Part 2

Heinz Blume oli käynyt hyvin kalpeaksi. Veri oli laskeutunut hänen suuriin, oudosti riippuviin käsiinsä. Hän teki niillä taasen jonkin armoa anovan liikkeen. Yleisö ei tuntenut armoa. Tyttölyseon yläluokka huusi eläköötä lavan juurella. Vanha lääkäri seisoi silmissään outo kiilto, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkin nuoruudenhaaveen ruumiillistuneena, ja laulunopettaja, herra Boraeus takoi nyrkillään estraadin laitaan, koska hänen toisella kädellään täytyi pidellä vanhaa päällystakkiaan, jossa ei ollut nappia. Sahanomistaja vihdoin rupesi pitämään kuria yleisön joukossa. Hän selitti kuuluvalla äänellä, että inhimillisillä voimilla on rajansa, että taiteilija toivottavasti voi antaa toisen konsertin ja että nyt on paras mennä nukkumaan. Samassa impressario ilmestyikin lavalle ja ilmoitti, että ylihuomenna on tässä samassa paikassa matinea uudenaikaisella ohjelmalla.

Sali alkoi tyhjetä. Ihmiset loivat viimeiset kaihoavat silmäykset taiteilijahuonetta kohden, missä valiojoukko onnellisia hääri Blumen ympärillä, ja pysähtyivät portaisiin ja kadulle odottamaan. Samassa saatiin kuitenkin kuulla, että kutsuvieras muutamien kaupunkilaisten pyytämänä siirtyisi ravintolaan illalliselle, häntä ei siis enää saanut nähdä. Käytävät tyhjenivät ja sähköjä sammutettiin. Rouva Blume tuli päällysvaatteet yllään portaisiin ja etsi ovea. Pilarien juurella näki hän ihmisen, joka muistutti miehen pukuun sijoitettua telinettä. Mies piteli toisella kädellään kiinni kulunutta päällystakkia ja katsoi suu auki kuin eläin, joka odottaa, että sille vielä annettaisiin jotakin. Alempana oli toinenkin ihminen: hän seisoi ja nyökytti lakkaamatta päätään, sehän oli se, jonka päähän oli pudonnut tiilikivi niin että muisti oli mennyt, tohtori Hanell.

— Marianne!

Heinz Blume tuli sähköliekin alle ja vahtimestari jätti kohteliaasti sen palamaan. Rouva Blume pysähtyi ja hymyili:

— Ole aivan levollinen, sanoi hän hiljaa. — Kyllä minä löydän.

— Ota hevonen tai auto, minä en voi antaa sinun mennä näin.

— Mutta rakkaani, olenhan niin monta kertaa mennyt ja paljon suuremmissa kaupungeissa. Lähde illallisille, ehkä voit sen nuoren säveltäjän kanssa sopia ohjelmasta. Oli hyvä, että konsertti tuli päätetyksi, nyt saamme kunnollisesti hotellilaskumme maksetuksi. — Sinä tulet niin pian kuin voit, jäähän meille jokin tunti, minä en kuitenkaan enää ennätä riisuutua.

Aviopuolisot pitelivät hetken toistensa käsiä. Molemmat miehet porraskäytävässä seisoivat kuin patsaat, tietäen pitävänsä siinä kunniavartiota. Blume tunsi heidät äkkiä — hehän olivat olleet tämän illan hartaimmat kuulijat, ne joiden tähden hän oli taistellut läpi tuon viimeisen Beethovenin. Hehän häntä olivat auttaneet. Hän astui pari porrasaskelta alemmas, saavutti ensimmäisen herroista ja ojensi hänelle kätensä. Sitten hän meni toisen luo ja painoi hänenkin kättään. Kukaan ei puhunut. Suuret varjot porraskäytävässä, missä paloi ainoa sähköliekki, liikkuivat seinillä ja venyivät kattoa kohden. Blume kiiruhti takaisin, Marianne avasi ulko-oven ja tuli kadulle. Viimeinen sähköliekki sammui, ovenvartija kuului puhuvan jotakin niille kahdelle herralle, jotka eivät tahtoneet lähteä.

Ravintolaan oli katettu pitkä kukkurallinen pöytä, mutta suurin osa sijoja jäi tyhjäksi. Taiteilija joutui pormestarinnan ja neiti Marjosen väliin. Hän oli hajamielinen ja he kysyivät häneltä vuoronperään, oliko hän hyvin väsynyt. Hän ei sanonut sitä eikä tätä. Hän ajatteli Mariannea ja lapsiaan. Olivatkohan ne nukkuneet, vai olivatkohan itkeneet ja häirinneet matkustajia. Se oli ollut vaikeata, silloin kun Marianne vielä matkusti hänen mukanaan. Ei mikään hotelli tahtonut ottaa vastaan heidän lastaan. Ja nyt, kun ne kaikki olivat mukana. Kuinka monta kertaa he olivatkin peittäneet lapsiraukan suun, ettei sen itku kuuluisi. Eikä se saanut nauraakaan. Marienhofissa maalla lapset toki saivat itkeä, temmeltää ja nauraa.

Tätä ajatellessa vastasi taiteilija monenlaisiin tiedusteluihin. Pormestarinna kyseli vieläkö hänen oli tapana harjoitella, kuinka kauan hän jo näin oli konserteerannut, missä hän oli opiskellut, eikö ollut ihanaa hurmata ihmiset. Neiti Marjonen ihmetteli hänen muistiaan, sitä satumaista keveyttä, millä hän soitti vaikeimmatkin kohdat. Säveltäjä Jokisen kanssa puhuttiin ylihuomisesta ohjelmasta. Naiset pyysivät, ettei sitä tehtäisi niin vaikeatajuiseksi, etteivät maalaiset sitä ymmärtäisi — sunnuntaina varmaan tulisi maalaisia.

— Tulevat kirkkoon ja kirkosta konserttiin, sanoi sahanomistaja.

— Pastori ei ollut konsertissa, huomautti joku.

— Saisiko noita käsiä vähän katsella, puuttui nyt. puheeseen tohtori Fredriks, joka oli joutunut pöydän toiseen päähän ja joka sieltä tuli taiteilijan tuolin taakse.

— Suuret rumat kädet, vastasi Blume ja veti vaistomaisesti kalvosimia alemma.

— Onpa siinä vaaksaa.

— Ihmeelliset kädet.

— Todella ihmeelliset! Miten te hoidatte niitä, herra Blume?

— Ette suinkaan te voi kantaa mitään painavaa?

Blume oli hyvin kalpea ja vastahakoinen juttelemaan tästä aiheesta. Nuori Jokinen huomasi sen ja tarjoili ruokaa. Huomenna oli päätetty lähteä maaherran luo päivällisille. Siellä oli aina hyvin hauskaa. Vahinko, että rouva Blumen piti lähteä niin varhain. Eikö todella voinut lykätä matkaa? Niin, laiva meni Helsingistä vain kerran viikossa.

— Mutta jos noille käsille jotakin tapahtuisi! huomautti äkkiä sahanomistaja. — Voisihan jollakin lailla sattua. Tai tulla kihti, tai muuta sellaista.

— Ne ovat vakuutetut, vastasi Blume ja ojensi tulistuen esiin kätensä, levittäen sen niin, että se muistutti, suurta veripunaista merikrapua.

— Vakuutetut! kuului kuin yhdestä suusta. — Voiko käsiä vakuuttaa erikseen?

— Kyllä.

Blume muisti olevansa vieraana ja tyyntyi.

— Jalkoja siis myöskin, sanoi sahanomistaja ja nauroi. — Mutta ei suinkaan sitä enää tuolla iällä voisi oppia muutakaan tekemään, jos niinkuin käsille jotakin tulisi.

— Te kauhea mies! huudahti pormestarinna, — eihän nyt ihmisten käsille yleensä mitään tapahdu. Paitsi sahakoneiden ääressä. Oletteko te itse muistanut vakuuttaa, työväkenne kädet?

— Se on pakosta kuin köyhän kuolema; nauroi sahanomistaja jälleen. — Sekä kädet että muut ruumiin jäsenet. Koko ihminen täytyy vakuuttaa.

Keskustelu solui ylhäisen illan jälkeen arveluttavan matalalle. Syötiin. Yritettiin puhua taiteilijoista, joita oli esiintynyt täällä syksyn kuluessa. Blume tunsi useimmat. Corinna Diels oli hänen rouvansa sukulainen. Vai oli rouva Blume myöskin musikaalinen. Mutta eikö ollut hirveän vaikeaa matkustaa pienten lasten kanssa? Oliko niillä niin pieni ikäero? Mitkä olivat niiden nimet? Tuli kalaruokaa. Toisessa päässä salia alkoi samassa kuulua meluavaa puhetta. Tohtori huusi palvelijaa ja lähetti tämän hiljentämään herroja. Niitä oli kaksi. Toinen oli perämies Boraeus, hän oli ollut konsertissa ja otti kai nyt jäähyväisryyppyjä, sillä aamun koittaessa piti hänen prikinsä lähteä matkalle. Taiteilijasieluja kaikki nuo sisarukset ja niin perin erilaisia. Keskenään he tuskin seurustelivat — mikä lienee perämiehen päähän hiljan tullut, kun hän toi sisarelleen liinan Espanjasta. Sisar on sävyisin olento maan päällä ja tämä perämies paikkakunnan paras tappelija. Tuli liharuokaa. Nuori säveltäjä kyseli Leipzigin oloja, opettajia, hintoja ja musiikkielämää. Perämies rupesi nyt laulamaan. Sahanomistaja läksi itse häntä kieltämään. Pormestari, joka ei ollut tähän asti puhunut mitään, loi huoneen toiseen päähän julman silmäyksen. Oliko heillä siellä todella joitakin väkeviä? Sahanomistaja tuli takaisin ja vakuutti, että Boraeus hihkui sekä iloa että surua, sillä ilon ja surun vaiheilla mieli vain oli, kun taas vuodeksi jätti nämä kotoiset seudut.

Tällaisen mielialan ymmärsi Blume hyvin. Hänellä oli juuri edessä kuusikymmentäkolme konserttia. Antaa miehen vain laulaa.

Kuusikymmentäkolme konserttia!

Riitti pitkältä puhumista siitä, missä konsertit olisivat. Siinä mainittiin miljoonakaupunkeja idässä ja lännessä, kuuluisia konserttisaleja, solmukohtia rautatielinjoilla, kahviloita ja taidemuseoita. Tuuli Euroopasta ikäänkuin puhalsi, puhalsi läpi pohjoisen maaseutukaupungin ruokasalin, missä paikkakunnan porvarien oli tapana viettää kotoiset pienet »sitsinsä».

Tuli jälkiruoka. Blume katsoi kelloaan.

— Herra Blume, lausui pormestari yhtäkkiä sellaisella äänellä, että läsnäolijat luulivat hänen aikovan pitää puheen, — te mainitsitte että kätenne ovat vakuutetut. Mistä summasta, jos saisi kysyä?

— Kymmenestä miljoonasta, vastasi taiteilija, nostamatta katsettaan jäätelöstä.

Ei saattanut tietää, puhuiko hän totta vaiko leikkiä.

— Kymmenestä miljoonasta!

Kaikki tuijottivat taiteilijan käsiin ikäänkuin niiden yli yhtäkkiä olisi langennut tykkänään uusi valaistus.

Suuret rumat punaiset kädet.

— Kymmenestä miljoonasta!

— Niin, sanoi Blume ja hymähti ensi kerran koko iltana, — minulla on vaimo ja lapset. Ja jos käsilleni jotakin tapahtuisi, niin se olisi minulle pahempaa kuin kuolema. En pystyisi enää mihinkään, tiedän sen. Olen pienestä pojasta harrastanut vain musiikkia.

— Ja juuri sentähden tullut niin suureksi, huudahti pormestarinna, katse kiinnitettynä satumaisiin käsiin.

— Ihmeelliset kädet! sanoi neiti Marjonenkin.

Herrat kyselivät mitä vakuutusmaksu tällaisessa tapauksessa teki. Keskustelu hipaisi läheltä, miten paljon taiteilija tällaisella työllä ansaitsi. Siihen ei Blume kuitenkaan enää vastannut. Hän ei myöskään juonut kahvia, täytyi kiirehtiä hotelliin, hänen rouvansa ja lasten piti lähteä hyvin varhain. Niin, se oli niin ikävää, että juna meni jo neljältä, ei tässä nyt ollut paljon aikaa nukkumiseen. Ja seura nousi. Ja sovittiin huomisesta matkasta maaherralle ja Bechsteinistä, jonka pormestarinna mielihyvällä lupasi konserttiin. Vaikka jo tänään.

— Se on vain sellainen pieni kotiflyygeli, sille on suuri kunnia, jos Heinz Blume tahtoo sillä soittaa.

Naiset ja pari herroista läksivät saattamaan taiteilijaa eteiseen. Pormestari viittasi luokseen palvelijan ja käski hänen pitää huolta siitä, ettei Boraeus jäisi tänne juopottelemaan aamuun asti. Kyllä, hänellä varmaan oli ryypyt taskussa. Ja mikäs se oli tuo toinen herra? Sekö nurkka-asianajaja, joka aina veljeili nimismies Hietalan kanssa ja juotti häntä hänen käydessään kaupungissa?

Säveltäjä Jokinen saattoi Heinz Blumen hotelliin. Häntä vaivasi, että konsertin korkea mieliala jotenkin oli hämmentynyt. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että toinen konsertti vielä oli jäljellä ja katseli tähtiin ikäänkuin anoen niiltä apua vastaisen varalta. Ilma oli kylmä ja kirkas, kadut iljangolla. Routainen maa tuntui tarvitsevan lumipeitettä. Heinz Blumeakin puistatutti. Hänellä ei nyt mitenkään ollut varaa sairastua. Hänen täytyi ansaita rahaa kaikkea sitä varten, mitä perhe nyt tarvitsi. Hajamielisenä vastasi hän kädenpuristukseen, jolla nuorukainen täynnä ihailua siinä hotellin edessä toivotti hänelle hyvää yötä. Oli vaarallisen liukasta.

Meren selällä näkyi alus, kokassaan pieni lamppu, jonka välke eli vedenpinnalla yhdessä tähtivalojen kanssa. Se oli kai se alus, jonka perämies vietti jäähyväisiltaa raatihuoneen ravintolassa. Mastopuut häämöttivät kuin salaperäiset ristit taivasta vasten.

* * * * *

Heinz Blumen korva terästyi heti ovessa kuuntelemaan, itkisivätkö lapset. Heidän huoneensa oli toisessa päässä pitkää käytävää: ei mitään kuulunut. Uninen ovenvartija, jolla ei virkansa merkkinä ollut muuta kuin jotain metallinväristä lakissa, tuli esiin, nosti tätä lakkiaan ja halusi nähtävästi puhua. Pikkukaupunkihotellin tunkkainen ilma, jossa äänettömyydestä huolimatta värisi täkäläisten arvohenkilöiden ja ensiluokkaisten matkustajien mieliala, heidän astuessaan kaupungin ensimmäiseen ravintolaan, ilonpitoon tai kaupantekoon, painoi kuin väkevä tomupilvi.

— Kuinka on, jääkö herra vielä tänne? lausui ovenvartija sillä kohteliaisuudella, jota hänen ammatissaan osoitetaan hyvien juomarahojen toivossa — ei siksi, että tämän taiteilijaherrasväen matkatarpeet olisivat osoittaneet erikoista varallisuutta. — Nyt on niin kova kysyntä huoneista.

— Jään, vastasi Blume ja oli jo eteisen toisessa päässä, lisätessään: — matkustan sunnuntai-iltana.

Ovenvartija tuli perässä.

— Ja sitten on valitettu naapurien puolelta. Eivät saa nukkua, kun lapset itkevät.

— Rouvani lähtee aamulla, herättäkää kello kolme.

Tunne, johon ei hän koskaan ollut voinut tottua, tarttui hänen sydämeensä niljaisella kouralla. Jollei hän olisi ollut niin väsynyt ja aika aamuun niukka, niin hän kai olisi ryhtynyt miestä ojentamaan. Mutta loistohotellien frakkipukuiset hovimestarit ja pienten matkustajakotien palvelijat, kaikki he olivat toistaneet samaa asiaa eri haaroilla maailmaa. Ja Blumen puolisot olivat hillinneet itsensä, lasten tähden, ja päättäneet, että Mariannen täytyy pysyä kotona. Tämä päätös oli tehty monta kertaa ja taas unohdettu: sillä sydämet eivät lakanneet kaipaamasta. Hullutusta oli tälläkin kertaa ollut kutsua Marianne ja kaikki lapset — isä oli sähkösanomassa pyytänyt heitä kaikkia kokoon, nyt olivat isä ja äiti valvoneet tämän viikon, rasittuneet ja velkaantuneet. Ja eroon oli enää vain kolme tuntia.

Blume kulki nopeasti tahraantunutta valkoista mattoa pitkin, ohi kenkäparien, jotka ovilla muodostivat omalaatuista kujannetta miehelle, jonka kotina olivat hotellit ja rautatievaunut, käytävän päähän.

Marianne istui pöydän ääressä, edessään pinkka puoleksi käytettyjä liinavaatteita, ja ompeli. Se kuului aina viimeisiin tehtäviin ennen eroa. Lapset nukkuivat riippumatoissaan, jotka olivat koukuilla kiinnitetyt nurkasta nurkkaan. Niissä oli hyvä vuode, käytäntö oli opettanut äidille tämän keinon.

Heinz Blume tarttui molemmin käsin vaimonsa päähän ja suuteli häntä. Sitten hän meni nuorimman lapsensa luo, painui polvilleen ja hillitsi haluaan tarttua tuohon rakkaaseen olentoon ja pyristellä kasvojaan sen lämmintä ruumista vasten. Se oli jo pian vuoden vanha tämä pieni poju, viikko sitten hän ensi kerran oli hänet nähnyt ja kolmen tunnin kuluttua hänen piti hänestä erota. Ja tuossa olivat vanhemmat pojat. Molempien vuoteiden luo isä seisahtui katselemaan. Hänen oli vaikea pidättyä kajoamasta lapsiin. Kolmen tunnin kuluttua lähtevät he kaikki länteen ja hän lähtee itään. Kolmen tunnin ajan hän tässä huoneessa vielä saa pitää kaiken sen, missä hänen sydämensä riippuu kiinni.

Heidän tavaransa olivat huiskinhaiskin, vaatteet, nuotit, matka-arkut. Nuottikoffertin kylkeen liimatut lukuisat hotellinleimat muistuttivat osaltaan nekin tätä ainaista matkustamista ja ainaista eroa. Marianne koetti pysytellä reippaana. Hän oli verhonnut lampun tummalla liinalla, jottei valo lankeaisi lasten silmiin. Hänen omat kasvonsa olivat valossa. Hän sanoi olevansa niin onnellinen siitä, että ilta oli ohi ja että heillä nyt oli kokonaista kolme tuntia itseään varten. Sitten hän kysyi, muistiko Heinz Spalaton. Mies nyökäytti päätään. Vaimo lopetti työnsä.

Ja niin he sitten istuivat käsi kädessä ja puhuivat käytännöllisistä asioista ja vaikenivat jonkin aikaa ja muistivat taasen jotakin.

— Oletko sinä syönyt? Sinun täytyy pitää huoli siitä. Lupaathan.

— Tietysti, tietysti. Lapset ovat olleet hyvin kiltit. Kaikki kolme nukkuivat, kun tulin... Hiukan, aivan hiukan pikkupoju kyllä itki. Olen niin onnellinen, että jaksoit soittaa sen viime numeron. Ja sitten oli hyvä, että saat Bechsteinin sunnuntaiksi. Mutta täytyy katsoa, että se on viritetty, sehän saattaa olla aivan epävireessä... Nyt selviydymme laskuistamme. Toivottavasti sunnuntaina tulee väkeä. Tämä on todella harvinainen paikkakunta. Ajattele kuinka liikuttavat nuo molemmat herrat, se opettaja parka ja se lääkäri, jonka kohtaloksi tuli tiilikivi...

Blume tiesi urhoollisen pikku vaimonsa puhuvan näistä kaikista vain pidelläkseen aisoissa erohetken kärsimystä.

— Sinä rakas, sanoi hän, — kuka tietää, mikä tulee minkin kohtaloksi. Hän menetti muistinsa ja työkykynsä, mutta sydän säilytti tuntemisen ja kärsimisen lahjan.

— Nuo kovat, siunatut lahjat! Mutta kuulehan, kyllä sentään panemme pitkäksemme.

— Onhan sinulla valtakirjani, sanoi mies äkkiä. — Saattaisihan jostakin syystä käydä välttämättömäksi myydä huvila... Ja sitten: olethan suonut anteeksi, että pyysin sinua tulemaan.

— Mutta Heinz...

— Minulle tuli sellainen hirvittävä ikävä... Miten sinä pääsitkään perille? Junanmuutot ja sensellaiset näin pienten lasten kanssa. Mutta minulle oli tärkeää saada nähdä juuri pikkupoju. Isän täytyy sentään saada nähdä lapsensa... Kuinkahan sinä nyt selviydyt paluumatkalla...

Ihmiset olivat kaikkialla hyvät — no, olihan tietysti niitäkin, jotka säikähtivät riippumattojani — mutta yleensä minua autettiin, yksinpä kantajatkin pitelivät hellävaroen lapsukaisia.

Kunhan kaikki kävisi hyvin.

— Käy kyllä, onhan aina käynyt.

Sinä olet urhoollinen, Marianne. Minäkin olin niinkauan kuin aina kuljit vierelläni.

Älä koskaan päästä mielestäsi sitä, että olet kutsuttu soittamaan pyhää maan päälle — suo anteeksi, että taas toistan sitä.

— Minä kaipaan pyhää itseäni varten. Tahtoisin kauas pois vieraitten ihmisten luota. Teidän kanssanne tahtoisin olla, leikkiä lasteni luona, auttaa sinua kodin askareissa. Joskus pelkään, etten enää voi astua yleisön eteen. Käteni ovat kipeät, sieluni on kipeä.

— Sinä tiedät, mitä siihen sanon: että jokainen syntyminen tapahtuu kärsimyksellä. Jokaisen esiintymisen täytyy sisältää syntymisen.

— Kyllä, kyllä. Mutta onhan niitä, jotka pääsevät helpommalla. Esimerkiksi pitävät suosiosta. Minäkin pidin siitä joskus... Jos minä vain voisin tehdä muuta työtä ja säilyttää musiikin meitä itseämme varten. Kauas minä tahtoisin, meren äärelle, metsiin...

— Usko minua kerran: vain vähän aikaa viihtyisit metsissä. Muistatko, kun olimme olleet kaksi viikkoa vuoristossa: sinun piti päästä tuhatlukuisen yleisön eteen... Onhan taas niin onnellista odottaa sinua kotiin.

He vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin lasten hengitys. Sitten läiskähti jossain kauempana ovi, miehen askeleet tulivat käytävään ja hävisivät huoneeseen käytävän alkupäässä.

— Ainakin silloin tahdon olla kotona, kun Hannah syntyy.

Miehen ja vaimon katseet kohtasivat juhlallisina toisensa ja ääneti he alkoivat riisuutua. Jokainen hetki tätä heille niin lyhyttä yötä oli kuin raskas sydämenlyönti. Kaikki se mitä ihminen elämänsä päivinä kokoaa ympärilleen huomista varten, niinsanottu silmäin pyynti ja elämän koreus, se oli poissa ja vain se oli jäljellä, minkä ihminen ottaa mukaansa kuolemaan. Mies ja vaimo lepäsivät sydän sydäntä vasten. Silmänräpäykseksi he saivat mielestään, mitä he tahtoivat unohtaa sitten pusersi lähestyvä ero heitä yhä voimistuvalla rautakouralla.

* * * * *

Viimeisenä tuntina ei ollut aikaa tunteilemiseen. Heinz Blume viihdytteli lapsia ja Marianne sulloi tavaroita arkkuihin ja kääröihin. Täytyi heittää paksu peite poikain pään ympäri, jottei heidän itkunsa kuuluisi toisiin huoneisiin. He olivat uniset eivätkä tahtoneet antaa pukea ylleen. Oli kiire. Suurin poika kävellen omin voimin, sitä seuraava isän käsivarrella ja pienin äidin sylissä astui taiteilijaperhe, kahden kantajan avustamana hätäisesti taivasalle, missä tähdet tuikkivat valkenevan aamun kajossa ja kylmä puistatutti selkäpiitä myöten. Mastoristeille ulapalla oli syttynyt useampia tulia. Ajuri torui, ettei tällainen mustalaiskuorma mahdu millekään rattaille. Taiteilija kysyi ovenvartijalta, mitä hän oli sanonut. Rattaat läksivät liikkeelle, räminä kuului kaupungin toiselta laidalta toiselle. Ajoittain sekaantui siihen pienen lapsen itku ja äidin viihdytykset.

Heinz Blume piteli syleilyssään keskimmäistä poikaansa, joka istui hänen sylissään ja vanhintaan, joka seisoi hänen polviensa välissä. Hänen kalliisti vakuutetut kätensä saivat vielä hetkisen koskettaa kalleinta, mitä tämä isä omisti. Asemalla muistutettiin uudelleen, että rahat, passit, matkaeväät ja tavarat olivat mukana, sitten nousu vaunuun, hätäinen asettuminen penkeille, hätäinen suudelma, ja Heinz Blume seisoi yksinään rautatiesillalla. Hänen ohitseen kulki jotakin — miehiä ja tavaroita, mutta sydämessään hän oli yksin.

Niin yksin hän oli, ettei ensin käsittänyt mihin menisi ja mihin ryhtyisi. Tuskinpa hänessä nyt oli henkeäkään. Hänen mieleensä johtui kuollut, joka arkussaan yksinään lähetetään hautaa kohden paikkakunnalta, missä ei sille ole suotu leposijaa. Sitten hänen sieluunsa ikäänkuin putosi sävel, se tuli ylhäältä, niinkuin tähti olisi pudonnut. Siitä keriytyi auki säveljakso. Hän tunsi Sebastian Bachin läheisyyden ja kuunteli, mitä mestari hänelle sanoi. Koko tämä aamu sai äänen, tähtitaivas soitti, meri soitti ja ihmissydämen piina suli ja yhtyi taivaan ja maan sointuihin.

Blume huomasi edessään kirkon — eihän hänen pitänyt kulkea tänne. Se oli pieni puukirkko. Hänen olisi tehnyt mieli koputtaa oveen ja pyytää päästä rukoilemaan. Mariannen puolesta, lastensa puolesta, senkin syntymättömän, jonka henki vielä lepäsi Jumalan hengessä. Lehdettömien pensaiden oksat ojentuivat taivasta kohden. Blume seisoi routaisella maalla ja näki taivaan valkenemistaan valkenevan. Noin ojentuu jokainen käsivarsi korkeuteen, tieten tai tietämättään. Sebastian Bach viipyi yhä täällä. Oli kuin urut tuolla sisällä olisivat hymisseet.

Missä päin nyt oli hotelli? Tuntui vaikealta mennä sinne, kaikki siellä muistutti Mariannea ja lapsia.

Heinz Blume kokosi tarmonsa, viime viikon valvominen se oli tehnyt hänet näin voimattomaksi, ja alkoi astella. Jossakin kuului laulua. Valssia se oli. Askeleet kajahtelivat kivityksellä, harvojen sähkölyhtyjen valossa näkyi kaupungin suurin katu tyhjänä päästä päähän. Ettei tässä iljangossa vain menisi nurin.

Hotellin edustalla taiteilija vielä kerran seisahtui. Kylläpä hän oli heikko: suorastaan oli vaikeaa lähteä kohtaamaan muistoja huoneessa, josta äiti ja lapset vasta olivat lähteneet. Marianne väikkyi hänen silmissään, koko hänen olennossaan oli jotain niin lämmintä, rohkaisevaa ja rauhoittavaa. Hän näki hänet sellaisena, jommoisena hän oli ollut konservatoriossa, yllä köyhä puku, silmissä heräävän älyn väläys ja lannistumaton työtarmo. Mikä riemu oli ollut opettaa ihmistä, joka vaistosi musiikin sisällön ja joka edistyi päivä päivältä. Sitten kerran, juuri kun valmistettiin suurta ohjelmaa, tyttö tunnilla pyörtyi. Silloin kävi selville, ettei hän ollut päiväkausiin syönyt kylläkseen, ja hän oli aina ollut iloisin ja rohkein, ei kukaan ollut kuullut hänen valittavan — ja tämän tytön sydämen oli Heinz Blume voittanut, onnellinen Heinz Blume! Vielä tänä yönä hän oli istunut ja ommellut miehensä vaatteita, tulevaisuutensa taiteilijana hän oli hänen tähtensä heittänyt, kaikki hän oli ilomielin uhrannut. Ehkä joskus, tuhannen konsertin jälkeen käy mahdolliseksi välttää näitä vaikeita erossaoloja. Metsiin, merten taakse...

Heinz Blume kuuli askelia ja näki kahden miehen lähestyvän. Perämies nähtävästi oli matkalla laivalleen. Hänellähän oli edessään ero — eroa kaikkialla ja vihdoin viimeinen! Taiteilija päätti nopeasti lähteä sisään silloin hän horjahti, tunsi tärähdyksen ikäänkuin vuori olisi sortunut hänen päälleen ja haudannut hänet.

Katu tömähti.

* * * * *

Hän heräsi siihen, että ympärillä oli ihmisiä ja että hänen päätään valeltiin vedellä. Hänelle puhuttiin jotakin, hän itse ei saanut esiin ääntä. Hänen päänsä oli kiehuva möhkäle, ilma ympärillä vuoroin musteni, vuoroin kävi punaiseksi. Vihdoin hän ymmärsi, että tahdottiin tietää, mitä oli tapahtunut. Sitä samaa olisi hänkin tahtonut tietää, jos olisi osannut puhua. Keitä olivat nuo ihmiset? Kuka oli hän tässä vuoteessa? Ei mitään voinut kysyä, sillä ylhäällä päässä kulki kuin polttava pyörre.

Kului pitkä aika, jolloin oli pimeää ja tuntui raskas kumotus. Oliko hänet elävänä haudattu? Tällaistako se oli? Tukehtuisiko hän nyt? Mitä oli ollut ennen? Tätä ei ollut aina ollut.

Ohitse kulki taasen joitakin varjoja. Ne taipuivat häntä kohden, koskettivat häntä ja liikuttivat huuliaan. Ääni kuului kaukaa takaapäin eikä heidän suustaan. Tuskat ylhäällä hänen otsansa sisässä vaihtoivat muotoja — milloin ne olivat kiehuva poltto, milloin ne olivat repivää vihlontaa, milloin läikkyivät aivot kuin kuuma vesi. Hän tiesi, että hän oli ollut joku, mutta mikä ja kuka? Nuo kaikki olivat olleet joitakin, mutta mitä ja keitä? Hän saattoi nostaa käsiään. Hän pani ne vuoteen laitoja vasten ja yritti nousta. Hän putosi takaisin ja tunsi pahoinvointia, jota joskus ennen oli tuntenut. Myrskyssä laivalla. Marianne oli ollut vieläkin kipeämpi.

Marianne!

Hänen aivojensa yöhön tunki pistävä valokiila ja hän muisti nyt nimiä, muisti senkin, miten hän oli seisonut hotellin edessä ja katsonut merelle.

— Kaaduinko minä? lausuivat yhtäkkiä hänen huulensa.

Silloin lääkäri, impressario, säveltäjä Jokinen ja pormestareina kuin yhdestä suusta kysyivät, oliko hän kaatunut vai oliko joku häntä lyönyt. Sitä hän ei heti tietänyt. Oliko ehkä juopunut perämies...? Ei, oli ollut liukasta, miehet olivat menneet ohi. Kaatua, kesken työnsä ja suunnitelmiensa...! Hänen sairaassa päässään alkoi nyt kihisevä liikunta sen asian selvillesaamiseksi, miksi tällainen tapahtuu. Tällainen naurettava sattuma, tällainen humalaisen kuperkeikka ihmiselle keskellä hänen vakavinta elämäänsä. Ajatus hämääntyi ja taasen hän löysi sen langan ja kysyi ja kysyi.

Huoneessa olijat tekivät nyt jonkinlaisen työjaon. Pormestarinna otti haltuunsa asian käytännöllisen puolen. Lääkäri määräsi potilaan kuljetettavaksi sairashuoneelle. Kirjakauppiaalle oli tärkeintä tietää, pitikö huominen konsertti peruuttaa.

Blume pääsi yhtäkkiä istualleen ja väitti olevansa terve. Hän huomasi, että huoneessa oli kukkia, vuoristossa noita valkoisia kasvoi villeinä — mikä niiden nimi olikaan? Nuo olivat astereja.

— Jo nyt jotakin, naurahti tohtori, — vai aivan terve. Tästä äkkikäänteestä saamme ehdottomasti kiittää munaa ja lihalientä. Pitää syödä vain, meritaudissakin pitää syödä vain.

— Minä soitan ylihuomenna, sanoi Blume, vaipui vuoteeseen ja mietti tuon vuoristokukan nimeä. Hän ei jostakin syystä tahtonut sitä kysyä ja mietti miettimistään. Kipeä pyörre kiersi lakkaamatta aivoissa.

— Ette te voi soittaa, herra Blume, huomenna, puhui lääkäri. — Heittäkää se ajatus mielestänne.

— Minä soitan, toisti taiteilija ja tähtäsi katseensa kirjakauppiaaseen.

Katse kävi tuijottavaksi kuin mielipuolella. Nuori säveltäjä kumartui hätääntyneenä hänen puoleensa ja koetti puhua reippaasti.

— Minä kyllä pidän huolen siitä, että Bechstein tulee viritetyksi. Toimitan vielä tänään flyygelin saliin ja jos jaksatte tulla sitä koettamaan, herra Blume, niin noudan teidät autolla... Se oli se moderni ohjelma — muistattehan?

Heinz Blume vei käden otsalleen. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä. Epämääräinen aavistus oli alkanut vaivata häntä. Jokin paino asettui hänen rintansa päälle eikä sallinut hänen liikahtaa. Oliko se paasi? Vaiko jättiläinen? Vaiko tiilikivi?

Marianne, missä sinä olet? huusi syvällä hänen sisässään. Mutta »Marianne» oli taikasana, tunnus, hän ei tällä hetkellä muistanut muuta. Ja kuitenkin Marianne oli jotakin toistakin. Hyvin tärkeää.

Marianne, mikset sinä tule?

Nyt välähti hänen aivoissaan ikäänkuin olisi raotettu valaistun huoneen ovea ja hän tiesi jo mikä Marianne oli ja kaiken mikä häneen liittyi.

— Tohtori, ylihuomenna minä soitan täällä, sitten Riiassa, Vilnassa, Varsovassa, Budapestissa... Lompakossani on paperi, saanko lompakkoni, minulla on edessäni pitkä turnee...

Lääkäri selitti asian mahdottomuuden, joksikin aikaa oli työnteko keskeytettävä. Toivottavasti tämä pian menisi ohitse. Tällaiset tapaukset olivat hiukan oikulliset: toisinaan kesti parantuminen, toisinaan se edistyi nopeastikin. Mutta huomiseen — mahdotonta.

Nuori säveltäjä ei tahtonut hellittää, hänestä tuntui, että tuollaisen sielun tuli voittaa ruumiin vammat. Kirjakauppias uskoi ja ryhtyi peruuttamaan aiottua konserttia. Myöskin maaherralle telefonoitiin. Koko kaupunki oli jalkeilla. Sairaalaan pyhiinvaelsi ihailijattaria ja ihailijoita. Heitä ei kuitenkaan päästetty sisään.

Heinz Blume makasi eristettynä ja kävi erästä niitä taisteluja, joita elämä varaa jokaisen ihmisen osalle. Hänen maailmansa, joka tähän asti oli käsittänyt kulttuurikeskukset idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, pieneni yhtäkkiä mahtuen tähän vieraaseen huoneeseen, jossa hän oli muukalainen ja muukalaisten ympäröimä. Myrsky nosteli hänen elämänsä purtta, milloin syösten sen aallokon pohjalle, milloin heittäen sen harjalle, tai oikeastaan hänen elämänsä pursi oli haaksirikkoutunut, hylky ajelehti tuulessa ja sirpaleet yltympärillä, milloin läheten milloin loitoten ja kaiken aikaa etsien kiinnekohtaa entisyyteen. Tämä kiinnekohdan kadottaminen, se se juuri oli pahinta.

Sairaan oven takana suoritettiin kohtauksia, joista ei hänellä ollut tietoa. Joka päivä, joskus useamminkin tuli neiti Boraeus, milloin kädessä kukkanen, milloin hedelmä, milloin leivos, jonka hän oli valmistanut nautittavaksi parhaan taitonsa mukaan. Hän osoitti lohdutonta ja oudon arkaa surua, aivan kuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Vaikkei hän mitään sanonut, niin herättivät hänen kasvonsa viranomaisten epäilyksen, varsinkin, kun heidän omat tutkimuksensa jo aikaisemmin olivat kohdistuneet erääseen vanhalle soitto-opettajalle läheiseen omaiseen. Ehkäpä taiteilijaa oli tuupattu. Kukapa muu sen oikeastaan olisi tehnyt kuin perämies Boraeus, jonka tiedettiin aamuyöstä lähteneen liikkeelle raatihuoneen ravintolasta. Sisar ei saattanut puhua epäluuloja vastaan: samat epäluulot olivat olleet hänellä itselläänkin. Missään tekemisissä ei hän ollut veljensä kanssa tuona onnettomana iltana konsertin jälkeen. Sen saattoi helposti todistaa ja niin joutui vanha neiti heti ulkopuolelle niitä ansoja, joita pahat kielet virittivät häntä ja hänen onnetonta veljeään halventaakseen. Kuitenkin tunsi neiti Boraeus tavallaan tuon käsittämättömän onnettomuuden lieventämisen omaksi asiakseen ja niin hän vaikeroi sairaalan käytävässä, väsyttäen lääkärin ja hoitajattaret alituisesti samoilla kysymyksillään.

Paraneeko hän? Kestääkö se kauan? Vioittuivatko kädet? Onko rouvalle ilmoitettu? Kuinka hän nukkuu? Puhuuko hän? Ovatko tuskat vaikeat? Ja taasen: paraneeko hän? Onko varma, että hän tulee ennalleen? Eikö mitään voi sanoa varmuudella?