Part 5

Anni Virtala sytytti miehensä työpöydän ääressä kynttilän ja läksi takaisin eteiseen. Siellä hän avasi oven kylmiin, kapeihin portaisiin ja alkoi astua. Hänen polviinsa koski ja häntä paleli. Lukot vinkuivat ja ovet narisivat. Täällä ylhäällä ei oltu käyty sitten kesän, tätä huonetta käytettiin vain lämpimän vuodenajan vallitessa. Tuossa seisoi hänen äitivainajansa pieni kirjoituspöytä — se oli joutunut tänne, koskei se sopinut yhteen uusien huonekalujen kanssa alhaalla. Ja hyvä oli muutenkin ollut, että se oli täällä. Tämän pöydän laatikossa säilytti Anni vanhaa virsikirjaa, jonka sisällä oli jotakin, jota ei kukaan saanut lukea. Kerran olivat kaikki saaneet sen lukea, mutta se oli jo unohtunut ja sitten se oli ollut salaisuus, jota ei saanut ilmaista. Ei vuosikausiin Anni ollut avannut laatikkoa, se oli hyvin säilyttänyt salaisuutensa. Nyt sen täytyi se ilmaista. Se oli viimeinen keino.

Anni Virtala astui alas, toisessa kädessä kynttilä, toisessa vanha virsikirja. Kun hän lähestyi lapsen huonetta, iski häneen vielä kerran ajatus: ehkä Aune iloisesti juoksee vastaan niinkuin entisaikoina... Mutta lapsen pienet jalat veivät aivan toisaalle. Äiti näki hänen aamuhämärässä ponnistavan pihamaalla siltaa kohti. Hänen oli siis täytynyt olla hyvin nopea käänteissään, koska hän nyt oli matkalla sillalle.

Äidin parahdus portailta oli niin hätääntynyt, että lapsi pysähtyi. Vieläpä hän päästi äidin tulemaan luokseen ja seurasi häntä sisään. Aamussa, joka työläästi valkeni, he nyt istuivat ja puhuivat, puhuivat työläästi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään. Siitä tuntui tulevan jonkinlainen kuulustelu, jossa syyttäjää pidettiin — piinapenkissä. Syytetty kohteli kiusaajaansa epäluuloisella ynseydellä ja syyttäjä teki työtään vastenmielisesti, ikäänkuin jonkin armottoman mahdin pakottamana.

— Aune, nyt sinä istut hiljaa ja vastaat kaikkeen.

— Minun käteni...!

— Koskiko? Mitä sinä sitten juokset ulos, vaikka tiedät että se on kielletty. Kuule, miksi sinä olet noin epäystävällinen isälle ja äidille? Mitä se merkitsee? Etkö ymmärrä, että meidän täytyy rangaista sinua, jollet tottele hyvällä. Sinä naurat — se ei ole kauniisti tehty. Äiti ei ensinkään tunne sinua. Sinä olet ollut hyvä ja suloinen lapsi ja me olemme rakastaneet sinua — mikä sinulle on tullut? Koeta puhua... Ei, sinä et pääse minnekään. Sinä vastaat nyt!

He saattoivat hiljaisuudessa kuulla toistensa sydänten lyövän. Ne olivat kuumia, tuskallisia sydämenlyöntejä. Mutta lievennystä ei kuulunut eikä apua.

— Aune, alkoi taasen äiti, — sinä olet lapsi ja me olemme koettaneet säästää sinua kaikesta kovasta ja surullisesta. Me olemme tahtoneet antaa sinulle huolettoman lapsuuden. Mutta sinäpä et käyttäydy niinkuin lapsi, vaan niinkuin... niinkuin vanha ihminen, joka on hyvin tyhmä. Löytyy sellaisia tyhmiä vanhoja ihmisiä... Aune, mitä sinulle tapahtui sillaikaa kuin olimme isän kanssa matkalla — sinun täytyy se sanoa! No, katso, tiesinhän minä, että sinulle oli jotakin tapahtunut! Mutta mikset heti tullut sitä kertomaan. Ajattele, kuinka monta kuukautta nyt olet kärsinyt ja pitänyt koko kotia tuskan vallassa. En ole tahtonut sinulta kysyä, olen odottanut, että itse kerrot. Joku vieras kävi täällä ja puhui sinulle jotakin — niin, niin, minä näen sen sinun kasvoistasi. Olisithan nyt voinut olla niin hyvä ja kertoa! Kuka se oli? No niin, minä tiedän mitä hän on sanonut ja mikä sinut on tehnyt niin levottomaksi. Me aioimme isän kanssa sanoa sen sinulle vasta kun olisit suuri. Mutta koska sinä sen nyt tiedät, niin voithan kuulla kaikki.

