Part 6

— No niin, olen sinulle suora, en voi muuta, vanhan ystävyytemme nimessä. Sinä kuljet ja ajattelet sairaita ajatuksia — ei, ei, älä keskeytä. Katso, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa ja minä tiedän myöskin, miten tulet terveeksi. No, tiedän jumaliste, mikä sinut parantaa...

— Urheilu tietysti! pääsi Väinö Lehtisen huulilta ja vimmoissaan tarttui hän sivuvaunun laitoihin, hypätäkseen alas — Lienen minä sairas minäkin, mutta en ole sittenkään niin sairas kuin sinä. Sinä kuljet ja luulet, että tuolla hosumisella parannat ruton ja syövän, että tuolla tyhmällä leikillä pelastat ihmiskunnan — onko se, hitto vie, tervettä?

Matti Jäykkä naurahteli.

— Puhut kuin minun suullani, vanha ystävä, sanoi hän ystävällisesti. — Niin juuri minä uskon. Minä aion tuella leikeilläni parantaa ruton ja syövän — nimittäin henkisen. Ja urheilulla pelastetaan ihmiskunta, sinä siihen luettuna. Jos sinä puoli vuotta olet seurannut neuvojani, niin minä takaan, että saat sen vastahakoisen tytön joka nyt sinua nauraa pitkin kaupunkia. No, minä vakuutan: puolen vuoden kuluttua hän on sinun. Jos hänet silloin vielä huolit. Katso, jos sinä kuuntelet minua, niin sinusta tulee mies, terve mies ja komea — ja voi, voi: tytöt tappelevat sinusta. Katsos nyt tuonne!

He näkivät urheilukentän auringonpaisteessa ja pari kolmekymmentä nuorta miestä, jotka eri haaroilla ryhmissä leikkivät, juoksivat tai harjoittivat jotakin muuta urheilun haaraa. Voimakkaat jäsenet tottelivat notkeina tahdon käskyä, poskilla hohti nuoruus, silmissä iloisuus ja huolettomuus. Kaunista tämä oli!

— Sinä kai luulet, että nämä ihmiset eivät tunne surua ja kärsimystä? Niin kai — sinä vain ne tunnet! Tuo poika tuolla on juomarin lapsi ja asuu pienessä huoneessa isän, äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa. Äidillä on keuhkotauti. Seitsemän viikkoa sitten hän tuli tänne — vakuutan, ettei häntä tunne samaksi. Tuo tuolla oli humalapäissään rikkonut kalliin lasiruudun, hän luuli ruutua oveksi ja puski siihen kaikin voimin. Kun tämä tuli vanhojen kolttosien lisäksi, joutui mies vankeuteen. Sieltä tullessa oli hän päättänyt etsiä vanginvartijansa ja antaa häntä selkään siksi, että hän oli »kiusannut» häntä. Hän mietti tätä asiaa yöt päivät, siitä tuli hänelle ikiliikkuja niinkuin sinulle tytöstäsi. Sitten hän joutui tänne kentälle. Nyt hänellä on kauppapalvelijan toimi eikä hän enää ajattele viinaa eikä... Tuo ylioppilas tuolla — mutta hänet sinä tunnetkin. En puhu hänestä. Niin, katso, tämä reipas elämä luonnon helmassa tekee terveeksi. On niitä suruja muillakin, niinkuin näet. Mutta lähdetäänpä nyt pukeutumaan, saat minun tamineeni, minulla on täällä useampia vaatekertoja. No ja sitten käyt täällä säännöllisesti, ja puolen vuoden perästä olet toisenlainen mies.

— Ah, sinä Matti Jäykkä, mikä sinä oletkaan! sanoi Lehtinen pukuhuoneessa riisuessaan kenkiä jaloistaan — Vai luuletko todellakin...? Mutta ei, sinä et tiedä...

— Laita itsesi nyt vain kuntoon, on jäljellä vielä viisi minuuttia. Täällä täytyy olla täsmällinen.

— Ei mutta kun minä sanon sinulle, ettet sinä tiedä, mitä hän on sanonut minulle.

— Kyllä minä tiedän, mitä tyttö sanoo miehelle, kun hän on heikkona hänen edessään. Minä olen itse — no, voinhan sen sanoakin, jos tahdot. Tai paras olla kaivelematta ikäviä asioita. Minä olen minäkin aikanani ollut hyvin sairas ja saanut rukkaset. Se oli jo kouluaikana. Mutta sitten sain kukkaset ja hän on nyt minun vaimoni. Hän istuu tavallisesti siinä »kalossissa», missä sinä tänään. Elämä on oikein mukavaa. Mutta pidähän hiukan kiirettä, veliseni.

