Part 6

Isäntä runsaasti minun mittaiseni — kolmen kyynärän pituinen ja kämmenen levyinen —, emäntä leikillinen lappalainen, varreltaan noin kolme jalkaa. Erakkoina elelivät he niemessään kaukana muusta kansasta. Kulkupuhe tiesi kertoa, että he olivat sangen varakkaitakin. Isäntä oli näet omin käsin rakentanut kruunun maalle neljä tai viisi uutistorppaa ja kuntoon saatuaan myynyt ne melkoisella voitolla.

Meidät otettiin perin ystävällisesti vastaan. Ensi työksemme saimme tehdä selkoa sotatapahtumista, sillä sanomalehti ei näille nurkkakunnille juorujaan levittänyt. Siirryimme sitten liikeasioihin. Isäntä kertoi ostaneensa Norjasta suurehkon määrän jauhoja ja tiedusteli meiltä, vieläkö sota kauankin kestää, ja kannattaisiko varastoja lisätä tänä halpana aikana. Vakavana mielipiteenämme ilmoitimme sodan vielä kestävän hirveän monta vuotta, kehoittaen isäntäämme kiinnittämään kaikki liikenevät varansa elintarpeisiin.

Tällä kertaa osui ennustuksemme kutakuinkin oikeaan.

"Niin, niin, huokasi isäntä, kunhan nyt vain meidän keisarimme voittaisi."

"Sitähän minäkin, myöntelin puolestani; kunhan vain _meidän_ keisarimme voittaisi."

* * * * *

Aikomuksemme oli ennättää päivässä Vuopioniemestä Järvenpäähän, Inarin pohjoisimpaan kolkkaan, mutta kun keli taas muuttui nuoskeaksi, väsyivät porot taipaleella, ja olimme pakoitetut yöpymään Ganjal eli Kyynelvuonon autiokämppään. Tällaisia autiotupia on poroteiden varsille rakennettu useampiakin väsyneen matkamiehen lepopaikoiksi, ja ovat ne, kuten nytkin meille, varsin tervetulleita. Tuvassa on kirves, pata, tulitikkuja, poronnahkoja ja pieni tuikkulamppu kulkijan käytettäväksi, ja pidettäisiin raskaana rikoksena, jos ken sieltä poistuessaan veisi jotain mukanaan. Vaistomaisesti kääntyy matkaaja lähtiessään vielä ovelta takaisin todetakseen, että tulitikkuja jäi riittävästi selvästi havaittavalle paikalle, ja että sylyksellinen pilkottuja kelopuita oli lieden juurella.

Tässä autiotuvassa oli oikein muurattu liesikin, ja kun olimme vieneet porot jäkäläkankaalle, viritimme roihuavan tulen takkaan. Pian lämpisi tupa, kohta porisi teevesi liedellä, ja olomme tuntui sangen kodikkaalta. Tuntui kuin olisi tuo tupa rakennettu vartavasten meille, henkipatoille maailmankiertäjille kodiksi, jossa saa rauhassa kavalalta maailmalta levähtää.

Mutta eihän koti ilman kotieläimiä ole oikea koti, sen saimme piankin havaita. Matkamme varrella olimme monenakin yönä nukkuneet kunnioitettavan vanhojen ja monenlaisia matkamiehiä lämmittäneiden porontaljojen turvissa, ja siellä oli ystävä löytänyt isäntänsä.

Niinpä nyt, istuessamme yhä lämpenevässä autiotuvassa tuijotellen räiskyviin liekkeihin, alkoivat eri tahoilta keräämämme kotieläimet monilla ilveillä osoittaa, että heilläkin oli viihtyisä olo. Sen tunsimme aluksi puolittain miellyttävänä kutituksena rinnanpuolella, siitä siirtyi se selkäpuolelle samalla muuttuen yhä tunteellisemmaksi, kunnes kohta koko ruumis kihisi kuin keltiäispesässä.

Perinpohjaisemmin tutkiaksemme asian alkusyitä riisuuduimme. Ihoamme lähinnä ollut vaatekerta antoikin tarkastuksessa runsaan sadon. Näky oli rauhan majoissa asustaneen ihmisen silmissä kamala, mutta metsästäjälle varsin mielenkiintoinen. Sieltä löytyi suurta ja pientä, löytyi pitkulaista ja litteätä. Joku yliopistollinen tiedemies olisi monestakin eksemplaarista maksanut ainakin markan kappaleelta, mutta koska ne meille vallitsevissa olosuhteissa olivat melko arvottomia, nakkasimme kyseessäolevat vaatekappaleet hangelle, jossa lukuisat ystävämme saattoivat ihailla kauniita revontulia, mutta saivat myös kiristyvässä pakkasessa tuta tämän katoavan elämän kovuutta.

Yön kohmettamaa vuononpintaa pitkin hurautimme seuraavana päivänä Järvenpään, Suomen pohjoisimman majatalon pihalle. Ystävällinen isäntä tuli jo kujalle vastaamme, nouti jäkälää poroillemme ja johti meidät huoneeseen.

Talo oli hyvin rakettu, asumukset poikkeuksellisen siistit ja kohtelu hyvä. Se olkoon vilpitön tunnustukseni tästä majatalosta.

Tarjoilusta huolehtivat isännän kolme reipasta tytärtä. Suvi heti rakastui nuorimpaan ja kotvan perästä uskoi minulle kahdenkesken, että "kun minä rikastun, tulen naimaan täältä." Hän tosin jo Muteniassa oli antanut samankaltaisen lupauksen eräälle lappalaistytölle, mutta arvatenkin olivat tunteensa Inarin jäällä muuttuneet, enkä siis lausunut epäilyksen sanaakaan hänen aikomuksensa vakavuuden suhteen. Myöntelin vain, että kyllähän tällaisesta talosta passaa vinhasti naida.

Kahden päivän matka oli vielä edessämme Jäämeren rannalle Reisivuonoon. Matkaseuraksemme saimme majatalon isännän, hän kun 15 poroa käsittävällä raidollaan lähti tavaranhakuun Norjaan. Yhden yön vietimme vielä autiotuvassa, ja ennenkuin seuraava puolipäivä oli käsissä, jäi vaivaiskoivumetsään hakattu valtakuntien rajaviiva jälkeemme.

Valtava on Jäämeri, kun sitä ensi kertaa katselet korkealta tunturilta. Olet päiväkausia vaeltanut tuiskujen tuivertamilla ylängöillä, edessäsi, takanasi, kaikkialla yhtä yksitoikkoiset maisemat. Tunturi toisensa jäljestä, vaivaiskoivuja, riekkoja. Yhtä samaa aamusta iltaan, joka päivä. Kun tällaisten maisemien katselemiseen kyllästyneenä hoputat poroasi yhä kiivaampaan vauhtiin luullen tuntureita riittävän iäisesti, ja sitten äkkiä, varoituksetta, tie kääntyykin paaden syrjästä jyrkästi alaspäin, ja syvällä allasi näet tumman, huokuvan meren, pysähdyt vaistomaisesti katselemaan tätä oudon valtaisaa näkyä. Tuntureilla et löytänyt silmällesi mitään kiinnekohtaa, et mitään esinettä, josta olisit voinut arvostella etäisyys- ja korkeussuhteita. Matkathan mitattiin siellä vain päiväkaupalla. Elämä oli tunturilla kuollutta, talvinen viima tappavan purevaa. Ja nyt näetkin allasi laaksossa — kuin käden ulottuvilla — täydessä touhussa hääräävän elämän; olet saapunut sulan veden ääreen, jossa raha ja tavara vaihtavat omistajaansa.

Mutta kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä tunturilta katsoen. Talot rannalla ovat kuin tulitikkulaatikkoja. Jäämeren myrskyjä uhmaava matkustajahöyry on kuin pieni hinaaja, ja jäällä liikuskelevat ihmiset noin sittiäisen kokoisia.

Tätä katsellessasi luulet kaikkea näköhäiriöksi, harhakuvaksi, joka kohta taas vaihtuu tunturien kylmään yksitoikkoisuuteen Mutta silmäsi eivät ole vielä tottuneet Jäämeren tarjoamiin maisemiin. Siellä ovat avaruussuureet vallan toiset kuin mihin metsärajan eteläpuolelta saapuneen silmä on tottunut.

Järvenpään isäntä hankki meille vuonon rannalla olevasta kylästä kortteerin, jossa pitkästä aikaa saimme maitoruokaakin, muun muassa mannaryynivelliä.

Jos kuitenkin joku lukijoista joutuisi joskus tekemään edelläkertomaani muistuttavan retken, kehoittaisin häntä matkansa päätyttyä, yörauhansa vuoksi suhtautumaan varsin varovaisesti maitoruokiin. Sillä kun parikin viikkoa on elänyt yksinomaan tikkurieskan, poronpaistin ja teen varassa, sietää varotellen syödä mannaryynivelliä.

Minä ainakin sain ahneuksissani latkimastani vellistä taudin, jonka nimeä en viitsi tässä mainita. Opastukseksi toisille kerron kuitenkin, että syönnin jälkeisen yön vietin pääasiassa kuuta katselemalla. Ja näkyipä Suvenkin haamu vilahtelevan silloin tällöin nurkan takana.

Aamusella oli ensi työmme vaihtaa kaikki Jäämeren oloissa tarpeeton irtaimistomme rahaksi. Möimme siis porot, sukset, pulkan ja kallokkaat, ja Norjan kruunuja kertyi taskuumme siksi paljon, että saatoimme hyttipaikassa matkustaa Vesisaareen. Koko matkakassamme oli näet ruplia, ja niitä taas ei otettu maksuvälineinä vastaan muualla kuin Vesisaaren ja Vuoreijan pankeissa.

Minä en paljoakaan käsitä pankkiasioista enkä noteerauksista. Elämäni taipaleella olen niihin kyllä koettanut perehtyä vekselien ja kassakreditiivien kautta, mutta aina olen saanut maksaa tyyriit oppirahat.

Tällä matkallani kuitenkin havaitsin, että vallitsevat olosuhteet olisivat saattaneet tehdä minusta hyvinkin loistavan ja edustuskykyisen pankkitirehtöörin. Asian kulku oli näet seuraava:

Haaparannasta lähtiessäni vaihdoin koko matkakassani, noin 5000 kruunua Suomen rahaksi, joka silloin oli halpaa Ruotsissa. Vienan Kemissä vaihdoin rahani rupliin, sillä markka kulki siellä korkeassa arvossa, ja kun Vesisaaren pankissa möin jäljellä olevat kolmisentuhatta ruplaani Norjan kruunuihin, sain niistä sellaisen hinnan, että luulin erehdyksen tapahtuneen. Poistuinkin pankista nopeasti ja huomaamattomasti, vilkaisinpa vielä kadunnurkassa taakseni.

Ne pari päivää, jotka vietimme Vesisaaressa, käytimme tarkoin perehtyäksemme Jäämeren kalastukseen. Varanginvuono on nimittäin yksi niitä harvoja paikkoja, josta saadaan "lotaa" eli villakuoretta, turskanpyynnissä välttämätöntä syöttikalaa.

Vuono Vesisaaren kohdalla on varsin matala. Kevättalvella ajautuu villakuore sinne uskomattoman suurina parvina. Pari venettä käsittävä pyyntijoukkue kiertää pohjasta pintaan ulottuvalla tiheäsilmäisellä nuotalla vissin vesialueen, joka vähitellen kiristetään yhä ahtaammaksi, kunnes kierroksen halkaisija saattaa olla noin 50 metriä. Silloin on lotaa nuotassa aivan kiehumalla. Pitkävartisilla haaveilla ammennetaan kalaa veneisiin, rannassa pakataan se kuumeisella kiireellä laatikoihin, ja jo seuraavana päivänä syötetään Hammerfestissa turskaliinoja Vesisaaren kuoreilla.

Matkamme päämäärä oli kuitenkin Wardö eli Wuoreija, josta paremmin kuin Vesisaaresta saatoimme seurata meriliikennettä. Paikallisliikennettä välittävän laivan turskalle ja hylkeenrasvalle tuoksuvassa peräsalongissa saimme ensimmäisen tunnun tulevien kuukausien elämästä. Vinkuva lounaismyrsky syyti vetelää lunta taivaan täydeltä. Raskaat, laivankorkuiset laineet pitelivät laivaa leikkikalunaan, jotta matkustajien vatsalaukut nousivat milloin ylös kurkkuun, milloin taas laskeutuivat alas niin pitkälle kuin ruokatorvi salli. Aina ylösnoustessaan tyhjensi mahalaukku matkustajien nauttiman vähäisen kahviannoksen hytin permannolle, ja näin syntyi vähäisiä läikkiä sinne tänne korkkimatolle.

Mutta jos meri ottaa, niin kyllä se antaakin. Laivan kääntyessä Varangin niemen ympäri läntiseen suuntaan, löi valtainen aalto yli koko etukeulan, — "taittoi", kuten asiantuntijat sanoivat. Messinkiripaiset ovenlukot aukenivat kuin potkaisulla, ja vesi hulisi yli koko keskilaivan konehuoneeseen ja peräsalonkiin asti. Vesisaaresta ostamani rasvanahkaiset merisaappaat kestivät kuitenkin tämän korttelinpaksuisen vesikokeen. Siivoojalle tämä tapaus oli luullakseni mieluinen, häneltä kun säästyi lattianpuhdistus.

Minkäänlaista pakokauhua en matkustajissa huomannut, sillä laivassa ei ollut pelastusveneitä. Osittain märkinä saavuimme näin Vuoreijaan.

KIBERGIN KALASTAJANA.

Wardön aallonmurtajan länsipuolella sijaitsevalta laivalaiturilta johtaa tie kaupunkiin. Se on pitkä ja huonosti valaistu. Tuiskussa astelimme sitä myöten aivan rauhallisina, kun vastaamme tuli kolme ryssää. Ylimielisyydessään koettivat he anastaa kainalostani sikaarilaatikon, jonka olin ostanut laivasta ja uhrannut siihen suuren osan ajokkaani hinnasta.

Asiasta sukeutui pieni katukohtaus, joka päättyi siihen, että minä hetken kuluttua sain yksinäni poimia sinne tänne sinkoilleet sikaarini rikkinäiseen laatikkoon. Totesin kuitenkin, että yksi uusista tuttavistani makasi hangessa puoleksi lumeen peittyneenä, mutta ohimennen saappaallani tehty "pistokoe" osoitti hänessä olevan siksi paljon henkeä, että arvelin hänen huoletta saattavan vielä seuraavanakin päivänä jatkaa tätä maallista vaellustaan.

Kaihoavin katsein tavoittelin Suvea näköpiiriini, mutta hän oli poistunut siivosti kohtauspaikalta.

Nyt huomasin myöskin, etteivät molemmat okulaarini olleet täysin kunnossa. Tappelussa olin saanut melkoisen kolauksen silmäkulmaani, ja nyt näin vain toisella silmälläni tuiskussa haamoittavan kaupungin, kun taas toisessa vielä kimaltelivat Otava ja Pohjantähti. Yhä sakenevassa pyryssä kahlasin kaupunkiin.

Rakennusryhmityksensä puolesta eivät Pohjois-Norjan kaupungit tarjoa matkaajalle mitään ylentäviä näkyjä. Niin ei myöskään Wardö kyennyt näyttämään minun toiselle silmälleni erikoisempaa delikatessia.

"Nuuskatoosa", mutisin itsekseni, etsiessäni kahvilaa tai muuta kortteeripaikkaa.

Eksyin siinä tupakan ja märkien vaatteiden tuoksun kyllästämään, luolamaiseen ravintolaan.

Elämän ilo vieri siellä valtoinaan. Innokkaasti keskustelevia, kalastajapukuisia miesryhmiä istuskeli pöytien ääressä, gramofooni soitteli haikeasti: "Gud vet, vem kysser dej nu", ja joku sentimentaalisempi luonne yritti jotain lauluntapaistakin.

Istuuduin tyhjään pöytään ja tilasin kahvia ja smultkringeleitä. Se oli mielestäni sopiva tapa osoittaa luonteeni vaatimattomuutta.

Uteliaisuudesta tarkastelin syrjäsilmin, — vai sanoisinko syrjäsilmällä, minulla kun oli vain yksi käyttökelpoinen silmä — seuruetta. Reippaannäköisiä nuorukaisia näyttivät kaikki olevan, niin käsivarsien kuin leukapielten liikkeet osoittivat, ettei tässä napilla pelattu.

Tämä oli oikein kalastajien hotelli, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ventovieraana minut piankin havaittiin, ja kohta astui pöytäni ääreen nahkapukuinen, hintelätekoinen mies kysyen selvällä kveenin kielellä, tulenko Suomesta. (En silloin vielä tiennyt, että Finnmarkenissa syntynyt norjalainen nimittää suomalaisia kainulaisiksi eli kveeneiksi ja heidän käyttämäänsä kieltä kveeninkieleksi. Vasta myöhemmin sain kuulla, että minäkin olen kainulainen enkä mikään suomalainen.)

Ilmoitin saapuneeni Norjaan "viskuuseen", kevätkalastus eli "viskuu" kun oli juuri alkamassa. Lähemmin tutustuttuamme, ja kun seuralaiseni oli kuullut mistä olin saanut niin kauniin ja luonnottoman kirjavan silmän, huudahti hän:

"Kas siinä juuri sellainen mies, jota tarvitsemme! Miehistömme on vielä yhtä vailla. Lähde mukaan!"

Koko seurue siirtyi pöytääni, ja läiskähtävällä kädenlyönnillä vahvistimme sopimuksen, jonka mukaan minä sitouduin kevätkalastuksen aikana neljännellä osalla kalastamaan kippari Alfred Halvarin venekunnassa. Sopimuksemme sisälsi, että minä kustannan neljänneksen pyyntivehkeistä; saadun saaliin arvosta vedetään pois yksi-neljännes laivalle ynnä lisäksi petrooliin ja öljyyn käytetyt rahat, jonka jälkeen me neljä osakasta tasaamme keskenämme lopuskat.

Puhuttu ja selvä. Ei siinä tarvittu mitään papereita enempää kuin juristejakaan.

Pullon madeiraa ryyppäsimme sopimuksen päälle ja sitten läksimme laivalle.

Ihmettelin suuresti, että vaikka Wardön satama-allas on kutakuinkin suuri, ankkuroitiin kalastajalaivat muutamankymmenen metrin päähän laiturista, joten laivaan piti aina kulkea jollalla. Asiaan sain piankin selityksen: Vuoksi ja luode ovat tällä rannikolla siksi voimakkaita, ettei ole syytä kiinnittää pienempiä aluksia laituriin; sitäpaitsi ne eivät kalastuksen aikana vallitsevan vilkkaan liikenteen takia sinne mahtuisikaan.

Tuleva asuntomme, laivan keulahytti oli kosteantuntuinen ja haisi tukevasti turskalle ynnä suolasillille. En sitä sentään ottanut pahakseni, nenässäni kun oli jo muitakin haisuja ja näkökykyni noin 50 prosenttia tavallisuutta heikompi.

Kippari veti kaapista pari pulloa Bergenin paksua ja mustaa Karhuolutta janoomme. Sain taasen ihmettelyn aihetta, sillä kahvilassa olin kuullut, ettei Finnmarkenin kalastajille myyty pullottain muuta kuin viinejä. Niitä sai jokaisesta sekatavarakaupasta 75 äyrin hallonviinistä 18 kruunun samppanjaan asti. Olutta et saanut, et myöskään puolikasta konjakkia vatsatautiisi.

Mutta jos valtion monopolin alla huokailevasta kaupasta Tromsössä, joka paikkakunta ei enää kuulunut Finnmarkenin amtiin, tilasit laatikollisen tai vaikkapa laivanlastillisen whiskyä, konjakkia tai muuta samantapaista ainetta, saapui se seuraavana päivänä vapaasti käytettäväksesi.

Mitä järkeä tässä järjestelmässä oli, sitä olen monet kerrat mietiskellyt. Se on jäänyt minulle yhtä ongelmalliseksi kuin omat kieltolakiongelmamme.

* * * * *

Ensimmäisen yön nukuin siis Jäämeren pitkillä mainingeilla tuntien olevani kuin vanha turskanpyytäjä. Senpävuoksi, kun Suvi seuraavana aamuna pitkän etsintänsä jälkeen löysi minut eräästä kahvilasta, oli käytökseni häntä kohtaan verrattain ylimielistä. Ilmoitin ottaneeni pestin kevätviskuuseen, puhelin ammattikielellä lenkoista ja juksista, ja seuraavana päivänä alkavasta Pitsperinmatkastamme kerroin noin vain kuin ohimennen, kuin jokapäiväisestä onkiretkestä.

Melkoisella kateudella kuunteli Suvi keskusteluamme, vaikkakaan ei sitä erikoisemmin näyttänyt. Sanoi vaan, että asiamme vaatii hänen matkustamaan Hammerfestiin, sillä sen ohitsehan kaikkien Jäämeren laivojen täytyy kulkea. Muisti kait maantieteestä, että Hammerfest on Euroopan pohjoisin kaupunki.

Tehtyämme matkaa varten tarpeelliset ostokset kaupungilla, kutsuin Suven laivaan jäähyväisille. Kahviloissa ei nähtävästi ollut turvallista oleskella, sillä eräs kalastaja kertoi poliisien käyneen kyselemässä Suvea hänen yökortteerissaan, Karsikon muorilla.

Pieniä läksiäisiä pitäen kuluikin ilta lähelle puoliyötä, jolloin Suven piti kiiruhtaa Hammerfestin laivaan. Pari laivamiehistämme oli kuitenkin lähtenyt ainoalla jollallamme kaupungille laskiaistanssiaisiin, — oli näet laskiaistiistai —, eikä heitä kuulunut palaaviksi. Huikkailin ja huutelin kannella kotvan, vaan ääneni hukkui maininkien kollinaan.

Hetken kuluttua näyttäytyi Suven pää kajuutan luukussa, ja ivalliselta kuulostava ääni kysyi, eikö sitä lupaamaasi jollaa jo ala kuulua. Ilmoitin hänelle, että ellei jollaa muuten saada, haen sen vaikka uimalla. Höyryävän kajuutanaukon sulkeutuessa kuulin vielä jonkunlaista mukinaa, josta erotti senverran, että "kyllähän sitä voi puheillaan pröystäillä."

Tämä jo suututti minua; tottahan mies nyt tuollaisen matkan kykenee uimaan. Riipaisin yltäni nahkatakin, "isländarin" ja muun ruumiini verhon ja sitten — pää edellä reelingiltä mereen.

Kammottavana kuulsi kuutamossa kristallikirkkaan veden läpi vihertävä merenpohja ja kolkosti lupsahtelivat raskaat mainingit laiturin mustissa onkaloissa, kun halkoilin nelisenkymmentä metriä jääkylmää suolavettä. Monien joukosta löysin lopulta oman jollamme, ja olin siihen juuri nousemassa, kun ylhäältä laiturilta kuulin tuttuja ääniä, joista päätin miestemme jo saapuneen.

"Soutakaa jolla laivalle", huikkasin heille ja käännyin paluumatkalle.

Monta ajatusta kerkisi välähtää mielessäni tuolla yöllisellä uintimatkallani. Haikaloja ja kaikenlaisia merihirviöitä, joista poikasena olin lukenut, vilisi silmissäni, mutta sittenkin olin vähän niinkuin ylpeä matkastani, enkä suinkaan suotta.

Ernst Lampén kertoo rantasalmelaisten hakkapeliittain uineen Lechvirran yli, lordi Byron kertoo uineensa Hellespontoon poikki, ja nyttemminhän ovat jo muutamat neitosetkin uiden katkaisseet Kanaalin, mutta vähän niitä on sentään sellaisia, jotka laskiaistiistaina ovat uineet Jäämeren yli. Päästyäni laivalle olin siksi kohmettunut, etten omin voimin kyennyt kiipeämään kannelle. Uin kajuutanakkunan kohdalle ja ruutua koputtamalla hälyytin apuväkeä. Saunakuumassa hytissä kuumennettua olutta juoden ruumiinlämpöni pian palasi, ja kohta oli koko tapaus unohdettu. — Jäämerellä sattuu joka päivä suurempiakin asioita.

Aamun sarastukseen oli vielä muutamia meripenikulmia, kun hehkutimme kuulamoottorin jyskyttämään pohjoista kohti Pitsperin pankille.

Norjan rannikon ja Huippuvuorten välillä on kolme idästä länteen juoksevaa merenpohjan kohoumaa eli harjannetta, pankkia, joissa meren syvyys on vain kahdensadan sylen vaiheilla. Pohjoisinta, Huippuvuorten lähellä olevaa harjannetta kutsuttiin Spitsbergin pankiksi, ja sinne nyt olimme matkalla holkerinpyyntiin.

Holkeri on ainoa Jäämerellä sanottavammin tavattavista hainsukuisista kaloista. Se liikkuu parvissa näillä pankeilla, ja kalastetaan sitä maksansa vuoksi. Maapallon eläimistö kertoo tarkemmin sen elintavoista ja pyydystyksestä. Meidän pyyntitapamme erosi kuitenkin suuresti siinä kerrotusta, sillä ongimme niitä yksinomaan pohjasta, eräänlaisella pohjaongella.

Laivan kumpaankin sivuun kiinnitettiin kaksi käsin veivattavaa kelaa, joiden ympäri juoksi siima. Kussakin siimassa oli kaksi puolentoistakorttelin mittaista, ketjuihin kiinnitettyä koukkua. Syötteinä käytettiin kutakin koukkua kohti pari kiloa raakaa hylkeenihraa. Tällainen syötti vaati tietysti joltisen painonkin, ja se olikin vähän toisenlainen kuin särkiongessa: rautainen, viiden kilon painoinen, keilamainen pultti. Sen ontto sisus täytettiin moottoriöljyllä, joka pienen aukon kautta hiljalleen pursui ulos ja merivirran kuljettamana houkutteli holkereita syötille.

Kohoja eli korkkeja ei näissä ongissa käytetty, vaikka sellainen punaisenvihreäksi maalattu korkki olisi mielestäni suuresti lisännyt tunnelmaa.

Kun nämä niinkutsutut juksat oli laskettu pohjaan ja sitten kelalla veivattu muutama varvi siimaa takaisin, joten syötit olivat noin kolme syltä merenpohjasta, alkoi odotus. Aina kymmenen minuutin kuluttua käytiin "veivaamassa", ellei nykimistä tuntunut, jätettiin juksa silleen.

Kun sitten kala lopulta tarttui, alkoi samanlainen väsytys kuin lohenonkijalle. Vuoroon kiristäen ja taasen vähän löysäten kiertyi siima hiljalleen kelalle, ja viimein nousikin lopen uupunut, parisylinen holkeri laivan kupeelle.

Jos sää oli tyven, käännettiin kala vedessä seljälleen, vatsa avattiin pitkävartisilla, vesurintapaisilla veitsillä, ja tiheäsilmäisillä, pitkävartisilla haavilla ammennettiin maksa ruumassa odottaviin tynnyreihin.

Jos taasen oli merenkäynti, vinssattiin saalis kannelle ja siellä toimitettiin tarvittava operatsioni.

Holkerista käytettiin ainoastaan maksa; liha oli haurasta kuin laho puu ja aivan arvotonta. Maksaa kertyi nelimetrisestä kalasta noin hehtolitran verran, toisista aina puolentoistakin, riippuen tietysti siitä, minkälainen kalan ruokalista oli viime aikoina ollut.

Niin raatelevaisia olivat nämä pedot, että kun joku parvesta tarttui juksaan, ja oli kykenemätön itseään puolustamaan, repivät toiset sen heti palasiksi. Kerran murkinoidessamme jäivät pyydyksemme tavallista pitemmäksi aikaa kokematta. Kelattuamme siimat pinnalle, saimme yhdestä juksasta ainoastaan holkerin pään ja toisesta tosin kokonaisen kalan, mutta siltä oli vatsa revitty auki ja maksa hotkittu parempiin suihin.

Monasti olin epäluulolla suhtautunut Jack Londonin kertomuksiin Etelämerien haikaloista, joitten iho muka oli niin karkeaa, että yksi pyrstön sivallus veti miehen ihon verilihalle.

Pian sentään täällä havaitsin, ettei hain kanssa sovi tanssia shimmyä, ei edes nahkatakissakaan. Kun ensimmäinen holkeri oli saatu kannelle ja otettu siltä, mitä tarvitsimme, leikkasivat miehet kyljestä kymmenkiloisen viipaleen. Se asetettiin peräkannelle ja vakavasti uskoin saavani illalliseksi rosvonpaistia. Hetken kuluttua pelkoni haihtui nähdessäni tätä lihavaa kyljyspalaa käytettävän tahkona veitsien teroittamiseen. — Holkerin pinta oli tosiaan karkeaa kuin hietapaperi. Sellaisen pyrstön voimakas sivallus saattoi kyllä ihmisen ihon muullekin kuin kananlihalle.

Holkerin raatoa ei ilman muuta heitetty mereen. Sellaisenaan se olisi painunut pohjaan ja vienyt koko kalaonnen. Sitä estääkseen käytettiin erästä — tosin laissa kiellettyä — keinoa. Tyhjän olutpullon suulle lyötiin korkki, pullo työnnettiin kalan sisuksiin, ja sitten sai merivirta viedä raadon vaikka Novaja-Semljaan.

En koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta, että aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku yksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään. Pitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45 asteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa. Niin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan lintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa puolessa tunnissa.

Kaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea uusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä, kuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä vaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen ammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu minkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä hankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta, vellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa oli arvottomana liikkunut syvyyksissä. — Mutta ottajan työ ei ollut lastenleikkiä.

Erinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön. Puhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei niistä puoletkaan mahtuisi "Maapallon eläimistöön", tein tuttavuutta monen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui keittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni uskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta — se kun näet nielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut merenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.

Myrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme ja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin näytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan aallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja ilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne nähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni niiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.

Uteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä tuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä sallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa ne taas joutuvat kalastajien liinoihin.

Joku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein ammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria traanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin kalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Wuoreijasta itään, oli tunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.

Valaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta, ja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he sitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla traanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten aikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani mukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli koko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä valaanpyyntiyhtymää kohtaan.

Minun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata, myrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia tanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.

* * * * *

Täysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua Vuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja poliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua. Hän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään Venäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.

Sanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä poliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.

"Älä hyvä mies mene sinne", sanoi Oskari, "hän vangitsee sinut heti."

Kaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, "et sieltä kuitenkaan takaisin tule", sanoivat he.

Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin kadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.

Ilmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän minut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.

"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin. Poltatteko piippua vai sikaareja", lausui hän ensi sanoikseen työntäen tupakkalaatikon eteeni.

Tällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle tuolille ja täytin piippuni.

"Tietänette kait, että matkatoverinne on vangittu Hammerfestissa?"

"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. — Ja mistä syystä tämä vangitseminen?"

"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin tehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa ja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt kuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?"

"Nimeni on passini mukainen."

"Minulla on täällä kuitenkin kirje", hän kaivoi kirjeen pöytälaatikosta, "jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola ja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka vuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä."

Tällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen todenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:

"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja tuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin puolelle."

"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on kuulemma mennyt Saksaankin."

"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden todenperäisyyttä."

Seurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi poliisimestari hymyillen:

"Te olette myös ollut Saksassa."

"Mistä poliisimestari sellaista päättelee?" kysyin.

"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti, päättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut saada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette ollut Saksassa."

"Kylläkait asia niin on."

"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin. — Minkä arvon saitte?"

"Luutnantin."

Hän hyppäsi tuoliltaan ja käsi ojennettuna tuli luokseni.

"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä. Olkaamme tovereita. Nimeni on Ole."

Keskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli mielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset ylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:

"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että suurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä käsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta upseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne."

Sitten kysyi hän: "Minkätakia olet nyt Norjassa?"

"Tapausten kehitystä odotellessani tulin tänne kalastamaan, sekä ansaitakseni että urheillakseni, kun en voi Suomeenkaan mennä."

Selitys ei nähtävästi mennyt täydestä, koska hän sanoi:

"Arvaan kyllä asiasi enkä sitä tahdo udellakaan, sillä joka tapauksessa valehtelisit. Kuitenkin neuvon, ettet kirjeissä ilmoita mitään asioitasi. Täällä sensuroidaan silloin tällöin, noin pari kertaa kuussa, kaikki kirjeet koko linjalla, ja jos saisivat käsiinsä jotain 'vaarallista', olisimme molemmat kiikissä. Mikäänhän ei estä sinua matkustamasta Tukholmaan tietoinesi. Lupaathan sen?"

Kun repussani oli kolmenlaista salamustetta, saatoin hyvinkin luvata olla kirjoittamatta mitään näkyvää tai silmin havaittavaa.

Erotessamme pyysi hän minua aina kaupungissa käydessäni poikkeamaan luonaan kertomassa Saksan uutisia ja varoitti liikuskelemasta kameran kanssa linnoituksen lähistöllä, koska silloin joutuisin sotilasviranomaisten kanssa tekemisiin, ja hän olisi avuton auttamaan.

"Joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle omalle nimellesi kirjoitettu passi; voithan silti käyttää ottamaasi nimeä ja passia kalastajien keskuudessa, etteivät turhia epäilisi."

Oskari odotti uskollisesti kadunnurkassa. "Tulithan sieltä vielä, luulin jo, että nyt ne veivät Antin", sanoi hän. "Nyt minä ostan pullon viiniä tämän päälle."

Suvirinteen vangitsemisen yksityiskohdat kuulin vasta kesällä Haaparannassa. — Vaikka poliisit jo Vuoreijassa olivat häntä epäillen katselleet, sai hän astua rauhassa Hammerfestin laivaan. Siellä oli hänet heti maihin päästyään vangittu.

Suven suureksi harmiksi penkoivat poliisit hävyttömästi hänen hyvin järjestetyn reppunsa. Pikanellit, rautanaulat, poronlasso, kilo sokeria y.m. tavarat ladottiin pöydälle kaikkien katseltaviksi. Erikoista huomiota oli herättänyt mauserpistooli ja siihen kuuluvat satakunta paukkua sekä cowboymallinen puukko.

Kun kuulustelut eivät näyttäneet johtavan vapauttavaan päätökseen, sähkötti Suvi Kristiaaniaan tuomari Rodelle. Kolmantena päivänä hän Roden lähettämän lausunnon perusteella pääsikin vapaaksi, heitti pikanellirepun selkäänsä ja matkusti ensimmäisellä hurtigrutella pois "noitten epäluuloisten norrbaggien maasta."

Toista yötä sellissä viettäessään oli hän keskellä yötä kuullut omituista rapinaa korkealla sijaitsevasta akkunasta. Hämärää vastaan näki hän, miten akkuna ulkopuolelta avattiin, musta varjo ilmestyi aukkoon, ja ääni kehoitti häntä nousemaan ylös. Aavistaen, että häntä koetettiin petollisesti houkutella pakenemaan, makasi Suvi liikkumatta, ollen nukkuvinaan. Eihän Hammerfestista olisi mitenkään päässyt pakenemaankaan, ja sitäpaitsi tyyriit tavarat olivat poliisin huostassa eikä ilman niitä voinut lähteä matkalle. Hetken kuluttua varjo hävisi akkunasta.

Minä sain siis rauhallisesti jatkaa kalastustani, vaikka vähällä piti, ettei kalastushommani ja samalla muukin maallinen vaellukseni loppunut lyhyeen, toisin sanoen holkerin suuhun.

Olimme taas pankilla, juksat ulkona. Sää tuntui keväiseltä, ei tuulen viimaakaan, pitkät mainingit vain nykivät harvakseen ankkuritouvia. Suuri valas uskaltautui aivan lähellemme syytäen usvasuihkuja korkealle ilmaan; minä makasin selälläni kajuutan katolla auringonpaisteessa ja tutkin espanjan kielioppia.

Äkkiä, ilman että tuulta tunsikaan, kävi meri levottomaksi. Ne olivat aluksi vain pieniä laineita, mutta ne löivät laivankylkeä vastaan tiheään ja äkäisesti. Heti jäljestä tuli ensimmäinen tuulenpuuska, ja koillisesta lähestyi uhkaavan musta pilvi.

Kippari kiiruhti kannelle: "Hei pojat, nyt saamme sellaisen ilman, jota ette ole nähneetkään. Juksat ylös ja äkkiä!"