Part 7

Hänpä luulee, että hän yrittää pystyyn siirtomaatavarakauppaa. Sinne on tietysti vielä pitkä aika. Mutta kyllä se takaa hänelle tämäkin kauppias, jonka luona hän nyt on. Hän palvelee vielä täällä jonkin vuoden. Ehkä sitten aluksi voisi perustaa osakeyhtiön. Hänellä on kuin onkin se usko, että urheilu parantaa ihmisen. Ja sairaita on paljon. Ei ymmärrä, ei ymmärrä, sanoi isävainaja. Mutta kyllä hän ymmärtää: isä ei osannut hoitaa itseään ja joutui siinä alasimeksi. Hei tätä maailman valkoisuutta! Huomenna on pyhä ja tie on auki ja elämä on kuin silkkiä.

Seuraava solmukohta Simo Koivumäen elämässä tuli viisi vuotta myöhemmin. Se oli ihmeellinen päivä sekin, mutta ei sentähden, että hän suurissa hiihtokilpailuissa oli ottanut ensi palkinnon. Sen hän oli ottanut ennenkin, se ei tehnyt tätä maaliskuun pyhäpäivää ihmeelliseksi.

Heitä tuli useita poikia yhdessä ja he huutelivat toisilleen suksiltaan, muistellen kilpailujen kulkua. Oli ollut juuri tarpeellinen pakkanen ja oikein säteilevää ja kaunista. Ilmassa ei ollut mitään vikaa eikä tuulikaan ollut niin kova, että se olisi sanottavasti vaikuttanut.

Juuri kun he tulivat kaupunkiin ja kääntyivät viertotieltä kadulle, astui heitä vastaan nainen, joka pysähtyi katsomaan, Aurinko paistoi häntä silmiin ja vasta hetken päästä hän tunsi hiihtäjän, hymyili ja tervehti.

Liisa!

Ei, ei mitään ollut maan päällä muuta kuin tämä yksi tyttö, tämä lapsuudenystävä, tämä Liisa. Se oli hän, sellaisena kuin hän oli ollut vuosia sitten, silloin kun he yhdessä seisoivat kauppapuotien ikkunoissa ja myytävistä tavaroista päättelivät: tuo on minun — ja kuitenkin oli hän nyt niin paljon kauniimpi noin suurena ja solakkana!

Kun he vihdoin saivat sanat suustaan, eivät he puhuneet mitään merkillisiä asioita. Kuka hyvänsä olisi saattanut kuulla heidän keskustelunsa. Ja kuitenkin kulkivat he kuin kahden maailmassa ja heidän välillään tapahtui jotain salaista ja hyvin tärkeää.

— No, kuinkas neiti on voinut, ei ole tavattukaan — niin, siitä on kauan aikaa.

— Kiitoksia vain. Kyllähän minä. Ja sinä... te, te olette käynyt kovin terveen näköiseksi. Olette kai taas ottanut ensi palkinnon. Kyllä minä tiedän, kyllä minä olen lehdistä seurannut. Mukavaa se on.

— Vai on neiti seurannut. Sehän on hauskaa se. Ja minä kun luulin, että olitte tykkänään unohtanut.

— Meillä on isäkin monta kertaa sanonut, että pitäisi mennä katsomaan vanhoja tuttuja. Mutta ei ole tullut käytyä, kun muutettiin niin kauas siltä kulmalta.

— Me, me asutaan myöskin nyt uudessa paikassa, tai eihän meitä olekaan paitsi äiti ja minä. Äiti hoitaa siinä talouden. Minulla on siirtomaatavaraliike — pieni se vasta on, mutta sitä sopii laajentaa.

— Oma liike, vai sillä lailla. Missäs ne muut sitten ovat?

— No, ne ovat ihan kaikki naimisissa.

— Vai naimisissa. No, etkös sinä...?

— Eihän tuota ole tullut mentyä. Entäs te...?

— Mitäs minä sitten. Ei ole sattunut mieleistä.

— Kai se on katsottu, vaikkei sitä sanota.

— Eikä ole.

Simon koko olento läikähti riemusta. Hän tunsi, että hän nyt oli saanut käsiinsä vasaran ja että hän piteli sitä lujasti. Nyt ei se pääse siitä mihinkään. Se on nyt sitä aikaa, olisi isä sanonut.

— Me asutaan ihan tässä äidin kanssa, ehkä sinä poikkeatkin katsomassa. Äiti tulee kovasti iloiseksi.

— Vai niin, vai tässä. Hyvänen aika, tuossahan se on oven päällä »Simo Koivumäki», enkä minä ole sattunut näkemään.

— Se ei ole ollutkaan siinä kauan. Se oli osakeyhtiön. Minä sain sen haltuuni vasta joulun jälkeen.