Hän haparoi käteensä virsikirjan ja etsi lehtien välistä. Siellä oli kuivia kukkasia, jokin kiiltokuva, sekä mustalaitainen, ristillä varustettu sanomalehtiote. Hän ei nähtävästi etsinyt niitä ja kuumeni, kun ei heti löytänyt mitä haki. Vihdoin hänen kädessään sitten oli pieni, kellastunut paperi, jossa oli painettua kirjoitusta.

— Lue tämä. Kun sen olet lukenut, et enää ole lapsi. Me olemme tahtoneet sinua säästää, mutta sinä tahdot nähtävästi toista. Eikö niin?

Nyt sai lapsi suunsa auki ja vastasi vanhan ihmisen tietoisuudella:

— Tahdon!

Äiti näki hennon tyttösen lyhyessä lapsenhameessaan ottavan kellastuneen paperinpalasen ja astuvan ikkunan luo, jonne lumen valkeus hohti. Sillä oli pitkät, kapeat ranteet ja se luki tavaten. Anni Virtala osasi uutisen ulkoa: Luonnoton äiti. T.k. 12 p:nä aamuhämärissä paiskasi muuan äiti vuoden vanhan lapsensa Vuolteen virtaan tarkoituksessa surmata hänet. Lapsi takertui kuitenkin kiinni pensaisiin rannalla, josta hyvät ihmiset sen pelastivat. Luonnoton äiti, joka on sivistynyt nainen, istuu luonnollisesti lukkojen takana odottamassa tuomiotaan.

Anni Virtala taisteli kyyneliä vastaan, mutta lasta ei tieto ollut järkyttänyt. Hän ymmärsi heti, ketä uutinen tarkoitti, eikä kysynyt mitään selitystä. Vihdoin levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän lausui kiihkeästi:

— Miksi he pelastivat minut, miksi he pelastivat minut! Olisivat antaneet hukkua. Ah, olisivat! Kyllä minun oma äitini tiesi, mikä minulle oli hyvä! Minun oma äitini...

Viime sanoja hän toisti hiljaa itsekseen ja kapusi sohvankulmaan, ikäänkuin häntä olisi palellut. Syntyi pitkä äänettömyys.

Kasvatusäiti ymmärsi nyt, että kaikki oli menetetty. Hän ei enää kysellyt, kuka lapsen oli kohdannut silloin kesällä. Hän taisteli tunnetta vastaan, joka tuhansilla siteillä oli yhdistänyt hänet tähän vieraaseen lapseen. Ne olivat kaikki nyt katkottava. Mitä pikemmin, sitä parempi.

— Missä minun oma äitini nyt on? kuului väristen sohvankulmasta.

— En tiedä.

— Onko hän vielä vankeudessa?

— Ei. Hänen tekonsa selitettiin tapahtuneen hetkellisen mielisairauden tilassa. Hän pääsi heti vapaaksi.

— Miksen minä päässyt hänen luokseen?

— Isäsi ei tahtonut.

— Isä oli paha!

Oli kuin jotain olisi kuollut kasvatusäidissä ja hän sanoi kylmästi:

— Nyt sinä pääset oman äitisi luo.

Hiljaisuus heidän ympärillään pysähtyi yhtäkkiä äskeisessä kiihkeässä kulussaan ja siihen tuli jotakin lauhaa ja sovinnollista.

— Pääsenkö minä? kysyi lapsi. — Pääsenkö minä tosiaan?

— Pääset. Tänään. Heti. Jos tahdot.

— Josko tahdon? Heti. Oi, minä pääsen oman äitini luo!

— Isäsi... nimittäin minun mieheni — miksi me nyt häntä kutsuisimme, sillä tietysti et enää tahdo sanoa häntä isäksi: Antti setä kirjoittaa isällesi. Antti setä vie sinut...

— Oi, minä pääsen oman isäni ja äitini luo...

— Minä luulen, etteivät he asu yhdessä.

— Äitini luo minä sitten tahdon!

— Isäsi voi ehkä sanoa, missä äitisi on. Luulen, että äitisi on mennyt naimisiin toisen kanssa.

— Sitten minä menen isän luo!

— Niin, varmaan isäsi tulee iloiseksi. Hän on hyvin yksin.

— Eikö minun isäni ole mennyt naimisiin?

— Ei.

— Minä menen sitten oman isäni luo.

— Niin, hyvä on, pikku Aune. Panemme sitten vain kokoon vaatteesi ja tavarasi.

— Minä en ota kaikkia nukkia. Yhden pitää jäädä tänne. Inkerin pitää jäädä tänne.

— Eihän toki, pikku Aune. Inkeristähän sinä pidät kaikkein enimmän.

— Niin, mutta, äidin tulee ikävä.

— Enhän minä enää ole äitisi. Sinähän nyt menet oman isäsi ja äitisi luo ja otat kaikki mukaasi etkä koskaan enää palaa tänne.

— Enkö minä koskaan enää palaa tänne?

— Et tietystikään. Se oli niin paha, että sinut otimme. Ja ettemme kertoneet sinulle, että sinulla on oma isä ja äiti siellä Vuolteella. Mutta onhan kaikki nyt hyvin kun sinä pääset heidän luokseen. Olipa se hyvä, että vieras silloin kesällä kertoi sinulle kaikki.

— Hän sanoi, että hän heti tunsi minut. Että olin niin äidin näköinen. Sillalla hän tuli. Hänellä oli kuorma kiviruukkuja. Minun oma äitini oli ostanut häneltä. Hän sanoi, että minun äitini oli kaunis ja että minun isäni oli harmaapäinen. Hän lupasi mennä kertomaan äidille missä minä olen. Ja sitten hän nauroi ja sanoi, että kyllä se tulee ja noutaa minut, jollei ennen niin jouluna. Se on sellainen iloinen ihminen ja niin nuori. Se antaa kultaisen peilin ja kauniit vaatteet... Se on rikas...

— Missä mummo oli, kun sinä tapasit vieraan miehen?

— Mummo oli salissa. Oli vieraita. Mies otti minut kuormalleen. Minä menin kirkolle asti. Mies olisi ottanut kauemmaksikin, mutta minä en tahtonut.

— Pieni Aune, kuule, mutta entä jos oma äitisi tulee nyt ennen joulua ja noutaa sinut?

— Niin, minä olen odottanut häntä.

— Ajattele, jos hän tulisi. Olisipa se hauskaa. Puepa nyt nuket valmiiksi, että voitte lähteä vaikkapa jo tänään. Ja pane kokoon kirjasi. Älä unohda koulutodistuksia. Niitä sinä tarvitset.

— Äiti, mihin äiti menee?

— Hakemaan matkalaukkua. Mutta vieläkö pikku Aune nyt sanoo »äiti». Enkö minä nyt vain ole Anni täti, kun sinulla on oma äiti?

— Miksei äiti sano »pikku kultu»? Se on ikävää.

Äidin täytyi hillitä itseään, ettei näyttäisi, miten iloiseksi hän yhtäkkiä tuli. Hänen olisi tehnyt mieli ääneen nauraa. Hän tuskin malttoi odottaa Antin tuloa. Vakavana hän sanoi:

— Voinhan minä sanoa, jos sinä tahdot. Mutta oma äitisi tahtoo varmaan sanoa niin.

— Isän luo minä menen! Oman isän...

— Niin, niin. Laitetaan kaikki vain kuntoon.

Hetkisen vallitsi talossa tarmokas toimintahalu. Rouva Virtala kantoi huoneeseen pinkkoja liinavaatetta ja pukuja. Aune veti auki laatikkoja ja kokosi kirjojaan. — Minkä puvun Aune tahtoo matkalle? Ehkä tämän sinisen, se on lämmin.

— Niin, sen sinisen.

Tähän kulmaan minä panen joululahjat. Aune ottaa auki vasta jouluaattona. Ehkä sinä vietkin omalle isälle ja äidille mitä olit aikonut antaa täällä. Se on niin hauskaa, kun sinulla on heille joululahjoja.

— Äiti, onko sinusta noin hauskaa, että minä lähden pois?

— Ei toki. Olen hyvin surullinen. Mutta onhan hauska, että sinun nyt tulee hyvä.

* * * * *

Kun äiti hetken perästä tuli huoneeseen, tapasi hän tyttösen täydessä itkussa.

— No, mutta pikku Aune... ethän nyt noin itke. Sinusta tuntuu ensin vähän ikävältä, mutta kyllä sinä pian unohdat meidät. Kirjoitatko sinä sitten joskus, jos oma isäsi ja äitisi antavat?

Lapsi ei vastannut, käänsi vain selkänsä kasvatusäidille ja repi nenäliinansa kulmia.

— Pidetäänkö vähän kiirettä, Aune. Pian tulee isä... Antti setä, tarkoitan. Antti setä ei pidä siitä, että itketään. Katso nyt, Inkerikin on aivan arkivaatteissaan.

Lapsi ravisti kasvatusäidin kädet olkapäiltään.

— Äiti ei yhtään välitä minusta. Ei kukaan välitä minusta. Paras onkin, että lähden enkä koskaan tule, enkä kirjoita! En koskaan!

Lapsi karkasi kasvatusäidin ohi ja heittäytyi rajusti lattialle. Ja siinä se ääneen itki, kasvot kovia, kylmiä siltapalkkeja vasten.

— Ei kukaan välitä minusta, ei kukaan!

Anni Virtala laskeutui polvilleen permannolle ja nosti syliinsä lapsen vaalean pään. Hän vangitsi myöskin syleilyynsä lapsen riuhtovat kädet. Hän kuiski hänen korvaansa, miten hän häntä rakastaa, miten ei hän päästä häntä luotaan, miten hän pitää häntä lapsenaan niin kauan kuin elämää kestää. Jos hän olisi hänen oma lapsensa, ei hän voisi hänestä enemmän pitää. Joulu lähenee — he viettävät sen yhdessä, yhdessä he valmistavat joulumakeiset, yhdessä he koristavat kuusen eikö niin?

Lapsen käsivarret kietoutuvat äidin kaulaan, hän painoi pään äidin rintaa vasten ja itki ja nauroi siinä, kunnes sanoi tahtovansa nukkua.

Äiti piteli häntä siinä, soudatellen häntä niinkuin silloin, kun hän oli pieni. Viimeinen keino oli auttanut.

Yksi vuoden lyhimmistä päivistä valkeni ja kotiin jonka ristiriita äsken oli uhannut hävittää, soi nyt joulun juhlasävel.

RAKASTUNEEN RETKIÄ

Siinä sitä siis kuitenkin oltiin. Lopullinen kielto oli tullut että pamahti, ei toivon kipunaa enää jäljellä, ei mitään mahdollisuutta yrittää vielä kerran! »Olet sairas, olet inhottava, et ole mies, vaan vaivainen akka, ei yksikään tyttö lähde tuollaiselle miehelle, nainen ei voi tuollaista rakastaa. Tämän olen sanonut viiden vuoden ajan, joko vihdoinkin uskot ja käsität. Älä enää tule, älä avaa näitä ovia, mene, hyvästi.»

Se oli niin selvää kuin selvä saattaa olla. Kaikki nämä sanat — ja paljon lisää — olivat rakeina sataneet vasten miehen kasvoja, hänen istuessaan tutulla sinisellä leposohvalla tytön huoneessa. Tyttö ei enää antanut tarttua käteensä — sen suutelemisesta ei puhettakaan, hän oli kuuro kaikille rukouksille ja kyynelille, hän kielsi koskaan rakastaneensa Väinö Lehtistä. Jonkin kerran hän tosin oli taipunut, oli istahtanut polvelle, oli antanut suudella niskaan. Mutta se oli kaikki tapahtunut säälistä. Eihän kukaan jaksa nähdä miehen itkevän, siinä antaa jonkin verran perään vain sitä varten, ettei tarvitsisi katsella noita verestäviä silmiä. »Entä silloin kun olin lähettänyt sinulle maailman kauneimmat ruusut ja sinä kirjoitit kirjeen, jossa olivat sanat: rakas Väinö, riennä luokseni, että saan sinua kiittää.» »Olin rakastunut ruusuihin — kaksikymmentä ruusua, tummia kuin yö, miksi lähetit ne, miksi aina kannoit kukkia kuin kilpeä edessäsi, kukaan ei voi vastustaa kukkia. Mutta ystävällisyyteni ei suinkaan tarkoittanut sinua!» »Entä silloin kun istuimme kuutamossa puiston penkillä ja sinä painoit pääsi olkapäälleni?» »Mutta senhän olisin tehnyt kenelle hyvänsä, se tapahtui kuutamon tähden, kuinka voi tällaista pientä kohteliaisuutta käsittää niin väärin! Nyt ainakaan en ole kohtelias — vai uskotko ehkä nytkin, että olen kiihtynyt siksi että muka rakastan sinua? Varmaan tämä tällainenkin voidaan selittää rakkaudeksi — mutta minä en pidä sinusta, en kärsi sinua inhoan sinua, mene, mene!»

Ei, tätä ei voinut ymmärtää rakkaudeksi. Selvät rukkaset! Jumaliste, Alma oli ajanut hänet kadulle kuin pahantekijän, hänet, joka viisi vuotta oli kulkenut hänen luokseen kuin pyhiinvaeltaja. Alman pieni sininen huone, jokainen esine siellä, vuode, jonka yläpuolella riippui Edelfeltin »Suru», leposohva, jolla yhdessä oli istuttu, kaikki tämä oli pyhää, kaikki tämä — ja yksin _se_ oli tehnyt elämän elämisen arvoiseksi. Siinä häälyvässä meressä, jota sanotaan elämäksi, oli ollut yksi satama, johon ajatus aina pakeni. Siinä oli ollut yksi turvapaikka, jonne pyrki vastuksia pakoon. Siinä oli ollut yksi onnen sopukka, jossa saattoi hetkeksi unohtaa surut. Nyt oli maailma tyhjä, ei ollut enää millään tarkoitusta, täyttä mielettömyyttä oli eläminen. Elää ilman häntä — ajatus katkesi, tuli pilkkoisen pimeä.

Jos tämän olisi tietänyt aikaisemmin, vaikkapa vuosi tai kaksi sitten. Olisi voinut katsella toista, tai kiinnittää ajatukset johonkin muuhun. Mutta viisi vuotta, parhaat vuodet, koko nuoruus oli kulunut tässä tavoittelussa, tässä hellittämättömässä kilvoittelussa. Sen takia oli kaikki muu saanut väistyä, työt, harrastukset. Naisen orjana hän oli ollut, rakkauden orjana. Ollakseen uskollinen rakkaudelleen oli hän hylännyt toverit ja huvit, ilot, jotka kuuluivat hänen ikäänsä, yksinpä työtkin hän oli laiminlyönyt. Hänen ainoa ponnistuksensa oli ollut muistaa kaikki rakastetun merkkipäivät ja juhlia niitä lahjoin ja kukkasin. Miten monta sataa kirjettä hän olikaan kirjoittanut — kaikki turhaan! Velat, suorittamattomat tutkinnot, yksinäisyys olivat näiden viiden vuoden tulos.

Hänessä ei ole enää tarmoa alkaa uudestaan. Ei! Kaikki on lopussa nyt. Toista naista ei ole hänelle, häntä iljettää, kun hän ajatteleekin, että loisi silmänsä toiseen. Ja elämä ilman naista, ilman kotia, ilman lapsia, se ei ole elämää. Lapsia hän on toivonut — jokainen pikkulapsi joka kadulla tulee vastaan äitinsä taluttamana tai pienissä vaunuissaan, on pannut hänen sydämensä sykkimään. Niin, naurettavaa se on ollut! Lienee Alma oikeassa, ettei nainen voi rakastaa sellaista miestä. Saattaa olla epämiehekästä. Mutta sellainen hän on: saada työntää vaunuja, joissa hänen oma pieni pojunsa tai tyttönsä nukkuu — se on ollut hänen unelmiensa korkein kaipuu, hänen iäisyysajatuksensa. Ollutta, mennyttä. Ei koskaan tule lapsen suu hänelle jokeltamaan isän nimeä, ei koskaan lapsen käsi tavoittelemaan hänen kätensä tukea — hän on kirottu mies ja yksinäisyyden helvetti on hänen osansa!

Riittää jo. Hänen elämänsä saa loppua tähän. Hänellä ei ole paikkaa mistä hakea turvaa, ei ihmistä, jolta kerjätä lohdutusta. Maailman mierolainen hän on — nannanhan! Isä ja äiti? He ovat julistaneet hänet pannaan hänen rakkautensa tähden, he ovat häntä pilkanneet ja soimanneet, he ovat aikaa sitten sanoneet, etteivät he ikinä ota Almaa vastaan tyttärenä — silloin sanoi Väinö hyvästi lapsuuden kodille, silloin hän vannoi, ettei enää pane sinne jalkaansa. Ja valansa hän pitää, vaikka Almakin hänet on hylännyt. Isä ja äiti vanhassa hiljaisessa kodissa, missä ei ole puutetta mistään — eläkööt siellä, nauttikoot elämäniltansa rauhaa ja olkoot yhtä poikaa köyhemmät! He itse ovat hänet karkoittaneet, he itse hänet tuomitsivat ja häpäisivät, ilman kyyneltä he hänelle sanoivat, että hänen on luovuttava rakkaudestaan ja ryhdyttävä työhön. Mikä mielettömyys: mitä varten hän tekisi työtä, jollei rakkauttaan varten? No niin, nyt on tultu siihen, mihin he toivoivat hänen tulevan. Mutta mitä ja ketä varten hän rupeaisi kuljeskelemaan luennoilla ensivuoden ylioppilaiden joukossa ja kärsimään heidän pilkkaansa? Kaikki on lopussa nyt. Ehkäpä isän ja äidin kivisydän sentään liikahtaa, kun he sanomalehdistä lukevat, että ylioppilas Väinö Lehtinen on tavattu kuolleena puiston rannassa.

Väinö Lehtinen ajatteli juuri erikoisesti puistoa sentähden, että he Alman kanssa siellä olivat viettäneet niin monta onnellista iltaa. Onnellista — sillä hetket Alman luona olivat onnelliset silloinkin, kun hän lausui kovia sanoja. Hetket olivat onnelliset, kun sai hengittää samaa ilmaa Alman kanssa. Kaukana Almasta loppui ilma, loppui valo, loppui olemisen mahdollisuus. Ja nyt oli olemisen mahdollisuus kerta kaikkiaan lopussa. Ehkä sentään Almassakin jokin värähtää, kun hän kuulee, että Väinö on päättänyt päivänsä. Ehkä silloin Almassakin jokin muisto yhdessä vietetyistä hetkistä herättää kaipausta. Tämä — että Alma ja isä ja äiti hetkeksi pysäyttäisivät rauhallisen elämänsä kulun ja heltyisivät ajattelemaan onnetonta Väinöä — tämä oli Väinön mielestä nyt enää ainoa tavoiteltava. Hän oli päättänyt taivuttaa heidät puoleensa, vaikkapa vain pieneksi hetkeksi. Itsemurha — mitäpä se nykyaikana merkitsi. Ennen se oli ollut kuulumaton asia, nyt tapahtui itsemurhia joka päivä. Täällä kaupungissa se kuitattiin muutamalla rivillä sanomalehdessä eivätkä viranomaiset pitäneet sitä merkillisempänä kuin jos he olisivat korjanneet kadulta koiran raadon — äh! Ilkeältä se tuntui. Mutta tyttö sinisessä huoneessaan ehkä kuitenkin oli kalpeneva ja vuodattava kyynelen. Tätä kyyneltä Väinö Lehtinen vielä elämältä pyysi, tämä kyynel oli lievennys hänen kuumassa tuskassaan.

Velat — niin, nekin ovat häpeä. Mutta ne täytyy takaajien maksaa. Hän ei voi sille mitään, että niitä on paljon, elämä on ollut kallista. Jos hän alkaisi maksaa niitä, niin ei koko hänen elämänsä riittäisi niitä suorittamaan. Hän on laskenut — niin kevytmielinen ei hän ole ollut, ettei olisi laskenut — miten voi sitoumuksensa suorittaa. Mutta juuri tämän laskun tulos on muurannut umpeen elämän siltäkin taholta. Almalle hän on kantanut kukkia ja koruja — kaikki kuin kaivoon! No niin, kaikki on lopussa nyt. Hänellä on taskussa ladattu revolveri ja hän on matkalla puistoon tai kaupungin ulkopuolelle tai jonnekin, minne koira voi kuolla ilman armeliaitten ihmisten tai viranomaisten väliintuloa.

Jaa-ah, vai täällä urheillaan. Hitto vie, koko puisto vilisee ihmisiä, jotka eivät kärsimyksestä tiedä mitään. Pitääkö näidenkin saada melulla ja huudolla täyttää koko puisto niin ettei muille ole minkäänlaista tilaa? Ei kuolemisen rauhaakaan anneta muille ihmisille. Tuossa joukossa saattaa lisäksi olla tuttavia — hänhän kerran urheili hänkin, Väinö Lehtinen, silloin kun hän oli nuori eikä tuntenut elämää. Se oli siihen aikaan muoti sanottiin sen pitävän kuohuvan nuoruuden tasapainossa ja varjelevan paheista. Eikähän voinut kieltää sen ohjanneen ajatuksia pois siitä mitä sanottiin pahaksi. Silloin esimerkiksi, kun viinapiru oli iskenyt kyntensä häneen Väinö Lehtiseen, oli Matti Jäykkä, kaikkia tovereitaan holhoava Matti Jäykkä, väkipakolla vienyt hänet urheilukentälle. Siitä oli kauan. Mahtoiko Matti vielä urheilla. Ei, noista ei ole vaaraa, ne ovat koulupoikia, Heidän joukossaan ei ole tuttavia eivätkä he epäile kenenkään kulkevan murha-ase taskussaan.

Väinö Lehtinen kulki nopeaan ja poltti kuumeisesti tupakkaa. Vain muutaman sauhun veteli hän paperossistaan ja paiskasi sen sitten tiepuoleen. Syksyinen päivä hymyili ystävällisesti yli maan, joka pian oli nukkuva talviunessaan. Se hymyili myöskin hänelle, joka pian oli nukkuva nurmen alla. Linnut murensivat pihlajanmarjoja alas puista, niiden viheltely soi kirkkaana kuulaassa ilmassa. Kaunis oli maailma näin auringon valossa ja nuori hän vielä oli, Väinö Lehtinen, mutta mitäpä siitä: hän tunsi kärsimyksen pohjaa myöten, tunsi häpeän ja epätoivon. Jos hän nyt vielä kerran heltyisi tälle elämälle, niin korjaisi hänet viinapiru nopeasti eikä häntä enää mikään pelastaisi. Kuumempi ei voinut olla helvetti haudan takana kuin se oli täällä.

Väinö Lehtinen pääsi ohi urheilukentän, ohi ravintolan ja kulki jo rautatien pengertä. Täällä ei ollut rauhaa, hänen täytyi rientää eteenpäin. Ase oli taskussa. Sydämessä kiersi outo tuska. Se riippui, tämä kurja sydän, kuitenkin vielä kiinni elämässä. Tottumuksesta tietenkin. Jos olisi ollut olemassa vielä toinen Matti Jäykkä, joka olisi säälinyt kanssaihmistä ja jaksanut riistää hänet takaisin elämään. Mutta ei ollut, niitä oli kovin vähän. Pois kaikki mielen hempeys — se oli se, joka oli tehnyt, ettei nainen häntä rakastanut —, pois muistot, pois toivon pilkahdus. Jumala, älä tuomitse — sinä näet minun kärsimykseni!

No, mikä se tuolla tulee? Eivätkö olekin taasen urheilijoita! Mikä tänään mahtaakaan olla? Hiki päässä ne juoksevat kuin palkattuina keskellä kirkasta päivää. Ne kai harjoittelevat joitakin otteluja varten. Ne eivät näe eivätkä kuule, niillä on kysymys vain kestämisestä perillepääsystä, voitosta. No niin, tuo ponnistus totisesti pitää sairaat ajatukset poissa ihmisen päästä ja hänen mielensä kiinni elämässä. Hän on sairas, Väinö Lehtinen, sentähden kaikki häntä iljettää. Kun pääsisikin noiden terveiden ohi. Heidän joukkoonsa ei hän koskaan enää pääse. Saisipa jostakin alkohoolia, unohdusta terästä käsivarteensa. Hän on sairas, sentähden ei Ainia hänestä huolinut, mutta Alma ehkä kuitenkin vuodattaa kyynelen hänen kuoltuaan. Tämän kyynelen hän saa sitä hän ikävöi, sen täytyy antaa hänelle voimaa ratkaisevaan tekoon!

Väinö Lehtinen kulki tuijottaen maahan. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia niinkuin elämä. Näiden yli pääsi, elämän kuoppiin kaatui. Nyt ei muuta kuin löytää yksinäinen kolkka, missä... Mutta mistä täällä otti yksinäisyyden, kaunis ilma nähtävästi oli houkutellut ihmiset ulos. Tiellä humisi ja tärisi — ei voinut sulkea siltä korviaan. Terveet ihmiset siinä kulkivat. Tiesi niiden siinä olevan vaikkei niihin katsonutkaan. Täytyi mennä kauemmas, täytyi löytää yksinäisyys...

— Hoi, hoi — no mutta Lehtisen Väinökö se onkin? No, Herran terveeks pitkästä aikaa! Olin ajaa sivutse, mutta näin nuo tutut painuneet hartiat ja muistuivat mieleen entiset ajat...

Väinö Lehtinen havahtui ajatuksistaan ja ynseä, vastenmielinen tunne alkoi kuohua hänessä. Sopimattomampaan aikaan ei kukaan olisi voinut tulla hänen tielleen. Vaikkapa itse Alma olisi tullut tuohon tällä hetkellä, niin hän olisi työntänyt hänet menemään. Ei yksikään ihminen ollut tällä hetkellä poikkeusasemassa, jokikinen oli iljettävä tungettelija. Hänellä oli nyt muuta tekemistä kuin tavata tuttuja. Hän ei katsonutkaan, kuka moottoripyörällä istui, se oli yhdentekevää. Äänen hän oli joskus kuullut — olkoon kuka on, moottoripyörät ovat aina olleet hänelle vastenmieliset ja tällä hetkellä ne ovat sietämättömät. Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla, eiköpä se jatkane vauhtiaan, tuo hyrrä, kun ei sille vastaa.

Pyörä ei jatkanut. Se pysähtyi. Mies astui tielle ja tavoitti Lehtisen, kosketti hänen olkapäähänsä, puhui ja puhui ja pakotti katsomaan silmiinsä.

Matti Jäykkä.

Matti Jäykkä — viimeinen ihminen, jota Väinö Lehtinen tällä hetkellä halusi tavata! Vaarallisin ihminen, joka saattoi tulla hänen tielleen, terve väkevä ihminen, ainoa, jota hän tällä hetkellä pelkäsi!

Matti Jäykkä pujotti lujan kouransa horjuvan Väinö Lehtisen kainaloon ja alkoi taasen puhua. Hän puhui tutulla äänellään, jolla hän oli hellittänyt niin monen ihmisen, myöskin Väinö Lehtisen kerran. Mutta nyt hän ei häntä taivuta, nyt hän saa väistyä! Väinö Lehtinen kokosi voimansa, työnsi vieraan kouran kainalostaan, sanoi ettei hänellä nyt ole aikaa — no, hänellä on kiireellinen mentävä! Ja kun Matti uudelleen tarttui hänen käteensä, kirosi hän ja sanoi tahtovansa olla rauhassa.

Matti Jäykkä asteli ääneti hänen vierellään ja turhaan Väinö Lehtinen kehoitti häntä jatkamaan pyörällään matkaansa. Se oli sellainen tämä Matti Jäykkä, että se tunsi ihmiset. Se tiesi nytkin, mitä liikkui vanhan toverin mielessä. Väinö Lehtinen tiesi sen tästä äänettömyydestä paremmin kuin äskeisistä reippaista sanoista.

— Mikä piru tuo sinut minun tielleni, huusi hän, ärsyttäen itseään kaikilla voimillaan, — mikset mene, etkö kuule, että tahdon olla rauhassa, että tulet sopimattomaan aikaan, kerta kaikkiaan, että tahdon päästä sinusta eroon! Mitä sinä nyt taas olet luulevinasi? Älä uskokaan minun olevan ystävän, tai avun, tai myötätunnon puutteessa. Olen kävelemässä, nauttimassa kauniista ilmasta. Eikö minulla ehkä ole siihen oikeutta? Eikö minulla ole lupaa astella tällä tiellä yhtä hyvin kuin sinulla — en edes vaadi niin paljon tilaa kuin sinä ja sinun pyöräsi. Vanha toveruus ja vanha ystävyys — minulla ei ole aikaa nyt, huomaa se. Millä hiton oikeudella sinä urkit minun asioitani? Jos minä tahdon täällä yksikseni kirjoitella runoja, niin se kai on minun oikeuteni, vai kuinka? Ja jos minä tahdon vaikkapa ampua kuulan otsaani, niin sekin kai on minun oikeuteni. Mikä rippi-isä sinä luulet olevasi? Tulenko minä utelemaan minne sinä olet matkalla? Kiirehdit kai urheilukentälle valvomaan turvattejasi, että he pysyvät tasapainossa sekä ruumiin että sielun puolesta. Mene, en kestä sinua Mutta anna sinäkin minun kulkea tietäni. Hyvästi!

Matti Jäykkä ei päästänyt irti hänen kättään, vaan käveli ja käveli hänen vieressään. Aurinko lämmitti selkää, joku keltainen lehtiterttu loisti esiin vihreästä metsän reunasta. Kauempaa kuului raikkaita miehen ääniä. Ne nousivat terveistä, iloisista rinnoista.

— Matti, virkkoi Väinö Lehtinen vihdoin, — mitä hittoa sinä tällä vartioimisella tarkoitat, puhu äläkä kulje kuin kone. Tiedä sinä, etten enää ole talutettavissa niinkuin joskus nuorena. Mene nyt ja anna minunkin mennä.

Matti Jäykkä pysähtyi ja katsoi Väinöä silmiin. Matilla oli hyvät siniset silmät ja hänen kädenpuristuksensa oli lämmin ja turvallisuutta herättävä.

— Kuulehan, Väinö, muistatko vielä, kuinka lyötiin palloa yhdessä? Se oli sitten hauskaa. Tule, me pelaamme juuri tällä kentällä. Istu sivuvaunuun — vaimoni kutsuu sitä tavallisesti kalossiksi, — vien sinut sitten sinne minne olet matkalla. Mutta ensin uusitaan vanhoja muistoja.

Matti Jäykkä kuvasi erästä uutta peliä. Hän ei enää muistanut, että maailmassa mitään muuta merkitsevää löytyi kuin tämä uusi peli. Hän kertoi sillä tavalla, että saattoi uskoa urheilussa todella piilevän kansan pelastuksen.

— No niin, sanoi hän, kun oli päästy takaisin pyörän kohdalle, — näetpä pian itse. Istuhan nyt kalossiin.

Väinö Lehtinen totesi vimmoissaan, että hän taasen oli voitettu, että tuo terve, voimakas ylioppilastoveri oli kääntänyt hänet toiselle tielle, jota ei hän enää halunnut astua. Hän kulki taasen elämää kohden. Mutta Matti älköön luulkokaan, että hän lopullisesti palaa elämään — ei, ehei! Hänellä on hänelläkin oma tahto.

Yhtäkkiä hiljensi Jäykkä vauhtia ja alkoi puhua: