Part 4

Majuri kuitenkin epäsi anomuksemme ja sanoi, että tallivahdeistakin on tullut kenraaleja. Me emme uskoneet tällaisia puheita ja sanoimme, että tuleehan hampuusistakin gentlemanni, kun pukee ylleen hyvinprässätyt housut ja on röyhkeä kanssaihmisiään kohtaan, mutta vastaväitteet eivät auttaneet. Leirille saimme jäädä.

Muistaen majurin puheen olen sittemmin noin kaksi kertaa vuodessa lähettänyt virka-ansioluetteloni erilaisiin virastoihin, mutta kenraalia ei minusta ole vielä tehty, niin uskollisesti kuin sen tallivahdin toimen sentään hoitelinkin; — kapteenina taidan kuoliakin, elleivät sitäkin titteliä ota pois.

Kun joukkomme oli päätetty lisätä pataljoonan suuruiseksi, odottelimme lisää alokkaita. Tulihan niitä tosin joka päivä, tuli joskus ryhmänkin suuruinen annos, mutta majuri halusi yhä suurempia lähetyksiä.

Näytti siltä, ettei ilman pataljoonasta käsin hoidettua Suomessa tapahtuvaa henkilökohtaista värväystä päivittäinen annos suurestikaan paranisi. Majuri määräsikin, että sopivia miehiä on lähetettävä Suomeen värväystarkoituksessa.

Asiaa pohdittuaan päättivät majuri ja Jernström, että rumimmat miehet pataljoonasta pannaan reisuun. Näissä tarkoituksissa tulikin sitten Jernström luokseni kysyen, haluaisinko lähteä värväysmatkalle. Kaksi miestä oli aikomus lähettää ensi tilassa. Kun kuitenkin Suvi edellisenä iltana oli minulle vihjaissut, että Oikki ja hän mielellään lähtisivät, vaan koska minut on pantu vaalissa ensi sijalle, ja lausunnostani riippui nyt, kuka jäisi pois, sanoin Jernströmille, että anna poikien vaan matkustaa.

Kului kuukausi, toistakin, alokkaiden tulo oli yhtä niukkaa. Jonkunverranhan heitä oli tosin saapunut, niin että muutamat pfadfinderit saivat oman ryhmänsä kouluutettavakseen. Ankarasti he uusia tulokkaita tuntuivat kohtelevan. Kun suomalaista sotilassanastoa ei vielä ollut, täytyi käyttää selventäviä lauseparsia käsityskyvyn kirkastamiseksi. Niinpä M., opettaessaan miehille "asento"-käsitettä, karjaisi: "Hiljanen seisoo pärkkele", kun taas kentän toiselta laidalta kuului: "Vaikka minä olen komentanut 'halt', niin te sittenkin vielä haittaatte."

Kerran tuli Hauptmann Bade tarkastamaan Gadolinin ryhmän harjoitusta. Haluten päästä selville miesten kylmäverisyydestä, antoi hän Gadolinille määräyksen aivan erikoislaatuista komennusta varten.

Gadolin käveli ryhmänsä eteen, otti asennon ja taivasta osoittaen karjaisi:

"Lentokone tuolla ylhäällä ja pudottaa juuri pommeja."

Miehet kääntelivät hitaasti niskojaan ja töllistelivät taivaalle. Sitten kuului rivistä ääretöntä halveksumista osoittava: "Haista p—a."

Suomenkieltä taitamattomana kysyi Hauptmann Gadolinilta, mitä mieltä miehet olivat asiasta. Vastauksen kuultuaan käänsi hän ratsunsa ja laukkasi kentän toiseen laitaan. — Vastaisuudessa ei hän enää yritellyt pelotella miehiämme.

