Part 8

Jossain tilaisuudessa oli Pikku-Jussi arvellut, että minun arvokas kalabassipiippuni hyvin sopisi hänenkin hampaisiinsa. Suvi tämän nähtyään huomautti, että "Pekka on antanut minun tehtäväkseni hoidella tätä kalabassia, eikä kellään ole oikeutta vetää siitä sauhuakaan, se on siksi tyyris piippu." Asia ei selvinnyt muuten kuin tappelulla, jossa piippu meni poikki. Nyt, kun siitä ei ollut enää kummallekaan iloa eikä kunniaa, sopivat he riidan ja pakkasivat piipun kauniisti kapsäkkiini.

ELOKUVIA TUKHOLMASTA.

Tukholmassa tein Hauptmann Lassenille yksityiskohtaisesti selkoa matkastani. Sitten hän kysyi, minnekkä olin pannut rahat, jotka sain mukaani. Teki mieleni vastata erään tohtorin tavoin, että olen ne syönyt, juonut ja niin edespäin, vaan alamaisimmin kuitenkin ilmoitin yksinkertaisesti niiden kuluneen. Enhän voinut kulettaa mukanani kassakirjaa ja merkitä joka oston ja menon laatua. Jos jouduin kiinni, olivat sellaiset muistiinpanot vaarallisimpia todisteita. Muistini taas ei riittänyt kuin suurimpiin menoihin.

"Ehdotan, että annettaisiin asia olla sellaisenaan."

"Tehkää lasku valmiiksi huomiseksi", määräsi Lassen lyhyesti.

Ja teinhän minä totisesti laskun, kaksi arkkia käsittävän tilin, jossa m.m. oli sellaisia posteja kuin 1 kilo tikkurieskaa 85 penniä, kilo sokeria Smk 2: —, pullo madeiraa Vardössä edustusta varten kr. I:75. ryssän soltun lahjomiseen Kantalahdessa 5 ruplaa j.n.e. — Laskun loppusumma osoitti noin 2,500 kruunua hyväkseni.

Lassen katseli laskua, luki ja ihmetteli: Kruunut, ruplat ja markat menivät sekaisin hänen päässään.

Selviteltyäni lisäksi vielä erinäisiä kärsimiäni kurssihäviöitä, käveli hän kassakaapilleen ja maksoi minulle puuttuvan summan.

"Ja nyt te veitte kassan viimeistä äyriä myöten", sanoi Lassen lopuksi.

Olin siis, kuten kuulemma Monte Carlossa tällaisessa tapauksessa sanottaisiin, räjäyttänyt pankin.

* * * * *

Lyhyt lepoaika pitkän matkan jälkeen ei ollut haitaksi. E. Malmberg oli myös saapunut pääkaupunkiin ja yhdessä menimme autonohjaajakurssille Se oli erikoisen kiintoisaa hommaa. Alkuaikana ajoimme pääasiallisesti katulyhtyihin ja puhelinpylväisiin ja sai vanha Mercedes-raukkamme kokea monta kovaa kolausta. Myöhemmin taitomme lisääntyessä, kun saatoimme jo lisätä nopeuttakin, oli suurin huvimme saada aikaan yhteentörmäyksiä muitten ajopelien kanssa. Kateellisina kuuntelivat toiset hoitokomitean miehet, kun iltaisin keskustelimme kuluneen päivän saavutuksista. Suvi sanoikin J. W:lle, että "kun minä rikastun, niin menen autokurssille."

Rintamalta saapui silloin tällöin Tukholmaan asti lomalle joitain äveriäämpiä jääkäreitä, jotka saivat kotimaasta rahoja. Useat heistä asuivat hotelli de Postissa, joka oli Suven ja minunkin vakituinen kortteeri Tukholmassa käydessämme. Suvi sentään usein muutteli kortteeripaikkaa, ja kun hänet taas jonakin aamuna tapasi ja kysyi, missä hotellissa oli ollut, vastasi hän: "Tuollapa nukuin Perseliuksen puistossa. Mistäs minulla rahoja olisi kalliisiin hotelliraaksuihin ja juomarahoihin."

Oli nautinto katsella, millä innolla rintamalta saapuneet kävivät käsiksi Tennstupetin herkulliseen voileipäpöytään ja kärisevään schnitzeliin. Rintamaelämä oli jo hienostakin espiskeikarista karistanut pois paljon turhamaista ja puheensävynsäkin oli muodostunut jurommaksi ja suorasukaisemmaksi.

Saapui Tukholmaan taas kerran hienosti sivistynyt, tavoiltaan ja puheiltaan sävyisäksi tunnettu jääkäri, tapaamaan Suomesta sinne matkustanutta morsiantaan ja tulevaa anoppiaan. Syödessään päivällistä Rosendalissa liikkui keskustelu luonnollisesti jääkäreissä. Olihan siellä useitakin anopille tuttuja nuorukaisia, ja kun taas tuli joku nimi mainituksi, kysäsi hän:

"Mitä sinä tykkäät herra — — sta? Minkälainen mies hän on?" johon jääkäri ykskantaan vastasi:

"Kyllä se mies on minun mielestäni suuri p——."

Jonka jälkeen kaikki kolme punastuivat ja katselivat hetkisen eri suuntiin.

* * * * *

Emme saaneet liikkua vallan häiritsemättä kaduilla. Hämäräperäiset olennot seurasivat varsinkin meidän pommarien liikkeitä kaikkialla. Senvuoksi ei toimistoissakaan saanut käydä kuin aivan tärkeissä asioissa, koska niitäkin oli havaittu vartioitavan.

Muistan eräänkin tapauksen, jolloin oli pakko suorastaan konkreettisin keinoin häätää tungettelija. Lomalle saapuneiden, Rosenbröijerin ja Nordenswanin kanssa istuin Skansenilla Novillassa rapuja syömässä. Huoneeseen astui punanaamainen mies, jonka tunsin jo edelliseltä vuodelta, jolloin hän hotelli Reisenissä useampaan otteeseen oli yrittänyt tunkeutua seuraamme. Jo silloin eräänä pimeänä iltana aioimme Bruunin kanssa antaa hänelle hieman opetusta Skeppsbron syrjäkadulla, jonne mies oli meitä seurannut, vaan pääsi hän onnekseen karkuun.

Nyt Novillassa astui hän röyhkeästi tuolini taa lasketellen kompasanoja. Äänestä päättäen oli hän hienossa hiprakassa. En malttanut olla heittämättä muutamaa sanaa vastaukseksi, ja hetken kuluttua tunsin töykkäyksen niskassani, joka kylläkään ei ollut tarkoitettu miksikään "massaasiksi". Mitään vastaamatta järsin näöltäni rauhallisena ravunhäntää, ja kohta tuli toinen töykkäys. Vastapäätä istuva Rosenbröijer huomasi naamastani, mitä ajattelin ja kuiskasi:

"Älä lyö ihan vielä."

Nyt vaati tungettelija varsin kovaäänisesti minulta selvitystä johonkin muka aiheuttamaani solvaukseen ja töykkäsi vielä kerran. Tätä minä olin odottanutkin ja lähetin taakseni katsomatta ravunhäntäisen vasemman nyrkkini heittolaukauksella takaviistoon seurauksella, että miehen silmäkulma repesi silmästä hamaan hiusrajaan saakka. — Eipä olisi tullut saapasnahkaa siitä miehestä.

Mutta mikä mölinä siitä nousikaan. Mies huusi kuin teuraaksi vietävä sika, sitten äkkiä poistui, saapuakseen seuraavassa tuokiossa takaisin mukanaan kaksi poliisia.

Kohta laskeutui esivallan raskas käsi olalleni, ja virallinen ääni ilmoitti minulle: "Ni är häktad."

"Jaha, jaha, mutta ehkä saan ensin suorittaa laskuni?"

"Kyllä, olkaa hyvä."

Kärsivällisesti katseli poliisi, kunnes olin ottanut viimeisen snapsun ja puraissut ravunhännän sen päälle. Sitten marssimme juhlallisesti ravintolasta — tosin ilman musiikkia.

Kun kerran tuli siellä käydyksi, niin voinhan samalla Tukholmaan osuville maanmiehilleni neuvoa, että Skansenin poliisilaitos sijaitsee aivan lähellä varietee Novillaa, joten sinne päästäkseen ei kävelyyn tarvitse uhrata kallista ehtooaikaa.

Pianpa siis olimme kamarissa, ja asian käsittely alkoi. Syytteen kuultuaan kysyi komisario, olisiko minulla jotain sanottavaa ikäänkuin puolustuksekseni. Minä selvitin ravunsyönnin hyvin tarkkaan, samoin muutkin edesottamiseni, mutta syyttäjä, jonka naama nyt oli yltäänsä veressä, hän kun oli sitä lääppinyt käsillään, keskeytti kaunopuheisen esitykseni tämän tästä haluten tietää, keitä oli mukanani pöydässä. Koko meidän riitamme näytti muuttuvan sivuasiaksi. Olin jo laajaperäisen kertomukseni lopussa, kun hän härän äänellä karjasi:

"Minä tahdon tietää, ketä ne toiset olivat siinä pöydässä."

"Tekö täällä kuulustelette vai komisario", sanoin hänelle ja muistaakseni irvistin.

"Viekää mies putkaan", kuului komennus.

Jäätyämme komisarion kanssa kahden, kysyi hän:

"Ketä ne sitten oikein ovat ne teidän seuralaisenne, kun hän niin innokkaasti tahtoi saada heistä selkoa."

Nyt selitin hänelle asian mutkattomasti, samalla mainiten, mitä tiesin tästä uudesta ystävästäni.

"Hyvä on. Kyllä tunnen sentapaiset herrat. Jos jotain vielä asian suhteen tarvitsisin tietää, niin soitan huomenna hotelliinne. Hyvää yötä."

"Sitä samaa."

Lähtiessämme Novillasta olin kuiskannut Rosenbröijerille, että he varmuuden vuoksi siirtyisivät Kristallipalatsiin. Arvellen heidän vielä istuvan Novillassa — asiasta kun olin suoriutunut näin nopeasti — poikkesin sinne. Äänekkäät kuiskaukset: "tuolla hän on taas", kuuluivat ympäri salin. Siellä oli myös eräs tanskalainen nyrkkeilijä, joka kuluneena päivänä oli voitollisesti otellut näöltään ylivoimaisen ruotsalaisen kanssa. Hän nousi pöydästään, tuli minua kattelemaan sanoen:

"Näin lyöntinne, se oli hyvin tehty. Saanko pyytää pöytääni. Nimeni on — —."

"Kiitos, minun nimeni on vain Pekkola. — Kyllä minäkin tämänpäiväisissä kilpailuissa näin Teidän antavan kunnon leukalyöntejä Kallelle."

Hetkisen keskusteltuamme poistuin Kristallipalatsiin, jossa toverini jo levottomina minua odottivat. Iltamme päättyi siivosti.

Tukholmalaisen ystävämme Runeborgin kehoituksesta läksimme kerran huvimatkalle Vaxholmaan. Otin kamerankin mukaani ollenkaan muistamatta, että Vaxholm on linnoitus. Tukholman turva.

Söimme, joimme, uimme ja valokuvasimme ja vasta Tukholmaan palattuamme huomasimme meitä seurattavan. Tarkoituksellisesti poikkesimme erääseen valokuvaamoon, jonne jätimme niin kameran kuin filmit.

Seuraavana päivänä kuulimme valokuvaamossa kahden etsivän käyneen siellä vaatien nähdäkseen ottamiamme kuvia. Eivät nähtävästi katsoneet niitä Svean turvallisuudelle vaarallisiksi, koska olivat sanoneet:

"Jaså, se olikin vain huvimatka."

Halusimme kerran saada tietää, kuinka suuri Tukholmassa oleskeleva seurakuntamme oli ja päätimme senvuoksi viettää yhteisen juhannuksen "Höyhensaarilla". Kapula pantiin kiertämään kaikkiin hotelleihin ja toimistoihin, ja arvelimme saavamme kokoon noin viisitoista tai kaksikymmentä miestä. Kaikkien hämmästys oli sentään suuri, kun pääluku illan kuluessa kasvoi yli viidenkymmenen. Kuuli siinä sitten ihmettelyjä: Mitäs sinä täällä teet? Millä matkoilla sinä kuljet? En luullut sinun enää elävänkään, ja muita sentapaisia. Kuka oli matkalla pohjoiseen, kuka etelään, kuka lomalla tai muissa hommissa.

Valtasimme koko tanssisalia sivuavan lasiseinäisen ruokailuhuoneen, josta muu yleisö vähitellen poistui. Siihen vaikutti suuresti pitkän pöytämme kumpaankin päähän isketyt kauhavalaiset, joiden terä oli kortteli ja tuuma, ynnä moniaat siellä täällä piipottavat lyhyempiteräiset. Nämä olivat vain kulisseja, peloitusvälineitä asiaan kuulumattomille, jotta olisimme saaneet rauhassa viettää lehtimajajuhlamme. Silloin tällöin avautui kuitenkin parvekkeelle vievä ovi, ja kynnyksestä yläpieleen saakka näkyi rakosessa kauhistuneita naamoja.

Aamuyöstä palasimme laivalla kaupunkiin. Laivassa oli tungos, ja erehdyksessä istui Lund erään ruotsalaisen syliin. Asiasta syntyi monisanainen kabinettikysymys, joka päätettiin sopia Lundin ja toisen asianomaisen välisellä tappeluksella Berzeliuksen puistossa. Minä toimisin Lundin sekundanttina, toisella oli niitä kolme.

Puistossa etsimme sopivan aukeaman, ja Lund odotti vastustajaansa. Tämä oli kuitenkin lähettänyt yhden sekundanteistaan hakemaan poliisia, joka heti saapuikin ja tiukasti kysyi:

"Mitä herrat täällä tappelevat?"

Minä selitin, ettei vielä oltu päästy alkuunkaan, ja kun poliisi näki kaiken olevan rauhallista, poistui hän Strandvägenille.

Ruotsalaiset seisoivat vähän matkan päässä meistä ja neuvottelivat. Lund vaati äänekkäästi tappelun alkamista. Hetken kuluttua ilmoitti vastapuoli, ettei hän tappelekaan, vaan saa asia olla sinään. Tällaiseen ehdotukseen ei Lund millään suostunut:

"Jaa, siinä tapauksessa täytyy hänen pyytää minulta anteeksi."

Sekundanttina välitin tämän vaatimuksen toiseen leiriin, mutta se torjuttiin siellä jyrkästi. Vastapuoli selitti, ettei hänellä ole mitään syytä anteeksipyyntöön.

Saatoin vastauksen Lundille ja kysyin, minkätakia ruotsalaisen piti pyytää anteeksi.

"No sentakia justiin, että minä istuin sen syliin. Sano sille, että jos se ei tahdo tapella eikä pyytää anteeksi, niin minä lyön joka tapauksessa."

Taas kävelin aukean yli ja vakavasti selitin tilanteen. Hetken mietittyään sanoi vastustaja:

"Ja, i så fall har jag ingenting annat, än att komma fram med min ursäkt", jonka jälkeen seurasi sydämellinen kättely ja anteeksipyyntö.

KOLMOSET MATKALLA.

Heinäkuussa 1916 ilmoitti kapteeni Lassen Tukholmassa tiedonantoverkoston Etelä-Suomessa joutuneen epäkuntoon, — luultavasti joidenkin vangitsemisien johdosta, ja kysyi, haluaisinko lähteä ottamaan selkoa asiasta ja järjestämään toimintansa lopettaneet paikat uudelleen.

Vaikka tiesin, että liikkuminen Suomessa oli turvallisuudelleni arveluttavaa, suostuin ehdotukseen. Asia ei sietänyt viivyttelemistä eikä tavallisestikaan tällaisille retkille lähtiessä suotu pitkiä aikoja matkavalmistuksiin. Kun asia oli päätetty, sanoi siis Lassen:

"Tehkää kustannusarvio matkaanne varten ja tulkaa tunnin kuluttua hakemaan rahat. — Mistä aiotte mennä rajan yli?"

"Mieluimmin Haaparannasta."

"Selvä; matkustatte siis tänä iltana?"

"Mahdollisimman pian."

Saatuani asiat Lassenin kanssa järjestykseen, poikkesin hoitokomiteaan, jossa Erkki Malmberg paraikaa aukoili vastikääa Saksasta saapuneita pommipaketteja. Ne piti ensitilassa saatettaman Suomen puolelle — ja tietysti sieltä edelleen — ja Malmberg kysyi, haluaisinko lähteä hänen mukanaan saattamaan niitä käsipakaasina Haaparantaan, kaikkivoipa tulli kun ei sentapaista tavaraa sallinut kuljetettavan, ja rahtitavaralähetykset luonnollisesti joutuivat sen armottomiin käsiin.

Kun kerran matkani piti Haaparantaan, saatoin hyvinkin kuljettaa pommejakin mukanani. Suvi liittyi seuraamme, ja kolmisin taas toimme raskaat matkalaukkumme junaan.

Niin tarkkoja olivat ryssien etsijät Tukholmassa, että vaikka matkastamme hoitokomiteaa lukuunottamatta ei kenelläkään ollut tietoa, löytyi santarmien arkistosta myöhemmin Tukholman asemalla otettu kuva, joka esittää meidät juuri junaan astumassa.

Bodeniin saakka tiesimme matkustamisen olevan vaaratonta. Siellä sitten nousivat tullimiehetkin pikajunaan tutkien jokaisen matkakollin, jossa epäilivät löytävänsä kontrabandia. Jos sitävastoin matkusti ensin Luulajaan ja sieltä paikallisjunalla takaisin Bodenin kautta Haaparantaan, sai olla tullimiehiltä rauhassa.

Tätä reittiä käyttäen aioimmekin häivyttää viranomaiset jäljiltämme. Suurempaa huomiota herättämättä saimme kuusi miehenkantamaa kolliamme siirretyiksi Luulajan junaan, ja olisimme rauhallisina nauttineet kesäpäivän helteestä, ellei seuraamme juuri junan lähtiessä olisi liittynyt henkilö, jonka lakistaan tunsimme tullimieheksi.

Tällaisissa tapauksissa on viisainta esiintyä hyvin kohteliaasti. Tarjosimme tullimiehelle kuin ohimennen tupakkamassimme, ja se antoi heti aiheen tuttavalliseen keskusteluun.

Tiedustelimme uuden tuttavamme asuinpaikkaa, perhesuhteita sekä yleistä hyvinvointia, samalla visusti tarkaten olisiko hänen mielenkiintonsa herännyt tavaroitamme kohtaan. Auliisti kertoi hän koko elämänsä juoksun, samoin kuin useiden sukulaistensakin. Keskustelun aikana kävi myös ilmi, että hän ei nyt ollut virantoimituksessa, vaan paluumatkalla kotiinsa.

Ammattiaan koskevista seikoista hän antoi aivan pöyristyttäviä tietoja. Kertoi että nykyjään kuljetetaan suunnattomat määrät kaikenlaista kiellettyä tavaraa. Saksalaisten agentit kuljettavat Suomeen myrkkyjä, kaasuja ja pommeja, ja sehän on hirveä rikos, kun kerran Ruotsi on puolueeton valtakunta. Olimme uteliaita tietämään, mitenkä tällaiset kontrabandistit keksitään suuren matkustajatulvan joukosta ja saimme kuulla suuren psykoloogisen totuuden:

"Heidät tuntee miltei erehtymättömästi katseestaan. Ei tarvitse kuin vilkaista mieheen, niin näkee heti, kuljettaako hän luvatonta tavaraa."

Lausuimme suuren kunnioituksemme hänen tarkkanäköisyydelleen, ja keskustelumme olisi kenties pitemmältikin käsitellyt eri ihmisten sielullisia ominaisuuksia ja psykoloogista havainto-oppia, ellei junailija olisi ilmoittanut matkatoverillemme, että "heti pysähdymme teidän asemallenne".

Lyhyt tuttavuutemme loppui syvään yhteisymmärrykseen.

Luulajan hotellin yläterassilta on ihana näköala Pohjanlahdelle, ja on siellä viihtyisiä istumapaikkojakin aurinkotelttojen alla. Reipas sotilasorkesteri soitteli niitä vanhanajan kauniita kappaleita, joissa ei vielä ollut jazzin tuntuakaan. Musiikkiin ihastuneina kutsuimme miellyttävän kapellimestarin pöytäämme teltan alle.

Päivä oli helteisen kuuma, ja koko miespuolinen yleisö istui paitahihasillaan. Naisetkin olisivat luultavasti tehneet samoin, mutta heillä ei ollut hihoja ollenkaan.

Tarjosimme kapellimestarille mehuvettä eli samaa, jota itsekin nautimme ja luonnollisesti esittäydyimme.

Mala kävi täydestä engelsmannista, minä varovaisuuden vuoksi esiinnyin suomalaisena, ja Suvi taas sanoi olevansa tanskalainen liikemies.

Onnettomuudeksi oli kapellimestari skånelainen ja hallitsi täydellisesti tanskankieltä, jota sanoi mielellään käyttävänsä pitkästä aikaa.

Virinnyt tanskankielinen keskustelu muodostui meille kuuntelijoille varsin piinalliseksi, kunnes Suvi suuttui ja sanoi selvällä suomenkielellä:

"Puhu mitäs puhut, minä vaan en viitsi kanssas mongertaa tuollaista kieltä."

Minä puolestani olin jo aikoja sitten päättänyt esittelyissäni karttaa varsin vieraita kansallisuuksia. Tähän antoi vakavan sysäyksen Kekonin kertomus Uumajasta, jossa hän valvoi etapin hommia.

Kerran näet saapui sinne pataljoonasta jääkäri komennuksella Suomeen. Istuivat Kekonin kanssa aamiaispöydässä, ja seuraan liittyi Kekonin jokapäiväinen pöytätoveri, sikäläisen saksalaisen tukkukaupan edustaja, joka jonkun verran tiesi asioistamme, vaan jonka ei silti tarvinnut tietää kaikista komennetuista. Kekoni ei kerinnyt varoittaa jääkäriä, joka mielestään täydellisen saksankielentaidon omaten heti esittäytyi:

"Bauer, Kauffmann aus Perlin."

"Jaha, maanmiehiäni; oikein hauska tavata. Mitä kotimaahan kuuluu?"

Tällainen sanatulva oli jo liikaa jääkärille, hänen saksankielentaitonsa kun pääasiallisesti supistui tuohon vaivoin opettelemaansa esittelylauseeseen. Hän kääntyikin Kekonin puoleen ja sanoi:

"Tonnerwetter, mitä h—iä minä nyt sanon?"

"Et tarvitse muuta kuin pidät suusi kiinni", vastasi Kekoni. Sitten uskotteli hän saksalaiselle, että mies oli joku salakuljettaja, joka ei halua tunnustaa oikeata kansallisuuttaan. Selitys tuntui tyydyttävän. Onnellisesti saavuimme tavaroinemme Haaparantaan. Siellä kuulimme ikävän uutisen. Pari päivää aikaisemmin oli kaksi pommaria mennyt rajan yli Korpikylän kohdalta. Jokivartta noudattavalla tiellä tapasivat he ryssien kulkuvartion, joka alkoi takaa-ajon. Miehet pääsivät metsään pakoon, mutta hätäpäissään pudotti toinen pommisäkkinsä tielle, josta ryssät sen korjasivat.

Kasarmilla reppu sitten perinpohjin tarkastettiin. Sieltä löytyi teräksisiä tuubeja, peltipurkkeja ja kirkasta ainetta sisältäviä umpinaisia lasiputkia, joiden kokoomus oli ryssille tuntematon. He kuitenkin aavistivat olevansa tekemisissä hyvinkin arvokkaan lääkevaraston kanssa ja veivät repun Tornion apteekkiin kysyen, voisiko näitä aineita nauttia sellaiseen tautiin, jonka nimeä ei kaikkien kuullen viitsi mainita.

Apteekkari havaitsi heti ensi näkemältä, mihin tautiin tällaiset lääkkeet olivat aiotut ja kiireenvilkkaa lähetti ryssät pois alueeltaan.

Vahvan sotilasvartioston saattamana kuljetettiin pommisäkki sitten Pietariin, jonne se häipyi, kuten niin paljon muutakin on häipynyt. Eivät edes tyhjää reppua toimittaneet takaisin.

Seurauksena tästä jupakasta oli kuitenkin tiukempi rajanvartiointi. Ei ollut nyt yrittämistäkään "soudella uistinta" aivan Tornion lähettyvillä. Mutta Suomellahan on pitkä maaraja, pääseehän siitä yli useammastakin paikasta. Päätimme ylittää rajan Ylitornion pohjoispuolella olevilla asumattomilla metsäseuduilla.

Meitä oli kolme matkaajaa: Oikki, Suvi ja minä. Oikki oli odottanut saapumistamme Haaparannalla. Edellisten päivien tapahtumien vuoksi oli kaupunkiin ilmestynyt mulkosilmäisiä henkilöitä, jotka varjojen tavoin seurasivat liikkeitämme siellä.

"Mutkan kautta tie suorin". — Sen älyten ja välttääksemme mielestämme tarpeetonta Shpalernajanreittiä, varustauduimme kuin merimatkalle.

Tarkoituksemme oli käyttää Seittenkari-LuulajaBoden-Ylitornion tietä.

Kovaäänisesti puhellen Kemistä, moottoriveneistä y.m.s. nousimme Seittenkarille menevään laivaan, varmasti tietäen, että puhelin- ja sähkösanomat olivat jo matkalla —valmistaakseen meille juhlallisen vastaanoton Kemissä.

Erkki Malmberg oli ennen lähtöämme käynyt Norrbottenin komendantin luona ja toi meille sen turvallisen tiedon, että Ylitorniolle sijoitetut sotilashenkilöt eivät keskeytä matkaamme. — Tullista saisimme itse suoriutua.

Voidaksemme seuraavana päivänä päästä viivytyksittä junaan, yövyimme Seittenkarissa postinhoitajattaren luona, jossa Oikki oli perheystävä.

Vastikään hankkimamme pitkät parabellumpistoolimme kaipasivat tarkistusta, joten kuljimme viehättävässä naisseurassa saaren itärannalle niitä koettelemaan.

Aikamme siellä paukuteltuamme palasimme tyytyväisin mielin kapeata metsäpolkua pitkin kylään, kun takanamme räiskähti sarja laukauksia, ja ruotsalainen patrulli "piiritti" meidät.

Minä kävelin joukon viimeisenä ja sain ensi ryöpyn niskaani: "Mitä herrat ampuvat täällä?"

"Harjoituslaukauksia vain."

"Tuletteko Suomesta?"

"Emme suinkaan. Haaparannasta saavuimme iltalaivalla."

"No mitä te sitte täällä ammutte? Tämä on raja-aluetta. Lienette salakuljettajia? Minkänäköisillä aseilla ammuitte?"

Vedin povestani pitkän Marine-Parabellumin ja toisesta 11 millimetrin Coltin.

"Tällaisillahan me kokeilimme. Ne ovat jumalattoman tarkkakäyntisiä."

Aseet tekivät huomattavan vaikutuksen patrullin johtajaan.

"Onko teillä patruunoita näihin?"

"Ei ole mukana, vaan tuolla postitalossa on enemmänkin."

"No menkää nyt sitten, mutta muistakaa, että täällä rajan vieressä ei saa ampua."

Turvallisin tuntein nukuimme yömme, sillä ystävällinen patrulli vartioi aamuun saakka tilapäistä asuntoamme, saattoipa meidät vielä aamusella — tosin noin 100 m. välimatkalla — laivalaiturille.

Lakkia heiluttaen erkanimme laiturista.

Plantingin kievarissa Ylitorniolla tapasimme rakkaat ja raskaat pommisäkkimme, jotka heinäkuormassa olivat maanteitse saapuneet sinne jo ennen meitä.

Siellä tapasin myös opintoverini, metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen. Hän oli edellisenä talvena hädin tuskin päässyt ryssien kahleita pakoon, sai suurien vaikeuksien jälkeen perheensäkin Ylitornioon, jossa nyt hoiteli värvärien ja alokkaiden rajanylikulkua. Hän oli väsymätön ja rohkea mies hommissaan. Päivät päästään hän sauvoi venellään joella, tutki jokaisen poukaman ja putaan löytääkseen aina uusia ylimenopaikkoja. Samaten saattoi hän tuntikausia makailla rantapajukossa kiikarillaan tähystellen ryssien vahdinvaihtoja vastarannalla. Ryssätkin urkkijainsa kautta olivat saaneet tietää Lyytikäisen hommista ja tunsivat hyvin hänen leveät hartiansa jo matkankin päästä. Kun hän opasteli miehiä rajan yli, ei kenenkään tarvinnut pelätä matkan epäonnistuvan. Kun Suomen puolelta oli tulijoita, ilmestyi erään asiallemme myötämielisen talon rannanpuoleiseen akkunanpieleen valkoinen liina. Silloin oli Lyytikäinen aina veneellään vastassa. Monet kymmenet ja sadatkin kerrat souteli hän rajan yli, milloin miehiä kuljettaen, milloin taas tiedustelumatkoilla.

Kuvaavaa Lyytikäisen toiminnalle oli se, että hän peräti harvoin turvautui toisten tietoihin. Jos joku asia Suomen puolella oli epäselvä, souti hän joen yli ja otti itse selvän tilanteesta luottamatta ylikulkijain puheisiin. Ryssät kyllä hänen matkansa tunsivat, mutta monista yrityksistään huolimatta eivät koskaan saaneet häntä "jyvälleen", vaikkakin Lyytikäinen usein sai kiittää pelastumisestaan korkeata kaislikkoa, jonne hän hävisi ryssien käsistä kuin sorsa metsämieheltä.

Kerran piti Lyytikäisen saattaa joen yli kiireellinen kulkija, joka Tervolan reittiä myöten pyrki Etelä-Suomeen. Tähän asti olivat ryssät vahtivuoroillaan kulkeneet edestakaisin jokirantatietä, ja oli Lyytikäisen ollut verrattain helppoa kaislikon reunassa uistellessaan heittää mies maihin silloin, kun vahtisolttu poistui loitommalle.

Viimeisten viikkojen tapahtumien johdosta oli kuitenkin vahtivuoroja lisätty, ja vartiointia muutenkin tiukennettu. Ryssät nykyjään makailivat rantapensaikossa tarkaten liikettä joen toisella puolella.

Matkaaja kiirehti lähtöä: "Hyvinhän tästä nyt pääsee, eihän tuolla näy niin ristin sielua koko rannalla."

"Älähän hättäile", sanoi Lyytikäinen, "vuottelehan tuolla kamarissa. Minusta näyttää ranta aivan liian hiljaiselta."

Hän otti kiikarinsa ja hiipi puiden suojassa pienen ulkonevan niemen päässä olevalle pensaikolle. Siitä tarkasteli vastaista rantaa, vaan kaikkialla oli hiljaista. Talot olivat autioita, sillä olihan kuumin heinäaika, ja jokainen, joka kynnelle kykeni, oli painunut takamaille heinäntekoon. Ei näkynyt ryssiäkään missään; saattoivat hyvinkin näin helteisenä päivänä kuorsata kortteereissaan.

Mutta Lyytikäistä ei petetty — — —. Kului tunti, kohta kaksikin, yhä vain hän tarkasteli liikkumattomana. Sitten äkkiä sattui kiikariin outo välähdys vastarannan pensaikosta: kiväärinpiipusta heijastunut auringonsäde.

Lyytikäinen hyppäsi esille piilostaan, pui nyrkkiään ja huusi rasva tyynen joen yli: "Nouse pois sieltä pajukosta, kyllä minä sinun p—een olen jo nähnyt."

Ja katso, pensaikosta ryömikin ryssä, heristi kivääriään uhkaavasti ja käveli sitten jokitörmää ylös, häviten pohjoiseen johtavalle tielle. Pian olivat miehemme veneessä, ja ennenkuin nolattu ryssä kerkisi kierrokseltaan takaisin, oli matkamies jo Suomen puolella metsän kätköissä. — Lyytikäinen vaan "svirvlaili" haukia ruohikon reunassa.

KORPEA JA KANGASTA.

Metsähän on aina ollut meidän turvamme, ja metsäisiä polkuja, kenenkään jääkärin vielä käyttämättömiä taipaleita pitkin päätimme raskaine taakkoinemme painaltaa Kajaaniin.

Majatalosta luvattiin meille auto, ja sitä odotellessamme pistäysimme kahvilla Lyytikäisen maanpakolaiskodissa.

Tunti kului hauskasti jutellen, ja Lyytikäisen kertoillessa pakonsa vaiheita. Erikoisesti tuntui hänen mieltään painavan se seikka, että Metsähallitusta oli hänen toimintansa johdosta alettu ahdistaa, hän kun ei ollut ehtinyt pyytää virallista eroa.

Talon ystävällinen rouva tarjoili meille kahvia kupin toisensa jälkeen sanoen sen virkistävän pitkällä jalkamatkallamme. Lähtöä tehdessämme pyysi hän meitä kuukauden päästä saapumaan kummeiksi "eräälle odotettavalle", johon pyyntöön mielihyvin suostuimme, mikäli meitä ei vielä silloin ole ripustettu silmukkaan.

Auto oli lähtövalmiina majatalon pihalla, ajajana nuorempi Planting, asiamme täysin oivaltava mies.

Hän kertoi vastikään kahden upseerin käyneen tiedustelemassa, olimmeko onnellisesti päässeet perille. Olivat kehoittaneet "painamaan lusikan alas", se on, ajamaan kovinta vauhtia joen varrella sijaitsevien tullipaikkojen kohdalla, luvaten vastata mahdollisista peräänkyselyistä.

Lyytikäinen seurasi mukanamme. Täydellä kaasulla sivuutimme erinäiset tullipostit aina ohi Turtolan, huolimatta tienviereen kiiruhtavien tullimiesten viittoiluista ja pysähdysmerkeistä, kunnes ennen Pelloa Planting pysäytti auton ja kysyi, joko kohta räjähdämme atoomeiksi, sillä hän tunsi sieraimissaan kaasua, joka ei voinut johtua mistään muusta kuin matkatavaroistamme.

Tyhjensimme tavarat nopeasti tielle, mutta eihän niissä ollut mitään vikaa. Kohta sentään keksimme pahaaennustavan tuoksun syyn. Ylen helteisellä säällä oli poistoputken läheisissä puuosissa maali alkanut kiehua, ja se oli muuten rauhallisen Plantingin nenässä ennustanut turmiota.

Jossain Pellon ja Jarhoisten välillä olevan talon kohdalla pysähdyimme ja pyysimme venettä lainaksi koettaaksemme kalojen ruokahalua.

Vene meille auliisti annettiinkin, vieläpä ystävällisesti neuvottiin, että Suomen puoleinen tulliasema on vajaan puolen kilometrin päässä joen toisella puolen.

Läksimme "uistelemaan", ja pian istuimme kotimaan rantatörmällä. Pitkä lapikastaival oli edessä, ja näin yötä vastenhan sopi haukata voileipääkin vahvistukseksi Ylitorniosta ostamiemme sardinien säestyksellä.

Lyytikäistäkin pyysimme ottamaan osaa vaatimattomaan ateriaamme, vaan havaitsimme, että matkalle varaamamme näkkileipäpaketti oli unohtunut Ylitornion kievariin.

"Eihän miehiä leivättä laiteta matkalle", sanoi Lyytikäinen, ja estelyistämme huolimatta souti Ruotsin puoleiseen taloon, josta kohta toi kunnollisen annoksen oikeata reikäleipää.

Iltahämyssä katkoilimme jäniksen passilla taivalta maantielle ja siitä vielä kolmisen kilometriä itäänpäin Olosjoen rantaan, jonne saavuimme aamuyöstä. Joki — tai oikeammin puro — oli mielestäni sopiva oleskelupaikka harrille, jonka vuoksi ehdotin, että ongittaisiin jokunen kala aamiaiseksi.

Oikki ja Suvi halveksuivat ehdotustani ja laskeutuivat levolle sytyttämänsä nuotion ääreen.

Minua harmitti tällainen ylimielisyys. Etsin lompakostani Haaparannasta ostamani perhoset, taitoin vavan pajukosta ja tunnustelin, vieläkö kala tarttuu metsämiehen onkeen.

"Toiset syö toiset ei" sanoi entinenkin onkija, enkä parin tunnin odotuksella saanut kuin viisi korttelin mittaista harria.

Paistoin ne riutuvalla hiilloksella, ja ennenkuin lopetin ateriani, punasi nouseva aurinko jo puiden latvat, ja läheisiltä luhtaniityiltä tunkeutui valkoinen usva jokiuomaa pitkin kankaalle asti.

Järjestin ne viisi harrinselkäruotoa yksiriviseen rintamaan ja komensin sotaäänellä:

"Aufstehen! Nouskaa pojat harria syömään."

En tahdo kuvata niitä silmäyksiä, jotka kylmäverisesti kestin lähimpinä hetkinä, sen kuitenkin perhossiimaani keriessäni havaitsin, että kahvelipalat ja metrimakkara tekivät hyvin kauppansa.

Seuraava päivä korvasi kyllä aikaisemmat pettymykset, sillä onnistuimme pistooleillamme ampumaan metson ja koppelon; varsin tervetullut lisä muonavarastoihimme.

Aluksi Kolarin — Pellon pitäjien rajaa, sitten jalkapolkuja noudatellen saavuimme Meltaukseen. Siellä kuulimme, että ryssien ratsastavat patrullit vartioivat Rovaniemeen johtavaa maantietä. Vesireitti oli siis turvallisempi meille ja ostimmekin 80 markalla kievarista veneen, jolla aloimme viilettää etelää kohti.

Jos kuka arvoisasta yleisöstä kesämatkallaan saapuu Inarista käsin eteläänpäin, kehoittaisin häntä käyttämään samaa matkustustapaa. Sillä ihanampia heinäkuun öitä kuin tällä matkallamme, olen harvoin kokenut. — Virta venhettä vei, joskus airoilla auttelimme. Uistin lipui venheen perässä ja antoi aina illaksi tuoreen paistikalan.

Tutkin tällä matkalla Ounasjoen itärannan kykyni mukaan, ja tulin yllättäviin loppupäätelmiin. Ajattelin silloin, että jos minulla olisi rahaa, ja jos tänne perustettaisiin yhtiö rautatien rakentamiseksi Petsamoon, niin minä ensimmäisenä ostaisin kaikella liikkuvalla kapitaalillani osakkeita sanottuun yritykseen. Sillä Ounasjoen rannat ovat luonnostaan kuin valmiiksi rakennettuja rautatiepenkereitä. Ei muuta kuin pölkyt poikittain, kiskot pitkittäin, ja sitten veturi kiskoille. Kun kuitenkin monien kiireellisten asioiden takia en ole lähemmin kerinnyt tutustumaan tie- ja vesirakennuksiin, en kehoittaisi ketään ottamaan vakavalta kannalta ehdotustani. Voisi käydä samoin kuin edellisenä keväänä Muurmannin radalla. Siellä näet ryssät tekivät hirveällä touhulla rautatietä. Kuusimiehistä työsakkia kohti oli yksi työnjohtaja ja yksi lapio. Arvaa sen, että näin työ tuli tarkimmin tehdyksi.

Kankaalla työ kutakuinkin kävi laatuun, kun sorainen pohja oli vankka, mutta karjalaiset seudut tarjoavat tientekijälle runsaasti veteliä soita ja nevoja.

Talvi oli ankara, ja jängät vahvassa jäässä. Työnjohtaja muisteli kai historiankirjoista, että ryssät Japanin sodan aikana rakensivat rautatien jäätyneen Baikal-järven yli ja päätti nyt itsekin koettaa samaa keinoa nevalla. Kapulat lyötiin poikittain, kiskot päälle, ja niin valmistui uutta rataa kilometrittäin. Kestihän sellainen rata keveän työveturin painon, mutta rakentajat eivät olleet ottaneet huomioon, että Karjalan hetteinen neva ei nuku koskaan. Kun siis koeveturi lähetettiin aapaa halkovalle, linjasuoralle radalle, niin — hupsis — alusta petti, ja neva nielaisi koko otuksen. Hädintuskin pelastuivat kuljettaja ja lämmittäjä, veturista jäi vain savutorvi sammaleenpinnalle törröttämään.

Hetkisen mietittyään tarvittavien toimenpiteiden laatua arvelivat työmiehet, että "eihän tässä napilla pelata, kun ryssän henki on kysymyksessä"; hakkasivat savutorven poikki, löivät mutaa päälle, ja pian oli rata taas entisessä kunnossaan.

Tämän jutun kertoi minulle muuan mukanaollut, ja kertoja vielä elää, joten se on tosi.

Sekä uteliaisuus että asioittemme järjestely vaativat meitä poikkeamaan Rovaniemellä asiallemme varman ja uskollisen ystävän, metsänhoitaja Gottlebenin luona.

Saimme häneltä tärkeitä tietoja aikomaamme matkaa varten. Olosuhteethan olivat suuresti muuttuneet sitten kevättalven. Entisistä etappimiehistä oli moni mennyt leirille, joitakuita oli vangittu, ja useat jäljellejääneet kaipasivat edes hetkellistä jääkärin hahmossa esitettyä moraalista yllykettä, uskaltaakseen taas jatkaa toimintaansa.

Gottleben itse oli — jo nimensäkin vuoksi — "prikattu" ryssien kirjoissa. Saksalainen nimihän santarmien mielestä jo osoitti, että tässä on mies, joka vähintäin aikoo ampua rakastetun tsaarin. Osoittaakseen uskollisuuttaan tsaaria kohtaan, olisi hänen pitänyt, silloin kun ryssät muuttivat Pietarin nimen Petrogradiksi, muuttaa esi-isiltänsä saamansa nimen vaikka Gottegradiksi. Tämähän yksin jo olisi osoittanut hänet poliittisesti luotettavaksi.

Gottleben arveli, että aikomamme Kitkan-Kajaanin reitti olisi varmin, koska Kemin-Oulun rataa pidettiin tarkoin silmällä. — Rautateitse emme missään tapauksessa voisi rantatietä kulkea. Rovaniemen radallakin jo santarmit jokaisessa kulkijassa haistoivat "germanskij spion."

Voimiamme säästääksemme kahlehdimme haahtemme Kemijoen liikennettä välittävään höyrylaivaan ja pääsimme parilla markalla miestä kohti aina Pekkalan talon kohdalle, jossa yövyimme.

Täällä muuttuu Kemijoki koskirikkaaksi, eikä laiva pääse kiipeämään pitemmälle. Yhtämittaa sauvoen nousimme veneellämme sitä pitkin Auttijoen suuhun, ja päivän kerän loimottaessa lounaasta olimme kuuluisan Auttikönkään alla.