Part 10

»Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko» — Samuli Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterin avustaja toisteli ajatuksissansa näitä sanoja ja koetti vetää huuliaan korviaan kohden, niinkuin eno, vanha Alilan suutari aikoinaan oli opettanut. Oppi ei ollut huono, lukemattomat kerrat oli hymy löytynyt sieltä jostakin suupielien syvyyksistä. Mutta tänään ei löytynyt hymyä. Häntä vuoroin kuumotti, vuoroin puistatutti. Näin oli Samuli — vanha naimaton mies, niinkuin enonsakin oli ollut — nyt pari viikkoa maannut, miettien maailman menoa. Hän oli suurissa hautajaisissa, niinkuin niin monta kertaa ennen, johtanut soihtukulkuetta ja tällä kertaa pahasti kylmettynyt. Tänään hän tunsi olevansa perin heikko, katse ei enää erottanut kalleuksia seinällä vastapäätä vuodetta, käsi tuskin nousi, eikä lausunta tai yksinpuhelu enää käynyt ensinkään. Kuinka monena yksinäisenä iltana ne olivat olleet hänen virkistyksensä, ei tullut ikävä, kun vain esitti Daniel Hjortia vankilakohtauksessa, tai kun pudotteli tulemaan Hamletia. Tai omiaan. Mutta tänään ei jaksanut. Taisi vain jäädä viimeiseksi soihdunkannoksi tämä niissä vanhan maisteri Helteen hautajaisissa. Sade rapisi lakkaamatta peltikattoon ja syöksyi kourua myöten alas kadulle. Samuli Sukeva työnsi suupieliä korvia kohden ja ajatteli enoa. Heikosti sai hän silmiensä eteen enon hahmon. Ja kuitenkin oli eno sellainen mies, ettei sellaista ikänä oltu missään teatterissa nähty. Se olisikin ollut suuri näyttelijä, joka olisi esittänyt enon, Alilan suutarin, sellaisena esimerkiksi kuin hän astui tupaansa heidän, Sukevan väen, kaikkien istuessa aterialla kuolleeksi uskotun enon huoneessa. Kauhea hetki se oli ollut, kyllä sellaisen hetken vain säilytti mielessään kuolemaan asti, ja tuskinpa Samuli koskaan olisi joutunut opin tielle, teatterin avustajaksi ja soihdunkantajaksi ilman sitä hetkeä. Se hetki teki hänestä enon ystävän ja kotiväkensä vihamiehen. Mutta nyt hän vain hyvin kaukaisesti tunsi, ettei eno olisi ollut häneen tyytyväinen. Eno-ukko olisi antanut hänelle selkäsaunan tällaisesta pehmeydestä. »Vai valitat: onko sinulta poikki käsi, vaiko jalka? Oletko silmäpuoli? Ja vaikka olisitkin, niin entä sitten? Eikö ehkä ole sinua heikompia? Katso tuonne ylös, mikä siellä hohtaa — no, siellä se on, vaikka pilvet nyt olisivatkin edessä. Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.» Näin oli ukko pauhannut ja niin monta kertaa oli Samuli sen kuullut, että se meni häneltä niinkuin käskysanat: olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko. Mutta maltappa, Samuli: eno oli loppuaikoinaan ottanut toisenkin vaalilauseen. Silloin kun Samuli hänet viime kerran näki, niin ei hän enää ollutkaan puhunut auringosta, vaan hän oli sanonut: pure hammasta, poika! Ja olikin taitanut tulla Samulin elämään uusi vaihe, aivan niinkuin enon elämään silloin kun hän vaihtoi vaalilauseensa toiseen. Sillä kautta myöhemmän lapsuutensa ja kautta koko kouluajan oli Samuli kuullut, että ihmisen piti olla alinomaa niinkuin aurinko. Mutta sitten aivan lopussa, silloin kun Samuli viimeisen kerran kävi enon luona, silloin hän oli tuijottanut kattoon ja sanonut: pure hammasta. Kuitenkin oli aurinko-ohjelma lopuksi toteutunut hänen kasvoillaan, sillä kuolleen kasvot olivat kuin iloisessa naurussa, vielä silloinkin kun poika tuli hautajaisiin ja näki enon arkussaan. Kukaan ei tietänyt miten kauan hän oli maannut jäätyneenä mökissään. Lumi oli tehnyt korkeat kinokset yltympäri, kesti kauan ennenkuin ihmiset huomasivat, ettei Alilan suutaria oltu nähty ja kahlasivat läpi lumen mökille. Siellä hän makasi, nauru jäätyneenä kasvoille. Kukaan ei ollut kuulemassa valitusta hänen huuliltaan — mutta tuskinpa hänen viimeinen yönsäkään sitä kuuli, sillä eno ei hyväksynyt valitusta ja ohjelma kuului: alinomaa aurinkoa. Ei niistä hautajaisista tullut sitä mitä sanotaan »mieliinpainuvaksi surujuhlaksi», ei sinnepäinkään. Suntio kantoi arkkua toisesta päästä ja toisesta joku renkimies, jonka suntio huusi avukseen, kun hän kuormallaan sattui tulemaan juuri hautuumaan kohdalle. Samulista ei ollut, hän ajatteli enoa ja kulki yksinään enon arkun jäljessä, kantaen mielessään satoja soihtuja.

Hän ajatteli, että eno yhtäkaikki oli ylhäinen mies, aristokraatti, oikea Hamlet, hyvä ihminen, jolle pyhä Pietari jo ovessa sanoi, peukalollaan viittoen olkansa taakse: sinne peremmälle, sinne peremmälle. Hän ajatteli myös, että Alilan mökki ja koko tämä kotiseutu nyt olivat menetetyt ja ettei ollut ketään, jolle kirjoitti, kun oli sattunut joku huomattavampi tapaus, ilo tai suru tai menestys, tai vastoinkäyminen. Eihän ollut tullut enolle kirjoitettua niinkuin olisi pitänyt. Mutta syvällä mielessä eno kuitenkin alinomaa asusti. Sinne ei tunkenut kukaan vaimoihminen, eivät ne suurimmat diivatkaan, kun ne vierailivat teatterissa, siellä oli alinomaa eno, siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sairaalasta tullen oli astunut mökilleen, asettuakseen asumaan kotiinsa, ja he, Sukevan väet, jo olivat ottaneet sen haltuunsa, luullen häntä kuolleeksi.

He olivat olleet aterialla ja ikkunan ohi oli valahtanut varjo. He olivat huomanneet, että joku tuli ja äiti oli käynyt aivan valkoiseksi. Se ei ollut haamu, vaan ihmisen askeleet kulkivat seinäviertä pitkin, ovi avautui ja laiha mies seisoi kynnyksellä. Heiltä pysähtyi kaikilta hengitys, ja pikkuveli parkaisi. Mutta: alinomaa aurinko! Enon kasvot menivät nauruun, ja hän rupesi kehumaan, että hyvä olikin että täällä on ruoka pöydässä, hänen onkin maailmanlopun nälkä.

Sillä antavatko ne ihmiselle sairashuoneessa ruokaa. Niin, jos omat suolensa syödä tahtoo. Sillä vaaterimssuja ja saksia he kyllä panevat täytteeksi. No niin, tietenkin ovat avanneet hänen vatsansa, itse hän näki kuinka tohtori sellaisella pikkuveitsellä ratkoi auki hänen nahkaansa niinkuin mitäkin vanhaa turkkia. Ratkoi, ratkoi ja vihdoin nosti suolet maalle niin että höyrysi. Eivät ihmisen sisälmykset sen kummemmat ole kuin jonkin pienen elukan. Tottakai hän toimituksen nähdä tahtoi, ei maar siinä maata haluttanut, vaikka ne kyllä olisivat olleet halukkaat niitä nukutuslääkkeitään antamaan. Mitäs hän niille sitten muuta sanoi kuin että ottakoot sakset ja veitset pois, omat suolensa hän tahtoo takaisin. Mutta kyllä hän on varma siitä, että sinne kuitenkin joku saksipari jäi — tunteehan sen, kun siellä pistää. Ne olivat niin pieniä ja somia ne sakset, oikeita leikkileluja, sanoivat kalliitakin olevan. Ja hyväntahtoisia ne olivat sekä tohtori että sisaret. Maailman parasta väkeä. Sille sisarelle, joka yritti toimituksen aikana pitämään hänen rannettaan, hän sanoi, että kyllä hän tästä paranee ja korjaa tuon neidin tuosta kuihtumasta — nai hän hänet. Ja toisillekin toimittaa sulhasia, etteivät ikäänsä tällaisessa lahtitoimituksessa vietä, sillä hauska maailma siellä on sairaalan ulkopuolella ja mukava mökki hänellä on siellä salolla ja ruuhi rannassa ja hyvä sauna. No, toimituksen aikana tietystikin hän näitä puhui, koska ne siinä niin vakaviksi tuppasivat. Ja sitten ne kaikki nauroivat ja sanoivat, ettei heillä ikinä niin hauskaa leikkausta ole ollut. »Mutta ottakaa saksenne pois, jos tahdotte muistoksi antaa, niin antakaa taskuun.»

Eno oli syödessään kertonut tätä. Ja Samuli oli katsellut isää ja äitiä, kuinka suuttuneilta he näyttivät, sillä he olivat myyneet mökkinsä, kokonaan muuttaneet tänne ja päättäneet asua täällä ikänsä. Samuli muisteli kuinka ensin oli arveltu: paraneekohan se eno siitä? Ei hän parane. Kun oli kulunut muutama kuukausi, niin oli kirjoitettu kaupunkiin kirje ja kysytty suutarin voimista. Hyvin huonona hän on, oli tullut vastaukseksi — ajurin vaimo, äidin siskontyttö se oli pannut pikkupoikansa kirjoittamaan tämän. Äiti ja isä olivat sitten keskustelleet siitä, pitäisikö sinne lähteä hautajaisiin. Mutta mitä se muuta oli kuin kallista, eikähän kuollut siitä mitään tietänyt. Mutta entä jollei eno olekaan kuollut? Oli Samuli sanonut äidille. Hyvästi sanoessaanhan eno käski hoitaa koiransa, pani rahan pöydälle ja lupasi tulla Lekkua ottamaan. Kun Samuli tätä muistutti, suuttui äiti, sanoi että lasten täytyy pitää suu kiinni, koira oli ollut toimitettava pois päiviltä, sehän söi yhtä paljon kuin täysi ihminen — eno oli kuollut, niin oli siskontytön poika kirjoittanut, eikähän hän sellaisia olisi ruvennut kirjoittamaan, jollei asia niin ollut. Ja sisar oli veljensä perillinen, kun ei veljellä ollut perhettä, se oli selvää se. Jonkin aikaa vielä oli odotettu, että entä jos eno kuitenkin jonakin päivänä ilmestyy elävien maille. Joka kerta kun Sukevan perhe oli koolla ja ulkoapäin tartuttiin ovenripaan, kääntyivät isän ja äidin katseet pelokkaina tulijaan ja kevennyksen henkäys pääsi heidän rinnastaan, kun tulija olikin joku naapuri, joka vain pistäytyi katsomassa. Vähitellen alkoi isä sitten tiedustella, olisiko heidän mökilleen ostajaa, se kun oli kirkonkylässä maantien laidassa ja soveltui käsityöläiselle, tai liikkeenharjoittajalle — näytti nimittäin siltä, että suutari oli jäänyt sille tielleen ja eihän hänellä muita perillisiä ollut kuin Sukevan vaimo, Anna-Liisa. Ja oikeastaanhan siitä jo oli tullut varma tietokin, että suutari oli kuollut. Anna-Liisan siskontytär oli sen kirjoittanut. Niin että asia oli kuin olikin selvä. Ja mökille ilmaantui pian ostaja. Tuli limonaatikauppias, joka jo suunnitteli että hän tekee katoksen penkkeineen ja pöytineen tiepuoleen. Sellaista ei täällä ole missään, se on aivan uutta muotia, sellaisia on vain kaupungin esplanaadeissa eikä niistä puutu istujia, ja sunnuntaisin niiden ympärillä on suorastaan tungos. Tuleva ostaja kehoitti isää, Sukevaa, rupeamaan osakkaaksi samaan yritykseen ja isä huomasikin hyvän raha-ansion olevan tätä tietä saatavissa. Äiti huomasi sen hänkin, mutta enon kuolemasta täytyi sentään saada täysi varmuus ennenkuin myi kotinsa — entäs sitten, jollei äijä ollutkaan kuollut, sellainen visainen kääkkä: kuinka kävisi, jos hän yhtäkkiä ilmaantuisi kysymään kotiaan. Koiran tappamisesta helposti selviytyisi: raha yksinkertaisesti ei riittänyt sen elättämiseen, kun eno viipyi niin kauan poissa. Mutta syntymämökkiinsä hän oli tottunut ja siitä hän saattoi viedä vaikkapa oikeuteen. Isä ja äiti päättivät odottaa puolen vuotta — jollei eno sen ajan kuluessa tullut, niin kyllä hän silloin oli vainaa. Limonaatikauppiaskin nauroi ja sanoi, että silloin oli asia kirkas kuin terva. Samuli muisti selvään, kuinka levottomat isä ja äiti viime päivinä ennen tuon puolenvuoden umpeenmenemistä olivat olleet. Myöhään illalla ja varhain aamulla he seisoskelivat veräjällä, silmäillen tienmutkaan metsänlaidassa. Saa nähdä vain, niin hän vielä nousee haudastaan kiusaamaan omaisiaan, joille ei hän soisi tuota mökkiä, vaikka sisar, Anna-Liisa, on syntynyt siinä niinkuin hänkin. Kyllä ne kuolleet haudassa pysyvät, kaivetaan ne nykyään siksi syvään rivihaudatkin! oli isä sanonut ja hionut viikatetta. Samuli muisti miten hän nojasi kärjen tikapuihin ja siinä viimeisteli työtään. Samuli ajatteli pientä koiraa, josta eno niin oli pitänyt, että se aina kulki hänen mukanaan. Äidin ei olisi tarvinnut tappaa sitä niin julmasti. Tuohon koivuun hän oli sen köyttänyt ja siinä vetänyt silmukkaa lujemmalle ja lujemmalle. Siinä oli enon Lekku huutanut, sitkeässä siinä oli henki. Jospa eno tulisikin ja ottaisi haltuunsa mökkinsä. Äiti ja isä mahtoivat arvata mitä heidän poikansa ajatteli, koska he häntä toruivat ja kovistivat ja äiti tyrkkäsikin pois siitä seisomasta ja katselemasta. Kuollut se on eno.

Päivät kuluivat ja yöt kuluivat. Ratkaiseva aika meni umpeen eikä enoa kuulunut. Ikävä jännitys kodissa laukesi, isä ja äiti suunnittelivat iloisella mielellä perheen tulevaisuutta ja limonaatikauppias kävi useamman kerran talossa. Hänkin suunnitteli ja piirusteli. He tekivät isän kanssa puolikuppiset ja lapsille annettiin makeisia, joita kauppias oli tuonut kirkonkylästä. Olisi ollut hauskaakin, jollei koivu rinteessä aina olisi muistuttanut Lekkua. Heti heinänteon jälkeen muutti perhe sitten Alilaan.

Juuri parahiksi he olivat ennättäneet asettua asumaan mökkiin, jonne eno lähtiessään oli jättänyt kaikki erinomaiseen järjestykseen, kun sitten heidän istuessaan aterialla eräänä elokuun aamuna varjo kulki ikkunan ohitse ja eno ilmaantui heidän joukkoonsa ja rupesi heti laskettamaan leikkipuheitaan.

Alinomaa kuin aurinko!

Mutta tuskinpa se niin kolkkoa olisi ollut, jos eno olisi lyönyt nyrkkiä pöytään ja luudalla lakaissut menemään ihmiset kimpsuineen ja kampsuineen. Tämä leikinlasku oli niin kaameaa ja sitten hänen nauravat ryppynsä, joiden keskeltä vilkkuivat siniset silmät kuin mitkäkin kekäleet. Hän haki silmillään Lekkua — se oli selvää se. Mitä hän sanoisikaan, kun kuulisi. Isän ja äidin kasvot kävivätkin lakkaamatta pitemmiksi. Ei kukaan puhunut paitsi eno. Samulia pelotti niin että hänen olisi tehnyt mieli livahtaa huoneesta, mutta hän ei uskaltanut liikkua. Eno yksin kertoi miten hauskaa hänellä oli ollut sairashuoneella, miten mukavaa oli ollut seurata leikkausta, miten hyvät tohtori ja sisaret olivat olleet, miten hän lopulta oli pannut puolipohjat kaikkien kenkiin ja nyt hän aikoi naida sen sisaren, joka leikkaustilaisuudessa oli pidellyt hänen rannettaan. Niin että häitä tässä nyt saa ruveta valmistamaan. Ja sitten ruveta odottelemaan perillisiä.

Silloin äiti yhtäkkiä oli ihkasen punaisena kiukusta seisahtunut enon eteen, polkenut jalkaa maahan ja huutanut:

Lakkaa jo höpisemästä, vanha ihminen.

Oli noussut yhteinen huuto ja meteli. Isä oli sanonut, että eno saa lähteä takaisin hauskaan kaupunkiinsa. Tämä mökki on nyt heidän, sillä laillisesti eno oli kuollut ja laillisesti syntymämökki kuuluu Anna-Liisalle. Eivätkä he muuta tästä, koira on kuollut ja enon työkaluilla kalkuttelee jo toinen suutari. Mieshän on kuollut, selvästi se kaupungista kirjoitettiin, mikä piru hänet nyt nostaa haudasta ihmisten vastukseksi!

Isä huusi, lapset huusivat, äiti itki.

Ainoastaan enon kasvoissa nauroivat rypyt ja silmät kipunoivat.

Hänen, Samulin sydän tykytti halkeamaisillaan. Hän tunsi kuinka jotakin hänessä leikattiin poikki. Hän ei enää välittänyt isästä ja äidistä, hän ei enää voi olla heidän luonaan, hän lähtee kerjuulle, tai minne hyvänsä, niin ettei enää näe tätä mökkiä eikä sitäkään, missä Lekku huusi koivuun sidottuna.

Mikä enolle tuli? Kuuliko hän mitä Samuli ajatteli?

Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko, sanoi hän, nousi penkiltä ja astui ovea kohden. Sitten hän viittasi sisarelleen ja äiti seurasi häntä ulos. Ja eno kuului puhuvan, että tämän lauseen oli sairashuoneessa sanonut mies, joka ei omin avuin päässyt liikkumaan ja joka oli ruumiillisesti parantumaton. No, katsotaanpas nyt, onko täällä missään nuoraa. Mitä sinä nuoralla? oli äiti huutanut ja yrittänyt ottaa pois köyttä, joka oli naulassa. Mutta eno oli pitänyt köyden. Ja kun hän kaiken aikaa nauroi, niin ei äiti arvannut mitä hän tarkoitta vaan juoksi sulkemaan ovea aittaan, jossa isä oli nukkunut ja missä rahat olivat säilyssä kirjan ja riepujen välissä lattian ja seinän välisessä raossa. Miten nopeasti eno lieneekin toiminut, mutta isä ei päässyt ulos, kun hän aikoi kiiruhtaa enon ja äidin jälkeen. Ovi oli teljetty ja niin lujasti, ettei se auennut, vaikka isä löi voimiensa takaa, eikä isä ollut mikään heikko mies.

Isä karkasi nyt ikkunaan ja painoi ristikon alas tupakinistukasten sekaan seinivierellä. Mutta niin pieni oli se ikkuna, jonka ääressä eno ja aikoinaan enon isä olivat kalkutelleet jalkineita, ettei isä mitenkään mahtunut siitä ulos. Hän juoksi nyt ikkunan ja oven väliä, tyrkkäsi tieltään mitä eteen sattui, huusi ja kirosi. Lapset olivat nurkissa, kukaan ei uskaltanut hiiskahtaa. Vihdoin tuli isä penkin ääreen missä hän, Samuli, seisoi, otti häntä kainaloista, sanoi että hänen piti juosta kylään hakemaan apua, koska eno aikoi tappaa heidät, työnsi hänet ulos ikkuna-aukosta ja päästi kukkivien tupakantainten ja lasisirpaleiden keskelle.

Samuli meni nurin suurten lehtien alle ja mettiset lensivät pilvenä kukkasista. Hän typertyi siinä hetkeksi, jalkaan koski — mitä isä oli sanonutkaan? Että hänen piti juosta kylään viemään sanaa, että eno tappaa heidät. Eno, eno jota he olivat pitäneet kuolleena, eno joka oli tullut takaisin ja tavannut heidät, Sukevat, kaikki täällä isännöimässä... Samuli pääsi pystyyn, näki huojuvat keltaiset kukat, mettisten parven ja poutaisen taivaan. Myöskin näki hän enon ja äidin: he kamppailivat pihakoivun ympärillä niin että tanner tömisi, mutta kumpikaan ei puhunut sanaakaan.

Äiti oli nuoran silmukassa ja eno kiersi nuoraa puun ympäri. Äiti kulki siinä vastaan sanomatta.

Juokse kylälle, juokse kylälle, hän tappaa äidin tuo piru...

Näin puhui isä ikkuna-aukossa. Mutta Samuli ei päässyt liikahtamaan. Oliko Jumala tullut pitämään tuomiota? Käskikö hän enon kuristaa äidin niinkuin äiti oli kuristanut pienen koiran? Samulin kädet menivät ristiin ja huulet tapailivat Herran rukousta. Tuohonko äidin nyt piti kuolla? Nuora lyheni lyhenemistään, Alilan pihakoivu tuskin liikautti lehviään — se koivu siellä vanhassa kodissa oli vapissut ja värissyt pienen Lekun huutaessa ja tempoessa. Se olikin aivan nuori koivu ja silloin tapahtui vääryys.

Lähde hiidessä juoksemaan! huusi isä ikkuna-aukosta ja viskasi jotain Samulia kohden.

Mutta Samuli vain katseli enoa, joka hymyillen kuljetti äitiä nuorassa puun ympäri. Äiti ei äännähtänyt, varmaan hän ajatteli Lekkua ja mitä he isän kanssa muutenkin olivat tehneet.

— Etkö sinä siitä lähde! kuului isän ääni. — Ota salpa oven edestä. Ei tarvitse mennä kylään. Kyllä sinä jaksat ottaa irti salvan. Hän tappaa äidin...

Silloin Samuli kääntyi isää kohden:

Mekin tapoimme ja hautasimme hänet!

Nyt lensi ikkuna-aukosta kirves ja kun ei se sattunut poikaan, niin lensi muitakin esineitä.

Äidin kaula oli jo vallan lähellä puun kylkeä. Aikoiko eno todella tukahduttaa hänet siihen? Vaatiko Jumala sitä? Sillä mitenkään muuten ei eno olisi voinut ryhtyä äitiä noin kuljettamaan, jollei hän olisi Jumalalta saanut ilmoitusta.

Nyt eno yhtäkkiä lakkasi kiertämästä pihakoivuaan ja rupesi solmimaan nuoran päätä. Äitikin seisahtui ja jäi katselemaan maahan. Hänen kätensä olivat nuoralla kiinnitetyt selän taakse toisiinsa, hän ei voinut niitä liikuttaa. Ehkä Jumala kuitenkin jo tahtoo armahtaa äitiä, tuollaisena ei Samuli koskaan ole häntä nähnyt. Kyyneleet kuohuivat pojan rinnassa.

Eno seisahtui äidin eteen. Eikä voinut tietää puriko hän hammasta vai nauroiko hän. Äiti yhä katsoi maahan.

Sitten eno katsoi ikkunaan, jossa isä huusi ja riuhtoi. Nyt hän katsahti häneen, Samuliinkin. Kun poika näki enon silmät, ymmärsi hän miten tuo laiha hintelä mies oli saattanut teljetä isän tupaan ja äidin puuhun. Jumala oli tietenkin tehnyt hänet väkeväksi. Mutta mitä nyt tapahtuisi?

Nyt, puhui eno samalla äänellä jolla hän oli puhutellut sisarensa lapsia ennen, kun he olivat hänen luonaan pääsiäisenä käymässä ja oli tullut se hetki, jolloin lähdettiin navettapihalle keinumaan — nyt minä lähden kylälle hakemaan hevosta, että aamulla pääsette muuttamaan. Olkaa nyt kauniisti siihen asti. Pian minä käväisen kylässä. Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.

Eno kulki jo polkua ruiskuhilaiden ohitse, kun hän, Samuli, ymmärsi, ettei hän mitenkään enää voi olla täällä. Oli kuin hän olisi saanut linnun siivet ja hän alkoi juosta ja saavutti enon.

Ottakaa minut mukaanne!

Eno seisahtui ja hymyili.

Ei heille mitään pahaa tule.

Ei mutta eno ottaa minut.

He kulkivat vähän matkaa. Sitten eno sitoi Samulin jalan, josta tuli verta — enolla oli taskussa hienoa kangasta sairaalasta. Kahdenpuolen seisoi kuhilaita ja ojien pohjat olivat sinisinään ja valkeinaan kukkasia. Angervon tuoksun saattoi erottaa muista. Tuntui ihmeen juhlalliselta ja kauniilta. Hän, Samuli, asteli siinä enon vieressä ikäänkuin kantaen kynttilää, tai pitkää angervon kukkaa, tai jotakin muuta korkeaa. Eikä tämä ollut tavallinen kulku kylään, vaan retki johonkin uuteen ja tuntemattomaan.

* * * * *

Ainoana saattajana sitten kerran astellessaan enon arkun jäljessä muisteli Samuli Sukeva enon elämää ja tätä retkeä läpi kuhilaiden kujan. Kuin soihdunkantajat he siinä molemmat kulkivat. Soihtu paloi heidän rinnassaan, valaisi kohti sitä uutta ja tuntematonta, joka on alituisesti jokaisen uuden hetken mukana jokaisen elävän olennon edessä. Oikeastaan sen käsitti, että eloon jäävät mielellään tahtoivat suurten sydäntensä siirtyessä manan puolelle, sytyttää soihtunsa, osoitukseksi siitä että soihdunkantajia vielä jäi elämän puolelle.

Sillä minne olisi maailma joutunut ilman soihtuja ja soihdunkantajia. Ennen kaikkea tietysti niitä tulia jotka paloivat sydämissä. Ulkonainen soihtu oli niiden vertauskuva. Tämän oli Samuli Sukeva aina vaistonnut, suurissa hautajaisissa juhlallisena astuessaan soihtumiesten etunenässä. Lihassaan ja veressään oli hän sen tuntenut, näyttämöllä astuessaan Daniel Hjortin vankilaan ja Ofelian haudan ääreen. Mikä onni, että eno kerran oli nähnyt hänet, Samuli poikansa näyttämöllä. Hän oli vapaalipulla istunut hyvällä paikalla ja Hamletin hän oli täydellisesti hyväksynyt — oli se aika poika se Hamletti! oli hän sanonut. Ja hän oli sanonut vielä senkin, että Samuli varmaan olisi esittänyt Hamletin yhtä hyvin ja paremmin kuin se herra, joka siellä nyt oli katsellut pääkalloa silmiin.

Hän lausui siinä ilmi Samulin kipeimmän ajatuksen. Mutta kun ei, niin ei! Soihtua saattoi silti kantaa.

Aika poika se Hamletti!

* * * * *

Aika poika se Alilan suutari, eno, jonka muisto jälleen oli puhaltanut elämän liekkiin Samuli poikansa sairaassa rinnassa.

Tulta, tulta! huusi Samuli Sukeva ja iski katseensa kalleuksiin seinällä vuoteensa päässä.

Siinä oli kaksi laakerinlehvää. Ei niin, että hän, Samuli Sukeva, olisi koskaan niittänyt laakereja. Ne olivat ojennetut isänmaan näyttämön kahdelle suurimmalle nerolle. Mutta juhlan jälkeen olivat he sallineet lapsellisen innostuneen statistin temmata ne seppelistään. He olivat aina olleet hänelle hyvät ja heidän laakerilehvänsä olivat vuosikausia olleet mukana ylläpitämässä tulta hänen soihdussaan.

* * * * *

Sade rapisee katolla ja syöksyy alas kourusta. Veri vuoroin kiehuu, vuoroin hyytyy suonissa. Taitaa tästä pian tulla soihdunsiirto toiselle puolelle.

Siellähän ne ovat vastassa ne suuret. Eno on niiden seurassa. Alinomaa aurinkoa. Mutta aurinko on kaikkien soihtujen soihtu. Ei, vaan sydämen tuli on kaikkien soihtujen soihtu. Eijaa!

* * * * *

Samuli Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterinavustaja houraili kuumeessa.

Eno ja kaikki te muut suuret, minä olen vain ollut mykkä avustaja elämän näyttämöllä, en yhtään sanaa ole lausunut, en yhtään tekoa ole suorittanut. En pääse sinne peremmälle — puhukaa pyhälle Pietarille, että pääsisin esikartanoihin. En ole aina ollut uskollinen Aataminlapsi, oli aika jolloin valitin ihmisille köyhyyttäni ja kerjäsin heidän myötätuntoaan. Eno, minä tiedän, että ne ovat rumia syntejä. Lyö minua, eno, kurita minua. Vielä tässä juhlavuoteellani toivoin, että ihmiset tulisivat tuomaan minulle puita ja ruokaa. Eritoten ajattelin katkeruudella sitä perhettä, jonka omaisen hautajaisissa olin saanut tämän kuolemantaudin. Toivoin, että joku tulisi kostealla vaatteella pyyhkimään kasvojani. Lyö minua vitsallasi, eno, minun heikkouteni takia! Alinomaa aurinkoa, niin sinä käskit. Ja angervonkukka kädessä kuljin kerran sinun rinnallasi läpi ruiskuhilaiden kujan kohti uutta ja tuntematonta. Ja sellaisen hetken minä olen voinut unohtaa ja kerjätä ihmisiltä sääliä, arkinen ikävyys kasvoillani. Rukoile minun puolestani, eno, kaikki te suuret, taiteilijat, soihdunkantajat, rukoilkaa!

* * * * *

Ei, olkoot Aatamin lasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko!

Ne olivat kuolevan viimeiset selkeät ajatukset, ja kesken sateen rapinan ja yhä pimenevän illan leimahtivat ne ikäänkuin olisi kohotettu soihtua.