* * * * *

Siihen aikaan oli Lockstedtin leirillä upseerikokelaskurssit, joihin otti osaa yli 2000 saksalaista, suurin osa aliupseereja. He olivat saapuneet sinne eri rintamilta, omasivat rintamakokemuksen ja olivat kaikki rohkeita, joukko-osastoistaan erikoisesti valikoituja miehiä. Meillä oli yhteinen kantiini heidän kanssaan, ja monta hauskaa iltahetkeä vietimme siellä näiden aspiranttien seurassa.

Ken ei vuosikaupalla ole joutunut äkseeraamaan, hän ei myöskään voi käsittää, mikä keidas kantiini on sotamiehille kasarmielämän yksitoikkoisuudessa. Se on päivisin harjoituksista tultaessa ensimmäinen virkistyspaikka, ja iltaisin vastaa se täydellisesti klubikäsitettä. Siellä istuu mies kun mies, ja arvoasteet ovat melkoisesti tasoittuneet.

Sattuipa majuri Bayerkin kerran taas kantiiniin, ei tosin mitään siellä nauttiakseen, vaan tarkastukselle. Päivällä oli Suomesta saapunut vankkatekoinen alokas kulkien vielä siviilipuvussa ja aloitti sotilaallisen uransa nakkelemalla kantiinissa viiden pennin viinaryyppyjä nahkaansa. Hän seisoi tiskin vieressä, ja kun oli lasillisen ryypännyt, lykkäsi taas kuparilantin ja sanoi:

"Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetkisen katseli majuri tätä toimitusta, sitten tarttui hän alokkaan lasia tavoittavaan käteen ja sanoi lempeimmällä äänellään:

"Rakas ystäväni, älkää ottako niin monta snapsua."

Alokas vilkaisi sivulleen ja tuntematta, kenen kanssa oli tekemisissä, asetti lautasenkokoisen kämmenensä majurin rinnalle ja puolikaaressa työnsi hänet hitaasti mutta vastustamattomasti käden ulottuvilta. Tarttui sitten paksuilla sormillaan lasiin tyhjentäen sen janoavaan nieluunsa. Ja sitten: "Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetken katseli majuri tyrmistyneenä ympärilleen; sitten poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

VÄRVÄRINÄ.

Lokakuu oli puolessaan, kun muuanna iltana harjoitukselta saavuttuamme kuulin, että majuri halusi puhutella minua. Henki kurkussa laukkasin pataljoonan toimistoon matkalla muistellen, olisinko tehnyt mitään pahoja viime aikoina. — Paljon sitä lyhyessä ajassa ehtiikin muistella: Olihan tosiaan tullut tehtyä vähän luvatontakin; viime sunnuntaina oli Katajakin kanssa tullut Itzehoesta käsin lähdetyksi pitkänpuoleiselle tutkimusmatkalle eteläiseen ilmansuuntaan, jolloin olimme eksyneet ja viipyneet matkalla puolen vuorokautta yli loma-ajan. Niin, ja sitten tiistaina oli Vänän kanssa tullut lähdetyksi kesken palveluksen Mühlenbarbeckiin, kun se talon isäntä siellä niin mielellään kuunteli Porilaisten marssia pianolla. Keskiviikko oli taas lauluilta, ja silloin oli Piperin kanssa tullut lauletuksi koko yö kasarmin portailla istuen, eikä majuri sellaisesta oikein pitänyt.

Kerkisin toimistoon ja löin kantapääni yhteen, että kipeätä teki.

"Uskaltaisitteko te lähteä Suomeen värväämään?" kysyi majuri.

"Kyllä uskallan, herra majuri."

"Vaan minä tarkoitan S-u-o-m-e-e-n."

"Minä tarkoitan myös S-u-o-m-e-e-n, herra majuri."

"Katsokaas, minä olen nyt lähettänyt sinne miehen toisensa jälkeen, vaan harvat ovat uskaltautuneet rajan yli, useimpien matka on pysähtynyt joko Haaparantaan tai jo Tukholmaan. Tällä tavalla emme saa miehiä lisää. Teidän täytyy mennä maanmiestenne luo ja selittää heille asia henkilökohtaisesti. Meidän täytyy, kuulkaa, meidän t-ä-y-t-y-y saada tänne miehiä, jotta yrityksemme onnistuisi."

"Ymmärrän, herra majuri."

"Ja sitten, älkää lähettäkö tänne yksinomaan ylioppilaita ja sivistyneistöä. Meidän täytyy saada tänne miehiä kaikista kansankerroksista. Silloin vasta Saksan korkein sotilasjohto uskoo, että koko Suomen kansa on yrityksemme takana. — Osaatteko puhua työmiesten kanssa?"

"Olen sitä tehnyt aivan väsymykseen saakka, herra majuri."

"Hyvä. Te matkustatte siis jonkun päivän kuluttua. Hauptmann Heldt saapuu myös Tukholmaan, ja hänelle annan tarpeelliset määräykset. Minä matkustan aamulla Berliiniin sotaministeriöön, joten emme tapaa ennen palaamistanne. Wiedérsehen."

Löimme kättä ja minä poistuin.

Parin päivän kuluttua oli minulla Hauptmann Heldtin kanssa toimistossa suunnilleen samasanainen keskustelu kuin edelläkerrottu. Ero oli vain siinä, että Heldt puhuessaan kanssani istui, jotavastoin majuri oli puhunut seisaaltaan. Annoin sen kuitenkin anteeksi, sillä tiesinhän, että ihmistä on arvosteltava monen muunkin seikan eikä vain tittelin perusteella. Kolmen junalla huristimme Kuhme'en, alias Kuulan, kanssa Hampuriin. Vietimme illan Rathauskellerissä, sillä Sassnitzin juna lähti vasta aamulla kello 7. Illan kuluessa eksyimme kuitenkin toisistamme, ja kun aamulla tulin asemalle, oli juna juuri lähtenyt. Kuulaa en nähnyt missään, josta päättelin hänen jo matkustaneen. Tiedusteltuani paksumahaiselta virkailijalta seuraavan junan lähtöaikaa, osoitti hän minut vaunuun, ja pian olimmekin liikkeellä. Olin väsynyt ja nukahdin.

Sitten minut herätettiin ja sanottiin, että juna ei kulje tästä pitemmälle. Olimme Rostockin kaupungissa, ja seuraava juna lähtisi kuulemma vasta illalla. Tyydyin kohtalooni, vaikka syyttäni olinkin sattunut väärään junaan ja tutkistelin tämän vanhanaikaisen kaupungin arkkitehtuuria koko päivän sekä ulko- että sisäpuolisesta Sassnitzissa tapasin jo Kuulan. Taaskin oli siellä sattunut vahinko. Eräs saksalainen torpeedovene oli ahtaassa väylässä puskenut keulansa rahtilaivan kylkeen, ja rahtilaiva oli silmänräpäyksessä uponnut. Miehistöstä pelastui ainoastaan toinen lämmittäjä, kaikki muut hukkuivat. Lämmittäjä kertoi olleensa konehuoneessa tapahtuman sattuessa eikä hän osannut ollenkaan selittää, miten oli sieltä tullut pinnalle, torpeedoveneen puhkaisemasta reijästä vaiko ilmakuplien mukana kiertoportaita pitkin. Minä ainakin uskoin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä mies oli hyvin korkkiruuvin näköinen.

Haaparannan seuduilla oli jo meri jäässä sinne saapuessamme. Su virinne ja Willamokin olivat taas tulleet "kuivalle" ja vetäneet moottoriveneensä talviteloilleen. He olivat syyskuusta saakka kuljettaneet uusia tulokkaita Kemistä Seittenkarille moottoriveneellä. Asukkaiden epäilyksiä välttääkseen ryhtyivät he halkotöihin Seittenkarin itäisimmällä rannalla, asuen metsäkämpällä. Monen jääkärin matka on senkin kämpän kautta kulkenut.

Matkojen väliaikoina tekivät miehet halkoja. Joskus käytiin sahallakin, ja Oikki osti kauppiaalta leikkeleitä, viipaleita ja karamellejä muitten eväitten ohella. Tämä tuhlaus oli vastoin Suven periaatteita, jonka vuoksi hän eräänä iltana alkoi jutella kuin itsekseen:

"Ei tämä ole mikään konditoria tai sarkuuteria, että makkaraa syödään metrikaupalla ja karamellia niin, että hampaat mätänevät. Sitten poltetaan sikaareja ja pröystäillään niinkuin Helsingissä. Konkurssi tässä tulee, jos ei tavat parane. Kyllä nyt pannaan eväät tasan, ja sitten saat syödä vaikka hummeria ja kaviaaria."

Eväät tasattiinkin, ja nyt oli kummallakin oma huusholli.

Heilalassa oli Jonne Sundell vastassa, kun pimeänä marraskuun iltana Kuulan kanssa menimme rajan yli. Varmemmaksi vakuudeksi lähetti hän erään nuorukaisen saattamaan meitä Tornion asemalle asti.

Kuula matkusti saman tien Viipuriin, minä jäin Kemiin insinööri Pietilän luo odottamaan maisteri Hällforsia ja Suvirinnettä, jotka pari päivää aikaisemmin olivat lähteneet noutamaan vanhoja Grafton-aikuisia asevarastoja. Pian he niitä toivatkin suuren laatikollisen: Mauserpistooleja ja patruunoita. Aseet olivat vuosikausia olleet maahan haudattuina ja olivat jonkunverran ruostuneita, mutta käyttökelpoisia niistä vielä tuli. Hällforsin asunto muistutti niihin aikoihin arsenaalia. Kylläpä olisivat santarmit saaneet mieluisensa saaliin, jos arvasivat silloin tulla kotitarkastukselle.

Rovaniemeltä käsin aloitimme Suven kanssa värväyksen. Siellä oli värväystä hoitamaan ja rahoittamaan määrätty Alpi Pasma. Hän pelkäsi meitä ensin hirveästi, ja vasta kun Hällfors pyynnöstämme saapui Rovaniemelle toteamaan henkilöllisyytemme, pääsimme yhteistoimintaan.

Pasma oli kuitenkin siksi varovainen värväyksessään, ettei aivan vesiselvänä puhunut kenellekään mitään koko asiasta. Vasta apteekin tippojen vaikutuksesta sai hän oikean hengen päälleen ja värväsi silloin kaikki talojen emännät ja tyttäret, yllyttäen heitä lähtemään Saksaan. Mikäli tunnen, olivat tulokset kuitenkin niukat, jotavastoin tällainen värväys muodostui meille toisillekin vaaralliseksi. Ja niin keksi Hällfors kepposen: hän lähetti erään Saksaan menijän Rovaniemelle, jossa tämä käväisi Pasman luona. "Tulen suoraan Helsingistä, ja siellä käskivät sanomaan, ettei hetkeäkään saa viivytellä", sanoi hän, ja ennenkuin Pasma kerkisi kysymään, mitä ei saa viivytellä, oli mies jo kadonnut. Pasma arvasi heti, että santarmit olivat jäljillään, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin kiiruimman kaupalla päästä rajan yli. Niin kiire oli miehellä, ettei muistanut ottaa mukaansa minkäänlaista matkatavaraa. Muurolassa Jussi Salmela antoi hänelle toisen sukkaparin taskuun pitkälle hiihtomatkalle.

Haaparantaan saavuttuaan kuuli Pasma asian oikean laidan ja vannoi meille kostoa, mutta kun eräänä iltana oli hotellissa tullut julkisesti haukutuksi muuatta ryssien kätyriä, ei ollut hyvä enää palata Suomeen. Kun myöhemmin leirillä tapasimme, oli vihansa jo siksi lauhtunut, että pisti nauruksi koko jutun. Kyllä asia sentään mieltä vähän kaiveli, koska hän vuosia jälkeenpäin silloin tällöin kesken muita puheita tokasi: "Kyllä te pojat sentään teitte minulle aika juksun siellä Rovaniemellä."

Värväyksen yksityiskohdista on jo niin paljon kirjoitettu asiallista, etten puutu siihen enemmälti. Liikuimme metsissä tukkityömailla, värväsimme kylissä ja kaupungeissa. Kaksi viikkoa Pasman lähdön jälkeen tuli meillekin kuumat oltavat Rovaniemellä, ja minä päätin siirtyä Kajaanin radan varteen. Helsinkiläisistä ravintoloista oli Päivölä meikäläiselle turvallisin. Kaikki siellä kävijät olivat tuttuja miehiä, ja jokainen tunsi toisensa poliittiset mielipiteet. Helsingissä käydessäni vietin kaiken joutoaikani siellä ja myöhemmin, olojen kiristyttyä, kun en enää voinut mennä hotelleihin asumaan, sain siellä nukkua yönikin. Vahtimestari ja disponentti Alitalo oli ylen innostunut asiaamme, ja pitkät tovit sain kertoa hänelle juttuja sotahommista.

Istuin kerran taas tohtori Väinö Salmisen ja Eino Leinon kanssa pienessä klubihuoneessa viettämässä myöhäistä yöhetkeä. Kun aikamme olimme tarinoineet, sanoi Leino:

"Näytäs nyt sitten meitillekin niitä sotatemppuja."

Alitalo toi pitkävartisen harjan, ja minä näyttelin kaikki kivääriotteet, paraatimarssit, tein syöksyjä ja ammuin, — rumputulta vain en uskaltanut esittää.

"Kyllä minussakin vielä notkeutta on", sanoi Salminen ja potkasi jalkansa yläpuolelle päätään.

"Äläs, kyllä minäkin tuon tempun teen", innostui Eino Leino, nousi keskilattialle ja potkasi. Alkuvauhti taisi olla liian kova, sillä hän lensi istualleen niin, että huone jysähti.

"Ette toista kertaa enää saa minua houkutelluksi näyttämään notkeuttani", sanoi hän, kun pyysimme uudelleen saada nähdä saman esityksen.

Moninaisin vaihein kiertelin kuukauden ajan Savon radan varrella ja Itäsuomessa, kunnes katsoin viisaimmaksi poistua joksikin aikaa Ruotsiin. Alituisessa jännityksessä eläminen kävi jo hermoillekin, ja öisin vilahteli santarmeja unikuvissa. Liian myöhään en lähtenytkään, sillä Bruunin vangitsemisen jälkeen olivat kaikki nuuskijat liikkeellä. Miesten lähettäminen pysäytettiin toistaiseksi; ainoastaan "omalla riskillä" kulkijoita saapui Haaparantaan seuraavien parin viikon aikana, kunnes liike taasen alkoi entisestään laajentuneena.

Kuusilahdessa, Haaparannan eteläpuolella odottelimme öisin pienessä tuvassa tulijoita. Hiihtomatka pehmeässä lumessa Kemistä Haaparantaan ei ollut tottumattomalle mikään leikin asia, ja tavallisesti olivat miehet perille päästyään lopen uupuneita. Lämmintä kahvia, teetä tai maitoa tarjottiin tulijoille ensimmäiseksi, ja lattialle oli levitettynä vällyjä ja olkia, joilla he voivat levähtää kello kolmeen saakka aamulla, jolloin oli lähdettävä junalle. Sukset ja passit jäivät Haaparantaan, jossa niitä kumpiakin tarvittiin.

Seisoin eräänä yönä taas pienellä kummulla tuvan lähistöllä tähystämässä merelle, eikö tulijoita jo kuuluisi. Luokseni asteli hitaasti ruotsalainen rajavartiosotilas ja ryhtyi keskusteluun kanssani. Hän tiedusteli, mitä me oikein hommasimme, kuljetimmeko ehkä spriitavaroita Suomeen.

"Ei, me emme vie tältä puolen mitään sinne."

"Siinä tapauksessa te sitten tuotte sieltä jotain tänne."

"Niin tuommekin, — tuolta näette, mitä me tuomme." Jäältä sukeltausi näkyviin pitkä jono hiihtomiehiä, lähes kolmekymmentä miestä, vaikka pimeässä siinä näytti olevan toista vertaa enemmän.

Sotamies oli ihmeissään. "Mitä miehiä ne ovat?"

"Pakolaisia", selitin lyhyesti. "Menevät Amerikkaan ryssien kutsuntaa pakoon."

"Ahaa, nyt ymmärrän, mitä varten niitä liikkuu täällä joka yö", sanoi sotilas erotessamme.

Kun uusien tulokkaiden joukossa oli paljon kielitaidottomia, jotka lisäksi eivät ymmärtäneet matkustamisen alkeitakaan, piti heidät hoivata Trelleborgin lautalle. Sassnitzissa taas asui vakinainen etappimies, joka ohjasi miehet siitä edelleen, samaten Hampurissa.

J. W. Snellman otti kerran Berliiniin matkustaessaan opastaakseen kymmenmiehisen joukon pohjolan jätkiä Sassnitziin saakka. Ensimmäisenä päivänä ruokailuasemilla syötäessä maksoi jokainen mies osuutensa, vaan kun seuraavana aamuna juotiin kahvia Malmössä, hoiteli yksi miehistä koko maksupuolen. Snellman sanoikin hänelle:

"Vai niin, te olette valinneet itsellenne rahastonhoitajan. No sitenhän maksaminen käykin yksinkertaisemmin."

"Niin, tuli tuolla vaunussa yön kuluksi pelatuksi venttiä, ja mitenkä sitten siinä pelin aikana kaikki rahat järjestyivät minulle", vastasi mies. Nyt hän leikitteli miljonääriä ja tarjosi aamukahvit ja voileivät koko sakille. Toisilla ei ollut niin äyrin pyörylää taskussaan.

KOLMENSADAN TAKAA-AJO.

Sotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän sitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään suunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota vuoteesi ja ala kävellä.

Olin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä Reisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen saapua viipymättä hänen luokseen.

"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan", arvelimme, sillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.

Menimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla tehtävämme.

"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa nuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat, poikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa heti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nich?"

Paljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme tehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva pysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä matkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin saakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla itse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi kahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän mennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen puhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.

Lausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: "Te matkustatte iltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki."

"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä auttaa, matkustetaan sitten", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi saaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.

Seuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan satamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.

"Laiva lähti kaksi tuntia sitten", oli vastaus, "mutta poikkeaa Kristianiassa huomen aamuna."

Sähkötimme Heldtille ja kysyimme neuvoa.

"Seuratkaa", sähkötti hän vastaan.

Junan lähtöä odotellessamme vietimme iltapäivän parin ruotsalaisen upseerin seurassa eräässä hotellissa. Keskustelumme, kuten hyvin saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti sotatapahtumissa. Kysyin, aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti puoltamaan germaanilaista heimoveljeään. Toinen upseereista, kakkulasäärinen luutnantti, vastasi asiantuntemuksella:

"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me' kriget."

Siinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen on hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan Ahvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt suorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.

Meillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko yön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan. Työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa ilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä pysähdyspaikkanaan Bergen.

Sähkötimme Heldtille ja pyysimme ohjeita.

"Seuratkaa", kuului vastaus.

Joku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää tavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä. Yö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.

Aamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet, ja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta, kerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien silmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken toisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia. Vaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti levottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn vallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään jäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen nurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien aiheuttaman jyrinänkin.

Oikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet Koko kaupunki näytti olevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain yltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei kannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä on satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa ovat ne kolmesataa suom —? — Palanut. Missä on Atlantin valtameri? Palanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.

Oli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä kaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat tupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa. Odottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko päivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.

Kun minkäänlaisia tietoja emme siitä saaneet, palasimme Kristianiaan.

Jonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa odottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista merimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä laivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin mahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme heitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut tunturille.

Palasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian perin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme olimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme hiljaa itseksemme).

"Mutta kuinka te olette näin kauan viipyneet matkalla?"

"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa oleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet."

"No, onnistuitteko?"

"Onnistuimme, miehet ovat jo luultavasti leirillä."

"Hyvä, saitteko paljonkin värvätyksi. Saitteko sata?"

"Emme aivan niin paljoa."

"No kuinka paljon sitten, sanokaa."

"Neljä."

"Neljä?"

"Neljä."

"Donnervetter."

Luulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin tiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui ja sanoi katkerasti: "Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia mitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?"

"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat kalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä edustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei tällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä."

"No niin, — olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä taas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä asutte."

Me menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä päivällistämme.

YSTÄVÄMME KASAKKAKAPTEENI.

Tukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli näihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki tummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman kieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti kaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta Muurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat samanarvoisia matkustajia.

Tällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä talvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa, saati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän sohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.

Ennestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo pikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen, nokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen slaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa. Toinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa, säärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli puoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi hellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.

Ensi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni, ollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja palasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis nuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.

"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat", kysyi hän sitten. Tähän asti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.

Ilmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä tulemme toimeen englanninkielellä.

"Oh yes, but I speak very badly. Aber gewiss sprechen Sie deutsch?"

Hyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen seuraavasti: "Tämä kaveri tässä, saanko esittää", — silloin me kaikki kumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta nimeä kuin Sevastopol) — "on juutalainen ja kulkee ranskalaisella diplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla on matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. — Minä en muuten tykkää juutalaisista ollenkaan", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.

Koko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä käsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin äänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen ovien läpi.

"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi pulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät", sanoi kapteeni osoittaen hyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. — Mies näytti tuntevan "mukavastimatkustamisen" taidon. Yön kuluessa muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Seilori "pumppasi" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti minkä kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.

"Höö", pääsi häneltä; "tämä juutalainen sanoo, että te olette saksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein reiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään." Ja hän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.

Pari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän lauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.

Seuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka. Sillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi Seilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui kuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä sanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku kainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä käsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä papereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli hän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa siepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.

Juutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme, sillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien puheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä. Kapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.

Haaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina yhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.

Whiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, "vaan onhan minulla Pietarissa hyvä viinikellari", lohdutteli hän. "Tulkaa sinne minun vieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva."

Lupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa geneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.

"Ah, genever, tästä minä pidän", sanoi hän pulloa taputellen, nousi sitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään hyvästiksi.

Siltä mieheltä ei ainakaan puuttunut elämänhalua.

ASEITA ETAPILLE.

Suomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada "kättä pitempää", aseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista kerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei loppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi eri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa päätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.

Haaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu Jokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen luonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin puolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia: "Reitti", se on "pitkäreitti" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli miltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat matkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua tilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin reitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla, tuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä, että he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa hetkeä.

Tähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen alamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille varsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa santarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli Aspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus. Koska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme pahinta. Kuulimme kuitenkin, että "Pastori" oli ajoissa — eikä suinkaan liian myöhään — muuttanut persoonallisen asuinmajansa turvallisempaan paikkaan, — josta muuten meidänkään kesken ei edes kuiskaamallakaan mainittu.

Eräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa päivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä iltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan. Kun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme rasvatut, päätimme lähteä.

Sovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä kulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli näet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui paraikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes jonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa sitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä turhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen kilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin, ja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä en tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän kokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan, vaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla vähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.

Metsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi kuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt lumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina kilometrinkin päähän. — Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon vainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme mahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin. Lähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. — Hiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren luona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse sisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta. Päätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin ainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että "etappitiellä ei saa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä."