Part 2

Myös kauneudenhoidosta koetimme huolehtia käytettävissä olevin keinoin. Komppaniaamme kuuluva Gruppenfuhrer Kari käytti mielestämme liian pitkää tukkaa eikä monista kehoituksistamme huolimatta suostunut sitä leikkuuttamaan. Vaikkakin alakerrassa asuen, sattui hän, en muista mistä syystä, kerran nukahtamaan ettonettaan Stubessa n:o 16. Me, Stuben vakinaiset asukkaat pidimme hiljaisen kokouksen ja päätimme, että Karin tukka on nyt lyhennettävä. Tupavanhin Sihvo otti toimittaakseen operatsionin; pataljoonan parturilta, Villamolta käytiin lainaamassa sakset, ja tärkeä toimitus alkoi. Kari oli kuitenkin nukkunut vain koiran unta, ja kun Sihvo äkkinykäyksellä leikkasi ensimmäisen tukon, nousi Kari kuin ärsytetty jalopeura. Seurasi kilpajuoksu sänkyjen ympäri paikotellen muuttuen estejuoksuksikin. Pari kilometriä juostuaan pääsi Karilta nauru, jonka jälkeen asia sovittiin. — Seuraavana päivänä hän meni parturiin, otsatukassa paistava lovikin jo siihen kehoitti.

Majurilla oli tietysti omat pätevät syynsä, joiden perusteella hän alkuaikoina aitasi meidät piikkilangan sisään. Jo vajavainen kielitaitommekin olisi paljastanut salaisen joukkomme.

Yliopistosivistys ei näyttänyt antaneen edes tavalliseen kasarmikeskusteluun tarvittavaa kielitaitoa. Jokainen uusi tulokas koetti komppanianpäällikölleen esiintyä mahdollisimman kielitaitoisena, muutamat sentään vaatimattomastikin. Niinpä eräs komppanianpäällikön kysymykseen, puhutteko saksaa, vastasi: "Eines kleines", kun taas toinen vielä vaatimattomammin ilmoitti: "Éin pisschen." —

Äkkinäisten oli myös vaikeata tottua saksalaisten ääntämistapaan, joten väärinkäsityksiäkin sattui. — Hauptmann Knaaths tapasi kerran komppaniamme eteisessä Forsmanin ja kysyi: "Oletteko nähneet Hauptmann Bade'a täällä?" jolloin Forsman kantapäänsä yhteen lyöden kuuluvalla äänellä vastasi: "Heute Abend kein baden." — Luuli kait Knaathsin olevan saunamatkalla.

* * * * *

Sotatieteellisten opintojemme ohella halusi majuri Bayer tutustuttaa meitä myös Saksanmaahan. Siinä tarkoituksessa järjesti hän päivän kestävän retkeilyn Hampuriin.

Ensi työksemme kuljimme siellä läpi hampurilaisten ylpeyden, raatihuoneen sataiset salit, joiden erikoisuus oli siinä, että kaikissa huoneissa oli erilaiset ja eri puulajeista tehdyt laipiot. Sitten söimme raa'aksi paistettua pihviä Rathauskellerissa, jonka jälkeen vajavaisin vatsoin laskeuduimme Elben tunneliin. Kun tästä pelottavasta luolasta hissi meidät lopulta nosti taas maanpinnalle, tutkimme valtamerihöyry Vaterlandin perinpohjin. Opas kertoi parhaiden hyttipaikkojen hinnan Amerikan matkalta olleen 1,200 Rmk. rauhanaikaista rahaa. — Tämän hän luultavasti kertoi kiusatakseen meitä, sillä palkkammehan oli vain 1 markka päivältä. — Vaan olivatkin nämä hytit hintansa veroisia. Kuhunkin kuului suuri kylpyhuone, jossa paitsi ammetta näimme eriskummallisia porsliiniastioita. Olisin maksanut 50 penniä rauhanaikaista rahaa, jos olisin saanut viettää hetkisen yksinäni tällaisessa kylpyhuoneessa.

Erikoista huomiotani herätti mahtava, Bismarckia muistuttava patsas ynnä sen esittely. Patsaan juurella seisoi aamusta iltaan mies, luultavasti vuosipalkalla, ja jokaiselle tätä kiviruhoa töllistelevälle hän piti pitkän esitelmän patsaan suuruussuhteista. Siinä sai kuulla millimetrin tarkkuudelle patsaan korkeuden kiireestä kantapäähän, sai kuulla, että miekka on 9 metriä 20 sm pitkä, vatsan ympärys suunnilleen sama ja pään läpimitta kolme metriä. Kysyin, kuinka paljon aivoja sellaisessa pääkopassa mahtoi olla, mutta kun Hauptmann loi minuun julmistuneen katseen, poistuin vastausta odottamatta jälkijoukkoon, siellä kun sotatieteitten mukaan on turvallisinta oleskella. Sen jälkeen en enää tehnyt välikysymyksiä Hauptmannin useista kehoituksista: "Onko kellään mitään kysymistä", huolimatta, vaikka mieltäni painoikin epätietoisuus siitä, minkä numeroiset ne Bismarckin hanskat olivat.

Illalla meidät vietiin oopperaan katsomaan "Lentävää hollantilaista". Se olikin minulle tervetullut uutuus, sillä siihen ikääni asti en ollut nähnyt muita kuin saksalaisia lentäjiä, lukuunottamatta erästä tanskalaista, joka vuonna 1912 lensi hyvin vaivaloisesti Töölönlahden jäällä. Varani eivät kuitenkaan sallineet minun tutustua tähän lentäjään läheisemmin.

Hauptmannin johdolla istuutui komppania sotilaallisesti sitä varten varatuille permantopaikoille. Vänä Strömberg ja minä, jotka saavuimme jälkivarmistuksena, saimme hyttipaikat ensimmäisen rivin oikealla sivustalla. Ne olivat luultavasti alunperin varatut Hauptmanneille. Siellä istui jo saapuessamme kolme nuorta naishenkilöä.

Meitä oli ankarasti kielletty puhelemasta kaupungin asukkaiden kanssa, jottei diplomaattisesti tärkeä salaisuutemme paljastuisi, emmekä päivän mittaan olleetkaan puhuneet muuta kuin harjoittelemamme sanat "dunkles" ja "helles". Vilkasluontoisten seuralaistemme takia jouduimme kuitenkin pahaan välikäteen. Jo aitioon astuessamme he loistavin silmin osoittivat monisanaisesti ihastustaan, johon me vain kumarruksin vastasimme. Useista yrityksistään huolimatta he eivät saaneet meitä houkutelluiksi keskusteluun kanssaan, kunnes mykkänä esiintyminen alkoi minua kiukuttaa. Kun vielä sain teatterikiikarin — sen linssit olivat akkunalasia — heiltä pyytämättäni lainaksi, palasi puhekykymme, ja aikakin kului hupaisammin.

Majurin lellipoika ja sihteeri oli kiiluvin silmin seurannut viatonta seurusteluamme ja leirille palattuamme ilmoitti asian kunniatuomioistuimeen, jolta sittemmin saimme muistutuksen sopimattomasta käyttäytymisestä oopperassa ja kotimatkalla. Yöllä, marssiessamme Wrististä kasarmille, olimme näet ankarasti moittineet koko lentonäytöstä.

Kuulemani mukaan jätti samainen sihteeri myöhemmin pataljoonan kunnian oman onnensa nojaan. Epäilen, tokko kunniatuomioistuin on hänelle antanut muistutusta.

Vielä nytkin, muistellessani tätä muistutusta, kiukuttaa se minua, enkä voi olla vertaamatta tapausta tunnettuun sananparteen, joka sanoo, että "pienet roistot vangitaan, suuret antavat toistensa käydä vapaina."

Kun olimme tyydyttävästi oppineet kivääriotteet ja avoimen järjestyksen sekä jotenkuten laulamaan, arveli majuri Bayer meidän tarvitsevan muutakin urheilua.

Ampumaratojen lähistölle sitten järjestettiinkin päivän kestävät urheilukilpailut. Ohjelmaan kuului ampumista, juoksua, köydenvetoa, kaikennäköisten kuulien työntöä, käsikranaatinheittoa ja ehkä vielä muutakin.

Omasta puolestani en käsitä paljon urheilusta. Ampumiseen otin sentään innokkaasti osaa; jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan saanut parasta tulosta. Köydenvetokilpailussa toimin ensimmäisen komppanian n.s. ankkurina eli viimeisenä miehenä, johon kaikki luottivat, vaan kun pojat olivat aamiaisekseen syöneet runsaasti komissilimppua, en terveydellisistä syistä voinut pysyä paikallani, ja me hävisimme ottelun.

Sitten seurasi käsikranaatin heittoa. Hauptmann Knaaths kulki komppaniassamme miehestä mieheen kysyen: "Heitättekö te?"

En ollut eläissäni vielä nähnytkään käsikranaattia; kuulopuheista tiesin niiden sentään olevan verrattomia hyökkäysvälineitä. Siksipä Hauptmannin kysymykseen vastasin empimättä; "Jawohl, ich werfe." — Nythän oli mielestäni hyvä tilaisuus kostaa toiselle komppanialle äskeinen häviömme ja tehdä nuuskaa heistä kaikista.

Käsitykseni nimittäin oli, että molemmat komppaniat asettuisivat asemiin vissin välimatkan päähän, jonka jälkeen heittelisimme toisiamme jonkun aikaa kranaateilla. Se komppania, jolla oli enemmän kuolleita, olisi tietysti hävinnyt.

Nyt kuitenkin työnnettiin sylini täyteen puupalikoita, joihin ei oltu uhrattu edes nalliakaan. Hauptmannin ulvoessa vieressäni nakkelin ne mahdollisimman nopeasti luotani ja poistuin areenalta metsään. — Tässäkään urheilulajissa en saanut palkintoa.

* * * * *

Eräs sotaministeriön everstikin tuli kerran katsomaan tätä muukalaislegioonaa. Pidimme taisteluharjoituksen, jota eversti, majuri ja kaikki hauptmannit olivat seuraamassa; luulen, että burschitkin olivat katselijoina.

Hyökkäsimme moitteettomassa ketjussa läpi metsän ja aukean laidassa avasimme kiivaan tulen ordonnanssejamme vastaan, jotka pitkän matkan päässä meistä makailivat sinne tänne kentälle siroteltuina eivätkä uskaltaneet tulla lähemmäksi. Kun luulimme heidän kaikkien jo kuolleen, lopetimme ampumisen, vaan silloinkos nämä nousivat kuin kumipallot ja läksivät hyökkäämään kohti. Komennettiin kiivaampaa tulta, ja minäkin ammuin, jotta piippu höyrysi.

Vierusmieheni Meurmanin esiintyminen oli hiljaista, ja luulin hänen jo saaneen kuolettavan kuulan, joten käännyin katsomaan. — Elossa oli vielä mies, tiheässä pensaikossa näkyi vain kaivelevan kynsiään yhtään piittaamatta vihamiehistä.

Kun everstikin oli aivan lähellä, arvelin tällaisen käyttäytymisen koituvan joukollemme häpeäksi ja karjasin.

"Ammu sinä peevelin Meurmanni."

"Älä viitti Pekka olla verenhimoinen. Eihän niillä ole pyssyjäkään", vastasi kyynillinen Meurman jatkaen alkamaansa hommaa.

Meurmanin "pyssy" oli muuten aina epäkunnossa, ainakin lukkolaitteisiin nähden; sen varmistus petti miltei säännöllisesti. Avoimessa järjestyksessä liikkuen ei tästä tosin ollut kenellekään hengenvaaraa, vaan suljetussa, — Meurman kun oli minun takamieheni, sain alituiseen varoa kinttujani. Tavallisissa harjoituksissa käytetyn puukuulan vielä saattoi sietää, kenttäammunnan nikkelikuula sentään arvelutti.

Olimme taas kenttäammunnassa ja kiväärit ladattuina kuljimme kohti kamalaa vihollista. Silloin, "pang", Meurmanin "pyssy" laukesi, ja kuula meni haarojeni välitse hiekkaan. Kysyin tiukasti Meurmanilta, oliko hän mustasukkainen minulle, vai mistä nämä paukut johtuvat, mutta hän vain hymyili ja siirsi uuden panoksen piippuun.

Ilmoitin asian vääpeli Piperille pyytäen, että Meurmanille annettaisiin toinen kivääri, sillä en suotta halunnut tarpeettomia reikiä ruumiiseeni. — Samana päivänä kivääri vaihdettiinkin.

PITENNETTY LOMA.

Puolitoista kuukautta olimme jo Lockstedtin kentillä hinleeganneet suuntanamme Wasserturmi, mutta kasarmin lukusalin seinällä oleva sotakartta ei millään lipulla osoittanut rintaman vielä siirtyneen lähemmäksi kotimaatamme.

Alunperin lienevät korkeat herrat ajatelleet saksalaisten joukkojen maihinlaskun Suomen rannikolle tapahtuvaksi keväällä 1915. Niin ainakin oli meille Helsingissä selitetty. Majuri Bayerilla oli kuitenkin omat mielipiteensä asioista. Hän ei millään tavoin tahtonut kiirehtiä historian kulkua, sanoihan vaan lyhyesti:

"Sotamiehen täytyy aina odottaa."

Taikka kun lukusalissa kartan ääressä häneltä tiedustelimme, eikö sitä suurta rynnistystä Suomeen kohta aloiteta, saimme hymyilevän vastauksen:

"Mailmanhistorian kulku on hidas. Sitä me yksilöt emme voi jouduttaa. Ja sitäpaitsihan on aivan samantekevää, tuleeko Suomi itsenäiseksi vuonna 1915 tai 1920."

Tällainen puhe ei ollut varsin lohduttavaa meille, joista monetkin olimme lähteneet vain kolmen kuukauden kurssille ja panneet siis tulevaisuutemme ikäänkuin kolmen kortin varaan. Meillä oli kotona asioita, jotka eivät sietäneet viivyttelemistä. Pankinjohtajille ei ollut ollenkaan samantekevää, maksoitko vekselisi kolmen kuukauden kuluttua vai vuonna 1920.

Keskusteltuani siis Oikin ja Suven kanssa näistä juoksevista asioista, päätimme pyytää majurilta lomaa Ruotsissa käydäksemme. Anomuksemme kuultuaan hän nähtävästi arveli, että aikomuksemme oli livistää pois koko tappeluksen humusta, jonka vuoksi vähän ivallisesti kysäsi:

"Habt ihr denn kein Mut mehr?" jonka lauseen käsitimme siten, että "onkos sisu jo painunut housuihin."

"Kyllähän meillä sisua vielä riittää", vastasimme, "vaan kun tämä kasarmielämä näkyy muuttuvan aivan ammatiksi, niin sietäisi järjestää kotipuolenkin asiat kuntoon."

"Enhän minä teidän matkaanne suinkaan halua estää. Menkää vain, ja tervetuloa takaisin."

Seuraavana päivänä saimmekin kasarmin vintistä siviilivaatteemme, kansliasta pilettimme ja passimme sekä kasarmin pihalle jääviltä musketööreiltä kaihoavat katseet jälkeemme.

Berliinin kaupunki on ventovieraalle aivan kuin erämaa. Vaatii pitemmän ajan, jotta kerkiäisi tutustua siihen syvemmin. Nyt päätimme viettää siellä edes kolmisen päivää ja käyttää aikamme tarkoin maan- ja kansatieteellisiin tutkimuksiin.

Arvonimukainen esiintyminen vaati tavallista hienompaa pukua, joten ostin Jägerstrassen varrelta, röyhkeältä preussilaisjuutalaiselta käytetyn saketin neljälläkymmenellä markalla. Sen verhoamana liikuin Berliinissä viettämäni päivät ja senjälkeen monta kuukautta Tukholmassa, ja oli se kaikissa seurapiireissä yleisen ihailun esineenä. Nykyisin on se vaatekonttorissani myytävänä kahdellakymmenellä markalla.

Ilman opasta ei kuitenkaan berliiniläisessä maisemassa voi turvallisesti liikuskella. Oikki ja minä hankimme sen vuoksi itsellemme oppaat jo Hampurin-Berliinin pikajunassa. Suven ei onnistunut hankkia minkäänlaatuista opasta, hän seurasi kuin viidentenä vaununpyöränä mukanamme. Joskus vain murahteli meille, että "kyllähän teidän nyt on hyvä pröystäillä flaksillanne, vaan odottakaa, kyllä minä vielä näytän, minkälainen se oikea morsian on!"

Suvi nimittäin syvästi halveksi kaikkia valkoihoisia. Hänen mielessään kangastelivat vain Guinean, Samoan ja Borneon kaunottaret.

* * * * *

En ole perehtynyt amerikkalaisten miljoonapohattojen elämäntapoihin turistimatkoillaan. Meitä kuitenkin pidettiin Berliinissä täysiverisinä amerikkalaisina, — silloin eivät jenkit vielä olleet sodassa saksalaisten kanssa, — ja tätä uskoa tukeaksemme vaihdoimme silloin tällöin jonkun vaivoin opitun englanninkielisen sananparren, kuten "thank you", "knock out", "never mind" ja muita sellaisia, joilla näytti olevan valtava reklaamivoima. Myös puhuimme Chicagosta ja "Friskosta" yhtä tuttavallisesti kuin berliiniläinen juttelee Zoosta, Charlottenburgista tai Wannsee'stä.

Tämä amerikkalaistumisemme oli kuitenkin vähällä tulla minulle rahallisesti kohtalokkaaksi, — jos nimittäin mukanani olisi ollut valtakunnanpankin shekkikirja. — Ohimennen sanottuna ei sellaista ole vielä koskaan uskottu haltuuni.

Kerran näet, istuessamme hotelli Skandinaviassa Friedrichsstrassen varrella, tarttui eräs seuralaisistamme käsikynkkääni, johti minut viereiseen huoneeseen ja mitä hurmaavimmin ilmein lausui:

"Geben Sie mir eine Million, dann bin ich glücklich."

Valituin sanoin ilmoitin hänelle aina pitäneeni johtotähtenäni periaatetta, joka lupaa antajalle suuremman autuuden kuin ottajalle ja olisin sen perusteella mielelläni täyttänyt hänen vaatimattoman toivomuksensa; vaan koska nyt matkakassani ei enää riittänyt Tukholman pilettiinkään, englantilaiset viranomaiset kun pidättivät kaikki Amerikasta Saksaan saapuneet rahalähetykset, en ikäväkseni voinut täyttää tätä pyyntöä.

Molemminpuolinen pettymys oli ilmeinen.

Rauhan tultua lupasin kyllä muistaa häntä ja — tässähän olen nyt lupaukseni täyttänyt.

* * * * *

Huhtikuun yhdeksäntenätoista lyötiin sitten Sassnitzissa leimat passeihimme, ja olimme siis esteettömiä matkustamaan. Mutta vaikka laivan lähtöaika oli käsissä, pyysi satamakomendantti meitä asuntoonsa Rügenin hotelliin, vihjaisten, ettei lautta lähde ilman hänen määräystään.

Hotellissa kertoi hän, että pari tuntia sitten oli englantilainen vedenalainen upottanut erään rahtilaivan sataman suulla. Nyt odotettiin torpeedoveneitä lautan saattueeksi, ja arveli hän niiden saapuvan kolmen tunnin kuluttua. Heikkohermoisten matkustajien takia oli tapaus kuitenkin pidettävä salassa, ja oli hänenkin, satamakomendantin, uteliaiden kyselyjä välttääkseen, pysyteltävä poissa laiturilta.

Iltapäivällä lautta sitten lähtikin kahden torpeedoveneen saattamana eivätkä vihamieliset vedenalaiset enää häirinneet matkaamme Trelleborgiin.

Viikon kuluttua olivat kiireellisimmät asiamme kotimaamme kanssa järjestetyt, joten saatoimme ilmoittaa etapin päällikölle, tohtori Gummerukselle, että nyt pojat taas lähtevät sotaan. Hänelle oli kuitenkin saapunut viesti, joka tiedotti Willekeisarin määränneen koko kurssimme lakkautettavaksi. Jonkun korkean sotaministeriön virkailijan vastuulla sitä kuitenkin keisarin tietämättä jatkettaisiin toistaiseksi, vaan raja oli ulkopuolellaolijoille tyystin tukossa. Gummerus kehoitti meitä kuitenkin odottelemaan, sillä toiveita oli, että kurssia piankin laajennettaisiin ja oppiaikaa jatkettaisiin.

Mielellämmekin olisimme Tukholmassa odotelleet vaikka pitemmälti, vaan elämä vaati siellä paksumpaa povitaskua kuin minkä me omistimme, joten tohtorin tiedonanto saattoi meidät sangen murheellisiksi mieleltämme.

Muistimme silloin, että meillä oli varsin huomattavia tuttavuuksia Kristianiassa. Olihan siellä Nansen, kuuluisan retkeilijän veljenpoika, oli tuomari Leif Rode sekä hotelli Nobelin nuorempi omistaja Jens Skjerve, joihin pari vuotta aikaisemmin olimme tutustuneet soutukilpailuissa Helsingissä.

Arvelimme tällaisten herrain voivan hommata meille jotain työtä ja päätimme siis Suven kanssa matkustaa Kristianiaan. Oikki oli ennen rajan sulkeutumista kerinnyt livahtaa Saksaan. Minulla alkoi jo häämöittää mielessäni kiiltävät napit ja kultaiset kaluunat toimiessani jossain Kristianian hotellissa ulosheittäjänä. Suvi taas arveli paremmin soveltuvansa konttoripäälliköksi sellaiseen konttoriin, missä on paljon konekirjoittajia.

En tiedä, oliko syy räntäsateisen sään vaiko mieleni apeuden, ettei Norjan pääkaupunki ensinäkemältä vaikuttanut puoleensavetävästi. Vuorienväliseen vuononpohjukkaan puristautuneena olivat rautatieaseman läheiset kadut harmaine rakennuksineen varsin pikkukaupunkimaisia, ja siellä kuulemani kieli oli kuin savonmurteella haastettua ruotsinkieltä.

Vasta kun muutamia päiviä olin nälkäisenä vaeltanut sen laidat kuin keskustankin, havaitsin sen hyvinkin soveltuvan pääkaupungiksi. Uudemmassa kaupunginosassa ovat kadut leveitä ja siisteys miltei sama kuin Helsingissä. Katuyleisöllä on melkoisen kehittynyt nyrkkeilytaito.

Erikoisen kiintoisa oli kaupungin viisikilometrinen satama, jossa näimme kymmenittäin suuria valtamerenjättiläisiä. Niistä purettiin laitureille äärettömiä tavaramääriä, ja tätä katsellessamme saimme mekin oikein siirtomaatunnun. Rantakrouveissa olutlasin ääressä kertoivat vastapalanneet ahavoituneet merimiehet mielenkiintoisia juttuja polyneesialaisista kaunottarista, ja me maakravut osoitimme niin suurta mielenkiintoa kertomuksiin, että useinkaan emme muistaneet maksaa olutlasiamme, vaan jäi se kertojan tehtäväksi.

Näihin rantakrouveihin jouduimme poikkeamaan useinkin, sillä Kristianian ilmasto on niin oikullista, että kirkkaimmankin aamun jälkeen voit neljä ja viisikin kertaa päivässä saada roimasateen niskaasi. Kun meillä ei ollut sateenvarjoa, olimme pakotetut turvautumaan erinimisten kylttien suojaan.

Karl Johansgadella havaitsin siellä täällä tauluja, joissa varoitettiin: "Älä sylje katukäytävälle."

En aluksi käsittänyt tällaisen kiellon tarkoituksenmukaisuutta, katukäytävät kun olivat kauttaaltaan likaisen lumisohjun peitossa, joten mielestäni sinne olisi voinut haitatta syleksiäkin. Vasta myöhemmin käsitin, mistä tällainen ankara määräys oli aiheutunut. Norjalainen rahvas näet pureksii vuosittain muutamia tonneja tupakkaa tai käyttää sitä nuuskan muodossa joko ylä- tai alahuulessaan.

Tupakanpolttajan huomattavana ulkonaisena tunnusmerkkinä on kauniisti kiemurteleva, sininen sauhu, jotavastoin pureksija jättää jälkeensä voimakkaasti ruskeallevivahtavan, pitkänomaisen syljen.

Jos nyt siis jostain mielihalusta tai muusta syystä Karl Johania mitellessäsi kertyisi suuhusi enemmälti vettä, jota et halua sieltä nielemällä poistaa, niin kavahda itsesi, poistu käytävältä keskikadulle, ja roiskauta sinne tarpeesi, — ettei tarvitsisi tehdä sen kajaanilaisen kraatarin tavoin, kun hän kundilleen teki housut ja housuihin tarpeet.

Tutkittuamme viikon päivät Kristianian liikennettä ja satamaoloja, havaitsimme eräänä aamuna asunnossamme hotelli Europassa, ettei matkakassamme sillensä sietänyt enempiä tutkimuksia. Se osoitti 65 äyrin neton eikä epävarmoja saataviakaan ollut sanottavasti tiedossamme ja lohdutuksenamme.

Alakuloisina kävelimme automaattiin, jossa omaisuudestamme uhrasimme virkistävään olutlasiin ja antiikinnäköiseen voileipään viisikymmentä äyriä. Senverran jäi sentään äyrejä taskuun, että saimme kulkea koirilta rauhassa.

Matkamme päämääränä oli elämää uhkuva satama, mutta huomasimme kadunnurkassa jo aikaisemmin mainitsemani Nansenin erään naisihmisen seurassa. Kuin varjot vaelsimme kilometrittäin katuja heidän järjissään toivoen Nansenin jäävän yksin, jolloin tietysti iskisimme häneen kuin sudet saaliiseensa. Iloksemme he sitten yliopiston kulmassa hyvästelivät, ja Nansen kääntyi kotiinsa Drammensvej'lle.

Jälleentapaamisemme oli aluksi sangen sydämellinen, sillä vanhat muistotkin jo velvoittivat. Mutta kun Suvi käänsi puheen siihen asiaan, joka meidät oli saanut matkalle, muuttui duuri molliksi.

"Kuinka sinä uskallat kertoa minulle tällaista, vaikka tiedät englantilaisen syntyperäni?" kysyi hän.

"Katsotko sinä siis, että englantilainen ja ryssä on sama meidän silmissämme? Mehän tappelemme ryssää vastaan vapautemme puolesta, emmekä suinkaan kanna vihan kaunaakaan sinun englantilaista äitiäsi kohtaan."

"Minä täydellisesti kannatan teidän vapauspyrkimyksiänne kuten kaikki englantilaisetkin, mutta nythän te joka tapauksessa taistelette saksalaisten riveissä, enkä minä niinollen voi ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hyväksenne."

