Part 8

Tytön isä oli tullut ja vei pois lapsensa. Suuri mies meni nauraen ohitse ja kuuli hänen pyytelevän tytärtä hyttiin. Hänen oli onnistunut saada toinen paikka ainoassa ylähytissä, mikä laivalla oli matkustajia varten. Täällä oli hyvä rouva, joka suostui ottamaan hänet sinne mukaansa.

Tyttö vastusti itsepintaisesti. Hän ei tahtonut nukkua, hän tahtoi seurata onnettomien eläinten kohtaloja. Hän vaatii hoitajan tänne, hän menee kapteenin puheille... Vaivoin sai isä hänet mukaansa. Hän viihdytteli häntä lempeästi kuin nainen, istuen hänen vieressään tuulensuojassa yläkannella.

— Aino, sinähän olet ainoani. Koeta, lapseni, ajatella mitä minusta tulee, jollet sinä hoida itseäsi. Kuka kulkee Niemelän hyvänä henkenä navetassa ja tallissa ja sairaitten luona pitkin talon aluskuntaa? Kuka kaataa isälle kahvin aamulla? Kuka ottaa käsiinsä Niemelän, kun isä ei jaksa? Sinun täytyy tulla terveeksi.

— Oi, isä, minä olen niin väsynyt ja onneton.

— Mutta sinä menet nyt lepäämään ja palaat terveenä.

— Isä, kärsimys ei lopu, ei vaikka minä itkisin silmäni kuiviin.

— Ei lopukaan, lapseni. Mutta sinä voit sitä paljon lieventää.

— Mitä voin nytkään noille eläimille? Niiden on jano — mies ei viitsi nähdä sitä vaivaa, että edes juottaisi. Voinko minä sitä tehdä? Ne ovat likaiset — hän ei auta niitä. Pitkin kylkiä tihkuu verta, niin ovat nuorat repineet — oih, en saata siitä puhua! Se valkoinen lehmä, jonka se vaimo olisi tahtonut viedä takaisin, se loi minuun katseen — isä, siinä katseessa huusi koko eläinkunnan hätä! Minusta tuntuu, että tulen hulluksi. Noin ne tulevat huutamaan koko yön, noin, noin.

Isä lupasi valvoa eläinten luona, juottaa niitä ja huojentaa niiden kärsimystä. Hän rukoili lastaan tulemaan järkiinsä. Tytär läksi vihdoin nukkumaan. Hyvä rouva, joka oli luovuttanut hänelle miehensä paikan ylhäällä, nukkui jo sikeästi, kuulematta tuulen vinguntaa enempää kuin eläintenkään huutoja tai koneen käyntiä.

Häntä onnellista ihmistä, ei mitään hän huomannut kärsimyksestä ympärillään. Ja noin, noin nukkuivat useimmat ihmiset.

Nuori neiti sytytti tulta, otti hatun päästään, ajatteli äitiään ja isäänsä ja kapusi ylös sijalleen. Täällähän olikin hyvä. Täällähän olikin punaisten verhojen takana ikkuna. Siitä hän näki koko etukannen. Hän sammutti sähkön, veti uutimen syrjään ja katseli eteensä. Eläinten kaulat nytkähtelivät, kun ne epätoivoisesti koettivat saada uutta asentoa väsyneelle päälleen. Takaruumiit läiskyivät vastatusten laivan heilahdellessa, jahka tullaankin suurelle selälle, sitten, sitten... Hänen hyvä isänsä, eikö hän tullutkin suuren miehen seurassa ja heillä oli kummallakin vesiämpäri! Hyvä, hyvä oli hänen isänsä — olisikin ollut sellaisia ihmisiä! Tytär vetäytyi nopeasti pois ikkunasta, ettei isä näkisi häntä, ja paneutui pitkälleen. Hän kuuli, että he puhelivat, isä hiljaa ja suuri mies kovasti. He alkoivat puhdistaa kantta. Hänen hyvä, hyvä isänsä! Kone kävi jyskyttäen, tuuli vinkui, eläinten huuto tuntui rauhallisemmalta. Ehkä meneekin tämä yö onnellisemmin kuin hän oli uskaltanut uskoa. Oi Jumala, armahda ihmisiäsi ja eläimiäsi.

Yhtäkkiä hänet paiskattiin seinää vasten ja hän kuuli, että astioita meni rikki jossakin sekä että koko takakannen teuraskarja raskaan lastin tavoin luisui asemiltaan ja päästi huudon. Hän ei uskaltanut katsoa, hän tiesi, että ne makaavat touveilla kiinni seinässä eikä hän voi niitä auttaa. Touvit syöpyvät lihaan ja veri vuotaa — eikä hän voi auttaa! Noin ne huutavat. Eikä hänen sydämensä kykene auttamaan, vaikka se pakahtuu. Hän on pieni, yksinäinen ihmisolento miljoonia vastaan. Missä viivyt sinä, eläinten Messias?

Hänen eteensä valahti ikäänkuin heijastus jostain valosta. Joku seisoi hänen edessään. Selvästi. Hän alkoi hiljaa puhutella vierasta.

Äiti... sinäkö siellä olet? Mitä sinä sanot? Oletko tullut minua hakemaan? Minä kuulen samat äänet kuin sinäkin. Ne ovat hätähuudot syvyydestä. Aivan selvästi. Sinä kuolit sentähden, ettet jaksanut nähdä kärsimystä etkä voinut auttaa. Minä lupasin sinulle koettaa. Olen syyllinen sinun edessäsi, sillä mitään en ole voinut tehdä... Äiti, minä kyllä kuulen kaikki. Mutta herätä muut tässä laivassa. Ne nukkuvat kaikki, minä vain kuulen. Herätä ihmiset ympäri maailman, he nukkuvat, ne eivät kuule ääniä syvyydestä. He eivät näe, että eläinten sielu on kuin lapsen sielu, lähempänä Jumalaa kuin niiden ihmisten, jotka sanovat itseään täysikasvuisiksi... Minä kuulen... Herätkää... avatkaa silmänne... Avatkaa tuntonne... Jumalan syvyyksistä kuuluu huuto. Kerran on myöhäistä... kerran on tuomiopäivä. Oi meitä tuomiopäivänä...!

Kuinka meri käy ja aallot pauhaa! Syyllistäkö se kysyy? Uhriako se tahtoo? Kuka on valmis? Äiti, sanotko, että minä?

Sanot. Minä tulen.

Nuori neiti havahtui unenhorroksesta siihen, että hän oli putoamaisillaan. Oli nähtävästi päästy selälle. Joitakin astioita meni taasen jossain rikki. Hän veti uudinta ikkunan edestä. Oli pimeää kuin syksyllä. Vain vaahto erottautui aalloilla, lentäen läiskinä yltympäri. Eläinten huudot olivat vaienneet, saattoi ainoastaan erottaa miten laivan vyöryessä niiden jalat luisuivat ja raskaat ruumiit vyöryivät puolelta toiselle veden käynnin mukaan. Eläimet pysyivät päästä ja kaulasta kiinni. Kaula venyi ja kesti, kieli oikeni suusta. Menikö jokin jalka poikki? Nyt pääsi joltakin ääni, mutta se ei enää ollut elävän olennon huuto, vaan luomakunnan hätä oli saanut äänen.

Viimeinen tuomio.

Nuori neiti luisui alas permannolle, hapuili käsillä ympärilleen ja löysi oven. Häntä vilutti ja pelotti. Hänen mieleensä johtui sydänmaan köyhä vaimo, joka hänen haltuunsa oli uskonut ainoan eläimensä. Se oli sallinut hänen silittää kylkeään ja katsonut häneen uskollisilla silmillään. Tuolla se makaa, jos hän menee ulos, niin sen silmät kääntyvät häntä kohden. Kaikkien noiden uhrien silmät kääntyvät häntä, ihmistä, kohden. Ihminen — pyöveli! Hän ei voi nähdä noita silmiä. Eivät ne syytä, eivät ne ole katkeria, ainoastaan avuttomia ne ovat, pohjattoman avuttomia. Pakoon heikkojen ja sorrettujen silmiä. Missä olisi se pimeys, joka varjelisi ihmisen eläimen silmäykseltä?

Tuolla se on, veden pohjalla! Ja äitikin ilmestyi unessa ja kutsui.

Täällä nukkuu ihmisiä. Kaikki ovat unessa. He eivät uskalla katsella, nyt hän sen tietää, he eivät kestä eläimen silmäyksiä, he eivät kestä eläimen huutoja, he ovat liian syylliset.

Syvyyteen, siellä on syyllisten paikka! Siellä on myöskin niiden paikka, jotka eivät jaksaneet auttaa, vaikka näkivät kärsimyksen.

Nuori neiti seisoo kannella. Sairas hän on. Jos löytäisi isän — missä hän nukkunee.

Tuo on maata, tuo joka on noin tummaa, siellä on kyliä ja kaupunkeja. Tuo on vettä, tuo joka kuohuu, tuo on taivasta, tuo joka lentää. Kaikki on harmaata. Taas ne huutavat, taas ne kääntyvät kyljeltä kyljelle. Kaula vuotaa verta, mutta se ei katkea. Ne teurastetaan kuitenkin, ajattelevat ihmiset. Kärsiä, kärsiä...

