Part 5

Yhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä eteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. — Kaikkialla oli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa lähestyimme harvassa jonossa salmea. — Lieneekö vahti ollut saaren toisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi ja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni pohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme aukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. — Noin puolen kilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli ryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan hangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka jälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä. Äänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin setteri peltopyitä. Makasimme jäällä Iitteinä kuin imupaperi, kiväärit valmiina. — Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut karhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että "kyttänä". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas oli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin lähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa varjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.

Päätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat. Eikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja kurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. — Puukolla hakkasimme ohuen pintajään puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.

Levättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme. Eikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen sanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin, tunsin itseni perinpohjin "hakatuksi". Puolustukseksi mainittakoon, että lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.

Lähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin nykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä tavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt jäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun olimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät sangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa. Me toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka sijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä kilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle peltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia kohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy, mutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin pienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten tarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello seitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.

Jokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä palaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle laitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia siekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani kuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni verilihalle.

Väsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme järjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat kaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:

"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo sille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä on oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne, ei hän paremmallakaan mitään tee." Pistooleja oli monenlaisia ja -kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta niitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs meikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa vastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen, missä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan, kunnes hän olisi syönyt.

Santarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain erikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota tavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä, että joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen täyttä laukkaa Allun luo.

"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät", sanoi hän, nähdessään asevarastomme kamarin lattialla.

Kiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti varmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista, ja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin asemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja pehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi johtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. — Kun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa kolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset mielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen molemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.

Aikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan yläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä, kun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan juuri sillan kohdalla.

Teimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa, pehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva vahtisotilas huomasi meidät.

"Stoi, stoi, kto tam, tsort vasmi!" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme suojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme, sillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet haaskalla.

Kun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle, hiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon kahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi siellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä tuntia.

Majatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman aikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä aikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi kuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun tuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän viisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen — merkityn miehen — taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.

Talosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen kyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja turkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton pistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle, samoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein passin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta, passintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa metriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika kiristi vauhtia — ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä elinikää.

Loppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen passeja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme ruveta toimimaan.

Sieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut tuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.

POROILLA HALKI LAPIN.

Tarina kertoo, että kun Suonien ja Venäjän välinen rajalinja aikoinaan — taisi olla Uudenkaupungin rauhan jälkeen — ajettiin, tehtiin työ "tuurittain" siten, että joka toinen päivä määräsivät suomalaiset insinöörit rajan suunnan ja joka toinen päivä ryssät. Se oli ollut vain sellainen hiljainen sopimus rajanaukaisijain kesken, sillä saivathan insinöörit näinollen pitää rokulia puolet työajastaan. Mutta raja tuli myös rokulipäivien mukainen. Kun suomalaiset olivat ohjissa, iskettiin rajan suunta mahdollisimman itäiseksi, ja kun ryssät seuraavana päivänä jatkoivat työtä, kääntyi suunta länteen.

Katsellessaan vähänkin suurempaan mittakaavaan, esim. 1:400,000 piirrettyä rajakarttaa, uskoo tarinan mielellään todeksi. Eihän toki täysijärkinen ihminen kykene sellaista rajaa ajamaan muuta kuin toisen kiusaksi. Varsinkin Suojärven kohdalla oleva mutka tuopi mieleen harmaapartaisten raja-asukkaiden perintätiedot. Siellä näet, menivät ryssäläiset insinöörit uskonveljiensä luo Annantehtaalle, jossa muutama päivä kului viinan humussa. Sillävälin käänsivät suomalaiset rajan suunnan suoraan Aunukseen. Kun ryssät lopulta selvisivät humalastaan ja aikoivat taas ryhtyä tositöihin, eivät he löytäneet koko työsakkia. Se oli silloin jo Hyrsylässä, ja rajan suunta vahvasti etelään viettävä. Vasta avattua linjaa pitkin kulkien työsakki kuitenkin löytyi, ja ryssät ottivat nyt johdon käsiinsä. Pitkällisen lystinpidon jälkeen oli sekä silmä että käsi epävakainen, joten raja lähimpinä päivinä vedettiin pääasiassa jokien uomia pitkin, kuten kartta lähemmin osoittaa. Tulihan siihen tosin pieni mutka, mutta soromnoo, olihan Annantehtaalla sensijaan pidetty hauskaa.

Suojärveltä lähdettyä oli krouveja harvemmassa, ja rajakin sai suoremman suunnan. Tapahtui ryssille sittenkin vielä pieni vahinko: Kansakoulua käyneet lukijat muistanevat siellä opetetun, että Suomen raja kulkee Talkkunaoaivista Jonkerinkiveen, Jonkerinkivestä Kolmikantaan j.n.e. — Näin lienee myös mainittu rauhansopimuksessa, vaan todellisuudessa kääntyy raja itäänpäin jo aikaisemmin, 12 km. Jonkerinkivestä sijaitsevasta Otralammen saaresta, jossa kulmapyykkinä on suurehko kivi.

Jos joku kuitenkin epäilee juttuni todenpitäväisyyttä, soudattakoon itsensä Lieksan-Kuhmoniemen maantietä sivuavan Jonkerinjärven saareen. Siellä, sammaloituneen seinäsileän kiven kyljessä häämöittää kolme taltalla hakattua kruununkuvaista — Kalmarin unionin merkki — (myös yleisesti tavattu ruotsalaisessa 5 äyrin kuparilantissa.) Kolmetoista vuotta sitten hankasin sammaleen pois kruunujen kohdalta, ja jollei aika ole syönyt kiveä samassa määrin kuin minua, luulisin kruunujen vieläkin olevan näkyvissä.

Tämä oli se Jonkerinkivi, johon raja rauhanehtojen mukaisesti piti vedettämän, mutta lienee mainittu Otralammen kivi ollut ryssille yhtä mieluisa. Nämä jututhan ovat tosin seikkoja, jotka eivät kuulu kertomukseni puitteisiin, mutta kun Ala-Kurttia lähestyessäni istahdin levähtämään rajaviivalle, valtasivat vanhat muistot mieleni. — Ihmeelliseltä tuntui tosiaan, että samaan heimoon kuuluvien, samaa kieltä haastavien ihmisten välille on vedetty juopa, jota ei saada poistetuksi muulla kuin raudalla ja verellä. Huonosti on Ruotsi aikanaan valvonut etujaan Karjalan suhteen. Luuli kait, ettei sieltä montakaan veroäyriä tipahda.

* * * * *

Ei tule niin tyventä säätä, ettei Kaitatunturilla lumi pöllyisi. Nytkin oli metsässä, tunturin juurella tyyni kuin ketunpesässä. Mutta nousitpas tunturin laelle. Vihlova tuuli puri kolminkertaisen villapaitakerroksen läpi kuin poltinrauta saattaen piankin hionneen pinnan kananlihalle.

Tunturin rinnettä kipusi hevosjono. Siinä oli kaakkia ja luuskaa, oli vetreätäkin voimaa, tuomassa aseita ryssille Kantalahdesta. Siinä hikoili Suomen mies hevosineen patruunakuorman vieressä käsittämättä, että päänsä pantiksi niitä kuljetti. Raskas oli kuorma vetää ylös jyrkkää tunturinrinnettä, hevoset vaahtosivat, miehet kiroilivat. Oli kuin markkinoilla ikään. Ja markkinoitahan tässä oikeastaan elettiinkin, suuria, koko maailman messuja, jossa lihaa ja verta tarjottiin halvalla.

Kun sivakoillani painalsin myötämäkeen alas jängälle, olin jo mielessäni tehnyt varman päätöksen: "Tälle ryssien aseiden kuljetukselle me panemme vielä jyrkän topin."

Iltamyöhäisellä saavuin Sallan kievariin, jossa aikaisemman sopimuksemme mukaisesti tapasin Suven. Teimme vielä kiertokäynnin kylällä todetaksemme, että kaikki olivat aikanaan nukkumassa. Kun nimismiehenkin asunto oli pimeänä, palasimme rauhallisina kievariin.

Aamusella heräsin varsin äänekkääseen ryssänkieliseen keskusteluun. Nykyisenä, radion aikakautena se ei hämmästyttäisi ketään Magna vox'iin tottunutta kuulijaa, koska ryssänkielisiä esitelmiä saa kuunnella vaikka kuinka rauhallisessa kodissa. Meihin tämä kuitenkin vaikutti kuin sähköisku, ja tuokiossa olivat pistoolimme valmiina ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Kun öljylamppu oli sytytetty, havaitsimme saaneemme seuraksemme vain kaksi pitkävillaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua siviiliryssää. Toinen, kooltaan varsin valtava, näytti olevan määrääjänä, toinen taas, hintelämpitekoinen, oli luonteeltaan hiukan sentimentaalinen, kuten tulin myöhemmin kokemaan.

Majatalon isäntä kertoi heidän saapuneen järjestämään ja rahoittamaan Kantalahden-Rovaniemen välillä toimitettavaa sotatarvikkeiden kuljetusta, ja tämän kuultuamme me rauhoituimme.

Kahvit juotuaan poistui se tukevampi mies kylälle, hintelämmän jäädessä meille seuraksi majatalon ainoaan vierashuoneeseen.

Sängynlaidalla istuen suunnittelimme Suven kanssa hiljaisella äänellä tulevia matkojamme. Huonetoverillamme ryssällä oli nähtävästi sulkutauti, sillä hän lapikoi huovikkaissaan lattian poikki nurkasta toiseen. Venäläisen tavan mukaan oli hän myös sentimentaalis-musikaalinen, sillä koko pitkän edestakaisinmarssinsa ajan hän vihelsi Mandshurian kukkuloilla-nimistä valssia.

Arvattavasti olivat musikaaliset opintonsa kuitenkin jääneet kesken, sillä kahta tahtijaksoa pitemmälle hän ei päässyt. Sitten täytyi aloittaa taas uudestaan.

Hyvät ystävät! Jaksaisitteko te kuunnella vihellettävän Mandshurian kukkuloitten kahta ensimäistä tahtijaksoa noin kolmen tunnin ajan? Minä ainakin tunsin itseni kiusatuksi. Koetin antaa miehelle uusia aiheita viheltäen "Kukkuu, kukkuu" ja "Voi minua poika raukkaa", vaan yritykseni oli toivotonta. Hän laukkasi kuin mielipuoli seinästä seinään yhä viheltäen: Tyt tyt tyt tyyt tyt tyy — — —

Minua himoitti suuresti antaa hänelle nyrkilläni muutamia muistoja Mandshuriasta, mutta rauhaarakastavana ihmisenä jätin hänet viheltämään. Suven kanssa poistuin kylälle porojen ostoon.

Määräyksemme mukaan piti meidän nimittäin matkustaa Jäämerelle ottamaan selkoa siellä liikuskelevista englantilaisista ja venäläisistä merivoimista, samoinkuin sotatarpeita välittävästä liikenteestä. Iltapäivään mennessä olimmekin jo onnistuneet ostamaan vankkarakenteiset, ajokelpoiset härät, joilla huoletta saattoi uskaltautua tuolle 550 km, pituiselle taipaleelle.

Olin päättänyt matkata Lapin halki suksilla. Kun käyttämäni haapaveteläiset eivät mielestäni soveltuneet tarkoitukseen, kuljin talosta taloon kysellen mieleisiäni. Kauppaa hierottiin yhtä kauan kuin puolen manttaalin talosta, mutta sitten sainkin sellaiset, että Lampisenkin kultamitaliset olisivat niiden rinnalla kalvenneet kuin jäniksenkarva syksyllä. Ne olivat lähes kaksi syltä pitkät, ja valmistetut Sallatunturin niveräisestä, kitukasvuisesta, tuulten vääntämästä ja pieksämästä koivusta. Toisessa suksessa laskin 35, toisessa 22 oksaa. Niistä ei ainakaan ensimmäisillä penikulmilla pinta kulu.

Kun näinkin pitkälle talottomalle taipaleelle lähtee, on parasta jo ajoissa ajatella, mitä matkalla tarvitsee. Palattuamme siis majataloon, josta viheltelevä ryssä oli jo omaksi onnekseen poistunut, tarkastimme visusti nahkaiset, mustalla sydämenkuvalla koristetut jätkänlaukkumme, puuttuisiko sieltä ehkä jotakin jokapäiväisen leipämme tarpeista. Toimittamamme inventaario osoitti varastomme sangen monipuoliseksi, etenkin, mikäli asia koskee Suven reppua. Mainitakseni vain pari varkain tekemääni pistokoetta — Suven reppu oli näet pyhä paikka, jonne vieraitten kynsiä ei päästetty kopeloimaan — tapasin siellä muun muassa 15 punttia pikanellia, "parasta Tanskan punttirullaa", kuten Jukolan Juhani sanoisi. Kysyin Suvelta, aikoiko hän tykkänään muuttaa ruokajärjestystään, mutta hän sanoi, että kun meitin kerran täytyy esiintyä jätkinä, niin vaatii olla mukana purutupakkaakin. Minun mielestäni tällainen purutupakan paljous oli sentään jo liikanaista ja muistutti mieleen pikemminkin tukkukauppiaan kuin Pohjolan lentojätkän. Suvi kuitenkin väitti maksaneensa niistä tyyriit rahat Haaparannassa — 15 äyriä puntilta — eikä suinkaan aikonut jättää päärlyjään kievarin sioille, joten katsoin houkutteluni turhiksi.

Sitten osui Suven repusta kouraani lähes kaksi kiloa painava paketti sisältäen kuusituumaisia traakspiikin rautanauloja. Kysymykseeni, aikoiko hän ruveta timpermanniksi Lapissa, sain järkevän selityksen:

"Kutes olet huomannut, ei taloissa ole minkäänlaisia nauloja, mihin voisi yöpyessään ripustaa takkinsa ja lakkinsa. On se sentään komiaa, kun taloon tultuaan ottaa naulan taskustaan ja lyö sen seinään. Siinä on sitten miehellä oma omituinen naulansa, jossa voi kuivattaa niin pompan kuin kallokkaatkin."

Omasta puolestani oli yhdentekevää, vaikka Suvi olisi kuljettanut tonnin verran erilaisia rautanauloja repussaan, sillä kokemuksestani tiesin, että minkäänlaiset poistot eivät voineet tulla kysymykseen. Vaatimattomasti sentään kysäsin vielä, miksei hän ollut ottanut matkaansa edes yhtä riisiä toalettipaperia, koska sitä muun muassa voi käyttää voileipien kääreeksi, — kuten Lockstedtissa olin havainnut erään entisen espiskeikarin tekevän. Suvi kuitenkin otti pahaksi puheeni ja murahteli vain, että "olen minä ennenkin ollut Lapissa, eikä tarvitte tulla neuvomaan."

Varustettuina siis kutakuinkin monipuolisesti porhalsimme aamunkoitteessa Sallajoen jäälle. Suksilla seisten, vetohihna vyötäisten ympärillä, ajohihna ranteessa ja vauhko porohärkä edessä, sai mies hyvinkin "balanseerata" alkutaipaleella, jottei varsin pahoja kuperkeikkoja tekisi, varsinkin kun hartioilla keikkui parileiviskäinen reppu. Pianhan kuitenkin jalat vakaantuivat tähänkin kulkuun ja Tenniöjoelle saavuttuamme kävi ajo kuin vanhalta poromieheltä.

Nousun kylässä poikkesimme muutamaan taloon paistattamaan pari poronkoipea eväiksemme. Suvi oli jo saanut kylläkseen suksista ja osti pulkan, "se kun oli paremmin lappalaisiin maisemiin soveltuva".

Kuoskussa poikkesimme taas taloon ja luulimme tulleemme häähuoneeseen, sillä kansaa oli pirtissä viljalti ja juhlamieli tuntui leijailevan kaikkien yllä. Heti tupaan tultuamme astui luoksemme mieshenkilö, jonka puheestaan päättelin karjalaiseksi:

"Tulgoa miehet, tulgoa, juogoa koohvia, minä maksan."

Otimme kiitollisuudella kutsun vastaan samalla tiedustellen, mikä mahtoi olla syynä tällaiseen jupileeraukseen. Mies levitti kätensä ja autuasta hymyä tavoitteleva irvistys naamallaan sanoi:

"Ah, katshos veli, kun ei vielä viety Golgatalle." Olihan tuossa jo toki juhlimisen aihetta, vaikkakaan en voinut käsittää, kenellä olisi ollut syytä ja halua viedä häntä sanotulle mäelle. Hetken kuluttua sain eräältä vieraalta yksityiskohtaisemman selityksen. Mies oli näet Venäjän alamainen ja ikäluokkansa mukana kutsuttu rintamalle. Jostain syystä oli hän kuitenkin saanut peruutuksen tai jonkunlaisen lykkäyksen ja siitä iloissaan tarjosi nyt kahvit koko kylälle. Vertauksensa oli varsin sattuva, sillä rintama: sehän oli ryssän Golgata.

Aamusella taipaleelle painuessamme sattui Suvelle kommellus, joka oli koitua kohtalokkaaksi hänen poromiesmaineelleen. Valjastimme paraikaa ajokkaitamme, kun Suven härkä sattui töykkäisemään häntä selkään, jotta toinen sarvi heltisi.

Toissarvinen ajokas ei ole juuri minkään näköinen. Tämän oivalsi Suvikin ja hienosti kiroillen kiirehti lähtöään päästäkseen pois ihmisten ilmoilta. Kiireessä kuitenkin sekaantuivat länget, vetohihnat ja ajonuorat. En huomannut ollenkaan tätä vahinkoa. Poroni äksyili ja tempoili, ja niin päästin hihnat löysälle. Tuulispäänä kimpausimme pirtinnurkkaa kiertävälle tielle, ja vähältä piti, etten heittänyt volttia nurkalla.

Vasta kun satakunta metriä olin hoippuroinut suksillani, uskalsin katsahtaa jälkeeni, nähdäkseni, miten Suven oli käynyt. Toissarvisellaan hän juuri hurautti nurkan takaa ja silloin sattui se kommellus, josta vielä viikkoja myöhemmin sain kantaa syytä. Äkkimutkassa, iljanteeksi ajetulla tiellä liukui pulkka sivulle, pyörähti sitten kolmisen kertaa ympäri ja siellähän sekamelskassa makasivat niin Suvi ja poronpaistit kuin tikkurieskat, rautanaulat, pikanellit ynnä muut.

Poro laukkasi valtoimenaan jäljissäni. Pulkan sivulla laahaavaan ajohihnaan tarrauduin kiinni ja kohta sain elukan asettumaan. Suvi tulla jähmäsi perästä tavaroineen.

Sain kuulla melko pitkän — tosin minulle tarkoitetun yksinpuhelun:

"Että viitsiikin tehdä tuollaista ja lähteä ennenkuin toinen on saanut pulkkansa kuntoon, vaikka hyvin tietää, minkälainen hullu tämä poro on. Tahtoi tietysti näyttää ihmisille olevansa muka tekijä poromieheksi."

Näin hän murahteli itsekseen, sulloi omaisuutensa pulkkaan ja kohta hävisimme matalakasvuisen männikön suojaan, jossa päivän mittaan unohtuivat niin kunniat kuin häpeätkin.

Lapin-matkailijan on viisainta olla liiaksi luottamatta Suomen Yleiskartan yksityiskohtiin, jos haluaa säästyä sivuhyppäyksiltä. Sen tulin kokemaan tällä matkallani. On aina viisainta ottaa alkuasukkailta selko talojen välisien taipaleiden pituuksista ja kulkea heidän pirtin nurkalta sormellaan osoittamaansa suuntaan taivaan merkit oppainaan, sillä malmiperäinen maakamara panee kompassinkin tanssimaan jazzia täällä muuten niin yksitoikkoisilla maisemilla.

Käyttämääni karttalehteen merkitsin matkani varrella useita huomattaviakin korjauksia ja olisin sen mielelläni antanut Suomen Matkailijayhdistyksen käytettäväksi, vaan Suomeen lähtiessäni v. 1917 jätin koko irtaimen omaisuuteni Berliiniin hyvien ihmisten haltuun, ja siellä ovat vieläkin kartat, silkkiset paidat ja kravatit ynnä monet muut tarpeelliset tavarat aina postimerkkikokoelmaani myöten. — Nykyisin olen jo menettänyt kaiken toivoni tavaroitteni takaisinsaamisesta, joskus sentään tulee mieleeni haikea toivomus, että "kunhan vaan hoitelisivat niitä hyvin."

* * * * *

Tanhuan taloon loppui tie tykkänään. Siitä ei ollut sitten Loppiaisen kulkenut yhtään raitoa eikä muutakaan kulkijaa, ja viikon päästähän oli jo käsissä Matti, jonka "toinen silmä vettä vuotaa". Lunta oli tupruttanut vahvasti, jängät paistoivat sileinä kuin merenselkä eikä tien haamuakaan erottanut missään. Lohdutukseksemme kuulimme kuitenkin, että kyllähän tuollaiset kulkijat tienpohjan löytävät, onhan siellä jängällä aina joku paalukin osviittana.

Umpikelissä siis lähdimme tarpomaan pohjoista kohti. Aamupimeässä pihalla käydessäni tuntui vielä pakkasen hiven nenässäni, päivän valjetessa vaihtui ilma nuoskeaksi, ja kun parituntisen metsätaipaleen jälkeen aava aukeni eteemme, vihmoi harmaa taivas hienoa usvaa kasvoillemme.

Vesikelillä ei kulkenut suksi enemmän kuin pulkkakaan metrin paksuisessa lumessa. Joskin metsässä vielä poro jotenkuten saattoi seurata aikaisemmin avattua latua, kävi sen kulku jängällä vallan vaikeaksi. Jo pari kertaa oli ajokkaani kääntynyt ympäri ja vihaisesti mulkoillen käynyt päälleni, mutta kun poronnahkaisella kintaillani olin sitä vedellyt muutaman kerran korville, jatkoi se taas kulkuaan virstanverran. Kohta sain suksillani ruveta aukomaan tietä vetäen poroa perässäni. Suvi seurasi keikkuvalla pulkallaan kykynsä mukaan.

Hiestä ja vihmasta läpimärkinä katkaisimme lohduttomalta näyttävän jängän, hurautimme mäntykankaan poikki, ja taasen aukeni aapa eteemme. Paljon ei turhia puhuttu, eivät sanansutkauksetkaan kieleltä kirvonneet. Suvi siellä jälkipäässä vaan pureskeli pikanellia ja päästeli muutamia ärräpäitä, kun harha-askeleen otettuaan vajosi kainaloita myöten pehmeään lumeen.

Päivä painui illaksi, ja illan tullen seestyi taivas. Vanha kuukin oli jo korkealla naavaisen jängänlaitakuusikon yläpuolella, mutta tavoittamaamme taloa ei näkynyt. Taivaalla syttyivät revontulet, ja parissa tunnissa muuttui ilma paukahtelevaksi pakkaseksi. Läpimärät vaatteemme saivat valkoisen, kahahtelevan pinnan, silmäripsistä riippui kirkas jäähelmi, ja huurteista, pikanellin värjäämää parransänkeämme katselivat poromme ilmeisellä mielihalulla iltaruuakseen.

Jäkäläiselle kankaalle yövyimme. Siinä oli ruokaa poroille, oli myös keloja nuotiota varten. Porot sidoimme liekaan ja ryhdyimme rakovalkean tekoon.

Olin jo nakutellut vähäisen pystykuivan kelon lähes puoleenväliin poikki, kun kirveenterä heltisi varrestaan upoten pehmeään lumeen. Eihän tämä ollut itse asiassa mikään mainittava tapaus, vaan kun hetken olin kirveenterää kohminut hangesta tuloksetta, selvisi tilanteen kaameus mielessäni. Hiestyneinä ja läpimärkinä ollen kaipasimme pikaista lämmönlähdettä, mutta ainoa välikappaleemme, kirves, oli kadonnut.

Kopeloimme lunta puun ympäriltä, sukelsimme siihen kuin porot jäkälää etsiessään, kiteitä, jauhomaista lunta vain oli kaikkialla.

Mukanamme oli kauha, sellainen "vesikuuppa", jolla tapasimme keittää teetä nuotiolla yöpyessämme. Nyt päätin aloittaa systemaattisen kirveenetsinnän ja tyhjentää koko puun ympäristön lumesta.

Suvi sanoi, ettei kannata yrittääkään, arvellen paremmaksi hautautua eskimon tavoin hankeen, ja hetkisen yritettyäni jo miltei uskoin häntä. Lunta oli näet paljon, pinnalta hiukan kohmettunutta, alta pehmeää. Se oli kuin kristallisokeria tai jauhomaista, vellovaa, valuvaa ainetta, jota ei voinut palloksi puristaa. Mikäli sitä nosteli kuopasta pois, sikäli sitä polven korkeudelta valui tilalle. Kolmesataa kauhallista olin jo laskenut ammentaneeni, kun lopetin laskemisen ja nyt syydin sitä mielettömästi puoleen ja toiseen, sillä olin päättänyt puhdistaa puunjuuren lumesta, vaikka kesä tulisi.

Kelon ympäristö paistoi jo metrin säteellä paljaana jäkälää myöten, ja etsintä näytti yhtä tuloksettomalta kuin kaivosta onkiminen. Oli siinä käden ulottuvilla paljastunut, ajan hampaan halkaisema kivenkylkikin, jonka musta onkalo erottautui jyrkästi sinertävästä lumiseinästä. Ja sieltä halkeamasta paistoi revontulten kelmeässä loisteessa kirveen kirkas terä. Olipa tosiaan löytänyt kolon itselleen.

Kohta loimusi kirkas rakovalkea Suven rakentamien lumivallien välissä. Vaikka vinha koillinen puhalsikin, istuimme aivan kuin katoksen alla, sillä tulen sulattamassa holvissa saatoimme hetken kuluttua riisuutua ilkosen alasti ja kuivata vaatteemme. Pakkanen natisi siinä 30 C. korvissa, mutta komeroissamme, kiehuvan teekauhan ääressä oli lämmin kuin pirtissä.

Huumorikin sai taas vallan, ja Suvi teki omasta päästään laulun ja lauluun nuotin. Nuottia en muista, kun ei ollut nuottipaperia matkassani. Ensimmäinen värssy alkoi näin:

"Poijasta nousee höyry, Nousee höyry ja nousee höyry; Ja koskas se saadaan se löyly Sumfati rallallei."

Löylyä tosin jo kaipasimme, vaan toistaiseksi täytyi tyytyä tikkurieska-poronpaisti-saajuheinäillalliseen.

Saajua juodessamme kahdeksatta kuppia, tuli päiväjärjestykseen muuan kysymys, joka jo pitemmän ajan oli painajaisena häirinnyt muuten niin välitöntä toveruussuhdettamme.

Nuotioilla öitä viettäessämme olin useasti huomannut, kuinka Suvi, lepattavan rakovalkean yli katseli karsain silmin, kun teemukia kohti lohkasin puukollani topankyljestä noin kyyhkysenmunan kokoisen sokerinokareen. Suvi taas puolestaan käytti samaista teevesimäärää nauttiessaan noin kynnenmustuaisen verran tätä makeata ainetta. Kun kulunut päivä oli ollut varsin raskas erikoisesti minulle, joka koko matkan olin aukonut tietä, lohkaisin topan kyljestä — muistaen sokerin suuren ravintoarvon — suunnilleen sorsanmunan kokoisen nokareen. Tämä oli jo sentään Suven mielestä haaskausta, ja hän jutteli kuin itsekseen, mutta kuitenkin siksi äänekkäästi, ettei välillämme loimottavan nuotion humina sekoittanut sanojen kaunista kaikua:

"Ei tuota sokeriakaan sentään tarvittisi syödä kuin tikkurieskaa; se on siksi tyyristä tavaraa ja vielä yhteisillä rahoilla ostettua."

Tosiasiana mainittakoon, että tuon vajaan viisikiloisen sokeritopan olimme ostaneet yhteisesti Sallan kauppiaalta å 2 markkaa kilo, ja olin minä kuljettanut sitä selkärepussani tähän asti. Nyt vaati Suvi jyrkästi, että moisen tuhlauksen välttämiseksi tavara jaettaisiin kristillisesti tasan, jonka jälkeen kumpikin hoitaisi oman osuutensa, kuten poronkoivetkin oli hoidettu.

Suostuin vaatimukseen arvelematta, sillä parinkin kilon vähennys repussa tuntui huojennukselta tuolla monipäiväisellä taipaleella.

Nuotion välkkeessä, alushousuisillamme seisten, löimme kirveenhamaralla sokeritopan poikki, sitten halki ja taasen poikki, kunnes voimme päätellä, että kumpikin oli saanut grammalleen yhtä paljon. Mennäkseni tapauksien edelle ja etten unohtaisi asiaa, kerron, että Inarin Tsjuolisvuonon autiokämpässä yöpyessämme huomasin oman sokeriosuuteni loppuunkuluneeksi, jotavastoin Suven varasto oli miltei koskematon. Pyysin silloin saada ostaa häneltä kilon verran tätä keripukkia vastustavaa ainetta, ja Suvi auliisti mittasikin käsiarviolla pyytämäni määrän. Tavarasta maksoin kaksi markkaa kilolta eli siis saman määrän, mihin Sallan kauppias oli tavaran noteerannut. Kolmisensataa kilometriä oli Suvi kuljettanut sitä ilmaiseksi ja vain tarkastaakseen, etten minä elänyt tuhlaavasti.

* * * * *

Kun vinhaa vauhtia laskettelee Raututunturin pohjoisrinnettä alas, luulisi kulkevansa aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan, sillä niin erilainen on luonto tämän tunturin vastakkaisilla puolilla. Etelässä penikulmittain jänkiä, ja jänkien laidoilla kitukasvuisia kuusimetsiä, pohjoisessa, Ivalojoen varsilla taasen kauniita mäntymetsiköltä, jotka hyvinkin vetävät vertoja monille Etelä-Suomen metsille. Golfvirran vaikutus tuntuu jo täällä, ja usein huomaa, että etelätuuli on pohjoistuulta kylmempi.

Kyrönkylässä yöpyessämme kutsui majapaikkamme isäntä minut nurkan taakse ja kysyi, oliko meillä "liikettä", pyytäen toimittamaan hänellekin muutamia vaatimattomia kolleja. En aluksi käsittänyt, mitä hän "liikkeellä" tarkoitti, vasta myöhemmin sain kuulla, että "liike" oli yhtäkuin salakuljetus. Kun en ollut tähän ammattiin lähemmin perehtynyt, jäi isännän pyyntö ainakin sillä kertaa täyttämättä.

Ennen Tiiaisniemeä poikkesimme muutamaan lappalaismökkiin, jossa isäntä oli kuuromykkä. Rihvelitaulun avulla keskustelu sentään kävi aika sujuvasti. Kun loppumatkan varalle halusimme säästää eväitämme, kysyimme, saisiko talosta ruokaa. Isäntä kirjoitti taululle:

"Ei ole muuta kuin lohta, jos se kelpaa?"

"Kyllä vain", nyökäytimme päätämme, ja niin lähti ukko toimittamaan ateriaa.

Seurasin häntä pihamaalle nähdäkseni, minkälainen kalavarastonsa oli, sillä pirttiä lukuunottamatta en ollut lähistöllä ha vainut mitään vajaa tai muutakaan varastohuonetta. Eikä niitä näytty tarvittavankaan. Valtaisesta luminietoksesta pirtin seinustalla kopeloi ukko ilmoille kolme noin kilon painoista lohta iltaiseksemme.

Kauhistuin hengessäni tätä ruokamäärää, josta minut nyt pantaisiin edesvastuuseen. Monin osviitoin ja merkein yllytin miestä panemaan kaksi kalaa takaisin jääkellariinsa. Hän taasen valituin elein ja hirveästi irvistellen koetti tehdä ymmärrettäväkseni omia mielialojaan, vaikka en niistä rasittavimmallakaan aivojeni ponnistuksella saanut tolkkua.

Näin riitelimme äänettömästi kalpeassa kuutamossa melko tovin, ja olisi hyvinkin sietänyt olla filminpyörittäjä ikuistamassa kohtaustamme. Luulen muuten, että meillä molemmilla olisi melkoiset edellytykset sanattomalla areenalla, sillä minä ainakin käyttelin käsiäni, silmiäni, huuliani ja muitakin ruumiinosiani niin havainnollisesti, että itsekin ihmettelin taitoani.

Lopulta keksi isäntä osoittaa sormellaan omaa suutaan, ja siitä käsitin, että ne kaksi kalaa olivat aiotut hänelle ynnä vähäläntäiselle eukolleen. Selitys tyydytti minua, mutta samalla kuitenkin mielessäni ihmettelin, minkälaisesta autokumista heidän mahalaukkunsa olivat valmistetut, kun he aikoivat ahtaa sinne kilon painoisen lohen. Niin myös välähtivät mielessäni ne viisituhatta vaatimatonta filistealaista, jotka tyytyivät kolmeen leipään ja kahteen kalaan, — jotka vielä saattoivat olla turskia taikka särkiä. Kirjathan, niin paljon kuin niissä kalastuksesta puhutaankin, visusti vaikenevat saatujen kalojen laadusta. Laatukysymys on taas minulle — ammattikalastajalle — varsin tärkeä seikka noteerauksessa torilla.

Lappalainen ei turhia nuukaile kalaruokaa valmistaessaan. Jäätyneet lohet vedettiin sahalla kappaleiksi. Suolineen, munaskuineen kaikki sitten perunapataan, suolaa mausteeksi, ja kohta oli höyryävä ateria valmis.

Hyvinkin pistelimme Suven kanssa sen yhden lohen maaruihimme, kun taas ukko ja akka tekivät selvän lopuskoista.

Ja niin painuimme kaikki poronnahkojen väliin perhesänkyyn.

* * * * *

Inarin itärannalla — taisi olla Vuopioniemessä — eleli silloin kruunun uutisasukkaana muuan, aikoinaan etelästä muuttanut mies, jonka luokse poikkesimme. Pirttinsä oli vasta rakennettu, valoisa ja siisti.