"Onko Englanti suurista puheistaan huolimatta koskaan vielä pannut edes tikkua ristiin Suomen vapauden puolesta? Olisi kait sen mielellään tehnytkin, jos meidän maakamaramme sisältäisivät Klondyken kultasuonia tai Kapmaan timanttiaarteita: silloin kyllä kuulisi Suomen saloilla engelskaa muittenkin kuin turistionkijain piipunraosta. — No, ei sitten muuta, fare well."

"Muistakaa, että ystävyytemme tähden ei tämä juttu kulje minua etemmäksi. — Tarvitsetteko rahaa?"

"Kiitos, emme; sitä on meillä kylliksi." (15 äyriä.)

Käännyimme jo palataksemme kaupunkiin, kun hän huusi jälkeemme:

"Kun sentään lähemmin ajattelen asiaanne, on se varsin mielenkiintoinen. Voisimmeko tavata iltapäivällä Grandissa puhuaksemme siitä?"

"Sopii meille mainiosti." Taas tulivat ne 15 äyriä mieleeni; — ei niitten varaan voi Grandin kohtauksia järjestää, siellä maksoi jo pjolteri 75 äyriä. Luottavaisina päätimme sentään taivaltaa pitkin kohtalon osoittamaa, vaikka viitoittamatonta tietä.

Kun ensimmäisen kohtauksemme tulokset entisten ystävien kanssa olivat niukanlaiset, päätimme hetimiten tehdä uuden kokeen. Vapisevin sydämin ja tyhjin vatsoin nousimme hotelli Nobeliin — olin niin hermostunut, etten muista enää kerrostakaan — ja pyysimme tavata nuorempaa herra Skjerveä. Hienostoon tottuneeseen palveluskuntaan teki minun sakettini sekä hotelli Europassa sängynpatjojen välissä prässätyt housunlahkeeni huomattavan vaikutuksen, jonka huomasimme lakeijain vähemmän kohteliaista kumarruksista.

Heti saapui lukusaliin, jossa odotimme, hotellin isäntä ja ryhtyi keskusteluun kanssamme. Pian oli hänellä selvillä kansallisuutemme ynnä tuttavuussuhteemme poikansa kanssa, ja siinä tuokiossa oli hän myös saattanut meidät ruokasaliin aamiaispöytään, jonne samalla saapui Skjerve junior.

Ellei ole kysymys jostain kuuluisasta tutkimusmatkailijasta tai lähetyssaarnaajasta valmistetusta ateriasta, jonka vääräsääriset mustanahat ovat syöneet, ei juuri kannattaisi puhua tällaisen tavallisen kuolevaisen aamiaisesta. Kun sentään tämä aamiaisemme — samoinkuin niin monet muut siellä nauttimamme — oli siksi herkullinen, etten senjälkeen ole omilla varoillani kyennyt sellaista itselleni hankkimaan, vaatii luontoni mainitsemaan, että jokapäiväisen leivän lisäksi siellä nautittiin vadillisittain tuoreita hummereita, ostereita sekä pikkusormen mittaisia kravuntapaisia nilviäisiä monine, kuhunkin laatuun soveltuvine viineineen. Moniaita päiviä vierähti taas, ja auliin isäntämme järjestämissä tilaisuuksissa tutustuimme yhä lähemmin Kristianiaan ja sen ympäristöön. Teimme hiihtomatkoja Holmen- ja Voksenkollenilla, kävimme tarkastamassa ylioppilaskunnan soutuklubin in- ja utriggarit ja paahtavina huhtikuun päivinä soutelimme puolialastomina utriggarilla Kristianian vuonoa pitkin, poikin. Yliopistolla kävimme kuuntelemassa erään intialaisen tohtorin esitelmiä, ja eräänä iltana saimme kutsun ylioppilastanssiaisiin. Tanssiaisten loppupuolella eksyin jotenkuten Suvesta ja menin tavalliseen aikaan siivosti hotelliimme.

Aamulla herätessäni havaitsin Suven seisovan suuren peilin ääressä, ja kuulin myös vakaumuksella lausutut sanat:

"Ei meittiä nyt juuri voisi kutsua kuin huononpuoleisen epäjumalan kuvaksi."

Hartaasta pyynnöstäni kertoi hän käsittämättömästä syystä joutuneensa eripuraisuuteen jonkun aivan ventovieraan kanssa Café Boulevardin edustalla. Asia oli tietysti ratkaistava ritarillisesti nyrkeillä, vaan kun riitakumppanilla nähtävästi oli muitakin kiireellisiä hommia, ei Suvi kerinnyt edes kunnolla käärimään takinhihojaan, kun hän jo suuteli katua, ja erotuomari olisi saanut laskea kymmeneen. — Luulen muuten Suven siinä sanoneen sen entisen nyrkkeilijän tapaan — maatessaan matolla ja erotuomarin lukiessa sekunteja, että "saat lukea vaikka tuhanteen, vaan minä en nouse tästä, ennenkuin tuo hampuusi lähtee pois näitten nuorien sisäpuolelta."

Kahdeksan kolausta hän muistaakseni laski saaneensa yläpäähänsä.

Viihdyimme erinomaisesti kristianialaisten ystäviemme vieraina, mutta tarkoituksemmehan oli alunpitäin ollut päästä omille jaloillemme. Ulosheittäjän virkaa, joka minulle olisi niin hyvin soveltunut, siinä hommassa kun jo pienellä irvistyksellä voi säästää tarpeettomia liikkeitä, en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut hankkimaan.

Tuomari Rodelta saimme kuulla, että viitisen kilometrin päässä kaupungista asui metsänhoitaja Kildal, joka aikaisemmin oli toiminut Suomessakin, muistaakseni Kemiyhtiössä. Nyt hoiteli hän parooni Løvenskjoeldin metsiä Kristianian lähistöllä.

Toukokuisena aamuna kävelimme sitten hänen luokseen työnhakuun.

Esitin itseni, ammattini ja asiani.

"Ikävä kyllä, en voi nyt järjestää minkäänlaista työtä teidänlaisellenne miehelle", oli vastaus esitykseeni.

"Eikö ole halonhakkuuta?" kysyin.

"Mitä, tekö halonhakkureiksi?"

"Kyllä vainen, jos Norjassa vielä halkoja poltetaan."

"No siinä tapauksessa painukaa kiireen vilkkaa Hakedaliin työnjohtajani Øienin luo. Hän kyllä järjestää teille töitä. Tai odottakaapas; minä lähden itse mukaan. — Milloin voitte lähteä?"

"Vaikka heti."

"Lähdemme siis huomenaamuna Bergenin junalla. Tapaamme asemalla."

* * * * *

Muistellessani nyt myöhemmin Hakedalin viihtyisää tunturilaaksoa, vertaan sitä aina mielessäni "Kristiina Lauritsantyttären" maisemiin, vaikkakin seutua halkova Bergenin rautatie rikkoo tunturimatkailijan tunnelmaa.

Meille oli sentään kiemurteleva, vuoria kiipeilevä ja vähän väliä tunneleitapuhkova rata varsin tervetullut, saapuessamme Hakedaliin kirvein ja sahoin varustettuina. Laaksossa vihersivät koivut jo hiirenkorvalla, mutta jokiuomaa sivuavan Varingskollenin rinteitä peitti vielä metrinpaksuinen hanki, ja senvuoksi olimme varanneet suksetkin matkaamme.

Ensimmäisinä päivinä luovutimme tukkeja englantilaisille. Niitä kuljetettiin Ranskan rintamalle juoksuhautoihin, ja piirusta, josta puoli vuotta sitten saatiin 75 äyriä, maksoivat engelsmannit nyt 5 kruunua. Kelpasi silloin olla metsänomistajana Norjassa.

Luovutuksen päätyttyä ryhdyimme halonhakkuuseen, vaikkei siitä paljon jälkeä syntynyt. Suven saha oli aina epäkunnossa, ja viikon kuudesta työpäivästä käytti hän kolme sahansa viilaamiseen. Työ ei oikein lyönyt leiville, ja kun metsänvartija Øien kysyi, haluaisimmeko lähteä tukinvieritykseen, oli tarjottu "ylöspanijan" virka minulle tervetullut.

Suvelle olisi halonhakkuu ollut mieluisampaa työtä, koska murahteli kuin itsekseen:

"Mitäs se tällainen komento on, kun määrätään työstä toiseen? Kunnolleen ei ole saanut vielä sahaansa kuntoon, ja nyt pitää lähteä vesihommiin."

Sanoin, että hän puolestaan sai viilata sahansa vaikka hampaattomaksi, minä kuitenkin lähden uittoon. Jotakin kuulin vielä "määräämisvallasta" ja "luulee olevansa jotain." Rauhassa sitten sentään keräsimme kamppeemme ja siirryimme ylemmälle jokivarrelle.

Asunnoksemme saimme jokitörmälle laudoista rakennetun siistin majan. Kolmantena huonekumppanina asui siellä eräs työnjohtaja, vanhapoika. Vaikkakin jo oli keski-ikäinen, jaksoi hän yökaudet tanssia Folketshusilla, ja vasta kun kylänkauppiaan kukko kiekaisi ensimmäisen herätyshuutonsa, saapui hän kämpällemme. Jo kilometrin päästä kuului kimeä laulunsa:

"It's a long way to Tippariiriii — — ——", ja jatkui sitä koko riisuutumisen ajan, kunnes unen valta voitti.

Mies ei tupakoinut, ei käyttänyt nuuskaa huulessa, ei myöskään kallistanut lasia. Siitä huolimatta viihtyi hän kaikissa seuroissa, tanssitti iltamissa kaikki tytöt ja kotiin tullessaan taas herätti meidät: "— — — long way to Tippariiriii — — ——".

Vakavasti sanoin hänelle, ettei sinne niinkään pitkälti ole, jos tällaista menoa jatkat yökaudet, vaan ei hän ottanut sanoistani vaarin. — Miten lienee miesparan käynyt! — —

Tukinuitto alkoi täydellä voimalla, ja aamusta iltaan jylisivät jyrkät ahteet tukkien vieriessä vuolaaseen virtaan. Lämpimän toukokuunauringon paahtaessa sulivat tunturien valkovaipat ja ylämaiden järvien rantajäät valuttaen kohisten talvelliset kahleensa Hakedalin 15 metrin korkuiseen äkkijyrkkään putoukseen.

Vaikka norjalainen onkin kuin luotu merimieheksi, en heidän joukossaan sentään tavannut suomalaisen veroista pölkyllätanssijaa. Kapeat ja vuolaat joet eivät anna siihen tarvittavaa tottumusta. Minäkin, joka harjoitustöissämme Parkanossa upposin keskimäärin 15 kertaa päivässä, löin laudalta uittosakimme miehet.

Toukokuun loppupuolella saapui kaksi valtionmetsien edustajaa katsomaan vastavalmistunutta tukkiränniä ylimmillä tuntureilla. Metsänhoitaja Kildal kehoitti meitäkin mukaan retkelle, se kun varmasti tarjoisi kiintoisia nähtävyyksiä.

