Part 1

language: Finnish

SYDÄMET

Kertomuksia

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS

Sydämet Viimeinen keino Rakastuneen retkiä Alasimena ja vasarana Hätähuutoja syvyydestä Kylvöt ja niitot Kuolinsanomia mereltä Lionardo ja Chopin Soihdunkantajat

SYDÄMET

Heinz Blume, pianisti, teki vielä pari lyhyttä kumarrusta saliin päin ja asteli nopeasti taiteilijahuonetta kohden, missä hänen vaimonsa ja impressario odottivat. Suosionosoitukset salissa myrskysivät näin ohjelman loppupuolella entistä voimakkaammin, yleisöä oli tunkenut soittolavan juurelle ja sitä oli juhlahuoneen nurkkauskin täynnä. Taiteilijan täytyi pujotella eteenpäin, käsien pauke soi kuin raesade ympärillä. Heinz Blume kulki hartiat kumarassa ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, haki hän nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän syöksyi suoraan impressariota kohden ja yhä pyyhkien kasvojaan hän nopeasti puhui:

— Minä sanoin: ei Steinwayta... Enkö minä sanonut...? Tahdotteko todella tappaa minut? Diskantti on kuin tikari, joka ääni on tikarinpisto. Basso lyö kuin moukari. Eikö teillä ole hermoja? Minulla on, jumal' avita. Minähän sanoin teille. Ja te lupasitte. Koko maailma tietää, etten minä voi soittaa Steinwaylla. Koko Eurooppa, Amerikka, Australia. Baselissa peruutettiin konsertti... loppuunmyyty huone — peruutettiin...

Impressario kohautteli olkapäitään ja kuunteli levollisena taiteilijan vuodatusta. Hänellä ei ollut mitään lisättävää. Hän oli jo sanonut, että kaupungin Bechstein oli loppuun soitettu, että uusi oli tilattu ja että sitä odotettiin joka päivä. Tässä soittokoneessa ei ollut mitään vikaa, se oli päinvastoin harvinaisen hyvä. Corinna Diels oli sanonut, ettei hän missään ollut nähnyt parempaa. Kai Corinna Diels jotakin ymmärsi hänkin.

— En sano ettei soittokone ole hyvä, puhui taiteilija sillä hillityn tiivistetyllä äänellä, jolla hän oli tottunut puhumaan tällä etäisyydellä yleisöstä. — Mutta kun nyt kerran minä en voi soittaa sillä. En saa esiin mitään, ettekö ymmärrä.

— Menkää kiittämään, menkää kiittämään, herra Blume, huomautti impressario, kirjakauppias Mattson kuivasti. — Jahka ensi kerran tulette, saatte soittaa Bechsteinillä.

— En ikänä tule, äänsivät Blumen kuumeiset huulet. — Ensi kerralla esitätte minulle häkilän ja vaaditte, että sillä saan esiin Bachin Chaconnen. Mieluummin soitan höyläpenkillä. Tapatte minut...

— Menkää saliin, menkää saliin, herra Blume, toisti impressario, — ettekö kuule.

Rouva Blumen käsi laskeutui taiteilijan käsivarrelle.

— Heinz, kuuletko kuinka yleisö on ihastuksissaan. Se meni niin hyvin. Lähde saliin, Heinz...

Hän avasi oven ja taiteilija tuli keskelle kättenpauketta, sähköittyneitä katseita, koko tuota haltioitumisen auerta, jota voi verrata kylpyyn tropiikin meressä, kun agave ja oleanderi kukkivat rannalla. Alhaalla ikkunarivin luona seisoi joukko nuoria tyttöjä. Se oli tyttölyseon yläluokka. Noiden nuorten olemus oli ainoana hehkuna ja he hakkasivat yhteen käsiään niin että olkapäät hytkyivät. Joka lyönti sanoi: en jaksa enää, mutta yhä vain he hakkasivat, hymyilivät ja huokailivat. Eturiveissä istui vanhempaa väkeä, herroja ja naisia, hekin taputtivat ja katselivat toisiinsa ikäänkuin kysyäkseen toisiltaan oliko tämä unta vai totta. Penkin päässä istui vanha herra, joka ei taputtanut eikä tömistellyt jalkojaan, hän vain nyökytti päätään ja tuijotti taiteilijaan. Heinz Blume kumarsi joka taholle. Hänen kumarruksensa oli lyhyt ja hermostunut ja pian hän jälleen oli matkalla tungoksen läpi taiteilijahuonetta kohden. Siinä niitä oli vanhenevia naisia, jotka tahtoivat nähdä häntä likeltä niinkuin lapset tahtovat katsella lintua, jonka he ovat saaneet satimeensa — ihminen on sama kaikkialla, täällä napapiirin luona ja päiväntasaajan seuduilla. Blume kumarsi kaikkia noita maireita, kyyneltyviä kasvoja kohden ja ajatteli Steinwayta, jonka hirvittävän terävät diskanttiäänet yhä vasaroivat hänen korvissaan, käsivarsissaan, olkapäissään ja aina ylös aivoihin asti. Vaikka nuo hyvät ihmiset tässä taputtaisivat aamuun asti, niin hän ei enää voi koskettaa tuohon flyygeliin. Ja se Beethoven, joka vielä on jäljellä, sitä hän ei voi soittaa, hänen sormiensa päät menevät halki ikäänkuin piikeillä puhkaisten. Hänellähän on vaimo ja kolme pientä lasta — ei hän voi tällä lailla antaa tappaa itseään. Aivan ovensuussa seisoi pieni nainen, hartioillaan espanjalainen huivi, ja samalla hetkellä, jolloin Blume avasi oven, solui tämä toimeliaasti taiteilijahuoneeseen ja puhui täyttä vauhtia, silmissä kyyneleet:

— Jotakin niin ihmeellistä... taivaallista...! Meidän yleisö on hemmoteltu, tänne tulee kaikkein suurimmatkin taiteilijat, useimmat soittavat tyhjille huoneille, mutta jotain tällaista emme ole kuulleet. Tahtoisin välttämättä saada hetkisen tavata teitä, herra Blume: eikö sopisi huomenna? Mutta teidän täytyy kai mennä saliin, yleisö on hullaantunut teihin... Oi teidän fortenne... ja entä pianissimonne! Kuin huokaus. Mutta menkää, menkää saliin. Elän sellaisessa jännityksessä tämän viimeisen Beethoven-numeron tähden. Vain yhden ainoan kerran olen kuullut sen konserttisalissa. Mutta se onkin niin suunnaton. Tuskin voin odottaa, niin haluan kuulla tätä sonaattia. Mitä? Anteeksi, hyvä herra Blume, kiirehtikää saliin, ne taputtavat kätensä verille. Kas kun ihminen, joka on opettanut pianonsoittoa neljättä kymmentä vuotta kaikenkaltaisille lahjattomuuksille, tapaa ideaalin, niin...

Rouva Blume otti vanhan soitto-opettajattaren haltuunsa sillä vaatimattomalla sulolla, joka oli hänelle ominainen. Vanha neiti ei mielenliikutuksensa vallassa löytänyt nenäliinaansa, vaan pyyhki silmiään espanjalaiseen silkkishaaliin ja sen upeat pitkät hetaleet välähtelivät pitkin hänen kuihtuneita sormiaan ja ranteitaan. Olihan rouva Blume kappale miestään, hänelle saattoi puhua yhtä avoimesti kuin Heinz Blumelle, vieläpä tässä tapauksessa oli rouvalla se etu, että saattoi tarttua hänen olkapäihinsä ja osoittaa hänelle hellyyttä. Ja niin kertoi neiti Boraeus hänelle, että hänen vanhin veljensä oli saapunut vuorokauden matkan takaa kuullakseen Heinz Blumen. Hänen veljensä oli sellainen — köyhä, hiljainen ja vaatimaton. Hänellä oli yksi ainoa intohimo: musiikki. Ja nyt hän on niin onnellinen, että hän elää tästä konsertista taas pitkät aikaa. Kas tuossa hän seisoo — hänellä on seisomapaikka — aivan lavan ääressä hän tahtoo aina nähdä pianistin kädet, nehän ovatkin jotain niin ihmeellistä ja salaperäistä. Varsinkin tätä viimeistä Beethoven-numeroa hänkin odottaa. Nuorempikin veli, perämies Boraeus, on täällä. Hänkin on musikaalinen, tavallaan — niinkuin kaikki merimiehet, tietäähän sen, kun aina kuuntelevat aaltojen loiskinaa. Tuolla hän väliajoilla noitui ja kirosi, niin tyytyväinen hän oli, sanoi Orfeuksen ensi kertaa astuneen raatihuoneemme kynnyksen yli.

Rouva Blumen täytyi jakaa huomiotaan muuallekin päin, koska huone pian oli täynnä väkeä — eivätkö ne ymmärtäneet, ettei sovi tulla näin numeroiden välillä. Ja Heinz yhä jauhoi impressariolle samaa asiaa.

— Vaikka Bechstein olisi missä tilassa tahansa, se aina on Bechstein. Minä en soita tällä — en Beethovenin viimeistä sonaattia. Pidättekö sitä leikintekona? Tahallisesti olette pettänyt minua. Ehtoihini kuuluu aina ja kaikkialla, ettei minun tarvitse nähdä Steinwayta. Ettekö kuule eroa Steinwayn ja Bechsteinin välillä? Minä kuulen, minä. Käteni eivät kestä, eivät korvani. Yhtä mielelläni ryöstän kassakaapin, panen tulen nurkan alle, tai soitan... soitan shimmin, tai fokstrotin, tai... tai... muuta hullutusta. Minä en tällä soittokoneella soita sadannetta yhdettätoista Beethovenia, että sen tiedätte. Konnamaisesti minut on petetty.

Impressario näytti vihdoin alkavan kyllästyä.

— Hyvä on, sanoi hän, — että minäkin tiedän. Meidän Steinway on ensiluokkainen soittokone eikä sitä vielä kukaan ole moittinut. Mutta onhan vanha Bechsteinimme tuolla ravintolan puolella — pannaan miehiä vain liikkeelle, niin se sieltä tulee, mutta sittenpä herra Blumen onkin soitettava sillä, eikä saa napista. Sanon etukäteen, että naamiaisissa tässä viimein perämies Boraeus jaloillaan soitti sillä havaijilaista hytkytanssia niin että jokin kieli taisi katketa, mutta onhan Bechstein aina Bechstein, tuodaan sisään vain.

Rouva Blume astui hymyillen miehensä ja impressarion väliin.

Kyllä mieheni soittaa Steinwaylla tämän viimeisen numeron, puheli hän äänellä, jolla koetetaan taivuttaa lasta ottamaan ilkeä lääke. — Miehelläni on niin uskomattoman tunteelliset kädet, ihmisten on vaikea ymmärtää sellaista. Heinz, kyllä sinä pääset tämän yhden numeron yli. Lähde saliin...

— En pääse, en soita. Marianne, sinäkin kiusaat minua. Ja meillä kun on vain tämä ainoa ilta.

Rouva Blume katsoi miestään silmiin. Koko heidän suhteensa hellyys, muistot vaikeista eronhetkistä ja yhteisesti kestetyistä kärsimyksistä oli hänen katseessaan. Heinz Blume veti syvältä henkeään ja kiirehti saliin, jossa ihmisjoukon hurmiomainen mieliala sulki hänet kuin kuumaan usvaan. Heinz Blume teki lyhyen hermostuneen kumarruksensa, mutta suosion myrsky oli nyt sitä laatua, ettei se mennyt ohi korvan: se vangitsi. Hetkisen tuntui taiteilija pyytävän, että häntä ymmärrettäisiin. Hän levitti käsiään ikäänkuin sanoakseen: eivät ne enää jaksa. Hänen takanaan seisoi vihattu Steinway kuin mikäkin piikkitynnyri. Tyttöryhmä oikealla taputti ja tömisteli. Taiteilija teki toisella kädellään epätoivoisen eleen heitä kohden ja silloin tapahtui heidän parvessaan jotakin odottamatonta: he taivuttivat punastuen päät toistensa olkapäitä vasten ja vaikenivat. He olivat voittaneet: taiteilija astui flyygeliä kohden, istuutui ja mietti silmänräpäyksen.

Salissa ja taiteilijahuoneessa oli hiljennyt. Tyttölyseon yläluokka, joka tunsi tämän ylimääräisen kuuluvan suoranaisesti itselleen, istui liikutuksen vallassa. Vanhan maisteri Boraeuksen takkuinen olemus siirtyi narisevin saappain jonkin askeleen likemmä estraadia. Sitten oli äänetöntä, jokainen odotti henkeä pidellen, mitä tulisi.

Tuttu Chopinin preludio alkoi kehrätä hiljaisuudessa. Eikä enää ollut tätä salia, ei ihmisiä, jotka tekevät huonoja tekoja ja ajattelevat rumia ajatuksia, jotka vanhenevat arjen kuorman edessä ja paatuvat luomakunnan hädälle. Näkymätön värttinä kehräsi valonsäteitä, kentät kukkivat ja sininen auer kierteli ihmisiä, jotka olivat kauniit ja tahtoivat hyvää. Oli kuin jostain ylhäältä olisi varissut kukkain lehtiä: katoavaisuuden henkäys pani valonsäteet värähtämään, kyynel hersyi ihmisrinnoista. Sydämet tunsivat kipeässä onnessa olevansa kultaista tomua, joka värisee Jumalan hengityksestä... Ja oli kevätyö ja hiljainen virta ja puhkeavat pajut. Ja lintu visersi ja toinen vastasi, ja nuori ihminen juoksi paljain jaloin yli kasteisten kenttien ja seisoi odottaen. Ja kuuli linnun ja oman sydämensä lyönnin. Ja tunsi odotetun askeleet ja hänen huulensa omalla suullaan. Näkymätön värttinä hyrisi niinkuin kuun kehrä, viritellen veden kalvoon lumoaan. Ihmiset salissa pelkäsivät lumon loppuvan, he eivät olisi tahtoneet herätä, ja kun viimeiset helmeilevät sävelet hiljenivät niinkuin kareet, jotka ovat saavuttaneet rajansa ja sulaneet suureen vedenpintaan, oli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hengenvedot jälleen palasivat ajallisuuteen.

Taiteilijan katse pysähtyi silmänräpäykseksi siihen outoon olentoon, joka seisoi esiintyjälavan juurella, pää ulottuen senverran estraadin yläpuolelle, että Blume saattoi nähdä, minkä suunnattoman hartauden vallassa tämän ihmisen sydän oli. Kumartaessaan vaikenevalle yleisölle näki Blume laihan sinipunertavan käden, joka tarrasi kiinni lavan maalaamattomaan puuhun ja toisen, joka suonenvedontapaisesti piteli päällysvaatetta rinnan yli. Koko olento muistutti telinettä, jonka ylle on pantu miehen puku, mutta jonka silmät elävät ja ilmiantavat kärsivän sydämen. Heinz Blume tunsi tämän sydämen sykähtävän sydäntään vasten eikä enää muistanut flyygeliä ja seuraavaa numeroa. Sielussaan inhimillisen kärsimyksen myötäeläminen hän kulki tungoksen läpi. Hänen vaimonsa katse kohtasi hänet rauhoittavana ja rukoilevana — Marianne, sinä tuli pimeässä harnaavalle merenkävijälle! — ja Heinz meni kaikkien vieraiden ihmisten ohi, joita oli kokoontunut taiteilijahuoneeseen ja sanoi vaimolleen:

— Siellä on ihminen... arvokas ihminen, hän seisoo juuri lavan edessä... Ja on vielä toinenkin: vanha herra, joka tuijottaa. Vain tuijottaa. Ajattele, tässä pienessä kaupungissa: kaksi ihmistä.

Soitonopettaja neiti Boraeus hyökkäsi esiin ja puhui:

— Se on minun veljeni tuo, joka seisoo lavan edessä. Hän on tullut kaukaa. Hän kärsi paljon, oppilaat tekevät hänestä pilkkaa: milloin panevat kateederin alle herätyskellon, milloin kiinnittävät hänen selkäänsä leijan, milloin potkivat nurkkaan hänen vanhan lakkinsa. Olemme pelänneet, että hänet erotetaan. Hän rakastaa musiikkia yli kaiken... hän on harras ihminen.

— Hieno mies, lausui taiteilija vuorenlujalla uskolla.

Vastaan sanomatta hän meni saliin kumartamaan ja näki nyt vain tuon vanhan neidin veljen ja harmaahapsisen herran, joka ei taputtanut käsiään, ainoastaan nyökytti päätään ja tuijotti eteensä.

Heidän täytyy saada Beethoveninsa, jos hän heidät tuntee oikein niin he juuri tätä Beethovenia odottavat ja aikovat elää hänestä koko talven. Se täytyy soittaa tuolla terävällä remuavalla soittokoneella, jonka pormestari itse kuuluu tuoneen Hampurista. Ei voi ajatella Bechsteiniä, jonka klaviatuurilla on tanssittu merimiestansseja. Heinz Blume tunsi hermoissaan kuuman pistelevän läähätyksen, samantapaisen joka oli vaivannut häntä aikaisemmin esiintymisen edellä, varsinkin, jollei hän ollut muististaan aivan varma. Nyt hän enää harvoin sitä tunsi esiintymispelosta, mutta kyllä muiden syiden takia — jos ne tietäisivätkin mitä omistavat, ne, jotka hakkaavat polttopuita ja nukkuvat tervettä unta! Taiteilija luo hermokuumeessa, joka ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Sydän kiertyy ja huutaa yksinäisyyttä, hiljaista kotiliettä metsien ja vuorten takana. Heinz Blume kumarsi joka taholle ja pujotteli taasen ihmisjoukon läpi. Taiteilijahuoneessahan oli useita ihmisiä. Impressario ohjasi häntä erään herran ja naisen luo, joille muut tekivät tilaa, ja selitti, että he ovat itse maaherra ja hänen puolisonsa. Rouva hymyili ja alkoi heti puhella, taiteilija suuteli häntä kädelle — jos hän vain olisi käsittänyt, mitä hän hänelle sanoi, hän ajatteli jäykkää miestä kuluneessa puvussaan, tuota ihmistä, jonka sydän verenpaljaana oli ottanut vastaan soiton. Maaherranrouvan silmät olivat kosteina.

— Me pyydämme anteeksi, että tulemme näin keskellä numeroja, mutta juna lähtee ja mieheni täytyy aamulla olla virastossaan. Tämä on ollut niin ihmeellinen ilta. En tiedä, miten teitä kiittäisin. Eikö meidän vaatimaton residenssikaupunkimme voisi saada kunniaa...? Olisimme onnelliset jos tahtoisitte asua meillä — saatte olla aivan rauhassa, soitan itse jonkin verran ymmärrän taiteilijoita.

— Niin, yhtyi maaherra vuorostaan rouvansa kutsuun — tervetuloa. Teillä on todella jumalanlahja temmata kuulijat korkeampiin ilmapiireihin, puhuakseni näin korukieltä. Maailma mataloituu pahasti sodan jälkeen veijarit, salakuljettajat ja irtolaiset tanssivat tangoa virastojen pöydillä — tarkoitan tietysti asiakirjoissa. Ihminen puutuu ja paatuu sitä katsellessaan. Täytyy tulla jotain erikoista... jotain ylhäältä, joten sydän alkaisi toimia. Kamfferiruiskutus, nannanhan. Niin että tulkaa, pidämme teitä hyvänä. Jos panette arvoa sellaiselle kuin lohi ja poronpaisti, niin... Mutta leikki sikseen: minä en kärsi pikkutaiteilijoita, ne ovat pikkuleipää ompeluseuran kahvipöydällä — anteeksi, hyvät naiset — mutta taiteilija Jumalan armosta, jos saan käyttää kulunutta kieltä, se on tekijä yhteiskunnassa, se on voima, joka kutsuu ihmisen — kuinka minä sanoisin — järjestykseen. Nimittäin — niin, kyllä te ymmärrätte, herra Blume.

Maaherra oli kautta läänin tuttu siitä, ettei hän voinut lopettaa, kun oli saanut kiinni puheen päästä. Hän oli hyvä mies, »tushuuri mies», niinkuin sanottiin, mutta puuta heinää hän sekotti ja veijarit ja irtolaiset ehkä olisivat tanssineet vapaasti hänen virastonsa pöydällä, jollei hänellä olisi sattunut olemaan niin jäntevä lääninsihteeri, ja lisäksi hieno ja sivistynyt rouva. Tämä rouva nytkin huomautti, että oli kiire junalle, ja niin paikkakunnan ensimmäinen pariskunta vielä kerran painoi taiteilijan kättä ja läksi, huoneessa olijoiden kunnioittavasti tehdessä tilaa.

Heinz Blume haki vaimonsa katsetta. Meidän viimeinen iltamme! lausuivat hänen mykät, kokoonpuristuneet suupielensä. Lapset — sanoivat rouva Blumen silmät, — minun täytyy mennä lasten luo, saanko olla levollinen: pysytkö tyynenä, soitatko kauniisti Beethovenin? Ajattele niitä molempia sydämiä, jotka pitkiä aikoja tulevat elämään siitä leivästä, jonka heille nyt annat?

Heinz ymmärsi niin hyvin Mariannen! Hän nyökkäsi hänelle ja lupasi — ei voinut Mananneita mitään kieltää Marianne oli itse hyvyys. Kaikki hänessä oli, mikä on arvokasta maan päällä!

Mutta Marianne ei lähtenyt. Eikö hän sittenkään luottanut mieheensä? Vai oliko hänenkin niin ikävä tätä Beethovenia? Hänen täytyi sydän kurkussa muistaa lapsia, jotka olivat köytetyt kiinni vuoteisiinsa, jotteivät putoaisi. Ja kuitenkin hän yhä seisoi tuossa ja puheli kohteliaasti, milloin impressarion, milloin pormestarin rouvan, milloin säveltäjän — niin, mikä hänen nimensä olikaan? — kanssa. Ja vielä muita oli, jotka olivat katsoneet tärkeäksi tulla puhuttelemaan taiteilijaa jo ennen viime numeroa. Saattoi pitää sitä epähienona, mutta se ei ollut käsitettävä sillä tavalla, vaan se oli ilmaus kaupungin aivan erikoisesta musiikin harrastuksesta. Missä löytyi esimerkiksi sahanomistaja, joka siinä määrin kävi konserteissa kuin täällä herra Jokinen? Tai yhteiskoulun johtajatar, joka seitsemän tuntia päivässä opetettuaan luokilla ja rinnakkaisluokilla, vielä ylläpiti jouhiorkesteria. Sahanomistaja Jokisen poika olikin säveltäjä ja hänestä toivottiin suurta. Hän oli juuri saanut stipendin ja valmistautui lähtemään ulkomaille — Leipzigiin kai hän aikoi, sehän oli sellainen taattu vanha musiikkikaupunki. Marianne Blume sai kuulla tämän kaiken ja paljon muuta. Hän olisi sydämestään iloinnut kuulemastaan, jolleivät lapset olisi olleet hotellissa. Vaikeaa oli seurata Heinzia nyt, kun oli lapset. Ja kaikki kolme vielä sitten niin pieniä. Mutta eihän ollut voinut kieltää, kun Heinz sähköteitse kutsui, hänhän ei vielä ollut nähnyt pientä Fritziä, toista vuotta hän oli ollut Amerikassa. Ja kaikkinaisten myöhästymisten ja odottamattomuuksien takia tämä yhdessäolo supistui yhteen viikkoon. Ja sekin oli ollut kulkua kaupungista kaupunkiin, perhe-elämää junassa, kolmen pienen lapsen hoitamista, joita eivät kanssamatkustajat eivätkä hotellinomistajat tahtoneet kärsiä. Ihmiset tällä syrjäisellä paikkakunnalla olivat todella harvinaisia: saavutaan pitkien matkojen takaa ja konserteissa vallitsee niin aito innostus, ettei luulisi sellaista mahdolliseksi täällä napapiirin rajoilla. Soitto-opettajatar kertoi eri keskustelujen lomissa uskomattomalla vuolaudella rouva Blumelle kaupungin asioita ja teki sen sellaisella havainnollisuudella, että rouva Blumella oli täysin selvä kuva kaupungista ja sen arvohenkilöistä. Pormestari oli vanha rokonarpinen herra — tuolla hän istui ensi rivissä, nojaten keppinsä hopeapäähän, hän ei koskaan päästänyt tätä keppiä käsistään — alituisesti hän rettelöi nimismiesten kanssa teistä ja silloista. Onneksi nimismiehille hän joka kesä sydämensä vuoksi kävi Nauheimissa, silloin saivat nimismiehet hengittää. Rouva oli tuntemattomasta perheestä, nuori, komea ja elämänhaluinen, kaikki vieraat, koti- ja ulkomaiset kutsuttiin heille. Kyllä herrasväki Blumekin tulee kutsutuksi. Tässähän hän vasta oli, luultavasti juuri kutsuakseen huomenna aamiaiselle. Hän luulee olevansa hyvin taiteellinen, järjestää kaikki kuvaelmat ja seuranäytelmätilaisuudet — tytär näyttelee tietysti aina pääosaa, eikä opettajakunta uskalla sanoa mitään, vaikka tyttö vielä on koulussa. Se on tuo tuolla yläluokkalaisten joukossa, hänellä on vihreä puku, olisi soma tyttö, jollei tietäisi sitä liian hyvin. Pormestarinna maalaa porsliinille, vierailevat taiteilijat liehittelevät yhtä paljon äitiä kuin tytärtä — niin sanovat pahat kielet... Johtajatar Ahola on oikea koulun äiti, kyllä hän niin ymmärtää nuorison ja oppilaat häntä jumaloivatkin. Nähdä häntä, kun hän iltarukouksissa lausuu Herran-siunauksen yli lapsiensa — hän kutsuu oppilaitaan »lapsikseen», tai nähdä häntä, kun hän syksyllä perunanpaistoretkillä leikkii pesäpalloa nuortensa joukossa — hänen sydämellänsä on ollut kova kokemuksensa ja sentähden hän ymmärtää kaikki. Hän on tuo tuolla, yllä vanha hattulyyskä ja musta puku, aina hän käyttää mustaa. Ja neiti Marjonen sitten — hän edustaa taiteellisuutta kaupungissa. Hänen toimestaan tänne saadaan taulunäyttelyt ja konsertit — suoraan sanoen ei tämä impressario, tämä kirjakauppias mitään tekisi, jollei neiti Marjonen aina paimentaisi häntä ja milloin kovistaisi, milloin mairittelisi. Pastori on seitsemän vuotta — seitsemän vuotta! kiertänyt neiti Marjosta. Milloin on jo näyttänyt, että siitä jotakin tulee, milloin on väli sitten ollut kokonaan rikki. Ja nyt alkaa jo molemmille olla myöhäistä. Ja se on synti, sillä pastori kerrassaan kuihtuu. Ei, hän ei ole täällä, hän ei ole musikaalinen. Ja se se ehkä tekeekin, että sellainen taiteellinen tyttö kuin neiti Marjonen ei ole voinut päättäytyä. Uskonnon pitäisi voida heidät yhdistää, sillä neiti Marjonen on uskonnollinen — nimittäin uudenaikaisessa mielessä, mutta yhä he vain kulkevat omia teitään. Jonkin kerran heidät kuitenkin on yllätetty kirkkopuistossa. Ja silloin jo luultiin, että pamahtaa, kun täällä kävi se nuori teologi Helsingistä ja puhui saarnassaan joulun legendasta — ajatella: joulun legendasta! Silloin neiti Marjonen meni sakastiin ja he olivat pastorin kanssa kuin yksi sielu, kun he peittosivat tämän teologin. Ja kyllä hän sen ansaitsi: vihitty pappi ja puhuu joulun legendasta. Mutta naimisista ei ole tullut mitään. Sahanomistaja Jokinen taas on se, joka rahallisesti tukee kaikkea hyvää kaupungissa. Ja valtuustossa hän aina ajaa läpi kulttuuriasiat. Hän sanoo, että niin ja niin paljon kirjastolle ja niin ja niin paljon lastentarhalle ja niin ja niin paljon kaupungin koristamiseksi — mikä yhteiskunta se on, jolla ei ole kirjallisuutta ja taidetta. Vanha herra taas tuolla, tuo, joka koko ajan tuijottaa ja nyökyttää päätään, hän on entinen kaupunginlääkäri, tohtori Hanell. Ei nyt saata sanoa, että hän toimessaan olisi ollut erittäin innokas, vaikka kyllä hän tosin jonkin aikaa nautti kuuluisuuttakin, sillä hän oli keksinyt lähteen täällä rannalla, sen veden piti parantaa reumatismi, niin että silloin täällä oli potilaita kaikilta maan ääriltä, niitä kuljetettiin rullatuolissa ja ne liikkuivat kainalosauvojen avulla. Mutta tohtori Hanellin varsinainen ala oli musiikki, hän hiukan säveltelikin, täällä oli viehättäviä illanviettoja. Ja sitten eräänä aamuna, kun tohtori oli matkalla sairaalaan, putoaa tiilikivi uutisrakennuksen telineiltä, tohtori menee tainnoksiin, kannetaan sairaalaan, todetaan aivotärähdys ja sen jälkeen on hän mennyttä. Muisti on mennyt ja työtarmo. Häntä on hoidettu kotona ja ulkomailla, mutta muisti pysyy poissa. Pojat elättävät isänsä, eihän eläke riittäisi. Hän ei juuri missään liiku, näin hän joskus tulee suuriin konsertteihin — niin sääli! Hänellä oli liian arat hermot.

Rouva Blume ajatteli itsekseen, että neiti Boraeuksesta varmaan olisi tullut huomattava voima näyttämölle. Hän maalasi henkilönsä niin, että ne suorastaan kuuluivat ikäänkuin paikkakunnalla täysin vieraan Marianne Blumen tuttavapiiriin.

Jollei olisi ollut pelkoa lapsista. Hän oli köyttänyt heidät kaikki kolme riippumattoihin — se oli paras keino, hän kuljetti aina riippumattoja mukanaan. Ensin oli tarvittu yksi — silloin hän melkein säännöllisesti seurasi Heinziä konserttimatkoilla, sitten oli pitänyt hankkia toinen riippumatto ja nyt niitä oli kolme — ja kohta neljä. Mutta matkustaminen oli myöskin käynyt mahdottomaksi. Nyt oli miltei ainainen ero, kirjeettömyys ja levottomuus. Heinz ei kirjoittanut, hänen kätensä eivät sietäneet sitä. Onneksi oli huvila ostettu silloin, kun konsertit vielä jotakin tuottivat. Nyt antoi taide niukan, hyvin niukan leivän. Tämäkin Heinzin suloinen päähänpisto kutsua heidät kaikki tänne, se oli tullut kalliiksi. Taide ei elätä ja kuitenkin on aina niitä, jotka antautuvat sen papeiksi ja papittariksi ja ihmiset sanovat sen kuuluvan kulttuuriin.

Rouva Blume huomasi, ettei Heinz enää puhunut mitään soittokoneesta. Hän pyysi lasin vettä, pyyhki kätensä nenäliinaan ja seisoi hetkisen selinpäin huoneeseen. Sitten avasi impressario oven ja Blume kiiruhti, koko olemus vangittuna Beethovenin sävelluomaan yleisön eteen. Marianne Blume tiesi millaista se oli: hänen miehensä sieluntila hehkui tuollaiseen suureen numeroon käydessä kipua, joka ensi sävelten soitua alkoi vaihtua riemuksi ja viimein hurmioksi. Mutta soittokone ei tänä iltana auttanut yli kivun, päinvastoin. Ettei Heinz vain heittäisi kesken tai hätääntyisi. Hänellä oli pettämätön muisti, mutta tänään hänen hermonsa olivat tavallista aremmat. He olivat molemmat huonosti nukkuneet, koko viikon valvoessaan lasten tähden. Kunhan menisi onnellisesti tämä ilta. Heillä oli vain muutama tunti junan lähtöön ja sitten kuusikymmentäkolme konserttia. Nimittäin Heinzillä. Hän, Marianne, ja lapset odottaisivat Marienhofissa. Heillä oli edessään neljännen pienokaisen maailmaan-tulo. Kunhan se olisi tytär, he toivoivat molemmat tytärtä. Sille oli jo ajateltu nimikin, Heinzin äidin nimi, Hannah.

Nämä ajatukset ajelehtivat rouva Blumen mielen pohjalla. Etualalla tapahtui kaikenlaista muuta.

Impressario puhui hänelle hiljaa:

— Kun menestys nyt on ollut näin suuri, niin voi kyllä antaa toisen konsertin.

— Niin, kuiskasi rouva Blume, — mutta mieheni ei enää toista iltaa soita tällä koneella. Ei, minä tunnen hänet.

Pormestarilla on pieni Bechstein, kyllä sen sieltä saa pormestarinnahan taas tänään on seitsemännessä taivaassa.

— Se on toinen asia. Mieheni ehkä voi viipyä, hänhän lähtee itään päin. Minun ja lasten kyllä täytyy olla junassa kello neljä. Mutta luuletteko, että tulee väkeä? Muistaakseni sanottiin, että tämä on liian pieni paikkakunta.

— Ei voitu odottaa tällaista menestystä. Toisessa konsertissa kyllä vaaditaan modernimpi ohjelma. Jokinen, meidän säveltäjämme, tuolla juuri kuului pormestarinnalle sanovan, että olisi hauskaa kuulla jotain modernia.

— Kyllä miehelläni on suuri ohjelma sitäkin lajia.

— Ei se tarvitse olla sitä viimeistä muotia — siitä ei kukaan saa tolkkua, mutta siltä väliltä.

— Puhukaa mieheni kanssa, kun hän tulee. Minun täytyy valitettavasti lähteä.

— Ei suinkaan rouva Blume lähde kesken. Aikovat pyytää herrasväet illalliselle.

— Kiitoksia hyvin paljon. Mutta minä olen levoton lapsista...

— No täytyyhän syödä. Kyllä ne hotellin neidit käyvät katsomassa lapsia. Otetaan vain uusi konsertti ylihuomenna, saattaa olla vaikka matinea, kun on sunnuntai. Kyllä se puhe siitä Bedhsteinistä sellaista lapsellisuutta oli — sehän menee Steinwaylla niin että silmiä huikaisee. On se aika jehu pianistiksi, tämä herra Blume.

— Te ette aavista mitä jokainen esiintyminen miehelleni maksaa! pääsi rouva Blumelta kuin vahingossa. Samassa hän jo koetti tehdä tyhjäksi äskeisiä sanojaan:

— Tarkoitan vain, että taiteilijan aina täytyy keskittää itsensä äärimmilleen.

— Noo, kun on sellainen rutiini kuin herra Blumella, niin puistelee hihoista vain.

Rouva Blume huojutti päätään ja hymyili hiukan. Ei kannattanut puhua siitä asiasta. Sitä ihmiset tavallisesti eivät ymmärtäneet. Molemmat seisoivat ääneti ja kuuntelivat mahtavia kaikuja salista. Rouva Blume viipyi, se oli yhtäkaikki Jumalan saarnaa tämä. Hänellä ei ollut tarmoa lähteä. Nyt ei hän taasen pitkään aikaan saisi kuulla Heinziä. Hän tuntui unohtavan, että soittokone oli hänelle vieras. Nyt se kuului — Marianne Blume kuumeni, tuntiessaan miehensä kärsimyksen. Sitten hellitti. Hurmio otti taiteilijan valtoihinsa. Hänen vaimonsa pidätti kyyneliään. Tätä sonaattia hän oli kuunnellut hotellin verannalla istuen, silloin kun he vastanaineina viettivät jonkin aikaa Spalatossa. Hotelli oli miltei tyhjänä, sillä oli helteisintä kesää. Mutta kadulle pysähtyi aina ihmisiä. Nyt hän seisoi täällä korkealla pohjoisessa eikä voinut lähteä, vaikka hänen pienet lapsensa odottivat.

On omituista seurata tuollaista suurta ohjelmanumeroa seinän takaa. Taiteilija on toinen henkilö, toinen on satapäinen mykkä, henkeä pidättävä hiljaisuus, jonka kuulijakunta muodostaa. Jollakin tavalla nimittäin kuuluvat myöskin tämän kuulijakunnan vuorosanat. Tuntee, ettei soitto kajahda tyhjässä salissa. Tänään kuulijakunnan hartaus täytti huoneen kuin uhrisavu kirkon. Salissa mahtoi vallita täydellinen jumalanpalvelusmieliala ja kun viimeiset sävelsoinnut kajahtivat, oli kuin huoneen holvit olisivat kohonneet ja jokin suuri mielenmuutos tapahtunut. Elämänparannus.

Oven avautuessa näki rouva Blume miehensä nostavan käsiään ikäänkuin ne olisivat tihkuneet verta. Hän riensi häntä vastaan ja lausui silmillään: katso, nyt se on ohi! Salissa aaltoili jo ihmisjoukko. Kaikki tunkivat lähemmäs esiintyjälavaa ja kättentaputus vyöryi kuin jonkin maanvieremän pauhina. Taiteilijahuoneeseen tunki väkeä, nimiään mainitsematta ihmiset tulivat painamaan taiteilijan käsiä. Kun hän meni saliin, näyttivät he aikovan tarttua hänen vaatteensa liepeeseen lopullisesti parantuakseen. He odottivat vielä viimeistä ihmettä, sitä jonka vaikutus kestäisi ikuisesti, eivätkä poistuneet salista.