, milloin tarjotin saapuu sisään, suuri tarjotin, peitettynä lumivalkealla liinalla ja yleensä ankaran siistissä asussa. Siinä on pari hopeaesinettä, joista miltei joka kerta puhutaan: isäntävainaja ne toi Tampereelta kerran metsää myytyään. Puhelemme myöskin hiukkasen valtiollisista asioista, täti lukee tarkkaan ne lehdet, mitkä hänelle tulevat, ja tietää sen verran kuin sensuuri siihen aikaan salli kirjoittaa. Pian ovat uutiset suurin piirtein läpikäyty, syntyy pitkiä äänettömiä hetkiä, jolloin ainoastaan katselemme toisiimme, kuulemme kärpäsen surisevan, tai lapsen itkevän ulkona, tai pensaan lyövän ruutuun. Mutta ennen kaikkea kuulemme kellon käyvän korkean kaappinsa päässä. Se on vanha Könninkello, jota täti pitää erittäin suuressa arvossa. Sehän onkin mitannut hänen elämänsä tunnit siitä asti, kun hänet Mäkkylästä tuotiin tänne Niemeen Näsijärven rannalle. Noin se kävi ne toimen vuodet, jolloin hän täällä emäntänä ahersi, se merkitsi hetket, jolloin lapset syntyivät ja kuolivat. Kaikki seitsemän kuolivat, ja isännät kuolivat hekin, sekä ensimmäinen isäntä, jolle täti toimitettiin kovin nuorena ja joka eli vain lyhyen ajan, että toinen isäntä, joka oli kaikkien hänen lastensa isä ja jonka kanssa he olivat hyvin onnelliset. Kellon heiluri merkitsi elämän kovat tunnit ja helpommat tunnit; nyt se on kuin mikäkin ystävä, kun täällä yksikseen istuu ja sitä kuuntelee.

Tai eipä täällä yksinkään tule oltua, muistavathan sukulaiset, ja tulee yksi ja toinen vieraampikin katsomaan.