Kahdella autolla tulimme jokivartta seuraavaa maantietä pitkin Harestuen-nimiselle järvelle, josta alkoi jalkapolku aina yhä ylöspäin. Järven rannalla poikkesimme huvilanmalliseen metsänvartijan asuntoon. Minulta kysyttiin, minkälaisia Suomen valtionmetsien metsänvartijani asunnot ovat, ja täytyi häpeäkseni tunnustaa, etteivät ne juuri näin hienoja ole. Niissä on pirtti ja kamari; edellisessä hallitsevat russakat, jälkimmäisessä luteet.

"Eihän meilläkään toki kaikkialla tällaista ole", sanoi kysyjä ja kertoi jutun eräästä englantilaisesta, joka oli tullut ampumaan metsoja soitimelta. (Norjassa on metsojen ampuminen keväällä sallittu). Kun hän palasi matkaltaan ja kysyttiin, montako hän oli ampunut, vastasi hän:

"Minä olen vanginnut —— ——" sitten selattiin sanakirjaa, "—— — viisi kirppua."

Sitten he halusivat tietää, kuinka suuria viljelyslohkoja yleensä kuuluu Suomen valtionmetsänhoitajien virkataloihin, mutta minä näin jotain mielenkiintoista pihamaalla ja poistuin sinne. Enhän ilennyt tunnustaa, että valtio, jonka metsät antavat noin 80 % koko maan viennistä, ei jaksa rakentaa kaikille metsiensä hoitajille edes virkataloja, vaan saavat useimmat asua kuin renkipojat, ja monasti on sellainenkin asunto tiukassa; tiesinhän sen omasta kokemuksestani. — Mitäs tämän jälkeen voidaan enää puhua viljelyspalstoista.

Nousimme siitä tunturille. Matkalla oli ensin parin kilometrin nousu, sitten järvi, taas nousu ja järvi ja ylimpänä vielä järvi. Ylimmällä järvellä vallitsi arktinen ilmasto, ja puolimetrisellä jäällä ajettiin hevosilla tukkeja koskenniskaan, tukkirännin alkupäähän, jossa vedenpinta jo pyöräytteli silmiään.

Valtava oli katsella tämä 850 metrin pituinen tukkiränni. Paikoin kulki se puittenlatvojen tasalla, paikoin hipoi taas maata aina rotkojen ja nousujen mukaan. Huikean kyydin siinä tukit saivat, ja sydäntä kutkutti tunne kehoittaen hyppäämään pölkyn selkään ja laskemaan sileän mäen. Möljän selkä oli sentään turvallisempi.

Metsänhoitaja Kildal oli nähtävästi puhunut puolestani vieraillemme, metsähallituksen herroille, koskapa toinen heistä illalla yläverannalla kahvia juodessamme ilman valmistavia keskusteluja ilmoitti, että saisin paikan valtion metsissä, Trondjemin läänissä toimitettavissa metsänarvioimistöissä. Onneksi vaiko onnettomuudeksi olimme kuitenkin aamulla saaneet Tukholmasta kirjeen, jossa Gummerus kertoi pääsyn leirille olevan taas vapaan, joten voisimme palata milloin vain. Ellei sitä kirjettä olisi saapunut, hoitelisin kenties vieläkin Norjan kruununmetsiä.

Kovasti piru kuiskutteli korvaani, että "jää tänne, jää tänne", vaan minähän taas en jäänytkään. Kiitin tarjouksesta ja minua kohtaan osoitetusta huomaavaisuudesta maanpakolaisena, mutta koska tehtävämme vaativat meitä toisaanne, en ikäväkseni voinut ottaa tarjottua paikkaa vastaan, kun viikon lopulla jo oli aikomuksemme matkustaa.

Vaikka emme sanallakaan olleet kosketelleet matkamme tarkoitusta ja päämäärää, vaistosivat he nähtävästi jotain sinnepäin, sillä keskustelu liikkui pääasiallisesti Saksan asioissa. Erikoisesti huolestutti heitä saksalaisen metsänhoitajakunnan kohtalo, josta jo siihen — toukokuuhun 1915 — mennessä oli rintamalla kaatunut noin 45 %. Saksassa olivat kaikki metsänhoitajat jääkäriupseereita joutuen siis uhatuimmille rintamaosille, ja siitä johtuivat nämä suuret tappiot. — Meillä täällä Suomessa ovat asiat vähän toisin. Jokainen, joka on käynyt esimerkiksi Räävelissä, pitää itseään jääkäriupseerina, ja metsänhoitajat ovat dipl —. No, olkoon sanomatta.

Puoliyön korvissa kehoittivat harjoitustöitään suorittavat metsänhoidonkandidaatit Jakobsen ja Meyer lähtemään mukaansa tunturille metson soitimelle. Kävelimme keskijärvelle saakka, mutta kun minulla ei ollut puukkoa pitempää tappoasetta, en viitsinyt lähteä tuntureita rämpimään, vaan jäin nukkumaan kosken lähellä olevaan latoon, jonka oven edustalla roihusi tukkilaisten nuotio.

Lienenkö nukkunut tunnin verran, kun jo heräsin kovaan hälinään. Senverran sain puoliunissani selville, että läheiseen koskeen on syntynyt suuri ruuhka, joka voidaan purkaa vain räjäyttämällä. Siihen tarvittava dynamiitti oli säilytettynä ladossa, vaan nyt ei sitä löydetty mistään.

Olin nähnyt tarpeekseni tukkiruuhkia, joten käänsin kylkeä ja nukuin uudelleen, kunnes joku alkoi nykiä pehmeätä päänalustani huutaen: