Part 9

Sakari Pälsi on Suomen Kuvalehdessä vuodelta 1923 niin sattuvasti kertonut Auttikönkäästä, ettei minun kannata ruveta parantelemaan hänen kuvaustaan tästä yksinäisyydessään riehuvasta kalliononkalosta. Luvallaan lainaankin tähän kuvauksesta palasen:

"Kemi käymättä, mies Torniossa tappamatta ja pitäisi yöksi joutua Auttikönkähällen kylpömähän", kerrotaan vanhan peräpohjalaisen pirun luetelleen kiireitään, ja jatkuu kuvaus kylpypaikasta edelleen:

"Maineellaan Auttiköngäs peljättää matkan päästä, sen suuresta voimasta ja rajusta näöstä saa jo kaukana kuulla kuvauksia. Tosiasia onkin, että ensi kertaa putousta katsottuaan peräytyy sen ääreltä ja tavoittaa sopivaa puuta tuekseen. Putous on yllättävimpiä luonnonnähtävyyksiä, mitä meidän maamme voi tarjota. Se on aika korkea, sanottakoon kaksikymmentä metriä, vaikka luvut eivät olekaan soveliaita ilmaisemaan sen vaikuttavuutta."

Olimme siis tulleet pirun saunanlöylyille, ja kun emme halunneet häntä häiritä, vedimme veneemme könkään yläpuolelle, josta alkoi rannoilta veteen kaartuvien puiden varjostama tyven jokimatka Auttijärvelle.

Kalarikkaampaa järveä ei ainakaan eteläisemmissä vesistöissämme tapaa. Tuskin oli kymmenkunta metriä uistinkelastamme solunut veteen, kun siima vinkasi ja Oikki huikkasi, että "nyt se nappasi, se iso!"

Oikki veteli siimaa veneeseen, vaan tavallista suurempi siellä olikin, koska siima usein luisti takaisin sormien välistä.

"Nykäise se suoraan laidan yli", sanoin Oikille, peläten sen muuten riuhtovan itsensä irti, haavia kun meillä ei ollut.

Oikki nykäisi, kala nousi jo veneen laidalle, ja silloin katkesi tapsi. Hetkisen haukkoi hauki vettä kuin tapausta ihmetellen sitten painui se voimakkaalla pyörähdyksellä veden mustiin. — Heikotpa olivat haaparantalaisen kauppiaan vetimet.

Se oli tosiaan suuri hauki; suu kuin krokotiilin, ja vaikka päätä oli jo metrin verran veneenlaidalla, ei korvia vielä näkynyt.

Ensi aluksi ei kukaan puhunut mitään. Sitten puhuimme hyvin paljon ja nopeasti, mutta katson tarpeettomaksi toistaa tässä puheitamme.

Rauhallisina kiinnitimme uuden uistimen siimaan ja kun puolisen tunnin kuluttua laskimme maihin järven lounaisrannalla, oli saaliinamme kolme kilonpainoista ahventa ja pari samankokoista haukea, pienemmistä puhumattakaan.

Rantaa varjosti jyrkkä kallio tarjoten hyvän yöpymispaikan juurellaan. Kohta roihusi nuotio, ja ahvenet paistuivat vartaissa. Suvi kuitenkin oli vähän yrmeä, kun hän ei ollut vetänyt yhtään niistä suuremmista ahvenista ja sanoi luopuvansa koko kalansyönnistä.

Tikkurieskaa ja kuivettunutta metwurstia hän sitten pureskelikin iltaisekseen ja laskeutui levolle nuotioksemme kaadetun kelon viereen. Oikki ja minä söimme kiloisen ahvenen mieheen, jonka jälkeen joimme litranverran teetä.

Parisen tuntia olin tainnut nukkua, kun heräsin äänekkääseen yksinpuheluun. Suvi siinä jutteli itsekseen ja tuntui syyttelevän meitä murhapolttoyrityksestä ja tupakkamassinsa polttamisesta. Tuli oli näet yön kuluessa hivutellut liekkinsä keloa pitkin Suven housuihin ja polttanut kelolle asetetun tupakkamassin. Piippu toki säilyi.

Ehtoosta ja aamusta tuli taas helteinen päivä. Kruununmetsissä järven itäpuolella riehui valtava metsäpalo, ja koko seutu oli kitkerän savun peittämänä, jotta aurinkokin vain kaamean punaisena pyörylänä kumotti sen läpi.

Jo varhain aamulla oli Auttijärvi jäänyt jälkeemme ja nyt soutelimme kartalla varsin suoraa, mutta luonnossa verrattoman mutkikasta Korojokea pitkin kohti Kitkan vedenjakajaa. Korojoki mutkittelee puolella juoksullaan parinmetrin korkuisten rantaäyräiden välissä laajojen luonnonniittylakeuksien läpi. Niin mutkikas se paikoin oli, että usein luulimme soutavamme aivan ympyrää.

Kun joki metsänlaidassa kapeni niin, että airot jo rantoja hipoivat, nostimme veneen suuren kuusen suojaan, jonne sen peitimme havuilla halkeilemisen estämiseksi.

Posionperään johti kapea polku metsien halki, Kitkan laivan "salongissa" pääsimme Raistakkaan, ja seuraavana aamuna oli Taivalkosken maantie lapikkaan alla.

Puolisen penikulmaa ennen Taivalkosken kirkonkylää tapasimme eräällä suolla metsänhoitaja Volasen, joka kauniin rouvansa kanssa poimi siellä lakkoja. Hän saattoi meitä majataloon saakka ja pyysi iltapäivällä käymään luonaan.

En tiedä, mitkä vaistot ihmisten kulkuja ohjaavat, omituiselta tuntui minusta vain, kun iltapäivällä heti Volasen luo saavuttuani sinne tuli myös nimismies.

Keskustelimme jokapäiväisistä asioista, Volanen esitti minut jonkunnimisenä metsänhoitajana, joimme kahvia, ja sitten nimismies poistui. Ennen lähtöään hän isännällemme kahdenkesken ilmoitti minua etsittävän valokuvakuulutusten avulla ja kehoitti Volasta varoittamaan minua uskaltautumasta liian kauas Etelä-Suomeen. En tiedä, oliko hän tuntenut minut valokuvan perusteella, vaiko saanut jo etukäteen tiedon tulostamme. Joka tapauksessa olin sangen kiitollinen varoituksesta.

Lähin päämäärämme, Kajaani, oli Savon radan loppukohtana tunnettu meikäläisille kulkijoille vaaralliseksi. Kaiken lisäksi etsivät poliisiviranomaiset paraikaa jotakin kotkalaista suurrosvoa, ja vähäisimmästäkin syystä saattoi mies joutua kuulusteltavaksi sekä tarkastettavaksi, ja sitähän taas eivät meidän pommisäkkimme sietäneet enempää kuin omat persoonammekaan.

Raskaitten taakkojemme takia tilasimme majatalosta hevoset. Kiireellisenä heinäntekoaikana ei niitä kuitenkaan sinä iltana liiennyt kuin yksi, ja sillä minä jatkoin matkaa joutuen siten päivänmatkan seuralaisteni edelle.

Käsittämättömältä tuntui, että Taivalkosken-Puolangan väliselle taipaleelle on 12 kilometrin matka jätetty maantiettä. Jos halusit kärrypelillä tai autolla matkustaa sanotun välin, sait tehdä sen Pudasjärven-Oulun-Kajaanin kautta. En tiedä, lieneekö tie nyttemmin jo tehty. Silloin ainakin jo tästä seikasta tunsin, ettei Ilmari Kianto syyttä ole näiden seutujen orpoutta toitottanut.

Katkesihan se tietönkin taival, vaikka yksin astellessani sitä pahasti manailinkin. Maantien varteen ehdittyäni sain taas kyytihevosen ja puheliaan kyytimiehen, joten öinen matkamme Puolangalle ei tuntunut yksitoikkoiselta.

Kyytimies kertoi kuljettaneensa paljon salaperäisiä kulkijoita pohjoiseen päin, ja vaikka vakuuttelin, etten minä millään muotoa kuulunut sellaisiin, kehoitti hän varomaan Puolangan nimismiestä, joka hanakasti vahti kaikkia matkamiehiä. Talvellakin oli kantanut suuria kiviä asuntonsa ohi johtavalle tielle akkunansa alle, jotta matkaajan reki kaatuisi niihin, ja hän yöpuultaan kerkiäisi toimittamaan tarkastuksen. — Aate siis suuresti vivahti nykyiseen vaijerisysteemiin. Ihmiset näille hänen hommilleen nauroivat, sillä, lisäsi kyytimieheni, "eihän sellainen ukonkäppyrä saisi kiinni pientä poikaakaan."

Minä kerroin saapuvani metsänhoidolliselta tarkastusmatkalta Lapista.

"No sittenhän te olette kai samaa joukkoa kuin se Kajanteri ja Lakari, jotka tunti sitten lähtivät meiltä. Nehän tulivat myös sieltä ylämaista ja puhuivat joistain suojametsistä?"

"Samaa sakkia, kyytihevosen puutteessa jäin vain jälkeen."

"Kyllä me heidät Puolangan kievarissa tavoitamme", arveli kyytimies. Tämän jälkeen hän muuttui vähäsanaisemmaksi, ja vaikkakin arvasin hänet mieleltään meikäläiseksi, en katsonut tarpeelliseksi ilmaista liikkuvani samoilla asioilla.

Oletetut matkatoverini, professori Cajander ja tohtori Lakari, jotka tosiaan tekivät paluuta eräältä suojametsäalueita koskevalta tutkimusmatkaltaan Perä-Pohjolasta, olivatkin yöpyneet matkan varrella, joten en heitä Puolangan kievarissa vielä tavannut. Vasta aamulla kahvia tuodessaan kertoi emäntä herrojen jo saapuneen ja kysyi, katetaanko aamiaiseni samaan pöytään kuin professorienkin.

"Tottakai me yhdessä syömme", vastasin.

Hämmästyksen sekaisin ilmein katsoivat pöytätoverini minuun istuutuessani haikailematta — tosin kohteliaasti kumartaen — varatulle paikalleni ruokailuhuoneessa.

Keskustelumme oli aluksi jäykänpuoleista, kunnes tohtori Lakari emännän poistuttua rohkaisi mielensä kysyen mutkattomasti:

"Mitäs sinne alas nyt sitten oikein kuuluu?"

Selvittelin harjoitusten edistymistä ja saksalaista komentoa, olisinpa kohta näyttänyt sotaliikkeitäkin, kun huoneeseen astui ovelle koputtamatta pitäjän nimismies keskeyttäen esitykseni ja tungettelevasti katsellen meitä ynnä ruoka-annoksiamme.

Puurolusikkaa pitelevää kättäni nyki vaistomaisesti takataskuun päin, siellä kun oli tarpeellisia tilanteita varten varattuna n.s. pääpillereitä, mutta nähtyäni vieraamme lyhyen varren, arvelin lusikallakin selviäväni mahdollisesti koituvista kommelluksista.

Huoneeseeni jättämäni pommisäkin suhteen olin jonkunverran hermostunut, mutta siihen aikaan oli ihmisillä vielä siksi paljon kunniantuntoa, etteivät asianomaisen poissaollessa menneet kopeloimaan hänen matkatavaroitaan. (Nykyjäänhän ei kotonasi saa olla edes pientä lokeroakaan, johon kaikenlaisten nuuskijoitten haisevat hyppyset eivät lain suojalla pääsisi ronkkimaan.)

Tutkittuaan tarkkaan matkustajaluettelon poistui nimismies pihamaalle; vielä melkoisen ajan aamiaisemme jälkeen huomasin hänen kyräilevän nurkkien takana, vaikkei luullakseni siellä ollut minkäänlaista virantoimitusta.

Majatalon isäntä tuntui olleen jääkäriliikkeen ystävä. Hevosmatkallamme Mieslahteen kertoi hänkin kyydinneensä monenlaisia kulkijoita ja sanoi, että "ne muutamat tuntuvat olevan oikein reippaita poikia."

Kajaanissa hain ensi työkseni käsiini apteekkari Ilmari Arvelan. Minut nähdessään hän vallan kauhistui:

"Oletko sinä aivan hullu, kun tulet tänne suoraan suden suuhun; eikö siellä ole enää ketään muuta lähetettävänä? Veljesi on vangittu pari viikkoa sitten, ja sinut tuntee kohta koko Pohjois-Suomi. Varmasti käy liikkumisesi täällä mahdottomaksi."

"Älähän nyt hätäile; eiköhän tässä vielä pärjätä. Pannaan kuriirit kiertämään."

Veljeni vangitsemisjuttu askarrutti ajatuksiani; tietysti koirankuonolaiset ryssät minuakin nyt vaanivat kaikkialla.

"Jopa on veljessarja joutunut hajalle", arvelin mielessäni: vanhin veljeni Englannin armeijassa jossain Port Suezin seuduilla, keskimmäinen Shpalernajassa tyrmässä ja minä nuorin laukkaamassa saksalaisten juoksupoikana ympäri napapiiriä.

Kun maailma oli maalattu perin mustaksi muodoltaan ja vihaiseksi meitä kohtaan, emme uskaltaneet enää liikkua kolmisin. Kukin painuimme omille asioillemme; erotessamme sovimme vain päivästä, jolloin taas kohtaisimme toisemme Kajaanissa lähteäksemme yhdessä paluumatkalle.

OIKIN MARATOONI.

Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta, noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.

Pohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä kului.

Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan, eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.

Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta kulloinkin oli käytetty.

Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja Rihtniemen luona Kajaanissa.

* * * * *

Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa. Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.

"Nyt se s—n santarmi otti Suvirinteen kiinni."

Siristelin unet silmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:

"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta päivällä."

"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä."

"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes kaupunki rauhoittuu."

"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole viisainta, että menet metsään piiloon."

"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä."

Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.

Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.

Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:

"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä."

Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä katua kuljin.

"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis."

Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin hänelle siitä, sanoi hän nauraen:

"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia nuuskimaan."

Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät, etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.

Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen haahmossa harppoen pitkin santaista katua.

Mainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:

"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla etsineet metsästä."

Nyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:

Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.

Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi, ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa. Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet poliisikamarin portille.

Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta, kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni olettamansa suurrosvon.

Rantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:

"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.

Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."

Jätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.

Villamo hävisi metsän peittoon.

Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he keskenään tuumailleet:

"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."

Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä ampua.

"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle", vastasi santarmi.

Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli innoissaan:

"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin miestä, joita olen jo kauan epäillyt."

Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan välttää hotelleissa.

Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:

"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli hiljaisen kaupungin.

Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla Villamon jälkeen.

Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.

"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa k—aan", kivahti Suvi.

"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte. Onkohan teillä passiakaan."

"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen hommia."

Mies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.

Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta, niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.

Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut, mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin. Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.

Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.

Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin saamansa osoitteen mukaan.

Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä. Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.

Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että "painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.

Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen, he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä hiekkaisella harjulla.

Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten, saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".

Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme lähteä kohti Lappia.

Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.

Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen, sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.

Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua. Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. — Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.

Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia, saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.

Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.

Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani. Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".

Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen; pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta tulijoillakin olisi lämmintä.

Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea. Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan päässeet kuin koira veräjästä.

Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä. Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia, ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen tienpolven taa.

Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse, siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.

Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:

"Teitä on täällä jo odotettu."

"Kuka sitten?"

"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri lähtivät rantaan."

Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti. Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja käski saattaa sanan Ukolle.

Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen: "Vieläkö lyön?"

"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin."

Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan, kun minä jo läksin vilvoittelemaan.

KOSKENLASKIJOINA.

Muutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli erota Hallan suopeista suojista — —

Ukko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parin virstan verran. Kohisevan puron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen ja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan huudahti: "Katsokaas pojat, tuolla on hauki", ja osoitti sormellaan pientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen pyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin hauenvonkale.

Seuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi laukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.

Suvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin ollut tarkistettu.

"Ei tainnut osua", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken kopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin kilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja keskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.

"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea vaikka ryssän komppanian läpi", sanoi Ukko. "Tämän minä vien muistoksi kotiini."

Virsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa, harvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen kievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme otimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei olisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet hölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme kilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut viedäkseen, niin vieköön perille saakka.

Ero kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati kyytimaksua koko matkalta, — mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.

Korojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme matkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa — vaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen — ja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa rakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä tulevalla matkalla koettavat kolaukset.

Seurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme muuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut pettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme vuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat pystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta Auttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo jo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen Norrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata näkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin hyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.

Tuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme Auttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista palan, sillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen puhkumista.

Rantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia mustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus: "Mitähän, jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas; säästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee yhden veneen pidättelemään."

Sanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti rännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta sitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista, Suven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.

"Pysyykö nyt?" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama askel alaspäin ja hellittää otettamme.

"Kyllä pysyy", huikkasi Suvi, ja me irroitimme kätemme.

Ja silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi luisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa vauhtia rännin alapäätä kohti.

Se oli komiata katsella. — Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia kyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois veneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan olleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka myöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilleseksi, suuresti häiriten yleistä hyvinvointiamme.

Tukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi tukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin naulattu.

Näytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa oli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja reippaasti laskimme alakoskeen.

Emme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan ja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene karusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin tervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin huolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja keuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta heikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä kahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.

Vesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi hengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa toimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin hengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta olivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin rauhallisemmilla vesillä.

"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin", arvelimme, ja pieniähän silloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään kaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.

Koulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan erilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista kuin paikallistuntemuksen avulla.

Viimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet uimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä käsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten, tyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja sieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan varassa itsekin sinne kerkisimme.