Part 7

Siellä jossakin pitäjässä oli kerran seppä, joka mietti ikiliikkujaa ja joka, vaikkei hän ollut saanut minkäänlaista oppia, teki niin tarkkakäyntisiä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja ja taskukellojakin, etteivät myöhemmän ajan ostokellot vedä niille vertoja. Eräässäkin talossa on tämän sepän tekemä kaappikello. Kun se on ruma ja vanha, niin oli se jo tuomittu virkaheitoksi ja sijaan tuotu uusi. Mutta aitan nurkasta oli vanha kello pian jälleen tuotu tupaan, kun ei uusi osannut näyttää aikaa luotettavasti. Suomessa on ollut monta merkillistä seppää, joiden takomat kauniit raudoitukset, lukot ja aseet olisivat olleet säilyttämisen arvoiset. Ilmarisen takomataito elää laulussa, mutta olisipa mukavaa, jos meillä Kansallismuseossa olisi nähtävänä hänen kättensä töitä. Esimerkiksi Sampo! Nykyjään on joka miehellä taskussa almanakka, mutta ennenvanhaan käytettiin tuvan nurkassa sauvoja, yksi joka viikonpäivää varten, ja siirrettiin näitä huoneen toisesta päästä toiseen sitä mukaa, kuin viikko kului. Kävi sitten kerran niinkin, että talon poika kihlasi tytön ja piti lauantaina mentämän pappilaan. Kuinka lienee kuitenkin ollut muuta ajattelemista niin, että unohdettiin siirtää kepit ja mentiinkin pappilaan vääränä päivänä. Näihin vanhanajan »almanakkoihin» oli veistetty kaikenkaltaisia merkkejä. Mutta lieneekö niitä säilynyt yhtään. Muistitiedot niistä vain kertovat.

Puuaapisesta sanotaan tietosanakirjassa: »Kun Isoviha oli hävittänyt Suomen kirjapainot, leikkasi Viipurin kirjapainon entinen johtaja Daniel Medelplan Pälkäneellä 1719 aapiskirjan (Lasten paras tavara eli ABC kirja joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen seura kunnan toimituxen kautta Prändetty) puulaattoihin.»

Kuinka paljon sisältävätkään sanat »suuren tarpeen tähden»! Suomen kansan tulisi yleensä suuren tarpeen tähden valmistaa mieltään historiallisia muistojaan varten. Juuri historiallisen mielen puutteessa on meiltä meidän oman kylmyytemme Isonvihan tähden mennyt hukkaan ja menee joka päivä esineitä, todistuskappaleita ja perintätietoja, joita emme mitenkään enää saa takaisin. Paikkakunnat ovat huutokaupoissa antaneet pois hevoskuormittain kuvallista historiaansa. Hajotetaan vuosisataisia kirkkoja, päästetään vanhat hautausmaat rappeutumaan. Kuinka onkaan tässä kansallisomaisuutemme vähentynyt, kuinka onkaan siten loukattu kansamme sydänjuuria! Kuinka paljon köyhempiä olisimme, jollei meillä olisi Kansallismuseota, Turun linnaa kokoelmineen, Paikkarin torppaa, Aleksis Kiven kuolinhuonetta, Suomenlinnaa, Seurasaaren ulkomuseota ja muita samanlaisia pyhäkköjä, jotka johdattavat meitä hiljaisuuteen. Entä kuinka paljon köyhempiä olisimmekaan, jollei Matti Pohto olisi pelastanut meille vanhimpia kirjallisia muistomerkkejämme. Tuskinpa olemme, jokainen meistä, tulleet selvittäneiksi itsellemme, minkä suurtyön suoritti tämä köyhä kansanmies, Matti Pohto. Lienee hän saanut, kelkalla kuljettaessaan kallisarvoisia kirjoja ja kirjanlehtiä, monet kerrat väistyä hankeen niiden tieltä, joilla oli varaa kulkea hevosella. Ja murhaajan käsi hänet lopetti keskellä ainutlaatuista historiallista työtään. Tässä miehessä todella oli historiallista mieltä ja museohenkeä. Ja sitä on koko hänen kansassaan, vaikka se vielä piilee syvällä kätköissään. »Suuren tarpeen tähden» täytyy Suomen kansan valmistaa koteja historiallisia esineitään varten.

Museoiksi sanotaan näitä koteja. Ne ovat pyhäkköjä, missä esi-isien ja äitien muistoa vaalitaan, missä kulkija voi hiljentyä muistelemaan heitä ja missä koulunuoriso voi oppia heiltä.

Elämme levotonta aikaa — historiallisen mielen heräys saattaa tällä hetkellä vaikuttaa samantapaisesti kuin uskonnollinen liike. Historiallisen mielen herääminen on omiaan mitä suurimmassa määrässä kokoamaan, kohottamaan, yhdistämään ja rauhoittamaan. Juuri nyt, kun nopeat kulkuneuvot puhaltavat edellään uutta aikaa saloseutuja myöten, olisi nopeasti pelastettava, mitä pelastettavissa on. Vain se, joka tuntee menneisyytensä ja on oppinut siltä, tietää tehtävänsä elinhetkeään ja tulevaisuuttaan varten.

IÄISYYSKAIPUUTA

V. 1555 tietävät aikakirjat kertoa Helsingin kirkkoherrasta, herra Siffridistä, jonka palkka nousee kahteen lestiin eli 96 tynnyriin viljaa. Edellisinä vuosina on Helsinki kuninkaan tahdosta etsinyt sopivaa asuinsijaa jostakin Suomenlahden rannikolta, minne se voisi houkutella Venäjänkin kauppiaita. Kuninkaan mahtisanalla on sinne myöskin hankittu asukkaita. Kirkko hautausmaineen sijaitsi Forsbyn talon alueella, sillä kohdalla Vanhaakaupunkia, missä »Oulunkylän kylätie eroaa isosta maantiestä». Vuodelta 1639 on säilynyt kirkkoherra Bergerin ja seurakunnan välinen tilityskirja ja niinikään historia- ja kirkonkirja, jossa tiedetään kirkon omistaneen muutamia hopeaesineitä sekä m.m. »Een gamball messings Crona medh 8 pipor, förährad af Henrich Carsten». Tietoa täydentää reunamuistutus: sulatettu. Helsingin historioitsijan Henric Forsiuksen mukaan oli Carsten ensimmäinen hänen tietämänsä Helsingin pormestari ja luultavasta myöskin Vanhan-Helsingin viimeinen. Muita kirkon tavaroita mainitaan: »Een stor messingsliusstaka på Altarads förährad af Matz Bertillson.» Tähänkin messinkiseen kynttiläjalkaan liitetään tiedonanto: sulatettu.

Kuten tiedämme, ei Helsinki ottanut menestyäkseen Vantaan varrella, ja määrätään asukkaat sentakia muuttamaan puoli penikulmaa eteläänpäin. V. 1631 lahjoittaa Kustaa Adolf II Helsingille kirkonpaikan kaupungin uudelta asuinsijalta ja alitallimestari Gert Skytte lainaa rakentamistyötä varten 5 lestiä eli 240 tynnöriä viljaa, josta hyvästä hän saa käytettäväkseen Viikin kuninkaankartanon ym. Pitkän aikaa kirkko hautausmaineen Vanhassakaupungissa kuitenkin vielä kokoaa muuttojalalla olevat helsinkiläiset jumalanpalvelukseen ja myöskin viimeiseen leposijaan. V. 1643, marrask. 20 p. suostuu holhoojahallitus Helsingin kaupungin porvariston pyyntöön saada apua kivikirkon rakentamiseen. Niinsanottu »Tullhälle» Katajanokalla, siis tullihuone tontteineen luovutettiin tiilenlyöntipaikaksi ja Töölön talosta osoitettiin paikka, minne tiilet saattoi ajaa varastoon. Maaherran oli hankittava leskelle, joka omisti Töölön, toinen ja yhtä hyvä vastaavaisuus. Vihkimätilaisuudessa sai kirkko Christinan nimen. Koska vihkiminen tapahtui, ei ole tiettyä, mutta v. 1650 on tuomari Marten Mårtensson Cronsköld »förährat på kalcken ett burderat klädhe medh guldhs och sölfver». Vuosiluku 1654 tavataan yhdessä niistä kirkonkelloista, jotka maaherra Creutz myöhemmin lahjoitti Helsingin kirkolle, ja lienee tämä kello ollut peräisin tästä Christinan kirkosta, jolloin myöskin kellotapulin oletetaan sijainneen paikalla, missä se kauan oli, nim. Helsingin Isontorin eli Raatihuoneentorin itäisellä laidalla, suunnilleen nykyisen valtioneuvoston palatsin pihamaalla.

V. 1657 paloi Christinan kirkko ja nyt alkaa köyhässä, sotien, hallan ja ruton ahdistamassa maassa epätoivoinen rahankeruu kirkon rakentamisen hyväksi. Tähän kirkkoon tuodaan rakennusaine Högeholmenilta (nyk. Korkeasaari). V. 1693 valittaa Kaarle XI (29 p. jouluk.) ettei hän hyvästäkään tahdostaan huolimatta kaupungin avunpyynnön johdosta saada rakennusapua kirkkoa ja kellotapulia varten voi antaa muuta kuin mitä tähän mennessä on myönnetty: oikeuden kantaa kolehtirahoja kautta koko valtakunnan. V. 1667, Viipurin piispan, piispa Brommiuksen käydessä tarkastusmatkalla, määrättiin »järjestys kellonsoittoon ja hautauskustannuksiin nähden, mikä tästä puoleen Helsingissä varteen otettava on». Tähän aikaan tavataan kaupungissa 4 kirkonkelloa sekä tapulissa kellolaite.

V. 1710 valmistaudutaan Helsingissä jo vastaanottamaan vihollista. Puhutaan suuren kirkonkellon alasottamisesta ja kuljettamisesta Tukholmaan. Tähän aikaan on Helsingin urkurina eräs Bloom, joka todennäköisesti ei ole kaikkien mieleinen, koska 1709 joku ylioppilas nimeltä Johan Zadler hakee urkuriksi ja suorittaa näytteetkin. Bloomin puolue kuitenkin voittaa. 1712 anoo Bloom maistraatilta, että hänelle kylmänä vuodenaikana hankittaisiin urkulehterille rosti ja padallinen tulisia hiiliä, jotta hän saisi lämmittää käsiään. Tähän suostuttiinkin vihdoin, kun tarpeelliset tarkastukset ja varoitukset oli toimitettu, mutta »som organisten nu ej eller der med accomoderas med mindre en aldeles extrem köld det fordra skulle».

1713 paloi Helsinki ja sen kirkko poroksi.

Kun kaupunkilaiset sitten Uudenkaupungin rauhan jälkeen alkavat palata kotiin, on heidän ensimmäisiä toimenpiteitään kirkon rakentaminen. Väliaikaisesti tehdään Isonkadun (nyt Aleksanterinkatu) merenpuoleiseen päähän, pienen torin varrelle, jonka laidalla kaupungin laivasilta sijaitsi, laudoista suoja jumalanpalveluksia varten. Sielunpaimenena toimii tällöin maisteri Joh. Wång, joka oli palannut ensimmäisten pakolaisten joukossa. Kirkko kohoaa hiljalleen kirkkojen entiselle paikalle Isontorin eli Raatihuoneentorin läntiselle laidalle, suunnilleen siihen, missä Nikolainkirkon läntinen siipirakennus sijaitsee. Rakennusaineina käytetään Kampin jättiläishonkia, jotka Pietari suuri kaadatti kaleeripuiksi, mutta jätti kaupunkiin, kun porvaristo niitä kävi anomassa kirkkohirsiksi. Lokak. 17 p:nä 1723 pidetyssä maistraatin kokouksessa puhutaan uudesta kirkosta, jonka kirkkoväärtinä toimi Thomas Uhrväder.

Syyskuun 11 p:nä 1727 kokoontuivat pormestari, raati, papisto ja kaupunginvanhimmat, jolloin pormestari lausui julki ilonsa korkea-arvoisen herra rovasti Wângin ja herra rykmentinpastori von Glahnin sekä kaupunginvanhimpien hyvästä voinnista, jonka toivoi jatkuvan, sekä esitti, että kun kirkontornissa nyt toimitetaan maalauksia, niin kirkolle pitäisi antaa nimi, joka maalataan näkyviin kultaisin kirjaimin. Pormestari esitti kuningattaren nimeä Ulrika, koska Haminan kirkko kantaa kuninkaan nimeä, Fredrik. Papisto pyysi saada harkita asiaa ja rovasti pyysi saada sepittää nimen alle muutamia säkeitä latinan ja ruotsin kielellä.

Pormestari ilmoitti vielä, että kaupungin pitäjänkirkossa (Helsingin pitäjän) oli hyviä penkkejä, joita voitaisiin käyttää uudessa kirkossa. Kirkon ympärille piti tehtämän lauta-aitaus ja kellotapuli korjattaman.

Istunnossa syysk. 30 p. päätetään, että kaupungin heikkojen tulojen tähden lukkari ja yksi kaupunginpalvelijoista velvoitettaisiin, muassaan »stambok», siis jonkinlainen lista, kiertämään kaupunkia ja kokoamaan varoja kellotapulin rakentamisen hyväksi. Maaherra ilmoittaa kolehtitulojen Hernösandista Helsingin kaupungin kirkon hyväksi nousevan 459 taalariin kuparirahaa.

Marraskuun 18 p:nä hyväksyi maaherra ehdotuksen, että vanhan kirkon penkit siirrettäisiin uuteen, ja lautapenkit tehtäisiin sinne rahvasta varten. Lähetetään piispalle kirjelmä, jossa ehdotetaan, että kirkko vihittäisiin, mikäli mahdollista, ennen ensimmäistä adventtia. Joulukuun 2 p:nä vastaa piispa, ettei hän kelirikon vuoksi itse voi saapua vihkimään uutta kirkkoa, mutta hän uskoi tehtävän täkäläiselle rovastille, Johannes Wangille. Samassa istunnossa nousee raatimies Streng huomauttamaan, ettei rovasti Wang ole tilittänyt haltuunsa saapuneita keräyskirjelmiä, vaikka hän on saanut useita muistutuksia. Senjälkeen lähtee raatimies Streng tapaamaan rovastia. Hän tuokin mukanaan ohuen kirjan, »johon etusijassa herra paroni ja maaherra on piirtänyt korkeanylhäisen nimensä». Toista kirjelmää ei rovasti nyt löydä, kolmannen hän on jättänyt raatimies Bockille, mutta siinä ei ollut yhtään merkintää.

Kaikesta päättäen ei Wang nauttinut ehdotonta luottamusta. Lokakuun 19 p:nä pöytäkirja tietää hänen rettelöineen erään ostamansa talon maksamisesta. Hänen runosäkeensä kuitenkin tulivat kirkon seinälle, mutta itse hän pian kuoli.

Henrik Forsius kertoo kirkosta:

»Tämä uusi ja uhkea Herran temppeli on rakennettu puusta ja sijaitsee torin itäisellä laidalla [Nykyisen senaatintorin läntinen laita, Isoonkatuun asti], muodostaen ristikirkon. Sen pituus on idässä ja lännessä 45 ja leveys etelässä ja pohjoisessa 41 kyynärää. Kirkko on katettu rautaplootuilla. Torni katettiin 1746 paanuilla ja läkkiplootuilla. Toiselle puolelle tornia on helein värein maalattu aurinko ja toiselle puolelle täysikuu. Sakaristo on rakennettu kirkon pohjoispuolelle, jota tietä papisto pääsee sisään. Sakaristo on neliön muotoinen, sivut n. 9 kyynärää pitkät. Koristuksista sisäpuolella ansaitsee ensinnä mainitsemista saarnatuoli, joka sädeloistoineen heti pistää sisäänastujan silmään. Sitä kaunistavat kullatut, taidokkaasti veistetyt kuvat ja vetää se vertoja jok'ikiselle saarnatuolille maassamme. Sen itäisellä puolella luetaan sanat: Jos te pidätte minun sanani, niin olette totisia opetuslapsiani. Joh. 8: 31. Yläpuolella, kolmiosaisessa reunustuksessa, luetaan kultaisin kirjaimin: Petter Steen, Maria Elisabeth Groen, Christina Schele, joiden kolmen aviopuolison anteliaisuutta saamme kiittää siitä, että tämä ihana saarnatuoli on tänne rakennettu ja toimitettu. Sen neljännellä sivulla tavataan vuosiluku 1726. (Petter Steen oli Helsingissä syntynyt, Tukholmassa asuva kauppias, joka Jumalan kunniaksi oli lahjoittanut kotikaupunkiinsa tämän saarnatuolin. Groen oli hänen ensimmäinen vaimonsa ja toinen Schele, kotoisin Turusta.)

Alttaritauluun on kirkkain ja puhtain värein maalattu Kristuksen kirkastus opetuslapsille vuorella. Sen yläpuolella seinässä nähdään heleästi maalattuna auringon nousu. Tämän ympärillä luetaan sanat:

Jehovah Tu lux, tu vita, tu medicina et _Ulrica_ Tu Nomen splendidum, tu Meum Decus eris

Tämän vierelle on maalattu Helsingin vaakuna ja heti sen alle seuraava varoitus:

Tu stad, o Helsingfors, Tin gamla synd lägg af, Om Tu ej segla vill ännu en gång i qvaf 1727

[Säkeet rovasti Wangin.]

Kirkon kolmen pääoven yläpuolella nähdään yhtä monta siististi tehtyä penkkilehteriä, jotka kulkevat pitkin seinää. Niinikään on tähän korkeaan kirkkoon varattu kaikki, mikä kuuluu kunnioitusta herättävään jumalanpalvelukseen, ennen kaikkea korkeat valoisat ikkunat, luvultaan 11, ja niin isot, että seurakunta saa niistä tarpeeksi valoa. Sitäpaitsi on siellä valettuja messinkikruunuja, luvultaan kuusi, joihin pimeänä vuodenaikana sytytetään kynttilät. Kahdessa näistä ei tavata mitään kirjoituksia. Muissa on lahjoittajien nimet, kuten Jobst Huuk, Anno 1704. Lars Hindersson, Margaretha Hindersdotter, sekä J.L.S.S.A.M.D.S. A:o 1659. Kymmenen messinkiplootusta tehtyä lampettia riippuu kirkon seinillä. Porstuvista, jotka sijaitsevat kunkin sisäänkäytävän edessä, johtavat kirkkoon kaksoisovet ja käytettiin näitä porstuvia muinoin aseita varten, jotka siinä riisuttiin. Nyt on siellä penkkejä kaukomatkaisia kirkkomiehiä varten. Kirkon seinien sisäpuolella ei ole yhtään hautaa, jottei ummehtunut haudan ilma saastuttaisi sovinto-opin lempeää henkäystä.»

»Vasta 1746 kellotapuli saavutti», kertoo Forsius edelleen, »nykyisen uljaan nousunsa, kun ensin kivistä muuria oli korotettu ja sen päälle hirsikerroksista pystytetty torni sekä vihdoin rakennuksen ulkomuodon somistamiseksi tehty peltikatto.

Itse muuri on nyt 23 1/4 kyynärää korkea ja torni, kivijalasta huippuun laskien, 34 kyynärään asti. Kivimuuri on neliskulmainen, sivut noin 18 kyynärää pitkät. Tämän muurin ylälaitaan on jätetty 8 aukkoa, jotta vartijat heti tästä äkkäisivät mahdollisen vaaran, joka saattaisi uhata kaupunkia. V. 1750 varustettiin torniin, soittokellojen yläpuolelle, erinomaisen hyvä ja kunnollinen tornikello. Tämä ilmoittaa nyt päivän sekä aamu- että iltapäivätunnit ja laskee vaelluksemme askeleita kuolon hiljaista asuntoa kohden. Soittokellot, jotka kumisevin heilahduksin kutsuvat Siionin laumaa julkisiin jumalanpalveluksiin, on valettu eri muotoon ja kokoon. Suurimman kellon kyljessä on seuraava kirjoitus: _Denna klockan är af ädle Herrar, förnämlige gode männ förährat, hvilckas nampn i Kyrkans bok finnas här sammanstädes_. Vastakkaisella puolella luetaan: _Den ädle och Velb. Herr e, Herr Ernest Johan Creutz tili Malma, Tammerkoski och Casaritz, Landshöfdinge öfver Nyland och Tavastehus Län. Den ädle och Velb. Fru, Fru Anna Isaacs Dotter Sölfversparre, Fru tili Ora, Malma, Tammerkoski och Casaritz_. Lisäksi on kelloon kaiverrettu kokonaisia säkeistöjä Daavidin 150 psalmista ja vihdoin vuosiluku, jolloin tämä suurkello valettiin ja vihittiin nykyiseen tehtäväänsä, nimittäin 1654. Toisessa kellossa luetaan sanat: Denna klocka är guten af Kongi. Styckjutaren Gerhardt Meijer i Stockholm. Kolmannessa, joka on pienin, ei ole mitään kirjoituksia.»

Eräässä tarkastuspöytäkirjassa tiedetään kirkon olleen yli 9 kyynärää korkean sekä että kuorissa oli katettu penkki ruhtinaallisia henkilöitä varten. V. 1746 oli »doomi» uusittu ja 1752 se laudoitettiin ja maalattiin punaiseksi. Alttaritaulu mainitaan kaupunginarkkitehti Hillerin ja hänen rouvansa lahjoittamaksi. Saarnatuolin alkuperästä tavataan (Matts Weckströmillä) seuraava toisinto: Kaarle XII tarvitsi rahaa ja lainasi sitä hollantilaiselta Petter Pettersen van der Huesenilta. Kuninkaan palatessa Turkista vaati van der Huesen tiukasti pois rahojaan. Kuningas käski hänen ottaa sanansa takaisin. Rikas mies vastasi silloin: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, sanoi Pilatuskin. Kuningas julmistui ja tuomitsi hänet vapaaehtoisiin sakkoihin. Silloin lahjoitti hollantilainen Ruotsille kolme saarnatuolia, joista yksi joutui Helsinkiin ja asetettiin v. 1726 rakennettuun kirkkoon.

Saarnatuolin sisäpuolella olivat todella Huesenin nimen alkukirjaimet vielä n. v. 1750 luettavissa, vaikka kuluneina. Nähtävästi papit saarnatuolissa polvistuessaan ja seisoessaan polviensa kosketuksella olivat ne kuluttaneet.

Tulevina vuosikymmeninä tietävät aikakirjat kertoa kirkon rapistumisesta. Katto vuotaa ja kivikirkko, etupäässä tulipalon pelosta, alkaa taasen häämöttää kaupunkilaisten mielissä. Vanhalla kuitenkin on pakko tulla toimeen. Kerätään varoja ja paikataan sitä voimien mukaan, jopa saa se uudet urutkin. V. 1790 lakataan käyttämästä hautuumaata eteläpuolella kirkkoa. Raatimies Bockin ja kauppias Sederholmin maanpäälliset ja ikuisiksi ajoiksi lunastamat perhehaudat sekä provianttimestari Weckströmin jälkeläisten muistokivillä varustetut hautapaikat ovat vielä tällöin pystyssä.

Kun Suomen sodan aikana v. 1808 tulipalo hävitti 77 taloa Helsingistä, säilyi kirkko, mutta joutui kaupunkia uudestaan suunniteltaessa vasaran alle.

Helsingin tultua pääkaupungiksi ja sitä uudestaan järjestettäessä, havaittiin ns. Raatihuoneen tori eli Isotori ahtaaksi ja kirkko tarvetta vastaamattomaksi. Kaupungin vanha unelma kivikirkosta läheni nyt toteutumistaan. Satavuotista Herran huonetta kuitenkaan ei voitu purkaa, ennenkuin oli olemassa kirkko, jota voitiin käyttää, kunnes suunniteltu uusi templi oli valmiina. Siksi tuli nykyinen Vanha kirkko, joka rakennettiin keskelle Kampin hautuumaata. Osa entisestä kirkonsisustuksesta: urut, messinkilampetit, messinkiset kattokruunut ja saarnatuoli siirrettiin uuteen puukirkkoon, jota nyt kutsutaan Vanhaksi kirkoksi, ja joka vihittiin 17. XII 1826 — eräässä protokollassa sitä sanotaan »väliaikaiseksi luterilaiseksi kirkoksi»; Forsiuksen mainitsema alttaritaulu myytiin ja joutui Mikkelin kaupungin kirkkoon.

V. 1830 oli päästy niin pitkälle, että protestanttisuuden 300-vuotisjuhlaa vietettäessä voitiin laskea tulevan kirkon peruskivi. Tämän toimittivat Porvoon piispa Joh. Molander, ent. kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, ministerivaltiosihteeri kreivi Rob. Rehbinder sekä rakennusintendentti C.L. Engel ym. Kivi laskettiin vuoreen entisen kirkonpaikan yläpuolelle.

Rakentaminen tälle paikalle osoittautui kuitenkin erittäin työlääksi. Jyrkän kaltevuuden takia täytyi tehdä erinäisiä muureja ja holveja, jottei raskas paino sortuisi.

V. 1840, kun yliopisto vietti kaksisatavuotisjuhlaansa oli kirkko siinä kunnossa, että siellä voitiin pitää juhlajumalanpalvelus. Kirkon vihkimispäivä sen sijaan siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä odottamattomia seikkoja rakennustyössä esiintyi alinomaa. Päätornin ympärille täytyi varovaisuuden vuoksi rakentaa neljä pienempää tornia. Teoksessaan »Helsinki 1800—1900» kertoo E.G. Palmen tästä kovanonnen kirkonrakentaisesta: »Peruskiven laskemisesta oli kulunut enemmän kuin kaksi vuosikymmentä, kun uusi kirkko vihdoin 5 p. toukok. 1852 voitiin vihkiä. Syksyllä samana vuonna, ensimmäisenä adventtisunnuntaina se _luovutettiin seurakunnalle_.»

Silloisten sanomalehtien mukaan tuli kirkko maksamaan 335 533 ruplaa 99 1/2 kopeekkaa. Sisustus maksoi lisäksi 64 558 ruplaa 14 kopeekkaa. Urakoitsija Koristileff oli saanut haltuunsa rakentamistyön, mutta sitä valvoi eräs paroni Rosenkampfin taitavimpia rakennusmestareja, tarkastaja Kantiin Uudestakaarlepyystä. Tämä tunnontarkka mies pystytti itselleen kirkon viereen pienen rakennuksen, jossa asui perheineen 7—8 v., jotta voisi pitää silmällä tärkeää työtä. Pelko kirkon luhistumisesta oli niin yleinen — mm. sanotaan sen aiheuttaneen urakoitsijan kuoleman — että siitä puheltiin kaikkialla. Topelius kertoo kahden kauppamatkustajan lyöneen vetoa parista pullosta samppanjaa siitä, mille puolelle kirkko kaatuu. Odotettiin kirkon ratkaisevan kuka voittaisi vedon. Ukko Kleineh, jonka hotellissa kauppamatkustajat asuivat, oli vieraanamiehenä. Kirkko kuitenkin pysyi paikallaan.

Aikalaisen, kokoilija Matts Weckströmin muistiinpanot saattavat täydentää edellistä, varsinkin sentähden, että ne tuovat eteemme sen ajan Helsingin mielipiteet uudesta kirkosta. Annamme Weckströmin kertoa.

Kirkko sai nimekseen Nikolai. Alttaritaulu, joka esittää Kristuksen hautaamista, on pietarilaisen hovimaalari Neffin tekemä ja keisari Nikolain lahjoittama. Tuskin oli taideteos saatu pystyyn, kun jokin teline putosi sitä vasten ja puhkaisi kankaan, joten se oli paikattava. Urut ovat Walker ja Spanch'ilta Ludvigsburgissa.

Muodottoman tornin juurelle sijoitetut patsaat ovat Schievelbeinin ja Wredovin veistämät ja valetut sinkkiin Devarannella Berliinissä.

Tornin kellolaitoksen on tehnyt Könni Vaasan läänistä. [Könnin kello näytti helsinkiläisille aikaa, kunnes vapaussodan alussa punaiset sen särkivät.] Kellotaulun numerot ovat 10 1/8 tuumaa pitkät, tuntiviisari 19 2/8 tuumaa ja minuuttiviisari 24 6/8 tuumaa pitkä. Kirkkoa voidaan monessa suhteessa sanoa epäonnistuneeksi. Pahinta on, ettei useihin paikkoihin tahdo kuulla pappia. Sakaristo oli tykkänään unohdettu, joten pieni sakaristo täytyi sijoittaa alttarin taakse. Havaittiin myös, ettei kirkko saanut tarpeeksi valoa, joten »katolle oli tehtävä jonkinlainen kyyhkyslakka».

Leveä, matala torni ei näyttänyt hyvältä ja vaikutusta lieventämään tehtiin sen ympärille neljä pienempää. Tämän johdosta lausui prof. Nervander: alussa oli uudessa kivikirkossa yksi suuri ja ruma torni, nyt se on saanut neljä vähempää rumaa. Ilman edelläkäyvää tarkastusta tilattiin Ruotsista jonkinlainen mekaanikko valmistamaan kellonsoittoa koneelliseksi. Tämä herra halkaisi kellon, sai hyvän maksun ja läksi tiehensä. Vasta nyt huomattiin päätorni sopimattomaksi kelloille, mahtavien kiviportaiden kahden puolen rakennettiin kaksi siipirakennusta ja kellot sijoitettiin läntiseen näistä, joten ne nyt ovat kellokopissa eivätkä kellotornissa.

Pian havaittiin kirkon läntiseen sivuun ilmestyneen huomattava halkeama, joka aiheutti tukimuurin rakentamisen.

Näin Weckström. Kirkon luoja, Johan Carl Ludvig Engel, ei enää ollut näkemässä suurimman luomuksensa viimeisiä vaiheita. Se taiteellinen näkemys, jonka pohjalla hän hahmotteli Suomen nuoren pääkaupungin pääkirkon, oli kaukana siitä todellisuudesta, joka moninaisten vaiheiden jälkeen kohosi graniittikalliolle, suunnilleen samalle kohdalle, minkä Kustaa Adolf II kerran lahjoitti Helsingille kirkonpaikaksi. Engel oli väsyneenä ja murtuneena vaipunut viimeiseen uneen. Kirkon perustukset ovat vastaiseksi kestäneet ja sen seinien sisäpuolella, sen portailla ja edustalla on suoritettu huomattava osa isänmaan historiallista juhlaohjelmistoa.

Hautausmaasta ei ole näkyvissä jälkeäkään. Viimeinen kivi yliopistorakennuksen edustalla, jonka iäkkäät helsinkiläiset vielä muistavat nähneensä, on siirretty tuntemattomiin kätköpaikkoihin. Katuliikenne käy yli hautojen, jotka niiden omistajat kerran olivat lunastaneet suvuilleen »ikiajoiksi».

Vanhan Helsingin ensimmäisestä kirkosta kertoo perimätieto, että Kärkölästä kotoisin oleva Helsingin kaupunginlääkäri Pihlflyckt osti täällä talon, jonka pihamaalla oli ikivanha suippokattoinen rakennus. Pihlflyckt säilytti rakennuksessa suoloja, joita piti kaupan. Tämä rakennus oli aikaisemmin muutettu kolme kertaa ja väitettiin sen olevan Vanhan-Helsingin kirkkohirsistä. Kun Helsinkiä uudestaan luotaessa rakennus määrättiin purettavaksi, muutti Pihlflyckt sen Kärkölään. Onko siellä siitä vielä jotakin jäljellä?

Sukupolvet väistyvät tehdäkseen tilaa uusille. Jokainen rakentaa temppelejä sielunkaipuunsa, uhrimielensä ja varojensa mukaan. Millaiset tulevat olemaan ne Herran-temppelit, jotka meidän sukupolvemme jättää jälkeensä? Tuleeko meillä olemaan voimaa ja kaipuuta luoda edes yksikin mahtava doomi, joka kestää vuosisatoja, jakaen kirvoitusta yksinäisille etsijöille? Kodikkaat pienet kirkot, joissa jokainen kävijä pian oppii tuntemaan koko seurakunnan, ovat niitä perhekappeleja, joiden lämmössä sisäinen yhteenkuuluvaisuutemme lujittuu. Mutta emmekö tarvitse myöskin sitä suurta temppeliä, jossa olemme yksinämme kuin kuolemassa? Emmekö tarvitse myöskin taivasta tavoittelevia torneja symbolisoimaan iäisyyskaipuutamme?

ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ

_Isänmaa_ — kuinka monta kertaa onkaan lausuttu tämä sana! Kansalaiset ovat haltioituneet sen ääressä ja runoilijat ovat laulaneet sen ylistystä. He ovat maininneet isänmaata untensa morsiameksi, »siksi leiväksi mitä me syömme, siksi kieleksi mitä me puhumme». Tuskin löydämme sitä taiteilijaa, joka ei olisi ollut polvillaan isänmaan pyhän nimen edessä. Tuskin vietetään sitä vakavaa juhlaa, jossa ei omistettaisi puhetta isänmaalle.

Kauneimmat puheet isänmaalle ovat kuitenkin olleet ne, joita ei ole kirjoitettu eikä edes lausuttu jollekin yleisölle. Sellaisiksi voidaan lukea ne puheet, joita siirtolainen on pitänyt yksinäisyydessään, kaukana synnyinmaastaan, kun koti-ikävä on kalvanut hänen mieltään, ne puheet, joita kuoleva sotilas on pitänyt vieraalla maalla, ehkä vuosisatoja sitten, taisteltuaan vieraan lipun alla, vieraan maan kunniaksi. Moni suomalainen sotilas on ollut siinä asemassa kaukaisista ajoista asti, ajoista, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa, ja jolloin oli vain kotiseutu. Tämän kotiseudun hän näki sammuvin silmin, näki kaivotien, näki omaiset, näki pihan, jolla lapsena oli kulkenut, veräjän, josta oli astunut, pirtin, jonne oli saanut tulla tuiskua pakoon, pankon, jolle oli saanut nousta, kun kylmä paukkui ulkona ja sudet ulvoivat jäällä. Kuolinkamppailunsa kestäessä suomalainen sotilas tämän näki ja ehkä puheli jotakin isänmaalle — eivätkö lienekin nämä puheet olleet kauneimmat!

Isänmaata ei vielä ollut.

Onko siis todella ollut aika, jolloin ei suomalaista isänmaata ollut olemassa?

Muutama vuosi sitten, siinä vapauden ensi aikoina, tapahtui täällä Helsingissä, että ylioppilaat panivat toimeen esitelmätilaisuuksia sotilaille. Erääseen tällaiseen oli onnistuttu saamaan puhujaksi Richard Danielson-Kalmari. Niinpä oli harmaassa kasarmihuoneessa koolla harmaapukuisia nuoria miehiä ja heidän edessään seisoi puhuja, kertoen tarinaa kaukaiselta keskiajalta. Silloin ei ollut olemassa suomalaista kansaa, oli vain heimoja, jotka taistelivat keskenään. Näillä heimoilla riitti yllinkyllin riitaa kalavesistä ja metsästysmaista ja ne tuhosivat toisiaan sillä kateudella ja pitkävihaisuudella, joka on suomalaiselle luonteelle tunnusmerkillistä. Keskellä riitaa tulee yhtäkkiä riiteleville heimoille tieto: vihollinen on porttien edessä, vanha vihollinen idästä! Riidat pysähtyivät ja kuin salaman valossa näkivät riitelijät, joita tuhannet pienet väärinkäsitykset olivat vieneet käräjätupiin, joita tuhannet mitättömät asiat olivat erottaneet, ikäänkuin yhdellä iskulla sen suuren, joka heitä yhdisti, näkivät, että itse asiassa heidän yhteinen suuri kotinsa on isänmaa, että heidän vaaransa on yhteinen, tehtävänsä yhteinen, että heillä on yhteinen kieli, että heillä ei ole varaa tuhlata voimiaan sisäisiin riitoihin, että heidän täytyy pitää yhtä, jos mielivät elää. He näkivät tämän kaiken vasta vaaran hetkellä ja silloin kulkivat sanakapulat talosta taloon ja suomalaiset heimot nousivat kuin yksi mies. Ja vihollinen lyötiin. Silloin näki Suomen kansa ensi kerran isänmaansa kasvot.

Mutta puhujan tätä esittäessä vasta vapautuneen Suomen vartijajoukolle, oli kuin humaus olisi käynyt läpi joukon, eikä ollut enää seiniä rajoittamassa näköpiiriä, vaan läsnäolijat näkivät kauas menneisyyteen, näkivät isänmaansa suurimman vaaran — riidan, ja isänmaan kasvotkin tulivat oudon läheisiksi. Ja varmaan jokainen, joka oli mukana silloin, tuona iltahetkenä, vannoi sisimmässään, jotakin tämäntapaista: minä tahdon päästä yli pikkuasioiden, minä tahdon päästä yläpuolelle mitättömien väärinkäsitysten, jotka erottavat meitä veljiä toisistamme, minä tahdon olla suomalainen, minä tahdon elää ja kuolla Suomen puolesta, kaiken sen puolesta, mikä tekee isänmaan eheäksi, suureksi ja mainehikkaaksi maailman kansojen joukossa ja mikä tekee sen voimakkaaksi kunnialla puolustamaan sijaansa kulttuurimaiden keskellä. Tämä vala mielessä jättivät läsnäolijat kokoushuoneen, mennen kukin tehtävänsä ääreen ykskaikki oliko tuo tehtävä »suuri» vaiko »pieni».

<tb>

Helsingissä oli jokin vuosi sitten sairaanhoitajattarien maailmankongressi. Monet kymmenet kansallisuudet olivat edustettuina. Mukana sattui olemaan eräs amerikkalainen nainen — nimi tuntui täysin englantilaiselta — mutta hän hämmästytti suomalaisia sillä, että hän aina hyvin hartaasti lauloi suomenkielellä »Arvon mekin ansaitsemme», tuon laulun, joka oikeastaan on meidän aikaisin kansallislaulumme, ja myöhemmin myöskin »Maamme»-laulun. Kuka oli tämä tuntematon? Kerrankin kun oltiin koolla helsinkiläisessä puistossa ja pidettiin puheita puolelle ja toiselle, useilla maailman kielillä, niin nousi vuorostaan tämäkin hoitajatar ja, laskien kätensä hongan kyljelle, katsoi suoraan ylös taivaan sineen. Hän alkoi puhumalla jotakin Suomen taivaan sinestä ja Suomen hongan urhoollisesta kasvusta. Hän kertoi, että hänen esivanhempansa 300 vuotta sitten olivat lähteneet liikkeelle Rautalammelta. Ensin he olivat raivanneet Suomen korpia Rautalammella, sitten he olivat lähteneet Ruotsiin, Värmlantiin ja sielläkin he olivat raivanneet korpia. Sitten kun asuntomaat olivat tulleet leipää antaviksi, heidät häädettiin. Nyt lähtivät he Amerikkaan ja raivasivat jälleen korpia siellä. Aina vain raivasivat, kunnes kuolivat. Mutta tässä suvussa on kautta aikojen säilynyt tieto — luonnollisesti suku on täysin amerikkalaistunut ja pitää Amerikkaa isänmaanaan — suomalaisesta alkuperästä, ja kaikkien maailman kansojen joukossa, lähinnä amerikkalaisia, on Suomen kansa tälle suvulle rakkain. Ja niin oli tälläkin suvun jäsenellä, tällä sairaanhoitajattarella aina ollut tarve päästä näkemään esi-isien maata, ja hän oli lähtenyt matkaan ja oli nyt täällä. Myöhemmin oli hoitajattaremme suuren retkikunnan mukana tullut Punkaharjulle, siellä muistikirjaansa kirjoittanut tärkeimmät suomalaiset sanat ja sitten yksinään lähtenyt esi-isiensä asuinpaikalle, Rautalammelle.

Hän näki varmasti, tämä suomalaisen suvun jäsen, kun hän 300 vuoden jälkeen lähestyi esi-isiensä asumaseutuja, isänmaan kasvot.

<tb>

Kerran automatkalla tulimme keskiyön aikaan lauantai-iltana Hämeessä erään kylän läpi — aurinko oli silloin jo laskenut, saunan tuoksu tuntui vielä ja monissa paikoin oli saunan ovi auki, jolloin kuului, kuinka sirkka siritti. Me ajoimme aivan hiljaa ja seisahdutimme silloin tällöin koneen, saadaksemme katsella kesäyön ihmeellistä hämyä. Ja me kuljimme pienen talon ohitse, jonka vieressä ruisvainio seisoi aavistellen kaikkein täyteläisimmän kukkeutensa hetkien olevan läsnä, ja ruisrääkkä äänteli. Näimme aivan tavallisen harmaan rakennuksen ja sen portailla vanhan miehen, yllään puhdas aluspuku, joka vielä tuoksui saunalta. Hän tuli tielle, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi lopulta, kun vaistosi meidän mielialamme, ettei malttanut mennä maata, kun oli niin kaunis ilta.

Niinpä istui tämä mies siinä yksinään, viikon aherrettuaan, eikä tuntenut väsymystä. Hän näki kotinsa, pienen kolkan isänmaata. Kaikki oli siinä hänen ympärillään, hänen työmaansa, hänen vaimonsa ja lapsensa. Hän ei tehnyt itselleen selkoa, miksi hän siinä oli onnellinen, miksi hän siinä vietti iäisyyshetkiä. Hän vain istui ja katseli. Saatamme olla varmat siitä, että hän tässä pienessä arkisessa ympäristössään näki isänmaan kasvot.

<tb>