— Vai niin, vai niin. Niin että se on nyt ihka oma. No, ehkä minä käyn katsomassa, jollen häiritse.

— Ei suinkaan. Kun se on niin kovasti mukavaa.

— Mutta minnekäs ne muut jäivät — ettekös te ollut seurassa?

— Näkyvät häipyneen, minne lienevät jääneet. Ja minä kun luulin, että olit minut ihan unohtanut.

— Minä luulin sinun unohtaneen.

Kaksi onnellista nuorta ihmistä astui kotiin, joka oli niin suuren vaivannäön ja ponnistuksen tulos.

HÄTÄHUUTOJA SYVYYDESTÄ

Eräänä iltapäivänä nähtiin valtamaantiellä likellä Santapohjan laivasiltaa useita lehmänkuljettajia elukoineen, matkalla Lokki-laivalle, jonka oli määrä saapua kuuden tienoissa siltaan. Siinä oli kulussa Mäenpään mahtava sonni, joka oli ollut satapäisen karjan kuninkaana ja joka oli myyty vihaisuutensa takia. Pääsiäisenä se oli puskenut kuoliaaksi oman hoitajansa siitä syystä, että hän oli lähestynyt sitä uusissa vaatteissa, joiden hajua ei sonni tuntenut. Karjanhoitaja oli elänyt Otson kanssa hyvässä sovussa vuosikausia, kuljettaen sitä, milloin tarvittiin, nuorasta kuin koiraa. Ja nyt Otso yhtäkkiä, pahasti mouruten, omilta asemiltaan rivin päässä, seivästi hänet sarveensa niin että hän jäi siihen paikkaan. Senjälkeen ei sonnilla enää ollut ystävää ja talon rouva vaati vaatimistaan, että se hävitettäisiin. Kahden väkevän miehen kuljettamana oli Otso lähtenyt siitä navetasta, jossa hän kerran herttaisena valkeana pikkuvasikkana oli tanssinut karsinassaan. Ensi viiden kilometrin matkalla oli se juoksuttanut miehiä hengenhädässä, mylvien ja puskien pientareeseen maantien laidassa. Sittemmin oli se alkanut talttua ja kun kahden peninkulman taival läheni loppuaan, kulki se vihaisesti muljottaen eteensä ja silloin tällöin mylvähtäen ja viskellen niskojaan, kun köydet kiusasivat.

Siinä oli myöskin kulussa Koivusen Loviisan Heluna, hänen ainoa lehmänsä, jota hän oli kasvattanut aivan pienestä, joka oli imenyt hänen sormeaan maitokiulussa ennenkuin se oppi juomaan. Heluna oli ollut Loviisan ainoa toveri ja ystävä, omassa padassaan hän oli hautonut sille juoman ja omin käsin hän oli nyhtänyt takun sen selästä, kun se muutti karvaa. Hän oli puhunut sille kaikki asiansa — eihän hänellä muitakaan ystäviä ollut. Lypsäessään sitä pimeinä syysaamuina pienen, kituvan lampun valossa, oli hän kertonut sille miten yö oli kulunut ja mimmoinen ilma oli. Heluna oli silmiään ummistellen jauhanut ruokaansa ja jonkin kerran ynähtänyt ikäänkuin sanoakseen, että hän ymmärtää. Ymmärtäneet olivat toisensa Loviisa ja Heluna ja nyt kuljetti Loviisa Helunaa pois kotoa, pois ainiaaksi, tuntemattomia kohtaloita kohti. Heluna ei ollut sidottuna, se seurasi omistajatartaan, ja vitsa oli Loviisan kädessä syyttä suotta, sillä Helunan tähden ei sitä olisi tarvittu. Heluna seurasi luottamuksella Loviisaa vaikkapa maailman ääriin asti.

Loviisan tunto oli kipeä ja ensimmäisillä kilometreillä oli hän miettinyt — mitä jo kaiken aikaa oli ajatellut — kuinka saisikaan rahat takaisin ostajalle. Sillä hän oli nyt varma siitä, ettei hän saisi rauhaa, kun tällä tavalla on voinut myydä ystävänsä. Ei koskaan ollut Heluna tehnyt hänelle pahaa, ei surun päivää se ollut hänelle tuottanut, ei pienintä mieliharmia. Ja hän on myynyt sen rahasta! Se on ottanut ruokansa hänen kädestään ja antanut hänelle särpimen hänen leipäänsä ja ynissyt häntä vastaan aamulla avatessa navetan ovea. Ja hän kuljettaa sen vieraitten ihmisten käsiin, jotka teurastavat sen! Se on palvellut häntä, se luottaa häneen ainoana ylläpitäjänään ja hän kuljettaa sitä tässä hirvittävään teurastuspenkkiin!

Ei koskaan tule hänellä olemaan rauhaa, jollei hän saa rahoja takaisin ostajalle ja Helunaa kotiin.

Mikä paha henki häneen silloin menikin, kun hän ryhtyi kallistamaan korvaansa ostajan houkutuksille. Tuli huono heinävuosi, hän pelkäsi, ettei jaksaisi viedä Helunaa yli talven. Oli käynyt vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi koota sen ruoka. Hän oli käynyt vanhaksi, sitä se oli. Ja Heluna oli sekin jo vanha. Hän oli tuskastunut paikkakunnan isäntiin, jotka kovistivat häntä pientareistaan ja karjahaoistaan, ei missään olisi Helunan ollut lupa olla, pienellä varkaudella oli sille hankittava, mitä se elatuksekseen tarvitsi. Se oli rehelliselle ihmiselle ilkeää. Ja niin hänelle vähitellen oli tullut ajatus, että Heluna täytyy hävittää pois. Mutta hän oli ajatellut, että ehkä saisi sen myydyksi joillekin hyville ihmisille siellä kotipitäjässä. Ostaja oli tullut illansuussa, juuri kun hän vei Helunaa kotiin ja lehmä vielä siinä kokosi muutamia suullisia heiniä. Ja heti oli ostaja mielistynyt Helunan lihavuuteen ja ruvennut hieromaan kauppaa. Hän mainitsi heti huikean hinnan, tuhat markkaa. Mutta Loviisalle teki pahaa, kun hän laski suuren punaisen kätensä lehmän kyljelle ja koetteli sitä, ja hän sanoi heti, ettei myy. Mutta suuri, raaka mies kulki siinä vierellä ja nosti ja nosti hintaa ja kun hän oli tullut tuhanteen viiteen sataan ja vakuuttanut Loviisalle — mitä hän jo ennestään tiesi — että lehmä vuoden parin perästä kuitenkin on lopetettava, niin Loviisa oli taipunut. Ja hänellä oli kourassa koko Helunan hinta — niin paljon rahaa ei Loviisa ikinä ollut nähnyt — ja hän toisteli sitä päivämäärää, milloin lehmä oli vietävä laivasillalle, kun hän avasi kotiveräjän ja päästi sisään Helunan.

Hän katui tekoaan ihan heti. Mutta ostajaa ei enää ollut missään. Ja tiesihän hän, että siitä voi tulla kova rangaistus, jollei hän sovittuna päivänä vie lehmää sovitulle paikalle.

Ne pari viikkoa, jolloin hän odotti Helunan viemistä, olivat vaikeinta aikaa hänen elämässään. Mitäpä se auttoi, että muutkin kylässä olivat myyneet karjaa samalle ostajalle. Kaikille oli tullut huono heinävuosi, talotkin vähensivät karjaansa nyt, kun maksettiin niin ylettömiä hintoja. Eläimiä vietiin Suomesta jonnekin ulkomaille ja siksi olivat hinnat nyt niin korkeat ja kysyntä niin suuri. Mitä likemmä määräpaikkaa Koivusen leski kuitenkin tuli, sitä varmemmaksi vakaantui hänessä päätös, ettei hän anna lehmäänsä sellaiseen kidutukseen, hän tapaa laivassa ostajan ja tuo Helunan kotiin. Ja niin ponnisti hän tuulessa eläimensä kanssa ja ajatteli, miten ihmeellistä se oli, että ihminen myy eläimiä aivan niinkuin ne olisivat kuolleita kappaleita. Ei yhtään hän tiedä, minkä kohtelun alaiseksi ne joutuvat eikä hän kysy sitä. Ja kuitenkin ovat eläimet uskollisesti antaneet hänelle kaikkensa. Ja kuitenkin ne kärsivät niinkuin ihminen ja vielä enemmän, kun eivät voi valittaa.

Ei saata olla Jumalan tahdon mukaista, että hänen luotujaan eläviä olentoja kohdellaan sillä tavalla. Petosta se on ihmisen puolelta, oikeaa Juudas Iskariotin työtä se on. Ja kyllä ihminen sillä petoksella vetää päällensä hirvittävän rangaistuksen. Miten vastaa hän viimeisellä tuomiolla siitä, mitä hän on tehnyt eläimille? Eikö liene ihmisen alinomainen kärsimys siitä, että hän kiduttaa heikompiaan viattomasti?

Ounaan talosta oli myyty kolme hiehoa ja kahden karjatytön saattamina kulkivat nämä iloiset nuoret eläimet samaa tietä kuin Heluna ja mahtava sonni. Hiehot olivat kaiken suvea olleet laitumella talon takamailla. Ne olivat tottuneet vapauteen eivätkä tahtoneet alistua nuoriin. Voimiakin oli niillä niin loppumattomiin, että ne kaiken aikaa kiusasivat kuljettajiaan. Metsässä niiden perässä sai juosta eikä se parantunut lyömisestä enempää kuin hyvästäkään puheesta. Nuoret ovat niin ymmärtämättömiä ja rajuja. Varsinkin tuo Mansikki riuhtaisi useamman kerran itsensä irti ja laukkasi, nuora kaulassa, häntä oikonaan puitten lomissa niinkuin se olisi ollut siellä kotona kesälaitumilla. Kaunis lehmä siitä olisi kasvanut niinkuin näistä kaikistakin. Mutta kun oli tullut niin vähän heiniä, ettei voinut pitää.

Vielä kulki Lokki-laivaa kohti vanha Omena, sarveton, säikähtyneen näköinen olento, jonka selkä oli mennyt kaarelle sisäänpäin ja joka kävellessään hyllyi niinkuin kameli. Sitä kuljetti vanha, säikähtelevä mies, lähtien juoksuttamaan lehmää tieltä, yli ojan, heti paikalla, kun kuuli takaansa tai edestään päin pienintäkin liikettä. Omena oli väsynyt, se ei pysähtyellyt häijyyttään. Eikä mies liioin lyönyt sitä häijyyttään, vaan siitä syystä, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. Hän ei omistanut kelloa ja koetti kyllä ensin taivuttaa saatettavansa vapaaehtoisesti kulkemaan eteenpäin. Täytyi lyödä ja kovistaa, kun ei Omena totellut. Omena tuli vanhanaikaisesti hoidetun talon navetasta. Se ei ollut mikään rotueläin, mutta navetassaan oli se ollut parhaita lypsylehmiä ja tottunut kunnioitettuun ja etuoikeutettuun asemaan. Se myytiin vanhuutensa ja huonon heinävuoden takia.

Näistä lehmistä tuli ensinnä perille Omena saattajineen. Laivasillalla ei silloin näkynyt ketään ja vanha Kalle sitoi Omenan puuhun makasiinin taakse ja läksi vähän matkan päähän kestikievariin hakemaan sille vettä. Hän sai kuulla, että kello oli neljä ja että laiva varmaan myöhästyisi, koska oli myrsky. Ammentaessaan vettä puhutteli hän miehiä, jotka tupakoiden seisoskelivat siinä pihamaalla. Syntyi keskustelu.

— Kyllä tulee elikoille kurja yö, sanoi Kalle. — Ei se hyvää ole muutenkaan, olen minä siksi paljon nähnyt ja jo niin monta lehmää tällekin Lokki-laivalle tuonut, mutta tällaisessa myrskyssä — voi yhtäkaikki!

— Luuletkos sinä sitten, senkin vanha hölmö, että ihmisillä on hyvä tällaisessa ilmassa.

— Niin, enhän minä. Mutta ihmiset kulkevat sentään omilla asioillaan ja vapaasta tahdostaan, mutta elukat pakotetaan.

Miehet rupesivat nauramaan.

— Jaa-ah, vai pitäisikö ehkä elikoittenkin vapaata tahtoa odottaa?

— Niin, enhän minä sitä, puheli vanha Kalle hämääntyneenä, — sanoin vain, että elikoille tulee kurja yö...

— Elikoille ja elikoille — saat olla elikko itse, senkin kääkkä.

— Ai, en huomannutkaan, sanoi Kalle yhtäkkiä, hymähtäen, — herrat onkin vähän ottaneet väkeviä...

— Vai sinä meitä tutkimaan ja arvostelemaan. Tiedätkös sinä, että me ollaan kapteenin tuttavia ja kuljetaan kapteenin asioilla. Nämä kapsäkit tässä ovat kaikki kapteenin tavaroita.

Vanhalle Kallelle kihosi vesi suuhun, kun hän ymmärsi mitä tavaraa laukut olivat täynnä. Hyvää olisi ryyppy hänellekin tehnyt, kun vain olisi kehdannut pyytää. Herrat eivät itsestänsä antaneet ja Kalle kulki hymähdellen ja kunnioittavasti kumarrellen ohitse.

Tämän jälkeen tuli Mäenpään sonni täydessä lennossa makasiinin eteen laivarannassa, juoksuttaen köysien päässä molempia voimakkaita miehiä, jotka eivät olleet ymmärtäneet pitää varaansa. Lieneekö se halunnut viime hetkessä kostaa heille kaikki matkan lyönnit, pistot ja muut orjuutukset, vai lieneekö se halunnut koetella, oliko hänessä jäljellä entistä kurssia — joka tapauksessa hän, sarvet puskemisasennossa ja häntä oikosena tullen, pahanpäiväisesti pelotti vanhan Kallen, joka makasiinin sillalla istui tuulensuojassa eväittensä ääressä.

Mutta kyllä sitten saikin sonni raukka sellaisia lyöntejä, että rupesi sääli käymään. Veri tihkui sarven juuresta valkealle otsalle. Lieneekö ollut sarvi vallan lähtemäisillään. Ei Kalle toki uskaltanut mitään puhua, onneansa kiitti kun näki sonnin vihdoin seisovan varmassa vankeudessa koivuun sidottuna ja siinä puhaltavan sieraimistaan vihaisia verensekaisia henkäyksiä.

Vähitellen kokoontui laivasillalle muitakin karjankuljettajia sekä joku matkustaja, jolla ei ollut tilaisuutta valita ilmaansa. Tuli autolla rouva ja herra ja tuli maalaisrattailla kalpea nuori tyttö ja vanhempi mies, nähtävästi hänen isänsä. Lehmät ammuivat kukin haaraltaan, ihmiset kävelivät edestakaisin tuulessa, koettaen lämmitellä liikkumalla ja tähyillen ulapalle, missä vaahtopäät laineet ajoivat toisiaan takaa. Tähän pieneen lahdenpohjukkaan eivät laineet tulleetkaan koko voimallaan, niiden raivo oli murtunut saariin ja niemekkeihin ennenkuin ne ehtivät tänne. Mutta puiden liikkeestä, pilvien lennosta ja vihlovasta vingunnasta ilmassa tuntui kyllä tännekin, että oli myrsky. Pitkin päivää oli aurinko yrittänyt tunkea esiin, mutta onnistumatta. Sensijaan oli tuontuostakin tullut lyhyt ja raju sadekuuro.

Kun ihmiset aikansa olivat polkeneet laivasiltaa, alkoivat he vähitellen tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta ja ryhmittyivät puhelemaan. Ensin he puhelivat myrskystä. Ei taas tänä kesänä ollut tällaista ollut. Tuolla kylässä se oli nostanut olkikaton ilmaan ja vienyt sen pellolle kuin lastun. Puitakin se oli kaatanut. Kyllä nyt jäi järveltä pois, jonka vain ei ollut pakko mennä.

Maalaisisäntä läksi saattamaan tytärtään sairashuoneelle. Sydäntauti oli tyttöön tullut, tai hermotauti, miksi sitä oikein tahtoi kutsua. Hän ei jaksanut katsella kärsimystä. Sellainen on hyvin vaarallista. Samanlainen oli hänen äitivainajansa ollut. Hän oli esimerkiksi aina lähtenyt pois kotoa, kun elukoita piti teurastettaman. Kun kotonakin tuotiin liharuoka pöytään, kalpeni hän usein ja meni toiseen huoneeseen. Ja suurissa kutsuissa, sellaisissa kuin häissä ja hautajaisissa, hän kärsi ajatellessaan niitä ihmisen mykkiä ystäviä, joiden oli pitänyt heittää henkensä ja joiden jäännösten ääressä ihmiset pitivät iloa. Joskus kun juhlassa oli »päästy paistiin» ja alettiin pitää puhetta, oli hän sen näköinen kuin jos hän olisi kärsinyt kaikki teuraseläimen tuskat. Hän ei käsittänyt ihmisten tuntoa. Kuinka saattoivat he niin tehdä? Se oli hänessä sairautta. Mutta ei se parantunut siitä, että häneltä kysyi, minne eläimet olisivat joutuneet, jollei niitä olisi vähennetty, ja mistä ihmiset olisivat eläneet. Hän kärsi yksinään ja huokaili: koska sinä tulet, eläinten Messias? Ja kuolintaudissaan maaten kuuli hän kaiken aikaa joitakin hätähuutoja, joista eivät muut tietäneet mitään. Ne tulivat syvyyksistä, sanoi hän ja vaativat sovitusta. Mies raukka oli levoton tyttärestään, kun oli sattunut tällainen myrsky ja vielä oli noita lehmiäkin matkassa. Hän puheli tästä ikäänkuin turvaa hakien eräälle vieraalle rouvalle. Se oli ystävällinen ihminen ja kuunteli osaaottavasti.

Lehmänkuljettajat haarallaan keskustelivat siitä, miten matka oli mennyt ja mikä hinta heidän elukoistaan oli maksettu. Sonnin tuojat olivat liittäytyneet yhteen kapteenin tuttavien kanssa ja Kalle näki kateudella, että matkalaukut avattiin makasiinin takana ja miehet ottivat hyvät ryypyt. Hyvää olisi hänellekin tehnyt, ei ollut helppo asia sellaisen vanhan lehmän kuljettaminen, väsyi se. Eivät vain antaneet hänelle eikä kehdannut mennä pyytämään.

Koivusen Loviisa oli kaiken aikaa pysytellyt mäennyppylän alla aidan luona Helunansa kanssa. Hän oli kyllä ottanut esiin eväänsä, mutta pääasiassa hän syötti lehmää, antaen sille leipää ja nyhtäen heinää. Tuontuostakin hän pysähtyi lehmän ääreen, silitti sen selkää, taputti kaulaa ja pyyhki kyyneliään. Yhtäkkiä jätti hän lehmän ja ilmestyi keskelle laivasiltaa. Siinä hän hetken katseli ympärilleen ja meni sitten isän ja tyttären luokse.

— Antakaa anteeksi, että kysyn, mutta mahtaisitteko tietää, tuleeko se laivassa se karjanostaja Ronkainen, vai jokohan tuo olisi täällä. Minä vain sitä, etten annakaan lehmääni, vaan rahat annan takaisin. Täällä ne ovat povellani. Ei sitä kukaan säälinen ihminen pane elikkoansa tuollaiseen ilmaan. Se houkutteli minut antamaan Helunan ja nosti nostamistaan hintaa. Mutta minä olen sen pienestä kasvattanut enkä anna sitä. Että mahtaako olla täällä se Ronkainen vai tuleeko tuo laivassa?

Isä ja tytär eivät tietäneet mitään karjanostajasta. Tytär otti kuitenkin Loviisan asian kovin sydämelleen ja sanoi, että mitäs muuta kuin vie lehmän kotiin ja lähettää rahat Ronkaiselle.

Loviisa ei tietänyt osotetta.

Tyttö kävi poskiltaan heleän punaiseksi ja selitti kiihkeästi, että lehmä on vietävä kotiin. Kyllä ostaja rahansa perii, ei tarvitse pelätä, ettei hän sitä tee.

Kalle sekaantui nyt keskusteluun ja sanoi, että siitä voi tulla vaikkapa linnaa, jollei luovuta tavaraa, kun on ottanut vastaan hinnan. Linnaa siitä tulee. Loviisa alkoi hätääntyä ja unohti tykkänään ujoutensa. Ennenkuin hän tiesikään, seisoi hän sonninkuljettajien ja kapteenin tuttavien edessä, esittäen asiaansa. He hänet pelottivat pahanpäiväisesti.

— Vai että takaisin, sanoi yksi miehistä. — Karjanostaja on sitoutunut toimittamaan Ruotsiin niin ja niin monta kiloa lihaa. Mutta me viedäänkin kaikki takaisin karja, josta olemme ottaneet hinnan. Perhanan koreaa peliä kyllä. Ymmärtää sen toki hullukin, että siitä tulee rangaistus.

— Siellä Ruotsissa ovatkin ne kuninkaalliset rangaistukset toista kuin täällä.

— Ja siitäkin on rangaistus, jos panee mukaan toisen raavaan kuin sen, minkä alunpitäen on myynyt. Vaikka paremmankin panisi, niin siitä on kovat pykälät.

— Mutta jos sen itsensä tapaa, ostajan, yritti vaimo raukka vielä puolustautua, — ja sen kanssa sopii ja antaa rahat pois. Ne ovat minulla täällä mukana. Ihkasen samat setelit. Että minä ne otinkaan, minä onneton ihminen. Juudas Iskariotin teko se oli. Herra hyvästi minua auttakoonkin.

Hän juoksi nyt lehmänsä ja laivasillan väliä ja puhui joka ihmiselle onnettomuuttaan.

Nuori tyttö, joka oli matkalla sairaalaan, kuunteli häntä kasvoilla kärsivä ilme ja ainoastaan isän rukoukset estivät häntä ryhtymästä enempää auttamaan vaimoa. Joka tapauksessa alkoi hänen ja kärsivien eläinten välillä jo syntyä outo yhteenkuuluvaisuus. Isä näki sen ja alkoi miettiä, eikö olisi parasta kääntyä takaisin. Häntä pelotti, ettei vain tapahtuisi jotakin. Mutta huonekin oli jo vapaana kaupungin sairaalassa ja lääkäri oli käskenyt tulla niin pian kuin suinkin...

Laiva viipyi. Ihmiset kävivät kalpeiksi vilusta ja retkeilivät niin kauas kuin uskalsivat laiturista. Kyllä olikin kolkko päivä, olisi luullut jo syksyn tulleen, niin läpitunkeva oli sää. Isä ja tytär olivat asettuneet makasiinin seinävierelle. Isä riisui päällystakkinsa ja tahtoi levittää sen tyttären hartioille. Sitä ei tytär olisi sallinut ja siinä he kiistelivät.

— Olisittekos hyvät, pyyteli Loviisa, läheten heitä kulman takaa, — ja katsoisitte tuota minun lehmääni. Kävisin vielä tuolla kievarissa kysymässä karjanostajaa. Ei se siitä minnekään, mutta jos kuitenkin sattuisi jotakin.

Nuori tyttö nousi paikalla ylös ja seurasi Loviisan mukana lehmän luo. Tuuli kiersi hameet jalkoja vasten, niin että oli vaikea päästä eteenpäin. Heluna ymmärsi heti vieraan tytön ystäväkseen ja antoi silitellä päätään. Sillä oli kauniit, kaarevat sarvet, siro pieni pää ja se loi tyttöön kostean, lempeän silmäyksen. Isä tuli noutamaan tytärtä pois tuulesta, mutta tytär seisoi uskollisesti Helunan luona, kunnes sen omistajatar tuli. Heluna oli jo hänen ystävänsä.

— Ei kuulu olevan täällä, puheli Loviisa hätääntyneenä tullessaan takaisin. — Eikä kuulu tulevankaan. Kyllä tämä nyt minulta menee tämä Heluna. Eikä sitten ole yhtään rauhan päivää.

— Mitäs muuta kuin viette kotiin ja mies kyllä perii rahansa, kiihtyi tyttö entiseen tapaansa.

— Niin mutta jos ne ovat niin kovat ne kuninkaalliset rangaistukset. Oi voi mikä pitikään tulla!

Vaimo raukka kulki toivottomana ihmisen luota ihmisen luo, ja riensi sitten taas silittämään ainoaa ystäväänsä, joka mitään aavistamatta haukkaili nurmea uudesta paikasta piennarta. Muut lehmät tuntuivat paremmin aavistavan, mikä niitä odotti. Ne seisoivat päät painuksissa syömättä. Sonni puskeskeli toisella sarvellaan puunkylkeä. Pilvistä repeytyi siekaleita ja ne lentelivät tuulen viskeleminä. Taivaanrantaan ilmestyvä kelmeän samea rusko tiesi vihdoin kertoa, että aurinko läheni laskuaan. Metsästä kuului kumea kohina, kun tuuli meni läpi täysien lehtien. Yhtäkkiä sanottiin: laiva tulee.

Ja silloin syntyi kaikkiin uusi vireys. Karjankuljettajat kiirehtivät eläintensä luo ja ihmiset kantoivat tavaransa lähemmäs vettä. Loviisa yksin seisoi yhä etempänä lehmänsä luona, voimatta päättää mitä tehdä. Laiva taisteli tuulta vastaan, huojuen ja kallistellen. Se oli vanha, pieni alus eikä siinä oikeastaan enää kulkenutkaan matkustajia paitsi näin hätätilassa, kun eivät muiden laivojen kulkuvuorot sopineet. Sillä oli viime vuosina kuljetettu paljon karjaa. Se huusi käheästi ja alkoi yhtäkkiä, odottamattoman tuulenkäänteen takia, nopeasti lähetä rantaa. Silloin tuli Loviisa juoksujalkaa laiturille. Tuuli liimasi ohuen pumpulihameen ruumista myöten ja hänen puheensa oli kuin jotakin korinaa.

— Saisinkos minä kysyä, onko täällä karjanostaja, se ylösostaja, se Ronkainen... Kun minä... Tässä olisi sille rahat takaisin, nämä ovat vielä ne samat setelit... Herra Jumala meitä auttakoon!

Hän puhui henkensä hädässä. Mutta siinä oli sellaista kiirettä eikä kukaan vastannut. Laivamiehet läiskäyttivät sillan kiinni rantaan. Laivasta tulvehti vastaan koneöljyn, tupakan ja vielä jonkin muun iljettävä katku. Kangaskatoksen alta, joka lepatti tuulessa, tuli näkyviin punaiset miehen kasvot ja ääni, joka oli kuin torvi, huusi:

— Tänne, tänne vain karja! Kyllä ne tästä pääsevät.

Loviisa ymmärsi nyt, että tämä oli se mies, jolle hänellä oli asiaa. Hän työntyi koko tarmollaan ohi kaikkien tungeskelevien ihmisten, oli kompastumaisillaan ensin kynnykseen ja sitten limaiseen permantoon ja seisoi viimein katkun ja hiljaisen mylvinän täyttämässä ilmassa jättiläiskokoisen miehen edessä, joka oli puettu nahkatakkiin ja pieneen lippalakkiin. Se mitä hän näki ympärillään, oli viemäisillään häneltä äänen. Hän näki koko pienen etukannen täynnä karjaa. Kaikki olivat pitkänään, kaulat hirttäytyneen asennossa, ja kaikki alkoivat yhtäkkiä, laivan joutuessa tyyneen, koettaa päästä jaloilleen. Lattia oli kuitenkin niin paksunaan niljaista likaa, että ne luisuivat raskaasti takaisin, putoelivat toistensa päälle, polkivat toisiaan, puskivat viimeisillä voimillaan ja päästivät outoja huutoja. Kun lehmät vihdoin pääsivät pystyyn, seisoivat ne kylki kyljessä. Siinä ei ollut tilaa kääntyä. Loviisa oli käsittänyt, että hänenkin Helunansa oli määrä joutua tänne, ja hän toimitti kuivin kurkuin, hiki valuen alas kasvoja, asiaansa nahkapukuiselle miehelle, kaiken aikaa tyrkyttäen hänelle setelipinkkaa.

Vihdoin viimein käsitti karjanhoitaja, mistä oli kysymys, työnsi hänet kovakouraisesti tieltään ja käski nopeasti tuoda lehmän. Laiva oli myöhästynyt, täytyi pitää kiirettä. Silloin juoksi Loviisa tykkivin ohimoin lehmänsä luo, irroitti köyden puusta ja päätti, että hän lähtee kotiin, hän vie Helunan kotiin, tuli mitä tuli. Hän ei anna sitä siihen kurjuuteen, niistä ei yksikään ole hengissä huomisaamuna. Mutta silloin otti iso nahkapukuinen mies köyden hänen käsistään, läiskäytteli lehmää ruoskalla ja lähti viemään sitä. Ja valkoinen eläin eteni peloissaan vastarintaa tekemättä kohti puhkuvaa ja savuavaa laivaa, iso mies antoi sille töytäyksen ja pian hukkuivat sen huudot siihen mölinään, joka nyt täytti laivan.

Loviisa seisoi sillä paikalla, missä Heluna oli häneltä riistetty, painoi käsiä sydänalaansa vasten ja kuunteli karjan ammuntaa. Hätähuutoa se oli. Ja se kaikui haikeana ja toivottomana, kunnes hukkui veden kohinaan.

Laiva lähti liikkeelle.

Yhtäkkiä sai maalaisvaimo sen voiman ja tarmon, että pääsi kävelemään. Hän tuli laivasillalle ja näki onneksi nuoren tytön kaiteen luona.

— Neiti, armahtakaa minua, minun lehmäni on tuolla mukana, se oli minun ystäväni ja minä möin sen rahasta. Koettakaa löytää lehmänostaja, minä annan rahat. Jumala palkitsee teidät...

— Minä teen mitä voin! huusi nuori tyttö läpi myrskyn.

Ja sanat olivat sydänmaan Loviisalle kuin laudan pätkä hukkuvalle. Pieni toivon kipinä oli syttynyt vaimo-raukan rintaan. Laiva kulki jo kaukana ulapalla.

Aluksi ponnistivat uudet tulokkaat vastaan siinä uudessa yhteiskunnassa, mihin ne olivat sullotut. Ei olisi uskonut siihen enää mahtuvan, mutta tyhjä tila rivin päässä osoitti, että joltakin sillalta vielä odotettiin karjaa. Kun punakka nahkatakkinen mies lähestyi eläimiä, yrittivät ne pakoon ja puhalsivat sieraimistaan pitkiä, hätääntyneitä henkäyksiä. Pian oli hän ne taltuttanut, sitoen nuorat sekä kaulaan että sarviin, niin ettei eläin voinut liikkua. Suuri sonni joka yhä osoitti vaarallista halua puskea, seisoi niin, että sen heltiämättä täytyi tuijottaa siihen pylvääseen, mihin se oli sidottu. Katsottuaan, että kaikki eläimet olivat varmasti kiinni, läksi karjanhoitaja menemään. Yhtäkkiä pidätti hänet laiha tytönkäsi. Hänen edessään ovella seisoi nuori neiti, kalpeana ja vaivoin saaden ääntään kuulumaan:

— Ettehän vain jätä yöksi näitä eläimiä yksin.

Suuri, punatukkainen mies mittasi häntä silmillään kantapäästä kiireeseen asti.

— Mitä... mitä se teihin kuuluu, sanoi hän ja yritti mennä ohitse.

Mutta tyttö asettui säikähtämättä juuri ovenavaukseen. Hän ikäänkuin kasvoi.

— Te ette saa jättää niitä yksin. Niiden kärsimykset ovat muutenkin liian suuret.

— Ja mitä perhanaa se teihin kuuluu. Pois tieltä!

— Se kuuluu. Kyllä minä tiedän. Minä en tahdo nähdä sitä toista kertaa. Teidän täytyy puhdistaa... auttaa... hoitaa... antaa vettä.

— Soh, soh, soh, menkää maata älkääkä siinä kotkottako...

— Minä menen. Mutta tehkää velvollisuutenne. Lieventäkää hirveää kärsimystä. Jahka tullaan tuonne selälle... kyllä minä tiedän.

— Neiti taitaakin olla vailla seuraa. Kyllä tämä minun karjani on lujasti kiinni, ei tarvitse pelätä, että se lähtee karkuun. Minä ennätänkin hyvästi pitämään seuraa. Vaikkapa koko yöksi.