Part 4

Tuhkakuppi pöydällä oli yölepakon muotoinen, vieressä oli tulitikkulaatikko. Toisella pöydällä nähtiin samat esineet. Heinz Blume teki näitä asiaankuulumattomia huomioita siirtääkseen ratkaisun tuonnemmaksi. Hän alkoi muistutella, missä järjestyksessä illallisilla oli istuttu ja keitä oli ollut läsnä. Hän muisti molemmat miehet, jotka eivät olleet poistuneet, vaan seisoivat pimenevissä porteissa, kun hän juoksi Mariannen jälkeen. Mariannen kirjehän oli hänen taskussaan, miten onnellisella hetkellä se oli tullutkaan! Jos kaikki muu pettää, niin on hänellä kuitenkin Marianne. Mariannella on sydän, joka kestää, lähde, joka ei kuivu.

Tarjoilijatar häiritsi häntä kysymällä mitä hän saisi tuoda. Blume mainitsi jotakin, jota ei hän aikonutkaan nauttia. Hänen aivonsa saivat hiukan armonaikaa niin kauan kuin hän odotti teelasia. Mutta sitten täytyi koota voimat ja käydä kiinni pääasiaan. Hän avasi soittokoneen kannen. Hänen edessään olivat kellastuneet koskettimet. Silloin pusertui hiki esiin jokaisesta huokosesta hänen ruumiissaan. Hänellä ei enää ollut ainoatakaan ajatusta. Kaikki hiljeni hänessä. Vain sydän löi.

Niin hän istui tahraisen ravintolakoneen ääressä ja kuunteli sydäntään, tietämättä mitä se tahtoi.

Aivan niinkuin vanha Hanell, ajatteli hän ja lausui sen ääneen. Nytpä se siis tiedettiin, nyt hän siis oli saanut selvyyden: kelvoton työhön, virkaheitto. Niinkuin ihminen raskaan iskun jälkeen ei ensi hetkessä tunne, ainoastaan aavistaa, niin hänkin vain kaukaa vaistosi, että hänen edessään nyt oli korpivaellus. Köyhyys, yksinäisyys, maan matoisen elämä, sen vaellus tomussa kylätiellä, jossa kulkija ajattelemattaan voi sen tallata mäsäksi.

Heinz Blume, kuuluisuus, joka kerran soitti arkeen pyhää... Ei, sanat olivat kuuluneet hiukan toisin: älä koskaan unohda, että olet kutsuttu soittamaan pyhää maan päälle... Marianne, Marianne!

Heinz Blumen koko olemus sykähti ja hänen kätensä etsi vaistomaisesti taskua. Niinkuin aina ennen, sai Marianne nytkin tulla toisessa sijassa. Nyt kun kaikki muu oli pettänyt, nyt tuli Mariannen vuoro. Marianne oli siihen tyytynyt, oli sitä tahtonut, oli pitänyt sitä ainoana oikeana. Taasen hän väikkyi taiteilijan silmissä sellaisena kuin hän viimeisenä iltana oli istunut lampun alla, lasten nukkuessa ympärillä, niinkuin jouluyö väikkyy vanhuksen silmissä, joka muistelee lapsuutensa jouluja.

Kirjeen päällekirjoitus oli Mariannen selkeää karua käsialaa, ja kirjekuori niitä, joita köyhä kansa käyttää.

Rakkaani!

Sinä elät: Jumalan kiitos.

Enhän toki ole vaimosi myötäkäymisen päiviä varten, vaan ennen kaikkea vastoinkäymisen. Nyt kun tiedän kaikki, seison taasen lujalla pohjalla. Ei Heinz, ei puhetta lannistumisesta. Mitä merkitsee ihmiselle meissä, onko Heinz Blume eurooppalainen kuuluisuus? Olet vuosikausia saanut taivuttaa päätäsi kiittämään suosiosta, jonka yleisö on suvainnut sinulle suoda luomistyöstäsi. Tuskin pysyy kynä kädessäni, niin onnellinen olen siitä että me, minä ja lapset, nyt saamme pitää sinua luonamme viikkoja, ehkä kuukausia. Sinä taivutat päätäsi vain leikitellessäsi lasten kanssa ja keväällä, kun yhdessä kuokimme sarkaamme. Nyt emme tarvitse vierasta apua, vaan itse teemme kaikki. Kerran sinä paranet ja lennät jälleen luotamme, sen tiedän — uskon sinut terveeksi, sen saat nähdä! Mutta nyt en ajattele mitään muuta kuin sitä onnen aikaa, joka on edessäni. Emme lannistu, ei Heinz. Tämä on oikein Bachia käytännössä, tervettä, ankaraa elämää. Kirjoitan pian seikkaperäisemmin, nämä rivit vain tahtovat sanoa sinulle, että olen täynnä uskoa ja työiloa.

Corinna on täällä lepäämässä ja kuten aina, on hän ollut suurenmoinen. Dielsien selkeällä päällä ja uskollisella sydämellä on hän minua tukenut. Me vuokraamme pois mitä emme välttämättä tarvitse ja me myymme mitä meillä on ylellistä. Ja ennen kaikkea: minä teen työtä. Olen nuori ja olen voimakas. Seison kerrankin sen elämän edessä, jota suurin osa ihmisiä elää ja jota kaikkien pitäisi elää, koska se on ainoa arvokas. Rakkaani, soisin sinun tuntevan miten toivorikas olen ja miten iloinen. Vähän on elämässäni ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut kaiken tavaran, senkin joka on täynnä muistoja yhteisestä kodistamme, olevan tomua ja tuhkaa. Sellaisen hetken elin kun ajattelin, että henkesi oli pelastunut.

Nyt, sinä rakas, odotamme sinua vain kotiin. Niin pian kuin voit: tule! Blumen perhekalleudet — niinsanotut — saavat mennä, jotta pääset irti sieltä. Sanon vielä kerran: tomua ja tuhkaa. Lapset lähettävät tuhansia suudelmia, pikkupoju nukkuu, molemmat vanhemmat seisovat ikkunan ääressä ja katselevat lintusia, jotka visertävät murattiköynnöksessä. Täällä on yhä vielä lämmin kaunis syksy. Ajattele, että kerran taas saamme viettää joulun yhdessä. Sano terveiseni kaikille jotka ovat olleet sinulle hyvät. Ja niin pian kuin voit: tule! Olen tahtoa ja terästä, olen iloa ja kiitollisuutta. Myötä- ja vastoinkäymisessä sinun

Vaimosi.

Heinz Blume tiesi: lähden heti, heti.

Jokainen askel tästä puoleen oli oleva askel kotia kohden, ja samalla se oli autuasta vaellusta Mariannen vierellä, läpi elämän. Se oli »Bachia käytännössä».

Heinz Blume ei tietänyt oliko hänelle vielä joskus suotu soittaa juhlaa ihmisjoukkojen erämaahan. Ehkäpä hänen kuuluisuutensa aika oli ohi. Poikki, kuin veitsellä... Mutta jokin työ hänelle varmaan vielä suodaan. Ja tässä työssä voi aina julistaa juhlaa. Ihminen ei ole sitä mitä hän _tekee_, vain sitä, mitä hän _on_.

Tahtoa ja terästä, iloa ja kiitollisuutta, myötä- ja vastoinkäymisessä — Heinz Blume saneli tätä kuin runoa ja siinä astellessa soi hänen sauvansa katua vasten ikäänkuin kivet olisivat laulaneet.

VIIMEINEN KEINO

Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tapahtui Virtala-aviopuolisoiden välillä vihdoin se keskustelu, jonka he pitkin syksyä olivat vaistomaisesti tunteneet tulevan ja jota he olivat koettaneet siirtää. Vaimo astui nopeasti miehensä työhuoneeseen, hartioillaan liina ja kädet vielä jauhoissa leipomisen jäljeltä. Hän ei huomannut, mitä hän muuten tuskallisen huolellisesti otti lukuun: nimittäin, että hänen miehensä oli työssä. Hänen huuliltaan pääsi puoli-itkussa:

Minä en ymmärrä... minä en tiedä... Antti, mitä me teemme?

Mies nosti päätään ja loi silmälasien yli katseen pöydän taakse, jossa hänen vaimonsa korkea, vaalea olemus häämötti.

— No...? Tietysti taas Aune? Onko hän yhä jatkuvasti paha? Sinä kysyit, mitä hän toivoisi joululahjaksi — olihan se niin? Ja tyttö vastasi: kultaisen peilin — olihan se niin? No katso nyt, tätä olen kauan pelännyt.

Mies kävi tarkkaavaksi vasta kun hänen vaimonsa vastaus viipyi.

— Ei, sanoi vaimo, hieroen viluisia käsiään, — paljon pahempaa. Hän ei enää sano mitään... Hän vaikenee. Hän tekeytyy mykäksi. Ei vastaa mihinkään. Jos minä kysyn, niin hän vain tuijottaa eteensä. Hän ei räpäytä silmää. On kuin hän olisi lyönyt vetoa jonkun kanssa, että hän viisi minuuttia, kymmenen minuuttia...

Mies hymähti ja heilautti kättään.

— No mutta, anna hänen tuijottaa ja voittaa vetonsa, älähän nyt noin kiihdy...

— Hän on ulkona, hän istuu sillalla ja tuijottaa veteen...

— Kyllä hän tulee, jahka hänen on tarpeeksi kylmä.

— Ei kuule, on lähes kymmenen astetta. Neljännestunnin olen häntä houkutellut. Olen puhunut kauniisti olen uhannut. En enää ymmärrä. Jos sinä menisit..

— Se vielä puuttuisi. Kun on siinä iässä, niin jo sitä löytää kotiin, kun kylmä tulee.

— Hänen on niin kylmä, että hän on sinisenä, mutta hän ei liikahda.

— Tjaa, mitä minä sille voin.

— Mene ja tuo hänet sisään.

— Mutta eikö sinussa todella ole sen enemmän kasvattajanvikaa. Kun lapsi on kahdentoista vanha, täytyy sen omassa nahassaan saada kokea oikuttelemisen seuraukset. Anniseni, Anniseni...

— En nyt tahtoisi, että hän juuri jouluksi sairastuisi.

— Olen, suoraan sanoen, pelännyt tätä koko ajan. Ottolapset ovat vaarallinen asia.

— Mutta itsehän sinä hänet meille toit. Näen sinut vieläkin silmieni edessä, kuinka astuit sisään... Et riisuutunut eteisessä, vaan tulit makuuhuoneeseen asti. Siellä avasit turkkisi — se oli isä-vainajan sudennahkaturkki, se, jota hän aina käytti tarkastusmatkoillaan — ja laskit eteeni vuoteelle käärön. Pelästyin, en käsittänyt mikä se oli. »Tästä saat joululahjan», sinä sanoit ja hymyilit... Minä ymmärsin jo, mitä olit minulle tuonut ja samassa kuulin lapsen itkua, tuota itkua, jota niin olin toivonut kerran saavani kuulla oman lapseni suusta...

— Mutta älähän nyt noin tavattomasti kiihdy. Minä, minä hänet toin — kuinka monta kertaa olenkaan sitä katunut! Sääli minun oli tullut, sääli lapsuudenystävää, joka rukoili ja rukoili: »Pelasta lapsi, vie se nyt juuri, kun äiti niin suunnattomasti on rikkonut sitä vastaan. Minä en voi sitä suojella, minut hän aina löytää eikä lakkaa kiusaamasta lasta minulta. Sinun luoksesi ei hän tule. Teillähän ei ole lasta...» Näin hän puheli, Väinö poika, jonka vieressä olin istunut koko kouluajan. Minä muistin, ettei meillä ole lasta ja ettei meille tule. Muistin miten onneton sinä olit ollut, kun tuo tuomio julistettiin. Minä ajattelin sinua, sinä olit joskus puhunut, että jos ottaisimme jonkun orvon...

— Niin olin, niin olin. Mutta tämä ei ollut orpo...

— Ei, sen pahempi.

— Jos se olisikin ollut orpo, niin ei se koskaan olisi esiintynyt näin katkerana ja vaativana.

— Mutta uskoohan se, että vanhemmat ovat kuolleet.

— Kuka sen tietää. Minä pelkään, että hän aavistaa.

— Kuinka hän voisi aavistaa. Eihän täällä kukaan sitä tiedä. Jos asuisimmekin siellä... siellä, Vuolteella. Mutta nyt on välimatka liian suuri.

— En tiedä, mitä uskoisin. Täytyy olla jotakin, jota me emme tiedä ja joka on vaikuttanut tämän muutoksen. Tätä kauheaa tilaahan nyt jo on kestänyt syyskesästä. Mitä tapahtui lapselle silloin, kun me olimme poissa?

— Silloinko elokuussa? Ei mitään — mitä hänelle olisi voinut tapahtua? Isoäitihän oli täällä.

— Sitä juuri minä pelkään: jos hän olisi jollakin lailla...

— Mutta tyttöseni, isoäitihän pitää lapsesta. Hän on minulle itselleni sanonut, että hän pitää Aunesta ikäänkuin hän todella olisi hänen poikansa lapsi.

— Olisiko lapsi voinut saada käsiinsä jonkin kirjeen?

— Eihän ole mitään kirjeitä. Niin, ne pari kirjettä, jotka olen säästänyt kaiken varalta. Toinen kuvaa luonnottoman äidin kauheaa tekoa, toinen... Ne ovat täällä, lukkojen takana. Muut olen kaikki polttanut. Eikähän Väinö enää ole viime aikoina kirjoittanut. Minusta on joskus tuntunut, että hän mahtaa olla sairaana.

— Sitten minä en tiedä... En käsitä mitä teen. Jotakin on tapahtunut, jota emme tiedä. Hän oli aivan muuttunut, kun me palasimme kotiin. Hän katsoi minuun kuin petturiin. Ja minä tunsin olevani petturi — niin, niin, en tiedä mistä syystä. Sillä en ole tahtonut pettää, en ole tahtonut pahaa. Rakastan lasta kaikella sillä rakkaudella, jonka olisin antanut omille lapsilleni, jos minulle niitä olisi suotu...

— No, katso nyt! Ja kuitenkin syytät minua siitä, että Aune on talossa.

— Syytänkö minä? Mutta Antti...

— No, no, miksi sitä kutsuisin.

— Sinähän syytät minua siitä, että ikävöin lasta ja että sinä minun tähteni toit tämän...

— Säälivää sydäntäni minä syytän. Se on sellaista halpa-arvoista hyvyyttä.

— Hän sairastuu, jollemme saa häntä pois sillalta.

— Väinö osasi lahjoa minut. Hän kuvasi, miten tuo nainen oli hänet lumonnut ja miten hän sitä vihasi ja rakasti ja miten hän pelkäsi, että se etsisi lapsensa vaikka maan alta. Minä olin lapsellinen siihen aikaan. Minä kuvittelin, että kasvatuksella voisi lannistaa luonnon. Tässä minä nyt istun ja luonto nauraa minua vasten silmiä. Huonon isän lapsen voi vielä sittenkin pelastaa, mutta ei huonon äidin...

— Etkö sitten tahdokaan minua auttaa?

— No, vieläkö hän yhä on sillalla? Ehkä hän jo on kotona...

— Näethän itse tuolla sinisen nutun ja valkoisen lakin.

— Mitä minä enää näkisin. Onhan jo ihan pimeä. Kyllä sinä suuresti liioittelet tämän asian. Onhan tällaisia kohtauksia ennenkin ollut. Ainakin joitakin pienempiä. Minä alan niihin jo väsyä, tiedätkö...

— Sinä sanot sen ikäänkuin syyttäisit minua. Luuletko, että ne minulle ovat hauskat.

— Suo nyt anteeksi, mutta sinä olet hemmotellut tyttöä. Hän olisi vaatinut paljon lujempaa kuria. Sellaisen äidin lapsi!

— Jumalan tähden, älä toki puhu niin ääneen. Aune on niin arka, niin kummallinen — minä en voi olla hänelle kova.

— No niin, kärsi siis seuraukset ja koeta tulla hänen kanssaan toimeen.

— Mutta etkö nyt voisi auttaa minua?

— Neuvon sinua: älä hemmottele häntä. Ajattele vähän, mitä teet, kun esimerkiksi pidätät häntä poissa koulusta ja toverit näkevät hänen terveenä juoksentelevan ulkona.

— Hänen hermonsa ovat aivan pilalla.

— Tällä kasvatuksella eivät ne ikinä parane. Tiedän... älä nyt pahastu, mutta minä pelkään, että me olemme pakotetut...

— Mitä?

— Niin, minusta vain tuntuu, ettemme saa hänestä ihmistä, että hän menee meidän käsissämme piloille, että täytyy ryhtyä johonkin.

— No niin, puhu, puhu, miksi keskeytät.

— Mutta älä nyt noin hermostu. Hänen parastaanhan minä ajattelen.

Rouva Virtala vapisi. Turhaan koetti hän mieheltään peittää, miten asia oli hänelle kohtalokas.

— Sanoisit nyt kaikki yksin tein. Minä näen, että sinä haudot jotain kauheaa.

— No mutta Anniseni, en uskalla puhua mitään.

— Puhu toki, olenhan aivan tyyni. Mitä tarkoitat, että tekisimme.

— Niin, minä vain pelkään, että meidän on ryhdyttävä viimeiseen keinoon.

— Mitä? Mitä sinä sanoit? Viimeiseen keinoon? Mikä se on? Et ole minulle siitä koskaan puhunut. Tarkoitatko, että... löisit lasta...?

— En.

— Et? No mitä sitten? Etkö nyt voisi sitä minulle sanoa.

— Oletpa sinä aivan sairas.

— Johan vähemmästäkin. Ajattele toki, mitä minulle olet sanonut: viimeiseen keinoon. Mitä tarkoitat tällä viimeisellä keinolla?

— Mutta Anniseni, pitääkö meidän elämämme mennä rikki tämän vieraan lapsen takia?

— Voitko sanoa, että hän on vieras, kun yksitoista vuotta olemme pitäneet häntä omanamme?

— Tjah, ei hän kuitenkaan ole meidän lihaamme ja vertamme...

— Ei, mutta meidän henkeämme...

— Ohoh, kumpiko meistä hänelle on antanut taipumukset tuohon inhottavaan oikuttelemiseen? Ei, kyllä ne ovat peräisin mamma-diivasta.

— Mitä sinä tarkoitat viimeisellä keinolla? En saa mitään rauhaa ennenkuin tiedän, mitä tarkoitat sillä.

— Noo... en mitään.

— Älä luule, että minua petät.

— Sanoin sen vain, kun olit niin kiihtynyt.

— Ei, sinä tarkoitat sillä jotakin. Tunnusta vain. Mikset ennen ole minulle sanonut, että sinulla on jo jokin »viimeinen keino».

— En koskaan ole nähnyt sinua näin kiihtyneenä.

— Joulu lähenee. Ja meillä on tällaista.

— Lähde nyt itse komentamaan tyttö sisään. Katso jos hän olisi poika, niin minä kyllä hoitaisin hänet, mutta tytöstä täytyy sinun pitää huoli.

— Minä menen, mutta sano tuo viimeinen keino. Voithan nyt sanoa. Ei suinkaan se nyt sellainen ole etten voi sitä kuulla. Et suinkaan sinä aio heittää lasta alas virtaan, tai pistää lumihankeen, tai...

— En. Mutta voin lähettää hänet takaisin hänen isälleen. Sen sanoin Väinölle jo silloin, että jollemme saa hänestä ihmistä, niin lähetämme hänet takaisin.

Mies näki, miten hänen vaimonsa vasempi käsi suonenvedontapaisesti vetäytyi nyrkkiin ja kohosi sydämen kohdalle. Hetkisen vaikenivat molemmat. Miehen teki mieli lausua jotakin sovittavaa, mutta hän ajatteli, että Annia joskus täytyi karaista pienellä kovuudella, muuten pääsi hänen luontainen lempeytensä niin voitolle, että lapsi sai tehdä kokonaan mitä tahtoi. Hän vaikeni siis ja koetti palauttaa katseensa vihkoläjään edessään. Hän näki kuitenkin jokaisen vaimonsa liikkeen. Annin silmät sulkeutuivat hetkeksi ja hän veti syvältä henkeään. Kalpeniko hän, vai valoko lampunvarjostimen alta loi hänen ylitseen noin oudon varjon? Sitten hän yhtäkkiä vetäisi huivin hartioidensa ympärille ja nousi. Sanaa lausumatta ja varpaisillaan hän jätti huoneen.

Tällaista oli viime aikoina tapahtunut monta kertaa. Tuo vieras lapsi, jossa äidin luonne yhtäkkiä oli puhjennut esiin, oli tärvellyt heidän hermonsa ja uhkasi viedä koko heidän kotoisen onnensa. Niinkuin he olivat kiintyneet lapseen ja niin hyvin kuin kaikki oli näyttänyt onnistuvan, ja nyt... sittenkin... Kymmenen vuoden työ osoittautui turhaksi. Olipa ollut hyvä, että Väinölle tuli sanotuksi silloin, että jollei tytöstä tule kalua, niin hän saa palata isän luo.

Tähän tapaan ajatteli mies, koneellisesti pakottaen katseensa vihkopinkkaan.

Vaimo ajatteli, vinhaan astuessaan pitkin lumista tannerta:

Minä en anna häntä luotani, minä en anna, en, en

* * * * *

Ja hänen askeleensa kiihtyivät juoksuksi ja tuska vihloi hänen ruumiissaan, kun hän ajatteli, että lapsi on istunut tuossa neljännestunnin, ehkä enemmänkin, ehkä puoli tuntia, ja tuijottanut virtaan juuri tuolla tavalla. Kauheaa! Jokin muistoko häntä kahlehti tuohon? Sitä ei äiti ollut äsken tullut ajatelleeksi. Saattaako muisto herätä yhdentoista vuoden takaa ja ottaa valtoihinsa? Saattaako tuollainen kauhea asia ehkä vielä johdattaa tekoonkin...? Kaikki palaa takaisin, kaikki toistuu, niin oli joskus joku sanonut. Maisterin rouvalle tuli se tunne, että lapsi äkkiä nousee ja heittäytyy yli kaidepuun veteen. Ehtiikö hän vielä perille? Miten hän äsken saattoikaan jättää hänet tuohon, olisihan hänen pitänyt tietää, että kaikki toistuu. Eiköhän hän olisi jaksanut kantaa Aunea, jos oikein olisi koettanut. Aune oli laiha, vaikka hän ikäisekseen olikin pitkä. Oi, liikahtiko hän? Ehtiikö äiti perille? Eihän lapsi vain...?

Hän ei uskaltanut huutaa, ettei pelottaisi tyttöä, joka istui polvillaan ja tuijotti jokeen. Muuttumatta, samassa asennossa hän istui. Nyt äiti näki, että hänen hampaansa kalisivat. Kädet kuitenkin yhä pitelivät kiinni kaidepuusta, ikäänkuin ne olisivat jäätyneet siihen kiinni.

— Aune, alkoi äiti hiljaa ja lujasti, — nyt ei enää saa olla paha. Jouluun on vain viikko, jouluksi täytyy kaikkien tulla hyviksi. Nyt nopeasti kotiin.

Hän tarttui koko voimallaan lasta olkapäihin ja nosti hänet alas. Hänen jalkansa tuntuivat puutuneen koukkuun, niin etteivät tahtoneet oieta. Äiti ei tietänyt, mikä tässä lapsessa tällä hetkellä oli todellista, mikä teeskentelyä. Hän ei tietänyt, minkä verran olisi ollut toruttava, minkä verran osoitettava hellyyttä. Koko hänen olentonsa kärsi siitä, että pahat voimat olivat ottaneet haltuunsa rakastetun olennon ja ettei hän voinut häntä auttaa.

Vihdoin pysyi tyttönen jaloillaan ja äiti kuljetti häntä valoa kohden, joka loisti metsästä. Se oli kodin valo, mutta se tuntui nyt olevan niin kaukana. Tahdottomana lapsi seurasi, äiti kannatti häntä niin paljon kuin hän jaksoi. Tämä ei enää ollut teeskentelyä. Lapsi oli sairas.

Vihdoin he pääsivät sisään ja tulivat Aunen omaan valkoiseen huoneeseen ja äiti polvistui lapsen eteen ja riisui ja hieroi häntä. Ja siinä häntä hoidellessaan hän puheli hänelle täynnä rakkautta ja hillittyä hätää.

— Kuinka Aune saattaa... Tiedäthän sinä, miten se on äidille vaikeaa. Ajattele, jos sinä nyt sairastut juuri jouluksi. Ja juuri jouluna, kun mennään isoäitiä tervehtimään ja ollaan kaupungissa monta päivää. Ja kaupungin kauniiseen kirkkoon mennään ja museoon, jossa Aunella viimein oli niin hauskaa. Muistatko kaikkia kauniita tätejä — mitä he sanoisivatkaan, jos Aune olisi poissa. Lasikaapeissa he seisovat ja hymyilevät aina, mutta silloin he varmaan itkisivät. Kuule... no, pikku kulta... sinä saat lääkettä, mene nopeasti sänkyyn. Ai, toinen kenkä vielä... Niin, sellaista se on, kun istuu sillalla pakkasessa. Eihän äiti mitään pahaa tarkoittanut. Mikset sinä saisi toivoa jouluksi kultaista peiliä. Mutta äiti ajatteli vain, että kun on niin paljon lapsia, joilla ei ole leipää... No niin! Nyt äiti peittää oikein hyvin. Muistatko museossa sitä tätiä, joka oli morsian ja jolla oli päässä se äärettömän iso kruunu? Senkin tädin me saamme nähdä, jos paranemme... No, katso nyt, nythän sinun jo onkin lämmin. Nyt me emme tee isää surulliseksi — eikö totta, kun isä tulee, niin me hymyilemme isälle, lupaahan oma kulta sen. Katso, isä on niin hyvä, isä tekee niin paljon työtä, ilman sitä työtä emme ensinkään voisi elää. Isä, joka niin on iloinnut joulusta! Isä lähtee Aunen kanssa laskettelemaan alas raatihuoneen mäestä, kun ollaan mummon luona. On paljon lapsia... aijaijai, nyt tulee pieni koira, se juoksee ja haukkuu, se tahtoo päästä mukaan! Isä ohjaa jalallaan ja antaa vauhtia. Aune nauraa, kaikki lapset nauravat, harakkakin nauraa lumisella oksalla — hei, nyt mennään kuperkeikkaa.

Äiti nauroi, kiihtyneenä omasta kertomuksestaan ja upotti päänsä lapsen vuoteeseen.

— Mitä? kuiskasi hän. — Äidin kultu, noin, noin, noin! Nyt nauretaan ja nyt myöskin puhutaan eikä enää murjoteta niinkuin äsken. Ei enää koskaan!

Hän oli saavuttanut tarkoituksensa: lapsi nauroi. Tai oikeastaan se purskahti itkuun. Mutta joka tapauksessa se oli äännähtänyt. Nyt se jo puhuikin, vaikkei tosin siihen tapaan kuin äiti olisi toivonut. Se sai yhtäkkiä takaisin voimansa, ravisti päätään tyynyä vasten ja sanoi käheästi, vanhan ihmisen äänellä:

— Minä en tahdo elää.

Siinä sitä taas oltiin.

Äiti veti henkeään ja kokosi voimia uutta taistelua varten. Hänen täytyi painia tämän uppiniskaisuuden kanssa ja hänen täytyi voittaa.

— Minä tahdon paleltua, jatkoi vanhan ihmisen ääni pienestä valkoisesta vuoteesta, — minä en tahdo elää, minä tahdon kuolla!

— Vai niin, vai niin! sanoi äiti, painaen alas kyyneliään, kurkku kuivana.

Hän ei taaskaan voinut päättää, olisiko parempi ruveta laskemaan leikkiä, vaiko puhumaan hänen tunteilleen. Voittaakseen aikaa meni hän hakemaan lääkettä ja saneli itselleen siinä lakkaamatta:

Minä en anna häntä pois! Minä en salli mitään viimeisiä keinoja. Hän on minun, olen yhdentoista vuoden rakkaudella lunastanut oikeuden häneen. En anna häntä pois. Ja hänkin rakastaa minua. Hänen täytyy minua rakastaa.

Tämä viimeinen asia se oli ehkä kaikista arin, rakastiko lapsi todella äitiä?

Kaikki edelliset vuodet olivat olleet täynnä iloista keskinäistä luottamusta. Ja viime kuukaudet olivat olleet epäluuloista murjottamista ja vakoilua. Kaikki edellisten vuosien onnen pääoma tuntui olevan menetetty, yhteinen ilo kuin juurineen revitty maasta. Saattoiko rakkauden sillä lailla nyhtää ihmisrinnasta? Eikö lapsi enää rakastanut äitiä?

Yksi vuoden pisimpiä öitä levitti pimeänsä yli Anni Virtalan taistelujen. Mitä hän oli tehnyt, jonka takia hänelle oli pantu tämä rangaistus? Oliko ollut rikos ottaa lapsi äidiltä, vaikka hän olikin huono? Ehkei hän ollutkaan niin huono, ehkä häntä oli parjattu. Vai oliko ollut rikos rakastaa sillä lailla kuin hän, Anni, oli rakastanut? Olisiko pitänyt olla kova ja luja? Olisiko lapselle pitänyt ilmaista kuka hän oli? Oliko ollut valhetta uskotella hänelle, että hän oli heidän Virtala-puolisojen tytär? Ja oliko kasvatusäiti ehkä vain omantuntonsa rauhoittamiseksi verhonnut valheensa siihen kauniiseen kuvitteluun, että hän tahtoi säästää lasta huonon äidin muistolta? Ehkä hän, Anni Virtala, olikin tehnyt sen vain peläten, että lapsi pakenisi häntä, hänen rakkauttaan ja hyvää kotiaan, ja menisi sen äidin luo, joka oli antanut hänelle elämän. Joulu hänet kerran toi — jouluko hänet nyt vie?

Kunnia, kunnia... rauha... hyvä tahto! soi läpi pitkän unettoman pimeän. Tämä soitto kuului rannalta sen korviin, joka taisteli myrskyssä ulapalla. On suloinen sana, joka merkitsee lepoa, mutta se on olemassa muita varten. Hänkin, Anni Virtala, tunsi joskus rauhan. Mutta siitä on kauan. Se on enkelien toivotus ihmisille, se on taivaan joululahja maan lapsille, mutta tämän joululahjan on niinkuin niiden suurten käsitöiden, joita salaa ommellaan pitkinä iltoina ja jotka eivät valmistu. Rauhaa ei tule maahan. Taistelu kuuluu maahan ja kärsimys.

Kaikki oli ollut helppoa silloin, kun oli saanut puhua Antille. Mutta tästä asiasta ei saanut puhua. Tuossa kuuluivat hänen tasaiset hengenvetonsa, mutta ei saanut herättää häntä ja sanoa niinkuin aina ennen: minun on paha olla, auta minua! Juuri Anttia täytyi tässä asiassa pelätä, juuri Antin hallussa oli viimeinen keino. Tämä viimeinen keino oli noussut maasta kuin aave. Tämä viimeinen keino oli aukaissut kuilun hänen ja hänen vaimonsa välille.

Anni Virtala makasi tuskan kourissa. Tie oli noussut pystyyn eikä hän nähnyt, mihin päin kääntyä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän päätti: lapsen täytyy tulla järkiinsä, aamulla puhun hänelle! Mutta hän oli jo liian monta kertaa yrittänyt puhua Aunelle, hän ei enää uskaltanut luottaa puhumiseen. Ja niin hän taasen joutui kuin kuumaan lampareeseen, missä ei jalka löydä pohjaa ja missä höyryt tukahuttavat hengityksen. Miten saattoi Anttikin olla hänelle näin kova? He olivat viisitoista vuotta olleet onnelliset ja nyt tuli tällainen kuilu. Rakastiko Antti häntä? Oliko hän koskaan häntä rakastanut? saattoiko ihminen, joka rakastaa, tahtoa rakastetulleen kärsimyksiä? Tuntui uskomattomalta, että joulu läheni, että valmistaa sitä iloista iltaa, jossa loistaa joulukuusi ja annetaan lahjoja, että huomenna piti leipoa — niitä leivoksia, joita leivottiin vain kerran vuodessa, että piti ottaa esiin joulukuusenkoristukset, sekin silkkinauha, missä oli sanat: »Kunnia olkoon...» Kunnia... rauha, hyvä tahto — enkelintoivotuksia, joita ei maa kykene ottamaan vastaan.

Aamu jo sarasti, kun valvovalle äidille, hänellekin, tuli mieleen viimeinen keino. Hän päätti koettaa vielä yhtä. Jollei se auta, niin ei auta mikään. Silloin menköön rikki koko koti. Mutta sitä yhtä hän vielä tahtoo koettaa. Kun olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut elokuussa, heidän ollessaan matkalla. Oliko täällä käynyt joku, vai oliko tullut kirje, vai mitä...

Hän malttoi tuskin odottaa nousun aikaa. Hän malttoi tuskin odottaa hetkeä, jolloin näkisi Aunen. Hänessä eli sittenkin salainen toivo, ettei viimeistä keinoa tarvitsisi käyttää, vaan että lapsi ehkä sittenkin taipuisi ilman. Ei...!

Hän tuli huoneeseensa ja huomasi, että tyttö kiireesti vetäytyi peitteeseen. Hän toivotti hyvää huomenta — tyttö ei vastannut. Hän tuli vuoteen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen: tyttö oli nukkuvinaan. Antti astui hiljaa huoneeseen. Anni sanoi hänelle, että lapsi nukkuu. Hän valehteli. Hän oli selvästi nähnyt, että lapsi oli valveilla. Mutta hän pelkäsi Antin kylmiä sanoja. Kuitenkin auttoi hänen valheensa huonosti, sillä kouluun lähtiessä Antti lausui, ikäänkuin hän olisi arvannut kaikki tyynni:

— Näetkö nyt, Anniseni, ei mitään tästä tule. Etkö jo ymmärrä itsekin, että tästä täytyy tulla loppu? Minä en enää jaksa kuunnella sinun livertelyäsi ruokapöydässä: »Tahtooko pikku kulta... Ota, pikku kultu... Kas noin, pikku kultu...» Sellainen on syntiä. Se sopii juuri nyt niin hyvin. Varmaan isäkin jouluna kaipaa lastaan tavallista enemmän. Minä kirjoitan tänään, ehdin saada vastauksen, ehdin käydä viemässä tytön ja ehdin vielä kotiin jouluillaksi. Eikö näin ole paras Anniseni?

Mies esitti kysymyksensä arkaillen ja hämmästyi vaimonsa ääntä, kun tämä kylmästi vastasi:

— On. Varmaan on. Tee niinkuin olet aikonut. Annamme tytön lähteä.

Mies yritti taasen lausua jotakin sovittavaa, mutta vaimo oli jättänyt huoneen. Hän oli hyvin kalpea. Mitä hän aikoi? Mitä hän ajatteli?