— Jumala, armahda minua, sano mitä minä teen! Jos sinä sanot minulle, miten minä voin auttaa heikointa, niin minä panen siihen koko elämäni. Muuten, Jumala, en minä jaksa.

Taas. Ja taas.

Äiti, minä tulen...

* * * * *

Oli jo valkoinen päivä, kun lähestyttiin uutta siltaa. Kuljettiin saarten suojassa ja eläimet etukannella olivat päässeet pystyyn. Takkuisina ja likaisina ne päätä kääntämättä tuijottivat eteensä. Nuorat niskassa olivat veriset. Tuolla oli valkoinen lehmä pitkällään. Se ei pysynyt pystyssä. Siltä oli taittunut jalka. Täytyy lopettaa, jahka tästä ehtii.

Ihmisetkin olivat nousseet ja tuijottivat viluisina maata kohti. Isä kierteli ovea, jonka taakse hän yöllä oli saattanut tyttärensä ja ihmetteli tämän nukkumista. Se oli aivan harvinaista, että hänen Ainonsa näin nukkui. Ja kylläpä riitti rouvallakin unta. Vihdoin viimein astui rouva ovesta.

— Joko se minun tyttäreni sieltä nousee?

— Teidän tyttärenne — ei hän ole täällä.

— Missä hän sitten olisi? Ei hän täälläkään ole.

— Katsokaa itse, täällä on aivan tyhjää.

Oli kuin sininen aalto olisi valahtanut yli isän kasvojen.

Alettiin etsiä. Isä etsi. Koko laivaväki etsi. Ranta läheni lähenemistään. Juostiin, huudettiin, kyseltiin. Etsittiin mahdolliset ja mahdottomat paikat.

Isä ei enää etsinyt. Hän seisoi ja tuijotti yli laivan syrjän. Rouva tuli kalpeana ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä olivat säikähdyksissä.

Isä huojutti päätään ja pusersi ristitettyjä käsiään. Hänen huulensa hapuilivat kuin rukousta, mutta ei sanaa hän lausunut. Koko matkustajajoukko kiersi hänen ympärillään. Lohdutuksen sanoja oli vaikea löytää: asia näytti selvältä. Laiva oli jo laiturissa ja kannet alkoivat tyhjentyä: kadonneen isä yhä viipyi kokassa, tuijottaen veteen. Kun ystävällinen rouva, jonka kanssa Aino oli viettänyt viimeiset tuntinsa, lähestyi, sai harmaahapsinen maalainen vihdoin auki suunsa ja lausui:

— Hän ei ole kestänyt kärsimystä. Hän on kuullut hätähuudot syvyydestä.

KYLVÖT JA NIITOT

Tarina vainojen ajoilta

Katariina Räikän ja hänen äitinsä välit eivät olleet hyvät. Syy ei ollut äidin.

Katariinaa oli varoitettu. Vanha Johanna, joka oli kantanut häntä käsivarsillaan, sanoi, että Jumalan enkelit lakkaavat pitämästä vartiota hänen vuoteensa ääressä ja näyttämästä hänelle hyviä unia. Vaikka ihminen tuli suureksi, niin yhtäkaikki hän tarvitsi Jumalan enkeleitä ja hyviä unia.

Katariina taputti vanhusta olalle ja vihelsi luokseen metsästyskoiransa. Vanha Johanna oli tullut uudelleen lapseksi.

Itse rovasti poikkesi pihaan, kun Katariina siellä temmelsi koiriensa kanssa, ja seisoi hetkisen hymyillen rippilapselleen. Mutta sitten hän kävi vakavaksi ja kysyi, eikö olisi aika jättää tällaiset leikit. Lisäksi hän muistutti, ettei synti neljättä käskyä vastaan jäisi rankaisematta. Koko pitäjä tiesi, miten ynseästi ja kylmäkiskoisesti Katariina kohteli äitiään. Jumalan pitkämielisyys loppuisi.

Katariina viskeli vaaleita palmikkojaan ja nauroi. Ja rovasti kuuli, loitotessaan talosta, että peli alkoi uudelleen. Jopa kuului pyssynpaukettakin. Katariina neiti ampui sekä kuolleisiin että eläviin maalitauluihin. Ylenannetun pojan henki asui siinä tytössä. Äiti raukka, sellainen hyvä ja jumalaapelkääväinen äiti.

Talvi-illoin, kun Katariina oli tullut tallista ja aterioitsi äitinsä kanssa kahden, saattoi syntyä pieni tuttavallinen keskustelu varsoista, jotka kasvoivat niin hyvin, tai ketunpyydyksistä talon lähettyvillä, joihin tyttö pelkäsi koirien menevän. Mutta sitä hellyyttä, jota ei äiti illoinkaan lakannut odottamasta, ei tullut. Katariina herätti koirat, jotka nukkuivat uuninnurkissa ja tuhlaili hyväilyjänsä niille. Ja hän huusi nauraen hyvää yötä äidilleen, koskettamatta edes hänen kättään ja karkasi vallattomana huoneeseensa, missä pyssyt kiilsivät seinillä ja saappaat olivat huiskinhaiskin kuin pahankurisimman junkkarin huoneessa. Katariina ei milloinkaan ollut tuntenut isän käden ojennusta. Äidillä oli ollut liian hempeä käsi. Isä oli kuollut heiltä liian varhain.

Jonkin kerran, hyvin harvoin, kävi hellyydenkaipuu äidille ylivoimaiseksi. Silloin hän purskahti itkuun ja ryösti itselleen ainoan lapsensa käden, painellen sitä suutaan vasten. Katariina tuli jääkylmäksi ja riuhtaisi itsensä irti. Äiti lausui silloin katkeria sanoja siitä että koirille riitti hellyyttä — ei hänelle. Mutta kyllä Katariina vielä saisi kokea, mitä se merkitsi, jahka hänellä itsellään olisi lapsia! Äiti jäi itkemään loukatun ja haavoittuneen mielensä kyllyydestä. Mutta tyttärellä ei ollut yhtään kyyneltä. Huoneensa ikkunasta tuijottaen pimeään hän suuttuneena mietti, mitä hänestä tahdottiin, mistä häntä soimattiin.

Häidensä kynnyksellä sai Katariina vielä varoituksen. Silloin nukkuivat jo morsius-immet luhdeissa ja vanhempi väki kokosi voimia huomispäivän juhlaa varten huoneissa sekä alasalin että yläsalin takana. Koko päivä oli kulunut iloisessa valmistuksessa. Vanha Johanna oli koristanut saunan, ja laulaen olivat tytöt sieltä saattaneet morsiamen hänen huoneeseensa, jonka seinillä pyssyt olivat ruostuneet, senjälkeen kun lempeä Lauri ritari oli kesyttänyt Katariina Räikän mielen.

Lauri oli suuri sotaherra — mitenkä Katariina muuten olisikaan hänet ottanut! Mutta nyt oli rauha maassa ja häiden aika ja huomenna saapuisi ritari saattoineen taloon. Kaksi kuusta, pisimmät ja sorjimmat Katariina neidon metsästysmailta, seisoivat, rungot kuorittuina jo portin pielissä.

Juhannusajan rusotus oli mailla ja kevään linnut viettivät lyhyitä levonhetkiään ennen auringonnousua — silloin näki morsian unen.

Oli olevinaan talvi — vai kevätkö olisi ollut, vai syksy. Oli jää ja kaukainen metsänranta ja jossakin jokin saari ja jäätä ratsasti mies. Hevosen ja miehen varjo liukuivat oudon suurina jääpeilissä. Mies piteli sylissään jotakin, joka laahasi maata. Varjo kasvoi jääpeilissä. Se oli toinen ihminen. Se oli nainen. Sillä oli pitkät hiukset. Oliko se kuollut? Hevonen kiiti ja suuri varjo kiiti ja kasvoi. Ei kuulunut kavioiden kapsetta, ei kuulunut mitään. Suuri yksinäisyys oli ympärillä. Mutta nyt ei ratsastajaakaan enää ollut. Järvihän oli auki Mahdotonta olisi ollut ratsastaa siinä. Oliko kaikki ollut unta?

Morsian tapasi itsensä seisomasta lattialla, katse tähdättynä järvelle. Koirat haukkuivat. Oliko hän huutanut? Hänen sydämensä löi kovasti. Mitä oli tapahtunut?

Ei mitään. Vain pieni, outo uni oli tunkenut kiilansa hänen onneensa. Mutta se meni pian.

Katariina Räikkä ja hänen ritarinsa viettivät onnellista elämää kaukana uudessa kodissaan seitsemän pitäjän takana.

Ja vuodet kuluivat.

Äiti istui yksin vanhassa kodissa, joka oli halpa ja matala sen rinnalla, missä tytär nyt oli valtiatar. Mutta vanhuksen elämään oli tullut iloa ja valoa, joka ikäänkuin korotti hänen kattoaan. Lapsenlapset tulivat sinne ja tuli lempeä Lauri ritari. Katariinakin oli kuin hymyilevä aamu, kun hän hoiteli pienokaisiaan. Oli se toki toista kuin silloin, jolloin hän tuhlaili hyväilyjään järjettömille luontokappaleille.

* * * * *

Olisi luullut laupeuden saavan kulkea oikeuden asemesta. Olisi luullut suuren tuomarin unohtaneen, että siellä kaukana valtateiden varsilla joskus erään äidin ja hänen tyttärensä välillä oli vallinnut outo suhde ilman toraa ja tappelua, mutta myöskin ilman lämpöä ja rauhaa.

Mutta suuri tuomari ei unohda mitään.

Eräänä aamuna saapui Lauri ritarin ylpeä rouva syntymäkotiinsa köyhällä hevosella ja köyhässä reessä. Ei ollut leiskuvia taljoja eikä ajajia petojen tai rosvojen varalta. Niinkuin kerjäläislapset lepäsivät ritarin perilliset reen liisteillä. Katariina rouva itse oli halpojen Mekkojen alle kätkenyt kalliisti päärmetyt pukimensa. Hänen kauneutensa oli kuin luonto ensimmäisen suuren hallayön jälkeen. Pakolaisena hän koputti äitinsä oveen.

Sota oli maassa.

* * * * *

Niin elivät siis äiti ja tytär taasen saman katon alla. Päivät kuluivat kuten kuluvat varhaisen syksyn sateiset päivät. Lapset toivat ilon pilkahdukset harmauteen. Heidän ilonsa loistossa hymyilivät molemmat äidit, se nuori, joka oli kuin punassaan hehkuva syys, ja se vanha, jonka hiuksissa oli härmää. He eivät nähneet aavetta, joka seisoi ja tuijotti heihin keskellä lasten leikkiä. He luulivat, että yksin suru Lauri ritarin menetyksestä ja maan vaiva valoivat myrkkyään heidän sydäntensä rauhaan. Sillä lailla kuitenkaan ei surra rakastettua miestä eikä menetettyä kotia. Siinä surussa ei ole myrkkyä.

Katariina rouva ei huomannut, miten kaikki tapahtui. Hänen silmänsä avautuivat eräänä iltana, kun koko onnettomuus jo oli tapahtunut.

Esivallan käsi oli aikoja sitten ulottunut tänne seitsemän pitäjänkin taakse ja seulonut tarkoituksiinsa kaiken kelpaavan miehisen voiman. Navettaan ja talliin jäi tuskin muuta kuin pääskysten pesät. Katariina rouva raatoi kuin halvin työläinen. Hänen lapsensa olivat vanhan äidin huostassa.

Eräänä iltana, kun Katariina oli lypsänyt lehmät ja ikävöiden lapsiaan tuli sisään, ei hän tavannut heitä heidän vuoteistaan. Kun hän eli alituisen pelon vallassa, että heillekin jotain tapahtuisi, säikähti hän ja riensi isoäidin huoneeseen. Siellä he kaikki olivat. Kaikki nukkuivat, vanhuskin.

Vanhus lepäsi keskellä ja lapset olivat hänen ympärillään kuin kananpoikaset emonsa turvissa. Hiipuvan hiilloksen valossa Katariina rouva näki tämän kaiken. Pieni Lauri oli kuin ilmetty isänsä. Äidin sydän paisui, kun hän ojensi käsivartensa häntä ottamaan.

Lapsi äännähti unissaan, tuskastui siitä, että häntä häirittiin, ja huusi täyttä kurkkua, kun äiti otti hänet syliinsä. Hän ei rauhoittunut ennenkuin mummon luona.

Kaikki lapset asettuivat vastakynteen, kun äiti heitä lähestyi. Kaikki tuskastuivat, kun hän houkutteli heitä pois, ja tarttuivat mummoon. Pienemmät itkivät, mutta vanhin, Katri, katsoi äitiinsä ynseästi eikä huolinut ruuasta, kun sitä tarjottiin hänelle.

Mikä lapsille oli tullut? Unissaanko he niskoittelivat? Katariina rouva tarttui heihin kovin käsin ja erotti heidät vanhuksen helmoista.

Vanhus sai kuulla kovia sanoja.

Mutta tällä kaikella ei Katariina rouva parantanut asiaansa. Hiljaisessa illassa, kun metsät huokasivat nukkuvan kylän ympärillä ja tuuli lakaisi kellastuneita vainioita, luki Katariina Räikkä lakia äidilleen ja tyttärelleen. Muut olivat pieniä eivätkä ymmärtäneet. Eivätkä hänen sanojaan ymmärtäneet isoäiti ja tyttärentytärkään. Selkeä Katariina rouva puhui sekavasti. Se vain kävi selville, että hän oli suuttunut vanhukselle.

Mutta vanhus oli opettanut lapset lukemaan ja hän oli kertonut heille kauniita satuja. Siten hän oli syöpynyt heidän sydämiinsä.

Katariina rouva tuijotti pimeään, ajatteli miestään, joka ehkä oli kuollut ja ajatteli lapsiaan, jotka olivat häneltä ryöstetyt. Kuka oli ryöstänyt lapset? Kuka muu kuin se, joka oli soimaavalla hellyydellä täyttänyt koko hänen lapsuutensa — hänen äitinsä!

Tunne, kirpeä kuin suolarae kiersi Katariina rouvan rinnassa. Hän tunsi, että vielä oli aikaa, vielä hän saattoi pelastaa lapset itselleen. Hänen täytyi erottaa heidät isoäidistä, toimittaa äiti pois tieltä, mutta miten?

Sota tuli hänen avukseen.

Eräänä iltana, kun hän vasta jäätynyttä maakamaraa pitkin kiskoi kotiin halkoja vuoden vanhalla varsalla, näki hän taivaan rannan olevan tulessa.

Vihollinen! ajatteli hän. Ja hänen selkeä päänsä järjesti kaikki siitä johtuvat seikat sillä nopeudella, minkä hengenvaara tuo myötänsä. Äkkiä selveni hänelle myöskin asia, joka oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa.

Nyt se on pakosta! ajatteli hän. Ja hän lausui ajatuksen ääneen ikäänkuin lyödäkseen sen lukkoon. Nyt se on pakosta! Hän käänsi kuormansa nurin, paiskautui liisteille ja sivalsi kitukasvuista hevosta selkään.

Kotiportilla tapasi hän nuoren pojan, jonka kummina hän tyttönä oli ollut. Tämä Pekka toimitti, että yksi vaimo oli tullut kirkonkylästä. Ja kirkko oli jo poltettu... Ja kylä jo palaa. Ja rovasti oli lähettänyt sanan, että pitää paeta saariin. Ja lukkarin olivat ruoskineet, kun hän tahtoi ottaa pois kirjoja.

Nyt se on pakosta! sanoi Katariina rouva itselleen hampaittensa välitse, kun hän astui sisään ovesta, ja hän oli päättäväisyydessään ikäänkuin kasvanut, niin että hänen päänsä tuntui tapailevan orsia.

Mummo, joka ennenkin oli ollut sodan jaloissa, oli jo ryhtynyt toimeen. Hän oli lasten kanssa koonnut säkkiin leipää, vaatteita ja työkaluja. Säkki seisoi oven edessä. Lapsetkin olivat valmiina. Mummo oli pukenut heidän ylleen kaikki riekaleet mitä talossa oli. Hänen omista pukimistaan saattoi nähdä, että hänkin aikoi mukaan. Katariina rouva kasvoi entistä korkeammaksi, kun hän sanoi:

— Luuletteko meidän kaikkien mahtuvan? Mikäs teidän on täällä kotonanne. Ei kukaan rupea tekemään pahaa vanhalle ihmiselle.

Vanhus päästi käsistään pussin, johon hän oli sullomassa nauriita. Hän ymmärsi, että tytär oli oikeassa, ja tämän ymmärtäessään hän äkkiä lyyhistyi, ikäänkuin vanhuus, siihen asti tuntematon, sillä hetkellä olisi taittanut hänet. Hän oli tottunut alistumaan ja alistui.

Mutta lapset eivät tahtoneet ymmärtää tätä. He tarrautuivat kiinni mummoon, eikä äiti saanut heidän itkuaan lakkaamaan.

Oli kiire. Aittojen solista loimotti tulipalojen kajastus. Katariina rouva juoksi edestakaisin pihapolkuja, varsa vapisi ja tempoi. Katri, suuri tyttö, riisui yhtäkkiä matkavaatteet yltään, meni pirttiin ja istuutui, pitäen kiinni tuolin laidoista.

Äiti rukoili hänen edessään, nimittäen häntä kaikilla rakkauden hyväilysanoilla. Hän uhkasi, hän löi. Keskellä vaaraa syntyi äidin ja tyttären välillä kilpajuoksu talon pihamaalla. Mutta kapeasta ranteesta kuljettaessaan mykistynyttä tytärtään, tuli äidille mieleen, että nyt tapahtui jotakin, jonka hän oli kutsunut esiin jollakin teolla kauan sitten. Hän ymmärsi myöskin, että vielä oli aikaa sovittaa jotakin. Vielä oli vanhus tuossa, vielä saattoi hänet ottaa mukaan ja lähteä yhdessä. Vanhus tunsi lisäksi tietkin Pakosaareen paremmin kuin hän Katariina rouva.

Jollei äiti sillä hetkellä olisi vetänyt esiin raamattua ja pyytänyt tytärtä viemään sen mukaan! Miksi hän sen tekikin? Pahemmin ei hän olisi voinut ärsyttää. Katariina rouva jähmettyi. Aivan kuten ennen lapsena, kun äiti oli kerjännyt häneltä hellyyttä. Vanhassa raamatussa oli muistoja vanhoilta ajoilta. Se torui samalla tavalla kuin äiti ennen. Katariinan päätös oli kypsä.

— Varsa ei jaksa, sanoi hän ja alkoi komentaa lapsia rekeen.

Siinä täytyi käyttää koko käsivoimansa. Nuori Katri ei hiiskunut, vaikka hänen ranteisiinsa koski, ikäänkuin ne olisivat katkenneet. Ja yhä ärsytti vanha vaimo tytärtään ojentamalla kirjaansa. Pitäköön itse, hän, Katariina ei sitä kaipaa! Ja vielä enemmän hän häntä ärsytti lempeydellään ja avuttomuudellaan. Katariina rouvan mieleen juolahti, niiden pienten kipunoiden tavalla, jotka tuulen mukana tulivat taloon palavasta kylästä, muistot elämän toisesta päästä. He olivat kerran Laurin kanssa ajaessaan jäällä heittäneet koiran susille. Se oli ollut pakosta.

— Pitäkää te vain, sanoi hän äidilleen. — Tulette perässä. Tai kukaties me tulemme takaisin.

Vanhus pisti silloin kirjan kuormaan. Häneltä meni niin pitkä aika sijoittaakseen sen varmasti, ettei hän ehtinyt ojentaa tyttärelleen kättä jäähyväisiksi. Pelästyen pyssynpauketta kylältä läksi varsa liikkeelle ja kuorma solui aitan ja tuparakennuksen solasta pellolle.

Se kulki vaivalloisesti. Katariina rouva astui rinnalla, pidellen kiinni reestä ojien kohdalla. Oli kuin hän olisi kuljettanut vinkuvaa porsaslaumaa. Hän ei enää kieltänyt lapsia itkemästä. Hän ei katsonut taakseen.

Metsän laidassa tähystelivät kyläläiset kuinka heidän kotinsa liekkeinä nousivat ilmaan. He lähestyivät Katariina rouvaa, ja kysyivät häneltä jotakin neuvoa. Hän kävi varsaa kiinni suitsista eikä vastannut. Jossakin ulvoi koira.

Heinäsuovalla, metsäniityn laidassa he pysähtyivät.

Katariina rouva tunsi tienoon, hän oli itse ollut täällä panemassa heiniä korjuuseen. Ei kuulunut enää ääniä kylältä. Tähdet olivat pakolaisten pään päällä. Saattoi hiukan hengähtää ja antaa lapsille ruokaa. Eväspussi oli siinä isoäidin käsien jäljeltä. Hevonenkin oli nääntynyt.

Katri ei ottanut leipää. Hän heitti jumalanviljan kauas luotaan ja värjötti paikallaan yhä yltyvässä pakkasessa. Hän ei ottanut vastaan äidin lämmittävää hyväilyä. Kypsän päätöksen itsepintaisuudella kärsi lapsi nälkää ja vilua. Äiti sai arvata mitä tämä merkitsi.

Istuen poikiensa rinnalla heinissä äiti vihdoin ymmärsi mitä oli tapahtunut.

— Ota lapseni leipää, pyysi hän ja hän puhui lyhyesti senvuoksi, että hänen hätänsä oli niin suuri. — Kun äiti on saanut teidät saareen, niin äiti noutaa muorin.

Äiti seisoi hänen edessään kuin kerjäläinen.

— Minä en tahdo saareen, sanoi pieni Katri.

— Vihollinen on kylässä, kuulitko lapsi. Huomenna äiti lähtee noutamaan muoria.

— Ja eikö vihollinen ole huomiseksi tappanut muoria?

— Ei vihollinen tee pahaa vanhoille ihmisille.

— Mutta minun äitini tekee!

Tytär lausui nämä sanat vilusta sinettynein huulin ja ne sattuivat äitiin kuin sinisestä teräksestä taottu ase. Hän tiesi korjaavansa mitä lapsuudessa oli kylvänyt ja mitä ehkä kaukaiset äidit ja tyttäret hänen suvussaan olivat kylväneet ja niittäneet, vuoronperään, vuosisatojen kuluessa. Saattaako kukaan olla niin armoton kuin lapsi, jonka suun kautta puhuvat sukupolvet? Mitä auttoi äidin vakuuttaa, ettei muori olisi mahtunut mukaan — hän ei itsekään uskonut sanoihinsa, vielä vähemmin lapset. Vilu joka tähtiyössä pisteli pakolaisten jäsenissä, ei ollut niin väkevä kuin vilu heidän sydämissään. Äiti sai pojat jalkeille ja hyppelemään lämpimäkseen, tytär tahtoi nähdä vilua, hän väisti, kun äiti lähestyi häntä hieroakseen häntä lämpöiseksi.

— Antakaa olla!

Katariina Räikkä tunsi kummittelijat, joita hänelle näytettiin. Noin oli hänen äitinsä kerran pyytänyt ainoan lapsensa kättä, painaakseen sen poskeaan vasten. Katariina oli ollut jääkylmä, niinkuin nyt tyttö tuossa.

— Ole kiltti, Katri, ja hyppele poikien mukana, puhui äiti edessään jurottavalle tyttärelle. — Huomenna äiti menee ja noutaa muorin. Te saatte jäädä saareen siksi aikaa. No, kun äiti sanoo, niin äiti menee.

He kulkivat läpi metsän ja tulivat järvelle. Jää saattoi olla parin kolmen vuorokauden vanha. Sarastavassa aamunkoitteessa näkyivät pahaaennustavat mustat vesikuplat kuin äärettömien vesieläjien silmät, hauraan jään alta. Pakolaiset seisahtuivat rannalle ja tarkastelivat, mikä kohta olisi luotettavin. Ehkäpä tässä onkin kaiken heidän kamppailunsa hauta. Äiti ajatteli, että tekisi hyvää saada nukkua. Hän ryhtyi kuitenkin poikain kanssa kaatamaan nuoria puita matkaan.

Tällaisen jään hän kerran oli nähnyt unissaan, häidensä edellisenä yönä. Tuon unen muisto vuoli nyt haavaa hänen sieluunsa aivan niinkuin hän itse vuoli puiden runkoon. Ensi keväänä eivät nämä puut enää tee lehteä ja kukkaa — kuka heistä, Katariina Räikän ja Lauri ritarin perheestä näkee ensi kevään?

Katri seisoi reen tykönä, ojenteli hevoselle heiniä ja silitti sen takkuista kylkeä. Eläimelle hänellä oli hellyyttä.

Pakosaari alkoi valkoisena täplänä näkyä pettävän jään keskeltä. Kuka heistä sinnekään pääsee. Ja miten käynee huomenna, pakkanen tuntui olevan lauhtumaan päin.

— Ihanko totta muori huomenna tulee? virkkoi tyttö yhtäkkiä hevosen luota, ikäänkuin hän olisi arvannut äidin ajatukset.

Äiti vakuutti huomenna lähtevänsä häntä noutamaan. Ja niin he seipäineen menivät huojuvalle iljangolle, jonka kalvo näytti heille heidän hahmojensa kuvat. He liukuivat etäälle toisistaan, jotta paino pysyisi niin pienenä kuin suinkin. Kukin veti tai tyrkkäsi pientä erää tavaroista. Äiti ajoi hevosta ja seurasi silmillään lastensa askelia. Tuskin he tunsivat vaaraa, poikia hurmasi kulku viettelevää kuvastinta pitkin, tytär liikkui mietteissään. Hänkin oli kuitenkin tyyntynyt. Kerran veden pahasti poreillessa askelten alla, hän totteli äitiä, paneutui pitkäkseen ja ryömi, niinkuin muutkin yli vaarallisen kohdan. Iltahämärän langetessa he saavuttivat vanhan pakopirtin. Viime tingassa se tapahtui, ilma oli jo suojan puolella ja nuorista koivuista majan turvekatolla putoili sulavaa lunta. Ketun jälkien pohjalla majan takana oli selvä vesi. Kuin ihmeen kautta oli pakolaisperhe päässyt jään poikki. Huomenna ei se enää kannattaisi lintuakaan.

Huomenna oli äiti luvannut lähteä noutamaan muoria.

Raivatessaan luhistunutta hätäasuntoa, haki Katariina Räikkä tuontuostakin tyttären katsetta. Hän luki sen kylmästä kiillosta, ettei pieni Katri aikonut tinkiä vaatimuksestaan. Tavarat, jotka purettiin kuormasta, toivat elävästi silmien eteen isoäidin ja kun suuri vanha kirja vieri maahan säkkien välistä, niin tuntui siltä kuin hylätyn vanhuksen kädet olisivat tarttuneet siihen ja kantaneet sen turvekaton alle. Katariina Räikkä ei saattanut olla tuntematta, että samalla hetkellä, jolloin kirja seurasi perhettä sen sotakotiin, sinne myöskin tuli vanhan äidin henki. Kirja ei tullut tähän piilopirttiin ensi kertaa.

Katariina Räikkä kyykötti yötä savuttavien märkien puiden ääressä, ylläpitääkseen liedellä tulta. Lapset nukkuivat matkasta uupuneina, kylki kyljessä lavitsalla ja hevonen oli oikaissut pitkäkseen sekin. Ympärillä hengitti loputon salo ja sulava lumi pisaroi helisten puista maahan. Täytyi pitää ovea auki, jottei tukahtuisi savuun. Ettei yhtäkaikki ollut pidetty kunnossa tätä piilopirttiä, olisihan tullut tietää, että sota aina on mukana siellä missä ihmisiä elää.