— Niin mutta, alkoi Väinö Lehtinen, — minulla on sellaiset velat, että nekin yksinään tekevät ihmisen hulluksi.

— Ne ovat pahat, myönnän sen. Mutta terve ihminen kamppailee niidenkin kanssa ja kukistaa ne.

— Ei kuule sinä, tämä on rutihullua. Jos minä tämän kerran täällä kentällä hulluttelen, niin huomenna minä jo taas kuljen tuolla revolveri taskussa.

— Vai revolveri! Näytähän tänne, minua huvittavat kaikki aseet. Mitä merkkiä se on?

Siinä se nyt oli Matti Jäykän kädessä tuo juhlallinen pieni kappale, jonka piti lopettaa Väinö Lehtisen elämä. Matti tarkasteli sitä ja kiitteli hyväksi.

— Kaunis vehje, oikein kaunis. Mutta et sinä sitä enää omaa itseäsi vastaan käännä, kunhan vain totut ruumiisi hoitoon. Elämä tulee sitten niin rakkaaksi, sen takaan. Urheilija on aina hyvällä tuulella. Tuossa saat — tästä puoleen sinä vain puolustat sillä kallista henkeäsi.

He tulivat portaille ja ulkoilma laskeutui vilvoittavana paljaiden jäsenten ympärille. Auringonpaisteessa lenteli palloja kuului reippaita huutoja ja näkyi nuoria miehiä virkeässä toiminnassa.

Terveys, ajatteli Väinö Lehtinen, — olisiko terveys täällä? Sen oli aika näyttävä.

Matti Jäykkä asteli kuin kenraali poikiensa joukossa, lasketti pilapuheita ja komenteli. Ennen pitkää oli Väinö Lehtinen esitetty lupaavana rekryyttinä ja saanut paikkansa kentällä.

ALASIMENA JA VASARANA

Pienen Simo Koivumäen elämässä ei ollut sattunut mitään muistamisen solmukohtaa ennenkuin hän oli kolmivuotias. Silloin tuli eräs yö.

Siihen asti oli kaikki ollut hiljaista, tasaista ja iloista. Äiti tuli ja antoi maitoa mukista, se oli Simon oma muki. Äiti nosti ikkunaan ja näytti, että siellä on haua. Isä toi kaupungista hauan. Aino sanoi, ettei se ollut haua vaan kissa, mutta Simo tahtoi, että se on haua. Se oli Simon oma haua ja se nukkui Simon kanssa. Se ei sanonut mitään, Toivo sanoi, ettei se ollut haua eikä kissa, vaan leikkikalu. Seinillä oli kauniita sinisiä kukkia, niitä oli paljon. Ne olivat heti siinä, kun silmät avasi, mutta niihin ei voinut koskea, silloin niitä ei ollut. Ikkunalla oli kaksi kukkaa ja ne olivat, kun niihin koski. Ei saanut repiä lehtiä eikä kukkia, ainoastaan kauniisti haistella. Isä istui ikkunan luona ja leikki kengillä ja kapuloilla. Isä takoi vasaralla ja veti pitkää lankaa. Isä ei leikkinyt, vaan neuloi kenkiä, sanoi äiti. Isä tekee Simolle pienet kengät, kun Simo tulee vähän suuremmaksi. Ne ovat Simon omat kengät. Ainolla on kengät ja Toivolla ja Väinöllä ja Lainalla. Toivolla ja Väinöllä ei ole kenkiä, vaan saappaat. Simo tahtoo myös saappaat, Simo on poika.

Simo istui hiekassa pihamaalla ja nauroi. Oli paljon lapsia eikä olisi tarvinnut mitään vaatteita. Isot lapset juoksivat ja huusivat. Iso poika heitti kivellä lintua, se oli kyyhkynen. Kyyhkynen itki. Tytöt sanoivat, ettei saa tehdä pahaa kyyhkyselle, mutta poika teki ja nauroi. Simo nauroi myöskin. Simo nousi ylös hiekkaläjästä ja juoksi. Hän tahtoi heittää kiveä lintuun. Lintu lensi.

Simo kaatui, teki kipeää, Simo itki. Kädestä tuli punaista. Se oli verta. Paha kallio, kun teki lapselle pahaa, jalkaan koski ja Simo itki. Aino tuli ja vei Simon sisään. Isä yski ja pani maata. Simokin pani maata. Ei ollut yö, äiti oli poissa, äiti tuli vasta illalla. Silloin saivat kaikki voileipää ja hyvää ruokaa ja sitten panivat kaikki maata. Äiti otti Simon syliinsä ja Simo nukkui siihen. Toisinaan oli äiti kotona koko päivän, se oli sunnuntai. Äiti puki lapsen ylle puhtaat vaatteet ja kauniin kauluksen. Kaikki lapset saivat puhtaat vaatteet, isot lapset pukivat itse ylleen. Äiti ja isä menivät kirkkoon, yksi suurista lapsista pääsi mukaan. Kirkossa ei saanut nukkua. Simo oli vielä liian pieni. Mikä se on kirkko? Se on Jumalan huone, siellä saarnaa pappi ja veisataan kauniita virsiä, siellä on alttari ja hopeiset kynttiläjalat ja kaunis _kuva_... Mikä se on alttari? Se on sellainen, jonka päällä pidetään raamattu ja pappi seisoo siinä ja messuaa ja rukoilee. Simo saa nähdä jahka kasvaa.

Taivaasta putosi valkoista, se oli lunta. Oli kylmä, lammas antoi lämpöiset kintaat, lammas oli hyvä. Pihamaalle tuli pieniä rekiä, jotka olivat kelkkoja, ja lapset huusivat ja nauroivat. Tuli myöskin sellaiset pitkät kengät, jotka olivat sukset. Missä ovat Simon omat sukset, Simo tahtoo omat sukset! Simo saa, kun Simo tulee suureksi. Onko Simo huomenna suuri? Ei tehnyt kipeää, kun putosi. Helisi ja kilisi, kun ptruuat juoksivat. Aino antoi linnuille leipää, kun eivät ne voineet syödä lunta.

Isä oli väsyksissä eikä mennyt kirkkoon, isä puhui vasarasta ja alasimesta. Vasara oli se, joka löi ja alasin oli se, johon teki kipeää. Paha vasara! Isä puhui yksinään, vaikkei ketään ollut huoneessa. Äiti tuli pyykkituvasta ihan märkänä. Silloin tehtiin tulta ja keitettiin kahvia ja ruokaa.

Äiti lähti matkalle ja toi pienen lapsen. Se oli Simon ja Ainon ja Toivon ja kaikkien sisar. Se makasi Simon kehdossa, Simo antoi mielellään sen maata. Simo makasi isän kanssa. Pikku lapsi oli Helmi, se ei osannut puhua, se itki ja nauroi. Sille ei saanut tehdä pahaa. Äiti osti paljon pullaa ja tuli setiä ja tätejä ja pappi. Pappi luki kirjasta ja pani vettä Helmin pään päälle, niin että Helmi itki. Äiti ei torunut pappia. Kaikki lapset saivat konvehtia ja limonaatia ja omenaa. Aino säästi omenan ja konvehdin, Simo söi kaikki ja pyysi lisää ja äiti antoi. Pappi sanoi, että isän pitää mennä tohtorin luo. Salmisen setä otti Simon syliinsä ja kysyi kuinka vanha hän oli. Simo vastasi: kolme vuotta. Salmisen täti kysyi äidiltä, eikö Simo pääsisi heidän kanssaan sunnuntaina saareen. Mikä se on saari? Kuinka paatti menee veden päällä?

Tähän tapaan oli Simon elämä kulunut. Se oli ikäänkuin liukunut veden päällä. Sitten tuli eräs yö.

Simo heräsi siihen, että isä huusi äitiä. Oli pimeä. Isä tarttui kiinni Simoon ja ravisti häntä. Simon olkapää kävi aivan märäksi. Mitä isän kädessä oli? Isä käski herättää äidin. Simoa nukutti ja isä nousi itse. Äiti nousi ja otti tulta. Ja silloin hän rupesi huutamaan ja itkemään, että voi Herra Jumala, nyt se on saanut verensyöksyn. Äiti herätti heti suuremmat lapset ja käski heidän mennä naapuriin, että soittaisivat tohtorille. Salmiselle piti mennä, ne auttavat.

Isä makasi vuoteessaan silmät kiinni ja verta oli hänen vaatteillaan ja peitteellä ja käsillä.

Pieni Simo seisoi paljasjaloin lattialla vuoteen luona ja katseli isää. Häntä paleli, hänenkin paitansa oli veressä. Äidillä ei ollut aikaa häntä ajatella. Äiti otti piirongin laatikosta puhtaita lakanoita ja rupesi tekemään tulta hellaan. Äiti itki. Kun tuli oikein kylmä, rupesi Simo kapuamaan äidin vuoteeseen ja äiti huusi hänelle, ettei saa mennä. Ja meni taasen piirongille ja etsi jotakin. Sitten hän kutsui Simon ja alkoi riisua häntä. Ja veti hänet lieden luo ja hieroi häntä. Ja painoi hänet vastaansa, puki ylle uuden paidan, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseensa. Ja laski hänet siihen omalle paikallensa pienen Helmin viereen ja peitti hänet aivan huppuun. Ja koko ajan vuotivat hänen kyyneleensä. Ja isä äänteli jotakin, jota ei voinut ymmärtää. Simokin itki, koska äiti itki. Hän olisi tahtonut äitiä viereensä, mutta äidillä oli paljon tekemistä, äiti pani vettä tulelle, ja meni sitten isän luo.

Isot lapset tulivat, setiä ja tätejä tuli, huone oli ihan täynnä, kaikki kävelivät hiljaa ja puhuivat hiljaa, katselivat isää ja sanoivat, että hän kuolee. Salmisen täti sanoi sen isälle itselleen, mutta ei isä kuullut. Aino itki, Simokin itki. Ei ollut hauskaa. Simo olisi tahtonut nähdä tohtorin, mutta hän nukkui eikä havahtunut ennenkuin aamulla.

Sen aamun hän muisti.

Sähkö paloi katossa ja tuli oli liedessä ja kahvi hajusi hyvältä. Äiti ei ollut sisällä eivätkä isotkaan lapset. Simo nousi istumaan ja näki, ettei Helmi nukkunut. Hän siristeli silmiään, kun sähkö teki kipeää, ja maiskutteli suutaan. Isä makasi vuoteessaan, hän ei nukkunut, silmät olivat ihka auki. Lakanat olivat puhtaat ja isän kädet olivat ristissä rinnalla. Voiko olla kuollut, vaikka silmät ovat auki? Simo tahtoi huutaa. Äiti, miksei äiti tule?

Silloin rupesi isä puhumaan. Ja hänellä oli sellainen ääni kuin papilla, kun hän risti Helmin. Eikä isä yhtään liikkunut, eikä isän puhetta voinut ymmärtää. Hän sanoi sanat harvaan ja selvästi, mutta ei vain voinut ymmärtää. Vasarasta ja alasimesta hän puhui.

— Nyt on sitten taas se aika, että on alasimena. Toisena tai toisena pitää olla. Jos on vasarana, niin aina sortaa tai lyö toista. Tai elämää sortaa. Ja kun taas joutuu alasimeksi, niin elämä lyö ja sortaa. Että miksikä se niin lie määrätty. Ei voi tietää. Nyt on sitten taas alasimena-olo. On sitä vasaranakin oltu, vaan tuskinpa enää se aika tulee. Eikä tulekaan. Vasarana ja alasimena ja alasimena ja vasarana siihen asti kun viimeinen isku kaataa. Kohta se on käsissä sekin. Ei ymmärrä, ei ymmärrä.

Simo kuunteli ja pelkäsi. Jollei äiti olisi pian tullut, niin hän olisi huutanut. Ei ollut koskaan ollut tällaista. Mutta äiti tuli ja toi puodista maitoa, ja meni ensin ja koetti isän käsiä ja sanoi jotain isälle. Ja tuli sitten katsomaan Helmiä ja hymyili hänelle. Silloin Simo kävi kiinni äidin kaulaan ja sai itkunsa tukahdutetuksi äidin kainaloon. Ja joi maitoa, kun äiti antoi.

Tohtori oli käynyt yöllä, kun Simo nukkui. Simo ei nähnyt häntä, oliko hän samanlainen kuin pappi? Hän oli sanonut, että isä voi kuolla, mutta voi vielä vähän elääkin. Sairashuoneelle isän piti lähteä. Isässä oli keuhkotauti. Mikä vasara lyö isää? kysyi Simo. Ja äiti sanoi: tauti. Vasara löi myöskin Simoa, Simossa oli myöskin keuhkotauti. Tohtori sanoi sen, Simo näki tohtorin, mutta hän oli vanha herra ja hänellä oli silmälasit. Ei tehnyt kipeää kun vasara löi, oli hauskaa, sai paljon kaikkia hyviä ruokia ja äiti oli kotona ja piti sylissään.

Nyt lyö vasara Simoa ja Simo on alasin, mutta kyllä Simokin lyö alasinta, jahka tulee suureksi, sanoi Simo.

Sitten tuli taas sellainen väliaika. Isä oli poissa, isä oli mennyt Jumalan luo. Se oli tapahtunut sillaikaa, kun Simo oli siirtolassa. Äiti oli aina poissa, hän oli mennyt jo kun Simo heräsi ja Simon oli jo hyvin uni, kun hän tuli kotiin. Aino ja Toivo ja Väinö kävivät oikeaa koulua ja Laina kävi leikkikoulua. Simo ja Helmi olivat Salmisella. Salmisen täti torui, vaikka äiti maksoi hänelle siitä, että hän katsoi heitä. Liisa oli vuotta vanhempi kuin Simo. Liisa oli kiltti, Liisa osasi jo lukea ja Liisa opetti Simollekin. Simoa rupesi nukuttamaan. Pyhänä oli äiti kotona ja silloin tuli Liisa Simon kanssa heille. Äiti lupasi, että Simo pääsee kirkkoon. Suksia ei äiti voinut ostaa, ei ollut rahaa. Äiti pesi herrasväen pyykkiä. Äidin käsistä tuli verta, hän voiteli niitä ja pani yöksi käsiin valkoiset kintaat. Toivo oli jo juoksupoikana kaupassa. Hän toi kotiin omenia, kun ne siellä rupesivat pahentumaan. Ne olivat hyviä omenia. Ja karamellia hän toi. Salmiska sanoi, että Simo oli ottanut Liisan valkoiset kintaat, äiti löi Simoa. Mutta ne olivatkin puulaatikon takana. Äiti otti Simon syliinsä ja antoi hänelle kahvia. Simo kävi usein näyttämässä itseään tohtorille. Oli monta tohtoria, vanhoja tohtoreja ja nuoria tohtoreja. Vahvistavaa ruokaa, he sanoivat. Oli vielä yötä, kun äiti jo meni työhön. Jonkin kerran äiti otti Simon syliinsä ja itki. Äiti ei sanonut, miksi hän itki, vaikka Simo kysyi. Ainokaan ei sanonut, mutta Laina sanoi tohtorin puhuneen, että Simokin kuolee.

Simo ei tahdo kuolla, Simo tahtoo tulla suureksi, Simo tahtoo sukset ja kellon, Simo lyö vielä vasaraa, Simo ei tahdo kuolla!

Äiti ei ollut tätä kuulemassa, äiti pesi herrasväen pyykkiä. Simo juoksi ulos, pihan perälle, sisään siitä ovesta, minkä vain näki avoimena, tunkeutui halkoliiterin nurkkaan ja itki.

Pojat tiesivät kaikki, että Simo kuolee. He eivät tahtoneet häntä leikkimään kanssaan, ja kun hän yritti sytyttää paperossinpätkän, niin he rupesivat nauramaan ja sanoivat, että kaikki tässä polttelevatkin, tuommoiset! Ja Leinon Santtu huusi ääneen, niin että kaikui yli pihan: kuolee se, sen se on näköinenkin. Ja Sööterluntin Jonni käski mennä leikkimään tyttöjen kanssa.

Äiti ei antanut Simon oppia lukemaankaan. Lieneekö äiti uskonut hänen niin pian kuolevan, ettei kannattanut ryhtyä vaivannäköön. Liisa opetti Simolle lukemisen salaa. Eikä se ollut vaikeaa. Hauskaa se oli. Eikä äiti torunut, kun Simo luki hänelle Hiihtäjän laulua, vaan tuli iloiseksi ja sanoi, että ehkä lapsi paraneekin. Kerran kun Simo jo makasi, oli heillä vieraita vaimoja odottamassa äitiä. Ja Simo kuuli miten he puhuivat.

Ei suinkaan siitä ihmistä tule, niin on kovin huonon näköinen.

Paras olisi, että Jumala ottaisi pois kitumasta.

Ja olisi helpompaa äidilläkin. Aijai, on siinä raatamista, kun on noin monta näitä lapsia.

Terveitten kanssa sentään aina menee, mutta sairaus kun tulee, niin siinä sitä käskee. Ja entäs sellainen pitkäaikainen kituminen niinkuin sekin keuhkotauti.

Kyllähän se taivaallinen isä tietää mitä tekee, mutta en minä vain äitinä rukoilemisella viivästäisi lapsen oloa täällä murheen laaksossa. Pahuutta täällä oppii, mitäs muuta.

Katsokaas nyt, hyvät ihmiset, miten se on valkoinen — ei, ei se elämään jää. Että vieläköhän tuo hengittää?

Simo hengitti ja Simo oli elossa. Mutta hän muisti isää sinä aamuna, jolloin isä oli puhaltanut ulos lämpöisen verensä ja makasi valkoisena ja puheli vasarasta ja alasimesta. Pojasta tuntui siltä kuin hän nyt olisi ollut tässä juuri samalla tavalla. Hänellä ei ollut yhtään voimaa. Vasara löi ja löi. Hän huutaa pian, niin tukalaa hänen on olla. Silloin rupesi Aino puhumaan.

Äiti uskoo hänen paranevan. Ja me kaikki toivomme, että hän paranisi. Hän on oikein hyvä poika.

Silloin Simosta taas tuntui, että hän otti kiinni vasarasta, ettei se enää saanut lyödä häntä. Ei hän vielä kuole, vaikka ne sanovat. Äiti uskoo hänen parantuvan ja kaikki lapset toivovat hänen paranevan. Häntä rupesi naurattamaan ja hän kääntyi nopeasti seinään päin, etteivät ne näkisi kuinka hän nauroi.

Salmisella oli nyt oma liike ja oikein ovella kirjoitus »Räätälinliike» ja ikkunassa ihmisenkuvia. Hän otti Simon asiapojaksi, piti lähteä viemään laskuja ja sanoja ja tuomaan rahoja kotiin. Liisa kävi koulua, Liisalla oli hyvin kaunis sininen hame ja punainen nauha palmikossa. Niin kaunista kuin Liisa ei ollut. Räätäli ei lähettänyt Liisaa, hän oli ainoa lapsi. Mutta jonkin kerran kun oli paljon kantamista, meni Liisa Simon mukaan.

Minä nain Liisan, ajatteli Simo.

He kävelivät rinnan, käsivarrella kauniisti silitettyjä vaatekappaleita, ja Simo koetti astella tahdissa Liisan kanssa. Mutta Liisa otti milloin pitkän, milloin lyhyen askeleen ja pysähtyeli ikkunoihin katselemaan.

Vasen, oikea, vasen! komensi Simo.

Mutta Liisa vain nauroi eikä muistanut, mikä jalka oli vasen ja mikä oikea.

Oli kauniita kenkiä. Ja Liisa valitsi kaikkein kauneimmat valkoiset ja sanoi, että ne ovat hänen. Simo valitsi suuren-ihmisen kengät ja sanoi, että hän antaa ne äidille, kun saa rahaa. Ja otattaa korot matalammiksi. Liisa otti suurimman punaisen omenan ja rinkelin, jossa oli rusinoita ja mantelia ja sokeria päällä. Ja Simo otti sukset ja hiihtopaidan. Ja sitten he menivät eteenpäin ja ottivat kirjakaupasta kauneimmat kuvat ja kangaskaupasta kankaat. Tietysti ne kaikki jäivät sinne, ajatuksissaan vain he olivat ne ottaneet, ja se oli yhtä hyvä. Mutta kun he tulivat kotiin, niin Liisan isä kysyi, missä he olivat viipyneet ja sanoi, ettei enää saa viipyä sillä lailla. Eikä Liisa enää päässyt mukaan.

Simo kulki taas yksin asioilla ja katsahteli kauniisiin tavaroihin ikkunoissa. Hän ajatteli, että sininen kaulahuivi on Liisan ja harmaa villaröijy on äidin ja satukirja on Ainon. Mutta sukset ovat hänen.

Kun kuukausi on lopussa, saa hän paljon rahaa mestarilta ja silloin hän ostaa sukset. Ei ollut jäljellä kuin kuusi päivää.

Tuli kylmiä sateita, pojan jalat kastuivat. Häntä yskitti ja väsytti. Hänen täytyi istua penkille. Olkapäitä kylmäsi. Ihmiset pysähtyivät katsomaan, kun hän yski.

Lähde pois, lapsi parka, sanoi vanha rouva, saat kuolemantaudin.

Simo pelkäsi äidin kieltävän häntä menemästä mestarin asioille. Silloinhan hän ei saisi palkkaansa eikä voisi ostaa suksia. Sukset maksoivat viisi markkaa pari. Oli kylmä, jalat olivat läpimärät, tuli lumiräntää, pian on suksikeli, etteihän hän vain saisi kuolemantautia. Surisikohan Liisa jos hän kuolisi? Nyt ei ollut penkkiä missään. Äiti häntä surisi. Kunhan jaksaisi juosta. Kengät ovat rikki. Äiti sanoo varmaan, että pitää ostaa kengät eikä suksia. Jos saisi kengät ja sukset.

Tuolla ne kengittävät hevosia ja pajassa on lämmin. Hän poikkeaa sinne pieneksi hetkeksi. Jos mestari kysyy, niin hän sanoo, että hän meni kuivattamaan vaatteitaan. Aivan lyhyeksi hetkeksi vain.

Kalke kuului kadulle asti. Hän katseli portista ja näki pihan perällä pimeän vajan, jossa kipunat räiskyivät ja punainen valo leiskahti yli seinien. Tuntui paremmalta, kun vain näkikin tuon lämpöisen paikan. Pieni koira juoksi edellä ja Simo käveli perässä. Lämmin hohti vastaan pihalle asti. Siellä oli hevosia ja rattaita. Ei kukaan nähnyt häntä, hänhän oli vain pieni poika ja kaikki, jotka liikkuivat tulen ympärillä, olivat suuria miehiä. Poika nojasi ovenpieleen ja olisi mielellään mennyt likemmä, mutta ei uskaltanut. Siltä puolelta hohti lämmin, missä taottiin, toiselta puolen tuli kylmä viima. Seppä oli punainen kuin mikäkin satuvuoren asukas ja rauta oli niin punaista, että se oli valkoista. Noin vasara lyö, ajatteli Simo. Mutta alasin ei mene rikki, se pysyy paikoillaan. Hampaat kalisivat suussa. Iskut tärähtivät läpi koko ruumiin. Seppä nauroi ja huusi jotain koiralle. Kipunat räiskähtivät seinään asti. Simo tunsi olevansa hyvin pieni poika. Olenkohan minä jo saanut kuolemantaudin? ajatteli hän. Sitten hän muisti isää, miten isä oli puhunut vasarasta ja alasimesta, varmaan isäkin oli näin katsellut, kuinka vasara löi. Ehkä isäkin oli saanut kuolemantaudin näin syyssateessa. Itkisiköhän Liisa?

Silloin poika tunsi, kuinka jotain märkää kuumaa tuli hänen kaulalleen ja käsilleen. Isä, isä...!

* * * * *

Hän luuli, että oli aivan pieni poika, että tuli paloi liedessä ja äiti oli hakemassa maitoa ja isä makasi puhtaiden lakanain keskellä. Mutta kun hän avasi silmänsä eivät seinät olleetkaan siniset vaan valkoiset, ja ympärillä oli vieras myssypää neiti ja monta sänkyä. Hän oli joutunut sairashuoneelle eikä tiedetty kuka hän oli eikä missä hän asui. Vasta kun hän jaksoi sen sanoa, toimitettiin äidille sana.

Simo muisti, että hän kolmen päivän perästä olisi saanut palkkansa. Hän odotti kovasti äitiä. Ei tehnyt kipeää mistään. Kaikissa sängyissä oli lapsia, paitsi yhdessä. Sanoivatko ne, että Sulo eilen oli kuollut? Sulon suusta oli tullut verta.

Varmaan minäkin kuolen, ajatteli Simo.

Äiti ja Aino saapuivat ja Simo pääsi kotiin. Mentiin hevosella, äiti piti poikaansa sylissään niinkuin pientä lasta, vaikkei Simo enää ollut pieni.

— Äiti, kuolenko minä nyt?

— Äiti uskoo, että lapsi paranee.

— Tahtooko äiti, että minä paranen?

— Kyllä äiti tahtoo, mutta tapahtukoon Jumalan tahto.

— Enkö minä nyt saakaan suksia?

— Täytyy ostaa paljon lääkkeitä.

— Enkö minä enää pääse asiapojaksi mestarille?

— Et moneen aikaan.

Hän ei kysynyt, pääsisikö hän katsomaan Liisaa, vaikka hän sitä ajatteli.

Hän makasi nyt niinkuin isäkin oli maannut puhtaiden lakanain välissä ja Helmi telmi huoneessa ja veti alas mitä vain käsiinsä sai. Siunatkoon sitä lasta, kaikki se rikkoi ja repi. Simo ei saanut koskea lapseen, kaikkien täytyi pelätä Simoa, niin oli tohtori sanonut. Simo makasi ja ajatteli. Hänestä tuntui, että hän oli vanha mies.

* * * * *

Vasara lyö nyt alasinta. Nyt on se aika. Alasin on ihan hiljaa eikä puolusta itseään. Hänen kätensä on hyvin väsynyt. Jaksaako hän koskaan tarttua vasaraan? pieni Sulo kuoli. Liisa ei tule tänne, Liisa ei muista häntä enää.

Niin kului aika. Simo Koivumäki oli alasimena, mutta jonkin kerran hän jaksoi tarttua kiinni vasaraan, niin ettei se saanut lyödä.

Viikoista kasvoi vuosia eikä mitään ulkonaista muutosta ollut kotona tapahtunut. Simo eli vielä ja kävi näyttämässä itseään tohtorille. Hän pääsi jo kouluun. Tohtori ihmetteli. Tahto auttoi tässä paljon.

Simo tahtoi elää.

Hän oli viidentoista vanha ja palveli sekatavarakaupassa, kun hänen elämäänsä tuli toinen suuri solmukohta.

Oli lauantai-ilta ja ensi lumi lankeili jäätyneelle maalle. Katot olivat valkoisina, kadut olivat valkoisina, höyhenen kokoisia hiutaleita putoili pilvinä taivaasta. Puolessa tunnissa oli tullut lunta niin, että sai kahlata eteenpäin. Kulkuset helähtelivät — tuolta ja tuolta ja täältä. Koko kaupunki helisi. Katulyhdyt syttyivät, mutta valoa tuskin saattoi erottaa lumihiutaleitten takaa. Suksilla suhahti ohitse nuoria miehiä, heitä meni ketjuna, urheilupaita yllä ja kudottu lakki, iloisesti heilahtaen, päässä. Lapsia juoksi ulos porttikäytävistä kelkkoja vetäen. Talven ilo helisi ilmassa.

Simo Koivumäki oli laskenut kantamuksensa kellariin ja seisoi portilla. Lumihiutaleet tanssivat hänen ympärillään, lapset huusivat ja lumittivat toisiaan, hiihtäjät humahtivat ohitse ja tiu'ut soivat.

Silloin löi nuoren miehen rinnassa lieskana sydän. Hän tunsi kuin siipien kasvavan hartioilleen ja kannattavan eteenpäin. Hän oli nuori ja voimakas, elää hän tahtoi ja olla iloinen. Kaunis oli tämä talvi ja kaunis tämä elämä. Liisa — huihai! Liisa oli unohtanut — huihai, on niitä muitakin tyttöjä.

Hän kulki jo yli kadun, kahlaten lumessa nilkkaa myöten. Kädet taskuissa sukelsi hän kulkijoiden ohitse ja kiiruhti tuttua kauppaliikettä kohden. Monet kerrat oli hän katsellut sen näyteikkunoihin ja oli ollut aikoja, jolloin ei hän ollut uskaltanut niihin katsella. Nyt meni hän oikopäätä ovea kohden, tempasi sen auki, seisoi myymäläpöydän edessä ja pyysi ne ja ne sukset. Hänen ei tarvinnut valita eikä kysyä. Hänellä oli katsottuna suksipari, vuosien kuluessa oli hänen mielipiteensä suksista vakiintunut. Ja hän löi rahan pöytään, otti sukset sauvoineen olalleen ja läksi menemään.

Eikä koskaan hän ollut tietänyt, että voi olla tällaista riemun päivää. Hänen suunsa olisi tahtonut huudella ja kiusotella kaikkia, hänen sydämensä laulaa ja hänen jalkansa tanssia. Hih ja hei, nyt on maailma auki ja tie vapaa. Eikä tätä poikaa mikään pidätä. Tämä poika ei kuole, vaan näillä suksilla hän itsensä parantaa. Nyt käydään kiinni vasaraan — paha vasara, lyöpäs nyt! Eikös se sanonut esitelmässään opettaja kerran, että ihminen urheilulla voi tehdä itsensä terveeksi? Sellaisella oikein harkitulla ja järkiperäisellä urheilulla. Hän sanoi, että hänelläkin oli ollut heikko rinta ja nyt hän oli terve mies. Siinä piti tietysti olla hiukan varuillaan näin alussa. Äiti saa hänestä vielä terveen pojan. Ja murheettomat vanhuudenpäivät pitää äitimuorilla oleman. Ja tyttöjä, onhan niitäkin maailmassa, jos tahtoisi elämäntoverin ottaa.