Part 10

Suvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko talossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei ole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää. Sanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään kuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta piimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita ja lähes puolen metrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. — Vaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin vesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.

Koskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan pihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut, jutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien yläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.

"Tämä vosmestarihan se kosket laski", sanoi Villamo minua osoittaen.

"Taidatte sitten ollakin tuttu näillä vesillä?"

"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo Auttiköngäskin lasketuksi."

"Sus siunatkoon", päivitteli emäntä, "ja elävinä pääsitte?"

"Niinkuin tässä ollaan."

Ei hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme, miten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.

Aamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja aamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että "olisikohan 60 penniä miehestä liikaa?"

Ajatelkaas — 60 penniä mieheen — ja me kun olimme syöneet sen puolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen likomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan parhaimmassa hotellissa.

Matkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman metsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.

Lähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme outo aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet aavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen teimmekin, — tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan toiselleen sanonut, — ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme kaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen jalkaisin kylään.

Ryssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme Gottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime viikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka tunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan henkilön.

Kiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan mukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut. Rovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia kehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki on aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen. Olivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden suojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.

Soutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi — meihin nähden —, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle melkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla. Koko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis kulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli veneen ja 12 mk laivapilettien osalle.

Kievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat, ja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen eteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria. "Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden matkatoverin lisää", sanoi hän lopuksi.

Nahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme läntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin rastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvella oli pakko kysellä suorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin oli talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa valtion metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin, valtion virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille virka-apuaan.

Kautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden aikana olivat rajalla muuttuneet.

Komppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin Muonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.

Vai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun kerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.

Puolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan polunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon. Kiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.

Polusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan olimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli käsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti läheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta pistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku kiiri yli iltatyvenen järven.

Vasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven toisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella pauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili komppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.

Kuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui leveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla leppäviidakoksi.

Olimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien molotusta. Kylässä kalkahtelivat karjankellot, joku pahansisuinen koira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat ihastuneille ryssille:

"Sydämestäni rakastan sua elinaikani"

Aurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme pensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista. Kun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana aukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin, joka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten, aavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin kärppä sivuilleen vilkaisematta Ei kuulunut jälkeemme paukkuja eikä muutakaan papatusta. Jäljelläoleva penikulmainen taival rajalle ja soutu — tai vaikkapa uinti — yli Tornionjoen oli enää vain leikkiä.

Yö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten pääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme olevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden "lainata". Yllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut maalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt, ei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten lainaamisten varalta. "Emme sentään uimaankaan lähde", arvelimme, Tullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus. Hiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme sauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.

Rantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja käsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain rantahiekka narskahteli anturoitten alla.

Pian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa rantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:

Kuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus ihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut sääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla, pidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä oli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.

Keskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen olemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme "Die Wacht am Rhein".

Riikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin pitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin, ettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt. Suotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina teroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.

Jarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle ilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.

Katselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista vesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston aliupseeri karjaisi:

"Onko täällä ketään, joka on tullut yöllä rajan yli?"

"Nej då", vastasimme sointuvimmalla Skånen murteella.

Ovi painui jälleen kiinni. — Taaskin oli tunnettu kielitaitomme pelastanut tilanteen.

Hetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo nukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin päivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä, ruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut, alkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.

Siinä oli Iisu Manninen, koettu mies Pohjolassa.

Vaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta paennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt saatettiin ihmisten ilmoille.

Kaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomain kiveliöiden. Yhden tovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan, toinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan lappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa kunnossa.

Siitä huolimatta ei miesten mieli ollut matkalla masentunut. "Takaisin rintamalle", oli tunnuslause, "ja nyt näytetään ryssille, miltä keripukki tuntuu". Kuudella, hevospelillä matkasimme maanteitse Ylitorniota kohti. Jouduin Iisu Mannisen ja viiden saksalaisen kera ensiksi saamiimme ajoneuvoihin. Ne olivat tarkoitukseen varsin sopivat. Nelipyöräisille asetettu lavetti, jossa selkä selkää vasten istuimme. Jalat roikkuivat joko alaspäin tai takaviistoon, riippuen vauhdista. Iltapäivällä arvelimme saapuvamme Ylitornioon.

