Part 1

language: Finnish

HERRANA JA HEITTIÖNÄ

Pommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta

Kirj.

SULO-WEIKKO PEKKOLA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Lukijalle. Isäntä vaihtuu. Ensimmäiset edesottamiset leirillä. Pitennetty loma. Alokkaita ja lomallaolijoita Tukholmassa. Sotaopintoja jatketaan. Värvärinä. Kolmensadan takaa-ajo. Ystävämme kasakkakapteeni. Aseita etapille. Poroilla halki Lapin. Kibergin kalastajana. Mitä Venäjältä kuuluu. Hylkeitä ja turskia. Kilpisjärven pamaus. Elokuvia Tukholmasta. Kolmoset matkalla. Korpea ja kangasta. Oikin maratooni. Koskenlaskijoina. Haaparantalaisia. Hoitokomitea. Pommarikurssilla Berliinissä.

LUKIJALLE.

Tarkoitukseni näillä muistelmilla ei suinkaan ole esittää joitakin, diplomaattisen tärkeitä tapahtumia tai pöyristyttävän rohkeita sankaritekoja, — niistähän on jo runsaassa jääkärikirjallisuudessamme kerrottu enemmänkin kuin tarpeeksi. Tahdon vain kuvata muutaman etapille komennetun jääkärin matkojen vaiheita samoinkuin joitakin mielialoja ja sattumia harjoitusleirillä, siten kuin ne kylmästi katsoen mieleeni muistuvat. Olen niinmuodoin jättänyt tuon pyhän ja salaperäisen — ja usein myös harhaanjohtavan glorian pois, ja esiintyvät kuvaamani henkilöt tässä arkivaatteissaan kuten muutkin kuolevaiset.

_Tekijä_.

ISÄNTÄ VAIHTUU.

Antakaa keisarille, mikä keisarin on. Ja ottakaa pois, mikä hänelle ei kuulu.

Valju helmikuun aurinko oli jo noussut, kauniisti purppuroiden vaarojen valkopeitteiset rinteet ja lumitaakkaiset petäjien latvat, kun kuusimiehisenä joukkona aloitimme päivän työmme Ohtavaaran juurella. Oli pakkasta siinä 35º C, puut paukahtelivat metsässä, ja huurremetsotkin olivat kesyjä kuin kotilinnut, pää hartiain välissä vain istuskelivat mäntyjen latvoissa, silloin tällöin raapaisten tukollisen havuja nokkaansa.

Olin silloin — vuonna 1915 — määrätty hoitamaan Jongunjoen hoitoalueen metsänhoitajanvirkaa ja toimitin nyt siinä ominaisuudessa tukkipuuleimausta hoitoalueeni etäisimmässä kolkassa Venäjän rajan kupeella.

Lunta oli lähes puolitoista metriä, ja se oli lisäksi pehmeätä, joten leimaustyö ei oikein ollut mieleemme. Mutta kun siinä aikamme hiihtelimme harjua ylös ponnistellen, toista taas alas sujauttaen, sai vähitellen oikea metsämiehen tuntu vallan miehissä, ja kohta työntyi korvia suojaava naapukka takaraivolle antaakseen kuivan talvi-ilman jäähdytellä höyryäviä ohimoita.

Näinpä hangessa rämpien saavuimme aukean ja laajan suon laitaan. — Kun äkkiä synkästä metsästä sukeltaudut aavalle, pysähdyt vaistomaisesti tähyämään kuin villieläin, joka milloin saalista katseellaan tavoittaen, milloin vaaraa vainuten pälyilee ympärilleen suojelevan puun varjossa, valmiina tarvittaessa painumaan takaisin metsän pimentoihin.

Niin meiltäkin suon laidassa työ keskeytyi kuin yhteisestä sopimuksesta. Istuuduimme suksillemme ja panimme tupakaksi antaen katseemme liitää yli auringossa kimaltelevan hangen, joka väriloistossaan olisi saattanut minkä hyvänsä kultasepän näyteakkunan varjoon.

Tällaiset tupakkatunnit työn lomassa ovat kuin keitaita erämaassa, vaikkakin jätkän keksimiskyky tällöin pannaan useinkin koetteelle. — Niin kauan kuin vosmestarin piipusta pölähtelee paksuja, sinisiä sauhuja, ei ole hätää, mutta kun se rupeaa kurisemaan ilmaisten pesän tyhjyyden, silloin täytyy keksiä keinoja, millä tätä nautintorikasta hetkeä voisi pidentää. Järkeillään, kerrotaan soakkunoita eli kaskuja, tarjotaan vosmestarille tupakkaa piipun täytteeksi, ja kaikenlaista pientä hommaa riittää housunnapista kaulahuiviin asti. Ja useinkin täten tienataan lyhyt viisiminuuttinen tupakkaloman jatkoksi.

Kivivaaran Matti paraikaa kertoi suurista ansioista rajan takana Muurmannin radalla ja olisi kenties kertonut vaikka iltaan asti, jollei suon toiselle laidalle, metsästä kapeana urana aukeavalle tukkitielle olisi ilmestynyt musta, liikkuva piste.

Se läheni meitä kohti, ja hetken kuluttua voitiin tulija havaita hevosmieheksi.

Ken ei kuukausikaupalla ole asustanut penikulmien takaisilla saloilla, ei myöskään voi käsittää, mitä sieluntiloja tällainen ilmestys sikäläisessä asukkaassa — vaikkapa vain satunnaisestikin sielläeläjässä — herättää.

Katsellaan ja arvaillaan, tunnetaankin jo. Kuka tuntee hevosesta, kuka luokista, kuka ajajan hattureuhkanasta. Kuka arveli tulijan Kohtavaaran isännäksi, kuka Melavaaran torppariksi. Joku luuli jo tuntevansa lupasalmelaiset valjaat, kunnes havaittiin, että "hollirekihän sillä onkin."

Kaikkien katseet piristyivät heti, sillä arvattiin, että ajaja ei kulkenut, tavallisilla asioilla. Eihän näillä saloilla toki kunnon kulkija käyttänyt kuin tukkirekeä. "Kuka kumma saattoi — — —?"

Reki läheni, tie lyheni. Istuessamme suon laidassa harvahkon hongikon alla olimme selvästi havaittavissa parinsadan metrin päässä kulkevalle tielle.

Mies pysähdyttikin hevosensa, veti sukset reestään ja lähti hiihtämään meitä kohti.

Yltä päältä valkoisena kuurasta, parta jääpuikkoina roikkuen läheni mies, ja kohta tunsin hänet Uramon Antiksi, Uramon vartiopiirin vankaksi ja uskolliseksi metsänvartijaksi.

Antti hiihteli viereeni totisena kuin itse kohtalo ja tervehti poikkeuksellisen tärkeänä aukoillen turkkinsa nappeja.

En heti kiinnittänyt huomiota hänen tavallisuudesta poikkeavaan esiintymiseensä, kyselin vain, vieläkö ne kolme sutta siellä Ruunaan järvellä ovat syöneet koiria ja lupasin heti leimauksen päätyttyä saapua sinne jahdille.

Antti ei vastannut sanaakaan, kaivelihan vain äänettömänä vaatteitaan ja päästyään kaikkein pyhimpään, s.o. sisätakkinsa povitaskuun, ojensi minulle paperin:

"Sähkösanoma herra vosmestarille!"

Vai sähkösanoma tänne salolle, ryssän rajalle! — Jopa täytyy olla tärkeä asia, kun sähkösanomaan turvaudutaan, sillä enhän muistanut koko virkamiesajallani saaneeni yhtään sentapaista tiedonantoa tai määräystä. — Vaikka eihän tämä "viran puolesta" voinut ollakaan. Muistin erään vanhemman kolleegani esitelmän siitä, miten Metsähallituksen määräyksissä esiintyvät käsitteet ovat ymmärrettävät:

"Ensi tilassa", merkitsee kolme kuukautta, "viipymättä" on yhtäkuin yksi kuukausi, ja "aivan heti" on noin kaksi viikkoa.

Saattoiko tiedonanto koskea siis "sitä" asiaa, josta jo syksyllä valmistavasti keskusteltiin Helsingissä, ja josta olin viime kuun aikana saanut pari apokryyfistä kirjettä?

"Mistä sait tämän?" kysyin Antilta.

"Ylivosmestari Bränder käski tuomaan."

Avasin paperin, — lähtöpaikka Helsinki — ja luin:

"Saavu heti, Wili."

— On omituista, kuinka ajatus- ja huomiokyky teroittuu tällaisen äkkisysäyksen tultua, — kuten sillä entisellä nuohoojalla, joka aamiaisaikaan sattui putoamaan kuusikerroksisen talon katolta keittiöakkunain ohi. Kun hän ihmeellisen sattuman kautta säilyi kutakuinkin hengissä, saattoi hän heti tapahtuman jälkeen kertoa tarkalleen kirurgissa, mitä ruokalajeja kussakin keittiössä oli valmistettu.

Niinpä minunkin mielessäni vilahti parissa tuokiossa sekä menneisyys, nykyisyys että tulevaisuus Ajatuksissani myllersivät käsitteet sellaiset kuin virka, toimi, velat, vekselit, vuosikertomukset, sukulaiset, ystävät ja morsiamet yhtenä sekamelskana. Vaikka ratkaisu oli mielessäni jo aikoja sitten tehty, olivat virkamieskäsitteet sentään sikäli piintyneet ajatuksiini, että valmiin virkauran jättäminen vallan tuntemattoman varaan jonkunverran askarrutti aivojani. — Helppoahan oli Helsingissä helmeilevien lasien ääressä tehdä isänmaallisia päätöksiä seurassa, jossa pidettiin uhkuvia puheita ja jossa toisten läsnäolo antoi heikommankin päätökselle pontta.

Mutta täällä minä olin aivan yksin rauhallisissa hommissani kaukana kavalasta maailmasta; vain miesteni äänettömät, kysyvät katseet tarkkailivat kasvonilmeitäni. —

Ei sillä, että olisin hätkähtänyt rikkoa ryssän keisarille antamaani virkamiesvalaa. Hänhän oli omansa rikkonut jo aikoja sitten. Enkä muutenkaan ollut viimeaikoina elellyt oikein sovussa hänen kanssaan. Muuten vain tuntui niin oudolta.—

"Minkäs teet, niin tee pikemmin", muistui mieleeni ja komensin miehet kortteeriimme torppaan. Oudoksuen miehet määräystäni tottelivat ja vielä oudommaksi ottivat, kun torpassa ryhdyin tilinmaksuun.

"Eihän tällä nyt kiirettä, keritäänhän nämä sittenkin, kun vosmestari palajaa", sanoivat.

"Maksetaanhan pois; jos viikon viipynenkin, tottapahan palajan. Parempi sentään, että on selvät tilit."

Iltahämyssä istuin rekeen matkani päämääränä Lieksa. Miehet olivat kaikki pihalla hyvästelemässä, ja taisinpa puristaa heidän karkeita käsiään tavallista lujemmin. Mitä lienevät miettineet, tavallista vakavammin vain kuului huuliltaan tuo tavaksi tullut: "Leikit anteeksi".

Pakkanen kiristyi ja vedin turkinkauluksen ylemmäksi. — Nythän sitä jouti ajattelemaan asioita rauhallisemmin. Ensimmäinen tunne oli sydäntä hytkähdyttävä, vapauttava. Olinhan hengessäni astunut Rubiconin yli, ja arpa oli heitetty.

Yötä myöten ajellessani järjestelin vielä mielessäni hoitoalueeni käytännöllisiä asioita: Hakkuut, luovutukset, käsikaupat y.m. oli saatava kulkemaan entistä latuaan, ja olihan näin poikamiehellä jokunen yksityisasiakin selvitettävänä.

Kun aamuyössä syttyvien valojen vilkkuessa saavuimme asuntoni edustalle Lieksaan, olivat "käytännölliset" toimenpiteet jo teoreettisesti selvillä ja odottelin vain teelasin ääressä klo 7 aikaan saapuvan aamujunan tuloa, jotta voisin sähköttää Helsinkiin ja tiedustella tilannetta.

Jo ennen kello kymmentä saapuikin vastaus, ei tosin niin lakoonisena kuin edellinen, vaan yhtä oraakkelimaisena. Paikoitellen lyhennettynä kuului se näin:

"Saavu heti. Hei sun —. Eläköön Sulo. — Wili, Oikki, Wäiski, Keppari, Arvo."

Täysi tosi oli siis tekeillä. — Kun nimipäivänikin sattui kohdalleen, 13:lle helmikuuta, pääsivät onnittelut samaan lystiin.

Kun asia oli selvä, matkustin seuraavana aamuna Joensuuhun pyytääkseni esimieheltäni, ylimetsänhoitaja Branderilta viikon loman "yksityisasioiden järjestelyä varten", kuten tavanomainen sanamuoto kuului.

Joensuun komea kaupungintalo oli vastikään valmistunut, ja sinne oli samaiseksi illaksi järjestetty juhlalliset naamiaiset tapauksen kunniaksi.

Minä henkilökohtaisesti syvästi halveksin naamiaisia, koska niissä peitetään ihmisen synnynnäiset kasvonpiirteet. Enkä nytkään aikonut peitellä julkipuoltani, mutta naamiaisten lopputunneilla oli naisten puute jo niin huutava, että minun täytyi tansseissa esiintyä poliisimestarin "daamina", joskaan maskeeraukseni ei käsittänyt muuta kuin taskuuni unohtuneen nenäliinan. Hymy kuitenkin naamion takana oli yhtä hurmaava kuin parhaimmallakaan läsnäolleella dominolla.

Turistin "tantalle", joka hoiteli naamiaisten tarjoilupuolen, lausun myös tämän ohessa tunnustukseni "daamille" tarjotuista kaviaarivoileivistä, jotka olivat moitteettomia.

Vesiharmaana ja likaisena ryssän sinellin värisenä esiintyi Helsinki, astuessani seuraavana aamuna asemalta torille. Yhtä synkiltä näyttivät ihmisetkin. — Poissa oli ylioppilasaikainen seura, unohtuneet olivat entiset tavat. — Sulje akkunasi tiiviisti pimeän tullen, painu kämppääsi ennen kello kahtatoista yöllä. Taikka saat virkaintoisen poliisin niskaasi ja kuulet uhkauksen: "Minulla on oikeus ampua teidät vaikka tähän paikkaan".

Heti Helsinkiin saavuttuani kuulin, että Suvi oli jo jättänyt entisen isänmaansa ja taisipa olla vaikka korpraali Saksassa. Toisia oli kuulemma alati lähdössä eikä aikaa saanut hukata. Olisin mielelläni matkustanut takaisin Joensuuhun, josta ryhmänverran ainakin olisin saanut miehiä matkaan, mutta kiirettä näyttiin pitävän, ja lopulta minäkin innostuin niin tähän hoppuun, että joka kadunnurkassa olin näkevinäni ruumiita ja joka hevosen jätteessä haistoin ihmisen verta.

Sain kuitenkin käsiini Wäiskin ja Oikin, joiden kanssa kutakuinkin rauhallisesti saattoi keskustella asioista. Päästyämme "periaatteessa" yhteisymmärrykseen ryhdyimme järjestelemään asian "käytännöllistä" puolta. — Olihan minulla vielä provinsseista saapuneena — tuliaisetkin pitämättä — — —.

Tämä seikka kaipaa parisen sanaa selvitykseksi:

Tapana oli näet, että saapuessamme rajaseudulta toimme tullessamme jonkinlaisia paikallisia oloja kuvaavia tuliaisia. Ne olivat tosin sangen vähäpätöisiä, mutta kuitenkin olivat ne uutuuksia pääkaupunkilaisille. Niinpä toimme milloin karjalaistytön tekemän tupakkamassin, milloin teepurkin tai pontikkapullon taikka vain kolme kiharaa. Kaikella oli oma viehätyksensä.

Nyt olin tuonut paketin "dunajevan" palturitupakkaa ja kaksi arkkia sätkäpaperia.

Kutsuin asuntooni Centrum-hotelliin joukon entisiä osakuntatovereitani tarjoten heille heikon whiskygrogin ohella kunnon jätkän tupakkaa.

Ilta kului hauskasti, vaikkakin minä jo seuraavana aamuna kotirauhan vuoksi muutin asuntoni Ullanlinnaan, Oikin luokse. — Jäljestäpäin kuulin, että hotelli oli vielä viikkoa myöhemmin tuoksunut "tunaskille", ja minun huoneeni lähes kuukauden.

Ostrobotniassa, maisteri Kokon luona sain matkarahat ja matkan varrella tarvittavat osoitteet. Ulkomaan passin olin jo hankkinut syystalvella.

Jotta kuitenkaan minua ei olisi pidetty vallan karkulaisena, päätin pyytää Metsähallituksesta virallisen eron. Oikki, joka oli kotiystävä Metsähallituksen sihteerin, maisteri Hakosalon kanssa, meni eräänä iltana maisterin asuntoon valmistamaan asiaa, samalla myös vihjaisten matkani päämäärästä.

Seuraavana päivänä ilmestyin varsin virallisena Metsähallitukseen "Heikki-Maisterin" puheille esittäen asiani. Sihteeri oli myös virallinen kuin ainakin keisarin ritari — hänet oli muistaakseni edellisenä kesänä lyöty jonkun, taisi olla Wladimirin ritarikunnan jäseneksi. Hän kehoitti minua kohteliaisuussyistä käymään myös ylitirehtöörin pakeilla, jonne heti sainkin audienssin.

Asiasta oli nähtävästi jo valmistavasti keskusteltu, koska ylitirehtööri Hannikainen heti huoneeseen astuttuani sanoi:

"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja aikoo matkustaa Afrikkaan?"

"Juu, aikomukseni on mennä ensin Englantiin pariksi kuukaudeksi ja sieltä sitten Sudaniin, jossa veljenikin on."

"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja haluaisi kai saada eron jo tänään?"

"Juu, kyllä ottaisin sen niin pian kuin mahdollista."

"Jaha, hm, hm, tulkaa nyt puolen tunnin kuluttua takaisin, kyllä paperit ovat silloin selvät. Käykää sihteeriltä kuulemassa. — Onnea vain matkalle ja viekää toisillekin terveisiä."

Harvoille lienee eropassi valmistettu Metsähallituksessa niin nopeasti kuin minulle silloin, sillä tosiaankin puolen tunnin kuluttua olin vapaa kruunusta ja keisarista. Vielä oli kuitenkin finanssipuoli järjestettävä, sillä hoitoalueessani olin valtion kassaa käytellyt leimauksiin, hakkuihin ynnä muihin tarvittaviin töihin.

Heikki-Maisteri pani kuitenkin sähkösanomat kulkemaan, ja jo ennen iltaa oli sekin puoli asiasta selvitetty.

Näistä samaisista raha-asioista jouduin vuotta myöhemmin tekemään yksityisesti tiliä eräälle kurssitoverilleni Kajaanissa, tavatessani hänet komennusmatkallani. — Hiljaisena ja luottavaisena menin hänen asuntoonsa, jossa kauan aikaa kertoilin sotamiehen elämästä Saksassa. Mies kuitenkin oli tavallista harvasanaisempi, mutta lopulta hän avasi sydämensä minulle näin sanoen:

"Kuulehan, kun kertovat täällä ruokottomia juttuja sinusta. Olkoon asia miten tahansa, mutta hyvänä toverina minun täytyy puhua siitä kanssasi."

"No, annahan kuulua; en minä ainakaan tiedä mitään erikoisemman pahaa tehneeni."

"Katsos, kertovat, — sitä on nyt niin vaikea sanoa, — että sinä olisit vienyt hoitoalueen kassan, noin 35,000 mk. mukanasi, ja sinua nyt haetaan poliisivoimalla."

"Sen kyllä uskon, että minua haetaan santarmivoimallakin, mutta hoitoalueen kassan suhteen minä pesen käteni. Voithan muuten tiedustella asiata Heikki-Maisterilta. Hän kyllä tuntee ja tietää, missä kunnossa kassa oli lähtiessäni."

"Ta mej fan, sitähän minäkin olen aina sanonut enkä ole koskaan uskonutkaan noihin juoruilun."

Nyt kulki juttelukin jo vapaasti, ja kyräävät katseet muuttuivat hienoksi kunnioitukseksi.

Mutta palatkaamme takaisin Helsinkiin, jossa siteet entisyyden kanssa olin katkaissut ja odottelin vain hetkeä, jolloin Oikin kanssa pääsisimme lähtemään. Hänellä kuitenkin oli erinäisiä perhesuhteita, jotka viivästyttivät matkaamme, ja näiden suhteiden selvenemistä odotellessani kuljin kaduilla, perheissä ja hotelleissa rinnassani tunto siitä, että olin sangen tärkeä tekijä parhaillaan käytävässä maailmansodassa. Monasti, tavatessani tuttavan kadulla, teki mieleni nostaa oikea käteni kauniisti kaartuen etuviistoon — kuten Mussoliini nyt myöhemmin on tehnyt —, ja huutaa korkealla äänellä: "Morituri te salutant", mutta onnekseni muistin aina, että vaikeneminen on kultaa.

Väiski — tohtori V. Linden — oli ottanut suorittaakseen erinäisiä värväykseen kuuluvia tehtäviä, joten hän ei voinut lähteä matkalle. (Hän muuten pysyi viimeiseen saakka paikallaan, kunnes santarmit laahasivat hänet Shpalernajaan.)

Syvästi tuntien, että poissaoloni kestää kauemmin kuin Metsähallituksen määräykset, halusimme viettää pienen hetken läksiäisiksi vaatimattoman viinilasin ääressä.

Koska kuitenkin valtakuntamme oli silloin jo siksi raitistunut, ettei lasillista viiniä tarjottu käypää rahaa vastaan hotelleissa, vaan jos sellaisen halusit, olit pakotettu ostamaan 25 litran annoksen, otimme ajurin ja sälytimme kalliin taakkamme Ullanlinnaan, Oikin asuntoon.

Kolmisen päivää siellä vietimme varsin herttaisia läksiäisiä usean tuttavan avustuksella. Kuulin minäkin siinä kunniani. Eräs entisistä osakuntatovereistani, jolle asiamme oli uskottu, otti minut kerran silmä silmää vasten ja puhui kuin isä pojalleen:

"Että sinäkin, valtion virkamies, jolla on varma tulo ja tulevaisuus, ajattelet tuollaisia hullutuksia. Mitäs luulet tekeväsi velkojesi kanssa, jos koko asia menee myttyyn, etkä enää voi palata Suomeen?"

"Virasta olen jo saanut eron, tulevaisuudesta en tiedä mitään, ja kansalaisluottamusta riittää toivoakseni Karunkiin saakka", vastasin hänelle. Tulinpa aivan kuin ennustuksellisesti lisänneeksi: "Eiköhän sinunkin olisi viisainta lähteä matkaan?"

Kävi näet niin, että samainen mies muutamaa kuukautta myöhemmin, nähtävästi kyllästyneenä rauhantoimiin, eräässä Pohjois-Uudenmaan kievarissa takkatulen ääressä ampui 12-kaliiperisella lintupyssyllä suuhunsa.

Surku miestä; olisihan hänkin tilejä selviteltäessä kerinnyt tehdä selvää ryssistä, jos olisi kiukkuiselle päälle ruvennut. Nyt meni ilman aikojaan.

Vaan minähän tein matkaa. Oikin "perhesuhteet" eivät olleet vielä selvinneet, ja niin päätin matkustaa yksinäni.

Sumuisena helmikuun 25:nä sitten istuin Pohjanmaan junan kolmannen luokan tupakoitsemattomien osastoon aloittaakseni uuden oppikurssin elämässäni, kurssin, jonka merkitystä ja kantavuutta en vielä silloin kyennyt arvostelemaan. Saattajia ei asemalla ollut, sillä kerrottiin jonkun savolaiseen osakuntaan kuuluvan ylioppilaan liikuskelevan santarmien parissa, ja hänellä oli jonkun verran tietoa hommistamme, joten sieti olla varovainen.

Riihimäen-Toijalan välillä poikkesin vaunusillalle vetämään savukkeen. Heti jäljessäni saapui siihen myös toinenkin mies ja katseli minua varsin tungettelevasti.

Hän alkoi keskustelun, joka ensin liikkui jokapäiväisissä asioissa. Sitten tuli se välttämätön kysymys: "Minne olette matkalla?" Kun minulla kuitenkin oli reilu passi taskussani, vastasin mutkattomasti, että "Hernösandiinhan sitä mennään opintomatkalle sahauskouluun."

"No, sittenhän meillä onkin sama matka", tuli vastaukseksi.

Tunsin kuitenkin nuoremman metsänhoitajapolven siksi tarkoin, että tiesin puhuttelijan olevan kaukana koko virkakunnasta. Jatkoin silti keskustelua, kysyen, milloin hänellä oli publiikki.

"Enhän minä itse asiassa mikään metsänhoitaja ole, vaan sittenkin luulen, että meillä on sama matka, joskin vähän pitemmälle kuin Hernösandiin."

Nyt haistoin jo provokatsionia. Sauhujen lomassa heittelin häränsilmiä mieheen ja mietin keinoa, miten helpoimmin pääsisin hänestä eroon. Kysyin sentään vielä:

"Kuinka voitte sellaista otaksua?"

"Kokko sanoi teidän matkustavan tällä junalla ja antoi siksi selvät tuntomerkit, etten voinut erehtyä. Minun nimeni on Sihvo."

Nyt haihtuivat epäilykseni.

Siirryimme vaunuun, jossa kumppalini esitteli minulle matkatoverinsa, lyhyen, vantteran, tarmokaspiirteisen miehen, veljensä Jussi Sihvon. Hän oli ammatiltaan merimies, joka nuoruudestaan huolimatta oli jo kerinnyt purjehtia kolme kertaa maapallon ympäri.

Saatoimme keskustella aivan huolettomasti, sillä paitsi meitä ei vaununosastossamme ollut muita kuin yksi pari: rusoposkinen nuorukainen ja ajan hampaan kuluttama neitonen, näöltään tarjoilijatar.

Tampereelta lähdettyämme liittyivät he seuraamme. Pitkäksihän kävisikin yö kolmannen luokan vaunussa ilman makuupaikkaa ellei olisi juttutovereita. Keskustelussa selvisi, että tämä rusoposkinen nuorukainen oli matkalla Upsalaan täydentämään opintojaan, jotavastoin immyt matkasi Amerikkaan dollareita keräämään.

Ennen Seinäjokea olimme jo selvillä kavaljeerista. Hän oli Jussi Heiskanen, matkalla Saksaan, kuten mekin.

Varovaisuuden vuoksi päätimme Tornioon tullessamme lakata tuntemasta toisiamme. Heiskanen hoidelkoon naikkosta, me toiset selviydymme passeinemme.

En malta vaitiololla sivuuttaa pientä tapahtumaa Torniossa. Tapasin siellä erään lapsuudentuttavani, jota kehoitin lähtemään mukaan. Hän myönsi asiamme olevan oikean ja kaikin puolin kannattavansa sitä, mutta niin pian kuin keskustelumme koski häntä henkilökohtaisesti, muuttui mielipide melko neutraaliseksi. "Kyllä te sieltä vielä häntä koipien välissä palaatte", lausui hän loppupontenaan.

Mies oli nähtävästi ylen hermostunut, sillä hän kertoi kamalia juttuja passintarkastuksen yhteydessä toimitettavista ruumiintarkastuksista Karungissa ja sai minun luovuttamaan puolitoistakorttelisen Kauhavan puukkoni ynnä Matkailijayhdistyksen automobiilikartan hallustani.

Siihen aikaan oli rajalle matkustaminen vielä vaaratonta. Mekin saavuimme Karunkiin huomaamattomasti, eikä tullikaan kopeloinut tavaroitamme kuin nimeksi. Passit jätettiin santarmien tarkastettaviksi.

Tottapa sittenkin lienee santarmeilla ollut jonkunlainen haju käymistilassa olevasta vierteestä, koska kaikki toiset matkustajat saivat heti jatkaa matkaansa Ruotsin puolelle. Meidän neljän passeja ei vain virastosta palautettu.

Asemahuoneessa sattui pieni välikohtaus, joka painoi vaa'an raskaasti meidän eduksemme. Muuan naishenkilö joutui riitaan santarmien kanssa passiasiasta, eikä kielitaidon puutteessa jutusta näyttänyt tulevan selvää. Silloin aina avulias Aarne Sihvo astui näyttämölle tulkiksi. Sihvon molotettua muolaalaista ryssäänsä santarmin kanssa, joka puolestaan teki pulinansa ohella tunnettuja plastillisia liikkeitä, selvisi asia, ja nainen pääsi jatkamaan matkaansa. Ainakin puoli tuntia olimme värjöttäneet asemahuoneessa, kunnes lopulta odotukseen kyllästyneinä kysyimme jonkinlaiselta ispravnikalta passitoimistoa. Hän johdatti meidät sivuraiteelle työnnettyyn kaksiosaiseen vaunuun, jonka atmosfääri jo ilmaisi asukkaittensa kansallisuuden. Toisesta osastosta kuului mahtava sinfonia, josta ei käsittääkseni puuttunut muuta kuin rummut ja tykit.

Melko töykeästi esitettyämme asiamme vahtisotilaalle saattoi hän sanamme "virastoon". Sieltä saapuikin monin helyin koristettu santarmi — taisi olla vaikka upseeri —; punakka oli naamaltaan ja melko hyvällä tuulella. Passimme saimme heti molemminpuolisin kohteliain elein ja liikkein, ja sen jälkeen seurasi pitkä keskustelu, johon minäkin otin kiivaasti osaa, mutta koko keskustelusta en ymmärtänyt muuta kuin innokkaat onnentoivotukset kahden puolen.

Rantatörmällä seisovien vahtisotilaitten ohi porhalsimme hevosilla joelle. Ohimennen kuulimme vielä ryssäksi: "Onnea matkalle", johon toivotukseen äänekkäästi yhdyimme.

* * * * *

Tukholman junan lähtöaika oli miltei lyönyt saapuessamme Ruotsin Karungin asemalle, ja kiipesimme pakkasessa höyryävään vaunuun. Tunsimme elävämme jo turvallisemmalla maaperällä, ja keskustelummekin sai vapaamman sävyn.

Valtaamassamme vaununosastossa matkusti myös viisi ruotsiapuhuvaa nuorukaista, mutta kun käyttämänsä kieli ei korviimme kajahtanut riikinruotsalaiselta, arvasimme heidänkin matkaavan samoilla asioilla ja lyöttäydyimme seuraan. Kohta olimme kuin vanhoja tuttavia, vaikkakin myöhemmin matkamme varrella sain uusien ystäviemme muutamista lauseista sen käsityksen, ettei meitä suomalaisia siellä Lockstedtin kenraalikursseilla oikeastaan tarvittu; saimmehan nyt sentään tulla mukaan koekaniineiksi.

Professori Alma Söderhjelmin huoneustossa Tukholmassa saimme saksalaiset passit. Kaikkien nimet vaihdettiin toisiin ja lupaa kysymättä minullekin annettiin niin ruma nimi kuin Pecker, — ja etunimeksi vielä Sigurd. Eihän sellainen nimi merkitse oikeastaan mitään. Vastaväitteistäni huolimatta annettiin passi kouraan, ja toinen mies astui ristittäväksi.

Tällaisesta uudestisyntymisestä pahastunut mielialani asettui sentään kohta kuultuani toisille annettavan paljon naurettavammat nimet. Heiskasesta tehtiin Heissmann ja Tiaisesta oli tehty kerrassaan Tiene. Omat mielipiteet eivät näyttäneet vaikuttavan edes parin kirjaimen vertaa. Eräskin, kuullessaan Sihvolle annettavan nimeksi Sicher, pyysi omaksi vaatimattomaksi nimekseen Unsicher, mutta ehdotus hylättiin jo poliittisistakin syistä.

Kuten olin arvannut, ei saksalainen päällystö koskaan oppinut lausumaan nimeäni oikein, vaikka se oli selvästi kirjoitettu "Pecker". Aina niinhyvin rivissä kuin vapaammassakin seurustelussa sanottiin Pecka; harmikseni lisäsivät he siihen vielä sukupuoltani osoittavan attribuutin, (kieliopin tekijät sanovat sitä artikkeliksi) joten ennen niin kunnioitettua olemustani sittemmin kutsuttiin yksinomaan nimellä "Der Pecka".

Heti sodan päätyttyä otin takaisin oman perityn nimeni.

ENSIMMÄISET EDESOTTAMISET LEIRILLÄ.

Talviasussaankin viehättää Berliini vastikään Karjalan saloilta sinne saapunutta. Ikänsä sintua juoneelle metsämiehelle maistuivat sekä "helles" että "dunkles" jo ennen kuultujen puheittenkin perusteella; kielot ja ruusut Potzdamerplatzilla saivat yhden ostajan lisää samoinkuin sen varrella sijaitsevat Probierstubet yhden kundin.

Mutta sotia käymäänhän sitä oikeastaan olikin lähdetty eikä Berliniin hupailemaan. Parin päivän kuluttua miehet pantiin matkalle, ja silloin oli jo matkaajalla tunne, ettei hän ollut kirjoitettua arabialaista numeroa suurempi. Eihän Berliinissä oltu päästetty edes kurkistamaankaan "konttoriin", tuskin oli hyvää päivää nyökäytetty, vaikka kuinka nöyrästi kumarsi.

Lokaisena maaliskuun ensimmäisen iltana saavuimme tusinansuuruisena joukkona Lockstedtin asemalle. Vastassamme oli kuskinnäköinen mies, ja luulin, että meitä oli tultu vaunuilla noutamaan. Myöhemmin kyllä tulin tuntemaan vastaanottajamme saksalaiseksi aliupseeriksi.

Kun ei kyytiä annettu, oli pakko käyttää jalkojaan, ja kuin nautakarja marssimme kasarmille.

Siellä meidät asetettiin jonkinlaiseen riviin, nähtävästi pituuden mukaan, ja niin jouduin minä ensimmäiseen komppaniaan, seuraava toiseen, Sihvo taas ensimmäiseen j.n.e.

Paljon rautatiellä matkustaneena tiesin hyvin, mikä ero on ensimmäisellä ja toisella luokalla, ja arvaten täälläkin olevan samanlaatuisen järjestelmän, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni. Surkuttelin vain mielessäni niitä, jotka myöhästyneinä joutuisivat esimerkiksi neljänteen taikka viidenteen komppaniaan. Siellähän olisi jo kuin tavaravaunussa.

Ja enkös arvannutkin oikein! Viimeksitulleet sullottiin kasarmin pihalla oleviin, neljäkymmentäviisi vuotta vanhoihin rautapeltiastioihin, joita kauniimmalla nimellä kutsuttiin parakeiksi. Talvikylmällä muistutti oleskelu siellä hyvinkin, ellei nyt juuri avovaunussa, niin joka tapauksessa tavaravaunussa matkustamista.

Ensimmäisen kerran sotaleirille saapuneen mieliala ei alkupäivinä ole varsin korkealla. Jo ensimmäisenä päivänä kiskotaan omilla rahoilla ostetut vaatteet päältä, ja koppava aliupseeri viskelee vasten naamaa toisia vaatekappaleita, joita ei vielä kertaakaan teon aikana oltu käyty koettamassa, kuten yleensä kaikkien parempien kraatarien on tapana tehdä. Jos olisi edes saanut hyvinprässätyn entisen pukunsa ripustaa henkariin tai asettaa sen kauniisti vaatekaappiin; vaan ei, se kieraistiin myttyyn ja heitettiin varastohuoneen nurkkaan. Eikä siinä saanut katsoa, miten housujen laskokset järjestyivät, kiireesti piti toimia.

Näytti aluksi vähän oudolta, kun partasuut miehet kulkivat pfadfinder-puvuissa piiput ja sikaarit hampaissa, silloin tällöin klasiakin kalistellen. Tällainen yhtymä ei mielestämme soveltunut partioliikkeen aatteisiin, mutta kaikkeenhan sitä tottuu. Majuri tosin koetti taistella pahoja taipumuksiamme vastaan ja piti meille pitkiä esitelmiä nikotiinin ja muitten narkoottisten aineitten sopimattomuudesta; tulokset olivat sentään niukat. Määräämisvallallaan hän alkuaikoina kielsi meiltä ravitsevan oluen juomisen, ja kun häneltä sitä tiukkasimme, saimme kuulla taas opettavaisen luennon:

"Yksi sigaretti ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi me emme tupakoi. Lasi olutta ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi emme juo olutta."

Esitelmä oli muuten asiallinen ja opettavainen, mutta — ajattelimme — eihän sotamieheltäkään saa sentään kaikkia nautintoja riistää, ja jatkoimme tupakoimistamme. Viikon kuluttua saimme taas uuden saarnan:

"Rakkaat ystäväni! Kävin äsken kanttiinissa ottamassa selkoa, paljonko tupakkaa on eilispäivänä siellä myyty. Ja arvaatteko, kaksituhatta sigarettia olette te eilispäivän kuluessa polttaneet. Eikö se ole vallan kuulumatonta?"

"Herra majuri, eihän siitä tule kuin vajaat seitsemän savuketta miestä kohti. Kolme menee aterioitten jälkeen, kaksi harjoituksissa p-pausseilla ja loput lukutuvassa."

"Hm, — eihän sitä tosiaan voi paljoksi sanoa."

* * * * *

Äkäinen piikkilankaverkko ympäröi joka puolelta kasarmia. Päivisin pysyttelimme siitä kaukana, iltasin sitä halasimme, kun "suuntanamme" oli Lohmühlen yksinäinen vieraskoti. Majuri tosin oli ankarasti kieltänyt poistumasta kasarmialueelta, mutta vapaudentunne — sen pakotuksestahan olimme tulleet taistelemaankin — oli meissä niin voimakas, että huolimatta tupavanhimpamme Savoniuksen kamalista uhkauksista, uskalsimme sentään pari kertaa viikossa poistua ennen iltahuutoa, jolloin vielä esteettömästi pääsi kasarminportista kylälle. Savo sammutti lamput Stubessamme jo ennen päivystävän aliupseerin saapumista, joten poissaoloamme ei huomattu, ja muutenkin hän oli ystävällinen esimies; vaan varjele itseäsi, ellet Lohmühlestä palatessasi hamuillut Savon sängylle ja lykännyt bieripulloa kouraansa. Seuraavana päivänä olisit saanut varoa silmäkulmiasi.

Palaamisemme Lohmühlestä tapahtui tavallisimmin kentälle johtavan sementtisen kloakkiputken vieritse. Siinä oli noin koiran kuljettava reikä, mutta hyvin siitä sovimme kulkemaan, — nimittäin paluumatkalla. Päivisin harjoituksissa se olisi ollut mahdotonta.

Myöhemmin kesällä, arvoasteitten kohotessa, siirtyi Savo Stube 16:n viereiseen vääpelinasuntoon. Siellä ei ollut istumista varten kuin kaksi tuolia, joista toinen sattuneesta syystä särkyi. Harjoituksissa ollessamme vaihtoi hän sen Stubemme inventaarioon merkittyyn ehjään tuoliin jättäen tilalle raajarikon. Tupavanhimpamme Sihvo ei tähän suostunut ja vaihtoi Savon poissaollessa tuolimme takaisin. Savo taas vaihtoi takaisin, ja tätä jatkui yhä kiivaammassa tempossa, kunnes molemmat tuolit olivat sekä käyttö- että korjauskelvottomia. Tohtorikin, joka sattumoisin vieraili tuvassamme, innostui niin asiaan, että potkasi Savon sulkeman oven keskipeilit porstuaan ja ryömi avaamastaan aukosta läpi. — Pataljoonan nikkari sai taas hänkin puolestaan työtä.

Komppaniamme vääpeli Piper oli erinomainen mies kaikissa suhteissa. Hän oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Vanhana vääpelinä kykeni hän grammalleen arvioimaan miehen kapasiteetin, kulkipa kyseessäoleva henkilö sitten frakissa tai rääsyissä.

Kerrankin parikymmenmiehisen alokasjoukon saapuessa kasarmille mitä monikuosisimmissa puvuissa, seisoi hän kasarmimme portailla, hykerteli käsiään ja sanoi:

"Jos meillä olisi yksi divisiona tuollaista raaka-ainetta, niin olisimme jo voittaneet tämän sodan."

Röyhistin rintaani ja sanoin, että meillä on sellaisia joka kylä täynnä.

Piper piti tarkkaa huolta komppaniastaan. Niinkauan kuin Hauptmann ei ollut vielä saapunut aamuharjoituksiin, kulki hän pitkin rivejä jutellen kanssamme. Yksi mies seisoi kasarmin nurkalla tarkaten, milloin Hauptmann saapuisi. Kun hän sitten puoliääneen varoitti: "Der Hauptmann kommt", asettui Piper portaille pari korttelia oviaukosta. Hän oli huomannut, että akustiikka oli paras siinä kohdalla. Ja komialta kajahtikin äänensä kasarmin kiviholveissa.

Sairaat noukittiin aamuisin ennen harjoituksiin lähtöä pois joukosta. Sitten vääpeli luettelostaan huusi jokaisen miehen nimen, johon vastattiin kaikuvalla äänellä: "Hier"!

Musketööri Meurman sairasti — omien puheittensa mukaan — kroonillista vatsatautia ja sen nojalla jäi useinkin, eritoten maanantaiaamuina ja sadesäällä pois harjoituksista. Tautinsa loppupuolella hän ei enää jaksanut nousta sängystään ilmoittautumaan reviiriinkään eli sairastupaan, makaili vaan ja naureskeli toisten kiiruhtaessa "antreteniin".

Kerran sattui Hauptmann kasarmin pihalle jo ennen nimenhuutoa. Kun vääpeli huusi Meurmanin nimen, kuului alakerroksen avatusta akkunasta "hier". Hän oli taas jäänyt sänkyynsä ja ilmoittautui sieltäkäsin läsnäolevaksi. Tavallista nopeammin oli Hauptmann Stubessa, josta hetken kuluttua kuului toisenkinlaisia huutoja; se oli aamusaarnaa Meurmannille. — Kroonillinen vatsatauti parani tämän tapauksen jälkeen.