Kokeellisemmat uutiset kerrottuamme aloimme laulaa. Eihän sotamies, ja varsinkaan saksalainen, voi olla laulamatta missään tilaisuudessa. Minä kuulin kerran Berliinissä, enkä suinkaan ainoata kertaa, kvartettilaulua sellaisesta paikasta, missä meikäläinen tavallisesti vain vaatimattomasti ähkyilee.

Pitkällä matkalla ehdimme laulaa koko saksalaisen sotilaslaulukirjan kannesta kanteen ulkomuistista. Sitten Iisu esitti yksinlaulua, ja kun en Klemetin kansanlaulukokoelmissa ole esittämäänsä laulua havainnut, panen tähän siitä pari värssyä:

Helpäsinkin kaupungissa, senpä lahten rannalla, Siellä se ompi pojilla se koti komia. Sum prallai prallai prallalalei, sum prallai praalialalei, Siellä se ompi pojilla, se koti komia.

Korkiat kivimuurit kivestä tehty on, Ei sovi poikain sanua, että olen koditon. Sum prallai — — —

— Ja pojat iloissansa he arpaa nostavat, Vaan ilo heiltä haihtuu pois, kun kiväärin he saa. Sum prallai — — —

Saksalainen laulu "Ich hatt' einen Kameraden", oli mielestämme saatava suomalaiseen asuun. Kun meillä oli suuret runolliset taipumukset, emme malttaneet jättää asiaa lepäämään, vaan aloimme käännöstyön heti. Laulun alku- ja keskiosa tuntuivat suomennettuina vähän ontuvilta, loppuosan sensijaan hyväksyimme Suomen armeijaa varten. Kaikkihan sen tuntenevatkin:

Hampuri on kaunis kaupunki, niinkus näät Helsinki on vielä kauniimpi, niinkus näät, j.n.e.

Puhelimitse olimme tiedoittaneet tulostamme Ylitornion majataloon, ja saapuessamme odottikin siellä jo valmiiksi katettu päivällispöytä. Saksalaiset iskivät hanakasti lihapulliin, eiväthän he ainakaan yhteen vuoteen olleet sellaista ateriaa nähneetkään. Ruokailemaan ruvetessamme oli isäntä vihjaissut minulle, että "tuolla kaapissa on sitten palanpainettakin. Ottakaa sieltä, jos niille kelpaa". Ja näyttipä kelpaavan.

Tapasin majatalossa myös muutamia Itäisen ja Läntisen etapin miehiä matkalla hommiinsa Suomeen. Varoitimme heitä kulkemasta liian suurissa joukoissa, koska se olosuhteiden herkistämissä ihmisissä herättäisi epäluuloja. Näissä pohjoisissa harvaan asutuissa seuduissa kulkee huhu usein nopeammin kuin valtion posti ja kulkiessaan kasvaa, joten alkujaan viisimiehisen joukon suuruus on huhun mukaan lopulta viisikymmentä.

Simon kahakka oli sittemmin yksi seuraus tällaisen isomman joukon liikehtimisestä.

Tieto saksalaisten sotavankien saapumisesta oli ehtinyt edellämme Karunkiin. Uteliaisuudesta, enemmän ehkä sentään osanotosta, oli väkeä, pääasiassa naisia, kerääntynyt asemalle. Kahvia, suklaata, voileipiä ja savukkeita tarjottiin ilmaiseksi. Meitä etappimiehiäkin luultiin kai sotavangeiksi, koska saimme samanlaisen trahtamentin kuin toiset. Ulkomuotomme saattoi ehkä antaa tukea tälle luulolle. Muuankin rouva tarjosi minulle savukelaatikkoa, jolloin tokaisin:

"En minä ole mikään sotavanki — ainakaan toistaiseksi."

"Älkää viitsikö, kyllä minä näen, ottakaa pois vain."

Otin kiitollisuudella almun vastaan, sillä Suomesta tuomamme tupakkavarasto oli matkallamme jaettu ja kulutettu.

Karungissa tiet erkanivat, saksalaisten kotimaahansa, meidän Haaparantaan, jossa hoitokomitea jo odotteli meitä ja matkamme tuloksia.

HAAPARANTALAISIA.

Maantieteellisen asemansa vuoksi tuli Haaparannasta sangen tärkeä etappipaikka. Kaikki pohjoisen reitin käyttäjät poikkesivat sinne, kuka pitemmäksi kuka lyhyemmäksi ajaksi.

Siellä asui myös miltei vakinaisesti sekä jääkäreitä että ei-jääkäreitä toimien saman päämäärän tavoittamiseksi. Värväys-, tiedustelu-, pommari- y.m. hommat vaativat omat, vakituiset yhdysmiehensä.

Jo heinäkuussa saapuivat sinne Lockstedtista Kekoni ja Tuompo. Heitä seurasi elokuussa Thomas Wolff, vaikka hänen hermonsa eivät kestäneet pitkäaikaista oleskelua näin lähellä rajaa. Ei paljon puuttunut, ettei Kekoni kerran saanut kuulaa rintaansa hänen pistoolistaan, saapuessaan illalla yhteiseen asuntoonsa kaupungin lähistöllä olevassa huvilassa. Kekonin avatessa ovea ojentui pistoolin piippu rintaansa vasten, ja oven takana seisoi Wolff kalpeana, silmät päässä pyöreinä kuin hyypiöllä, ja vapiseva sormi liipasimella, kunnes hän tulijan tunnettuaan rauhoittui. Pian hän sitten matkustikin takaisin leirille.

Kekoni ja Tuompo vuokrasivat syksyllä kaupungissa asunnon, ja se oli myöhemmin minun ja monen muun läpikulkijan väliaikaisena kortteerina. Monta salaista karttaa ja kirjettä ovat sen seinät nähneet, kun Suomesta tullutta postia siellä selviteltiin.

Siihen aikaan olivat ryssien asiamiehet Haaparannalla vielä siksi röyhkeitä, että tunkeutuivat eräänäkin yönä, Kekonin ollessa yksin kotonaan, huoneeseen aikomuksella viedä hänet väkivalloin pihalla odottavaan rekeensä ja sitten Suomen puolelle, — ansaitakseen ryssiltä 10,000 markkaa. Yhdeksänmillisellä mauserilla on kuitenkin suuri moraalinen vaikutus, ja kun Kekoni unenpöpperössä — tajuamatta vielä kunnolleen, mitä asiaa yöllinen visiitti koski — tempasi sen päänaluiseltaan ja heilautteli kädessään, hävisivät yörauhan häiritsijät niin nopeasti, että kortteerin emäntä luuli vinttikamarin portaiden sortuneen. Kekoni sanoi heidän kulkeneen "mars, mars".

Villamoa ja Suvirinnettä, jotka samoihin aikoihin toimivat Seittenkarissa, seuraili myös muuan nuuskija. Jossain tilaisuudessa muuttui hänen käytöksensä suorastaan tungettelevaksi, ja hän yllytti sahan työmiehiä käymään käsiksi miehiimme. Villamon rystyset kuitenkin lopettivat nuuskijan yllytykset lyhyeen, ja hän katsoi parhaimmaksi poistua koko saarelta. En muista enää miehen nimeä, — enkä sitä rakkaudella muistelisikaan.

Myöhemmin, meikäläisten joukon yhä kasvaessa Haaparannalla, eivät he enää yrittäneet väkivaltaisia tekoja, tyytyivät vain kaivelemaan päällysvaatteittemme taskuja hotellin eteisessä. Sen tietäen jätimme taskuihimme sopivalla tekstillä varustettuja kirjelappusia ja muuta opettavaista, mitä kulloinkin keksimme.

Kun he eivät ruumiillisesti uskaltaneet meitä vahingoittaa, koettivat he henkisiä kykyjään. Laativat meistä laulun, jota kutsuivat "Värvärin lauluksi", ja renkuttelivat sitä iltahämyssä kadunnurkissa. Se alkoi:

Minä kuljen niitä teitä, joita kulkee värväreitä, Ja Saksan agenttei, Ja Saksan agenttei.

Toinen värssy jääköön pois. Kolmas taas kuului:

Kun yö on maattuna putkass', Ja hantaakit väännetty mutkaks', Niin sitten Tokholmiin, Ja sitten Tokholmiin.

Kolmas värssy oli kovin luoteltu. Hantaakinvääntämisjuttu oli itsessään vähäpätöinen tapaus, vaikka siitä tehtiin härkänen.

Saapui näet kerran Haaparannalle taas mies komennuksella ja tovereineen vuokrasi huoneen majatalossa. Illalla tuli hotellissa viivähdetyksi myöhään, sitten piti käydä herättämässä Kekoni ja Tuompo ja keskustella hetkinen heidänkin kanssaan, ja sitten kiireen vilkkaa kotiin nukkumaan. Majatalon käytävässä vasta tuli pulmallinen kysymys mieleen:

"Missäs numerossa minä asunkaan?"

Muistia koetettiin terästää, vaan kun ei muista, niin ei muista. S "Kyllä maar minä sen sentään löydän, kun kysyn joka ovelta. — Niin, ei auta, alla måste frågas, sanoi se ryssän luutnanttikin Helsingin kadulla."

Varovasti oville koputellen pyysi hän hiljaisella äänellä: "Kaveri, avaa ovi." Kulki ensin alakerran, sitten yläkerran, sitten taas alakerran. Oikeata ovea ei löytynyt.

"Olenkohan minä käynytkään joka ovella. Panenpa merkin joka oveen, muut es menee riitingit sekaisin."

Etsintä aloitettiin uudelleen ja kun ei muitakaan merkkejä ollut matkassa, väänsi hän ensimmäisen oven metallisen rivan suoraksi, samoin toisen ja niin edespäin, kunnes viimeinen alakerran ovi aukeni. Sen ripa jäi kääntämättä, joten majatalon isännän oli aamulla varsin helppo todeta, kuka oli vetänyt sormikoukkua yöllä.

Keskusteltuaan hetkisen kiivaasti isännän kanssa, meni mies rakennusainekauppaan ja osti uudet "hantaakit" koko alakertaan, ostipa vielä omaankin oveensa, "ettei se olisi silmätikkuna matkustajille", kuten hän sanoi.

Eräs saksalainen toimi Heldtin värväyshomman asiamiehenä Haaparannassa. Kun eivät asiat koskeneet virkatoimia, oli hän kutakuinkin mukiinmenevä mies, täydellinen saksalaisen perikuva. Mielellään käytti hän toisten heikkouksia edukseen ja sekaantui asioihin, jotka eivät hänen ammattiinsa kuuluneet.

Vaikkakin kuuluin vallan toiseen ammattikuntaan, jouduin usein seurustelemaan hänen kanssaan. Erikoisen ystävällistä oli seurustelumme saavuttuani komennusmatkalta. Keskustellessa livahti aina joku uutinenkin kieleltäni, ja heti sähkötti hän päämiehelleen Tukholmaan:

"Järjestämäni tiedustelun kautta olen saanut selville j.n.e." tai

"Suomeen lähettämäni kuriirit ilmoittavat — —."

Jokapäiväiset ilmoituksensa olivat kuitenkin Lund'in kertoman mukaan seuraavanlaisia:

"Tilanne Suomessa ennallaan."

"Suomessa havaittavissa nousevaa innostusta."

"Etapilla vallitsee toivorikas mieliala", y.m., ja vaihdettiin näitä ilmoituksia aina tarpeen mukaan, ettei "tilanne" olisi muodostunut liian yksitoikkoiseksi.

Useasti kehoitin häntä seuraamaan mukanani Suomeen ottaakseen oikein paikan päällä selkoa tilanteesta, mutta aina oli hänellä niin "paljon työtä", ettei mitenkään päässyt lähtemään.

* * * * *

Viron vapautusta myös valmisteltiin, ja propagandatyötä varten asusteli Haaparannassa muuan virolainen, salanimellä Walter. Hoitokomitea risti hänet "Eesti rahva konsuliksi". Hän lähetteli kirjallisuutta ja lentolehtisiä Viroon, jotta kansa sielläkin heräisi vapaustaisteluun. Kun tämä työ ei kuitenkaan tyystin vienyt hänen aikaansa, piti hän pääkirjaa siitä, kuinka monta puolikasta kukin suomalainen oli ryypännyt sinä ja sinä iltana. — Hän itse puolestaan ei koskaan sylkenyt lasiin, kunhan vain ei tarvinnut ottaa osaa tilitykseen.

Melko harvoin oli Walterilla lähetettävänä poliittisia tiedonantoja päämiehelleen, joten nämä ryyppyilmoitukset hänen mielestään hyvin täyttivät vajauksen. Niiden lähettäminen loppui kuitenkin lyhyeen kuin kanan laulu, kun Tukholmasta kirjoitettiin, että "emme me halua tietää, kuinka paljon suomalaiset siellä juovat, ilmoittakaa mieluummin, mitä Viroon lähetetyt miehet hommaavat."

Näitten ilmoitustensa johdosta häntä usein härnäsimme:

"Sinä kuljeksit ja nuuskit täällä jäljessämme ja sitten raportteeraat Tukholmaan, että nyt pojat taas ovat olleet päissään."

"Ei minä mitä raaportteera, minä ilmoitta vaan politiikka."

"Ilmoita mitäs ilmoitat, vaan älä sekaannu meidän asioihimme. Painu Viroon raaportteeraamaan, äläkä täällä muni minkään tekemättä."

"Minä ei ole raaporteerannu mitään." Keskustelu loppui tavallisesti siihen, että Walter kiukustuneena tiuskaisi: "Kaikki suomalainen ylioppilainen juoppo."

"Ja kaikki eesti santarmi", jatkoi Lund, ja silloin Walter poistui seurasta.

Kaikilla on omat heikkoutensa eikä Walterkaan ollut niitä ilman. Hän näet ihaili naisia rajattomasti. Iltaisin teki hän pitkiä kävelymatkoja heidän kanssaan asemalle päin ja kertoi seuraavana päivänä uusista valloituksistaan. Kerran, ollessamme kahden kävelyllä, uskoi hän minulle salaisuuden:

"Senvuoksihan Lunti ja Seilori minua vihaavat, kun tytöt rakastavat minua enemmän kuin heitä."

"Eihän sinua kukaan vihaa", sanoin. "Eiväthän ne pojat välitä tytöistä pennin edestä."

"Kyllä ne vaan välittäisi, mutta kun minä vien niiltä kaikki tytöt. Ne pitävät minua jonkunlaisena Ton Juhanina."

Ikävä kyllä, olin vähän löyhäsuinen, ja keskustelumme tuli pian Lundin tiedoksi, joten hän sai uutta ivan aihetta. Kun hän tästälähin kohtasi Walterin kadulla, oli tavallinen tervehdys:

"No mitäs sille Ton Juhanille kuuluu?"

"Älä sinä puhu mitä, sinä ole kans yks Ton Kiihotti."

Yksitoikkoinen paikallaanolo kävi kuitenkin rasittavaksi, ja talvemmalla Walter rupesi urheilemaan. Näistä harrastuksistaan kirjoittaa hän Uumajaan Kekonille, mainiten muun muassa:

"— ——— Olen ostanut itselleni sukset. Olen käynyt neitosten kanssa hiihtelemässä ja olenpa saanut suutelmiakin."

* * * * *

Mainitsemisen arvoinen on myös Lantto, joka toimi Norrbottenin läänin tulliylivalvojana. Nimi kajahtaa suomalaiselta, vaan mies oli kotoisin Skånesta.

Hän oli sangen joviaalinen herra, suhtautui suopeasti yritykseemme eikä piitannut pomminkuljetuksistamme. Pyynnöstään annoimme kunniasanamme, ettemme tuo Saksasta emmekä vie Suomeen aspiriinia, salvarsania tai muita sellaisia lääkeaineita, joista ryssillä oli kova puute, ja joiden kaupalla Ruotsi siis ansaitsi hyvin. Hän taas puolestaan lupasi ummistaa silmänsä muille hommillemme. Pienistä tullareista saimme suoriutua, miten taisimme, sillä jos jouduimme kiinni, ei hänen nimensä saanut tulla kaikkitietävien sanomalehtien palstoille.

Lantolla oli taskussaan kuninkaallinen valtakirja, jonka nojalla hän saattoi muitta mutkitta karkoittaa Norrbottenin läänistä valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi katsomansa ulkomaalaisen. Kolmisen kertaa sovellutti hän meikäläisiinkin kulkijoihin tätä oikeuttaan.

Asuimme majatalossa vierekkäisissä huoneissa, ja jouduimme usein viettämään iltahetkiä yhdessä. Aamulla hän sitten puolipukeissaan tuli minua herättämään ovelta jo kysyen: "Har du en trammare?" Olihan sitä toki tilkkanen vielä jäljellä. Sängynlaidalla istuen rupattelimme, kunnes Dahlen kovalla kiireellä syöksyi huoneeseen, riipaisi päällystakin yltään ja hävisi taas käytävään. Olimme tähän jo niin tottuneet, että se tuntui meistä aivan luonnolliselta. — Hän asui parin kadunnurkkauksen päässä majatalosta ilman nykyaikaisia mukavuuksia, ja siitä tällainen joka-aamuinen hoppu.

* * * * *

Ikuisessa muistossani pysyy myös Savukosken matkustajakodin topakka Anna. Tässäkin hotellissa asui useita pommareita, ja eräs heistä rakastui silmittömästi Annaan, ilmaisi hänelle tunteensa ja sanoi:

"Kun minä rikastun, niin tulen Sinut naimaan."

Anna ei kuitenkaan suvainnut mitään tunteenpuuskia eikä antanut toivon hiventäkään. Vaan miehen rakkaus oli uskollista ja kärsivällistä laatua, ja monta yötä nukkui hän lattialla suljetun oven edessä vartioiden rakastettuaan.

Joskus, kun mies yritteli liiaksi lähennellä Annaa, koppasi tämä hänet syliinsä, kantoi sänkyyn ja komensi: "Pysy siinä nyt", ja mies totteli kiltisti. Pari kunnollista korvatillikkaa oli vielä tuoreessa muistossa.

HOITOKOMITEA.

Hoitokomitea eli firma oli aivan omaperäinen yhtymä, jonka tehtävät vain välillisesti sivusivat jääkäriliikkeen toimintaa, mutta joka siitä huolimatta oli sille välttämätön ja omalla alallaan varsin tuntuvasti vaikutti sotatoimiin. Se oli suoranaisessa yhteydessä Saksan korkeimpien sotilasvirastojen kanssa samalla itsenäisesti suunnitellen ja järjestellen työnsä, joka oli mahdollisimman monipuolista ja liikkui kaikkia sota-asioita koskevilla aloilla. Niinkutsuttu Liisankadun toimisto Helsingissä oli sen ensimmäinen päämaja, mutta kun santarmit joulukuussa 1915 penkoivat täydellisesti toimiston, jatkoi se toimintaansa Ruotsista käsin.

Tukholmassa Birger Jarlin kadun varrella sijaitsi hoitokomitean pääkonttori, ja sitä hoiteli J. W. Snellman. Se ei ollut mitään rauhallista hommaa ainakaan rahastuksen suhteen, sillä usein sai hän keskellä yötä nousta vuoteestaan avaamaan oven jollekin "satunnaisesti" rahapulaan joutuneelle pommarille. Tavallisesti oli tulijalla paljon muitakin asioita haastettavana ja huolia kerrottavana, kunnes J. W. kiukustui ja ajoi miehen ulos. Lopulta hän ei avannut enää oveakaan, työnsi vain oven postiluukusta viisikruunuisen ulkopuolella odottavan kouraan.

Pommari S. ei komennuksilta saavuttuaan suostunut odottamaan Haaparannassa uusia määräyksiä, matkustelihan edestakaisin Tukholman ja Haaparannan väliä, käyden aina tiukkaamassa rahoja J. W:ltä, joka silloin sai kuulla seuraavanlaisen saarnan:

"Tänne Tukkisaareen meidät komennetaan, vaan heiniä ei anneta. Tässä laihtuu kohta niin, ettei enää pysty lähtemään komennukselle."

Jolloin J. W. taas heltyi ja antoi "heiniä".

Haaparannan konttorissa pitivät isännyyttä E. Malmberg (Lund) ja R. Heikel. Edellinen heistä oli salamusteiden erikoistuntija, jotavarten konttorissa oli kemiallista laboratoriota muistuttava osasto; jälkimmäinen taasen oli innostunut meriasioihin ja tunsi kaikkien suurvaltojen sotalaivat noin kolmen meripenikulman päästä nimeltään ja kaliiperiltaan. Ilmankos häntä kutsutuinkin Seiloriksi.

Me toiset hoitokomitean miehet olimme sitten juoksupoikia, jotka teimme, mitä kulloinkin määrättiin, — tai minkä milloinkin havaitsimme hyväksi.

Hoitokomitean toiminta ulottui laajalle, Moskovaa ja Jäämerta myöten. Järjestelyn täsmällisyydestä mainittakoon esimerkkinä, että kun joku sotalaiva lähti Helsingin satamasta, sai Saksan Admiralstabi siitä tiedon kaksi tuntia myöhemmin sekä välittömästi sen jälkeen Saksan Itämerenlaivasto ja lentojoukot.

Paljon hoitokomitean suorittamista töistä on jäänyt salaisuudeksi — ja jäänee ainiaaksi. Yleisesti tunnettuja ovat kuitenkin sellaiset kuin Pietarin asetehtaiden räjäytykset, Arkangelin pamaus, Kilpisjärven varastojen hävitys, Kantalahden räjäytykset, Slavan pommitus, räjähdykset venäläisissä laivoissa Helsingissä y.m.

POMMARIKURSSILLA BERLIINISSÄ.

Tutustuaksemme uusimpiin keksintöihin "pommarialalla", matkustimme Berliiniin, jossa Admiralstabi järjesti kurssin tarkoitusta varten.

Se olikin monipuolinen ja opettavainen kurssi. Berlinin ulkopuolella sijaitsevilla hiekkakentillä harjoittelimme räjäyttämistä mitä erilaatuisimmilla aineilla. Sokerista saimme itse valmistaa voimakasta räjähdysainetta ja kokeilla sillä. Seurasimme saksalaisten harjoituksia tulensyöksijöillä ja kaasuilla. Tutustuimme ilmalaivojen rakenteeseen ja kiintopalloihin. Saimme opetusta veturinkuljetuksessa ja neuvoja, miten sellainen vehe helpoimmin tehtiin käyttökelvottomaksi.

Ahkerasti myös harjoittelimme pilkkaanammuntaa karbiinilla ja pistoolilla. Itse Admiralstabin yliesikuntalääkäri, joka on jo korkea herra, piti meille luentoja sairashoidosta ja johti sidontaharjoituksia. Niinikään sukeltausimme myrkkytieteen salaisuuksiin ja pian tiesimme jyvälleen, kuinka suuri annos kutakin ainetta pystyi oikaisemaan miehen koivet. Moni keskiaikainen myrkyttäjä olisi kadehtinut saavuttamaamme taitoa. Strengbergin hylsyistä valmistimme Fennia savukkeita, joissa tupakkasekoitus oli maultaan sama kuin oikeassa Fenniassa, vaan vaikutus hieman voimakkaampi. Yksi savuke näet saattoi miehen muutaman tunnin sikeään uneen.

Admiralstabin labyrinttimaisissa käytävissä, jonne harvoilla ulkomaalaisilla oli oikeus astua, liikuimme me kuin kotonamme. Kaupungilla kulkiessamme suojasi meitä Admiralstabin antama henkilötodistus, joka kuului:

Suomalainen Pecker on Admiralstabin palveluksessa ja kehoitetaan kaikkia viranomaisia tarvittaessa antamaan hänelle virka-apua.

Tuollaisella paperilla oli valtava vaikutus berliiniläiseen. Asuin parisen viikkoa eräässä täysihoitolassa, ja epäluuloinen emäntäni antoi minut ilmi poliisille. Eräänä aamuna saapui siviilipukuinen mies luokseni, vaatien seuraamaan mukanaan lähimmälle poliisiasemalle. Olisin päässyt miehestä eroon näyttämällä passiani, vaan määräyksen mukaan sai sen esittää vasta hätätilassa, ja seurasin siis kehoitusta. Poliisiasemalla varsin töykeä herra alkoi kuulustella minua, mutta kun oli turva taskussani, vastasin yhtä töykeästi. Keskustelu kulki jo tiukassa äänilajissa, kunnes katsoin viisaimmaksi ojentaa paperini poliisipäällikölle. Hän hämmästeli hetkisen, pyyteli sitten anteeksi puhuen jostain väärinkäsityksestä.

Poistuessani kiirehti eräs konstaapeli avaamaan minulle ovea ja tavoistaan poiketen kumarsi syvään.

Kerran taas istuin parin toverini kanssa Winzerstubessa Leipzigerstrassen varrella. Keskustelimme tietysti suomenkielellä, ja sen kuuli läheinen pöytäseurue, neljä nuorenpuoleista miestä. Hetken kuluttua alkoivat he heitellä meihin vihaisia silmäyksiä ja lausuivat kuultavaksemme tarkoitettuja kompasanoja "verdammte Ausländereistä", kirotuista ulkomaalaisista. Tilanne näytti jo uhkaavalta, ja kun emme halunneet tyhjentää koko viinitupaa, kutsuimme yli viinurin, jolle esitin tärkeän paperini pyynnöllä, että viereinen pöytä tyhjennettäisiin. Viinuri luki, teki alamaisen kumarruksen, ja seuraavassa hetkessä hävisivät solvaajat koko lokaalista.

Tässä Winzerstubessa vietimme muuten monta viihtyisää iltaa. — Kirjassaan "Berliini" antaa Jules Huret siitä sattuvan kuvan rauhanajalta. Tavat tuntuivat olevan samanlaiset vielä kolmantena sotavuotena. Luulen, että jos vielä kerran joudun Berliiniin, johtavat askeleeni varmaankin tähän viinitupaan.

Tulimme täällä pian suosituiksi. Tavallisuuttaan vähän runsaammat juomarahat edeskäyville ja pullo viiniä orkesterille silloin tällöin vaikuttivat eduksemme. Saapuessamme illalla huoneustoon keskeytti kapellimestari esittämänsä kappaleen ja aloitti heti 30-vuotisen- tai Porilaisten marssin. Monasti toi hän minullekin tahtipuikon käteeni näitä kappaleita soitettaessa, kun itse istui pöydässämme seurustelemassa, ja silloin sain hoidella kapellimestarin virkaa, eikä yleisöllä ollut valittamisen aihetta.

* * * * *

Berliiniläinen poliisi ymmärtää huumoria. Hän sallii lauluakin kadulla, tarkoitan nimittäin yksinlaulua yöaikaan. Vaan auta armias, jos muuten rikot yleisiä järjestysohjeita vastaan. Silloin on leikki kaukana eikä kohtelu suopeata.

Kerronpa tapauksen: Winzerstube oli suljettu yöksi, ja poistunut yleisö odotteli viimeisiä raitiovaunuja kotiin päästäkseen. Katukäytävän vieressä yleisön jaloissa oli irrallisia raitiotiekiskoja, ja pari viinin innostamaa berliiniläistä kantoi kiskon poikittain kadulle, ei tosin missään pahassa tarkoituksessa, vaan jotain toimittaakseen odotellessaan. Kohta läheni vaunu eikä ilakoiva ihmisjoukko älynnyt vaaraa, odotteli vain, että "minkähän täräyksen tuo nyt antaa?" Minä olin syrjästäkatsojana seurannut tapauksen kulkua. Mitkään filantropistiset tunteet eivät saattaneet minua liikkeelle; luulen, että voimankoetus vain oli mielessäni, kun viime hetkessä nostin kiskon vaunun tieltä, pyöräytin sitä kerran ympäri, jotta yleisö hajaantuisi, ja sitten asetin sen katuvierelle.

Kaksi konstaapelia saapui samalla väkijoukkoon etsien tapahtuman aiheuttajia. Toinen heistä pääsi karkuun, toverinsa sai taas erilaisen lähdön. Tyrkkien, lyöden ja potkien ajoivat poliisit miestä edellään, — sääliksi kävi miesparkaa, sillä kuin lankavyyhti oli hän noiden kahden tukevan poliisin kourissa. Siinä ei miestä talutettu, kulku muistutti pikajuoksua, ja nopeasti katosivat he kadunnurkan taakse.

* * * * *

Kun harjoituksemme vaativat vain aamupuolen päivistämme, riitti aikaa runsaasti muihinkin harrastuksiin. Sen käytimme pääasiassa tutustuaksemme tähän rakennusten erämaahan, ja sitävarten kiertelimme kaikilla käytettävissäolevilla liikennevälineillä ympäri kaupunkia.

Olimme taas kerran Iisu Mannisen kanssa tällaisella tutkimusmatkalla auringonlaskun jälkeen. Ihailimme taloja ja niiden fasaadipuolia, tarkastelimme kylttejä ja satunnaisilta ohikulkijoilta kyselimme kohteliaasti, olisiko ehkä joitain erikoisen huomattavia nähtävyyksiä näillä main.

Siinä kävellessämme loppui katu aivan tykkänään päättyen korkeaan kiviseinään. Suuresti pahastuimme tällaisesta rakennusryhmityksestä, joka aiheuttaa turhia jalkavaivoja vieraalle kulkijalle. Palatessamme vapaammille kulkuteille huomasimme katunurkkauksessa kyltin, jossa luettiin: Kein Durchgang, ja tarkoitti ilmoitus nähtävästi tätä umpisuolta. Suomenkielistä tekstiä ei siinä ollut ollenkaan, jotapaitsi kyltti oli mielestämme asetettu aivan liian kauas keskikadulta, jota yleensä käytimme. Arvelimme sellaisen rautateiden varsilla usein tavattavan poikittaisen puomin, joita meillä nykyisin yleisen turvallisuuden vuoksi käytetään metsäteilläkin, paljon paremmin vastaavan tarkoitusta. Kiipesimme siis rautaputkista kylttitankoa pitkin ylös, ja nöyrästi se taipuikin haluamaamme asentoon. Tehtyämme näin huomattavan palveluksen berliiniläisille, poistuimme tyytyväisin mielin asuntoomme.