Part 1

SUURVALLAT II

Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

Rudolf Kjellén

Toisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut Eino Woionmaa

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo

Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1918

Sisällys:

V. Ranska VI. Saksa Kirjallisuutta

V. RANSKA

Ensimäinen vaikutus. — Valtakunta ja kansa. — Siirtomaapolitiikka. — »Alliance franco-russe» 1891. — Fashoda 1898. — Tienhaarassa. — Suunnanmuutos: »entente cordiale» 1904. — Marokon kysymys. — »Accord franco-allemand» 1911. — Suhde muihin valtoihin. — »Revanche». — Ulkopoliittisen kannan arvostelua. — Eduskuntaisuuden rappeutuminen. — Ristiriitaisuutta valtiosäännössä. — »Kultturitaistelu». — Syndikalistit ja »traditsionalistit». — Tasavallan aleneva arvo. — Kansa väenpuutteessa. — Kaksilapsijärjestelmä: syyt ja ehdotetut parannuskeinot. — Seuraukset: valtiollinen ja taloudellinen taantuminen. — Painuva päivä.

Vanhin nykyään elävistä suurvalloista vanhuuttaan »raihnaan» Habsburgin keisarikunnan jälkeen on Ranska. Klodvigin perustamana 14 vuosisataa sitten, kohosi se Orleansin neitsyen englantilaisista saaman voiton johdosta 1400-luvun alussa kansalliseen itsetietoisuuteen ja Ludvig XI:n voitettua läänitysylimystön saman vuosisadan lopulla valtiolliseen keskitykseen: aikaisemmin kuin mikään muu Europan nykyisistä valtakunnista, neljää vuosisataa ennen Italiaa ja Saksaa.[1]

Pitkiä aikoja saivat muut valtiomuodostumat rakenteensa pääpiirteet Ranskan ja Itävallan välisestä vastakohdasta. Europan historia on monessa suhteessa ollut kamppailua näiden molempain välillä, ennenkuin tämä historia laajeni planetariseksi (koko maapalloa käsittäväksi) ja muodostui suuremmaksi kamppailuksi Englannin ja Venäjän ynnä näiden ja Saksan välillä. Ranska etupäässä kukisti Habsburgien yleismonarkian. Sentähden Itävalta oli Englannin luonnollisena liittolaisena, kun sittemmin oli säilytettävä tasapainoa Ranskan ylivaltaa vastaan ensin Ludvig XIV:n, sitten Napoleon I:n aikana. Ranskan ja Itävallan riidasta vihdoin sai Italia tilaisuuden toteuttaa suurvaltaunelmansa näiden rinnalla; tapahtuma, joka sinänsä tietenkin vaikutti heikentävästi kumpaankin vanhoista riitakumppaneista.

Edistyksen ja taantumuksen, vuoksen ja luoteen valtavana vaihteluna on Ranskan historia edessämme, ja tilasto ja kartta näyttävät osoittavan, että se juuri meidän päivinämme on kohonnut suuremman paisunta-aallon harjalle kuin milloinkaan ennen. Laskelmat osoittavat noin 1 200—1 300 miljonaa ha ja 86—100 miljonaa ihmistä; pinta-ala, joka on vain Englannin ja Venäjän maailmanvaltoja pienempi, kun taas väkiluku jää jäljelle myöskin Kiinan ja Yhdysvaltain väestömääristä. Mutta kun Kiinan väkipaljoutta ei vastaa todellinen valta, on tulos se, että Ranska ulkonaisilta mitoiltaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa maailman kolmannen vallan paikasta. Kotona Europassa on tila tosin hiukan vaatimattomampi: emämaan numerot — 53.65 miljonaa ha ja 39.8 miljonaa asukasta — tuottavat nyttemmin vain neljännen ja viidennen sijan tässä maanosassa.

Jos käännämme huomion puolustusneuvoihin, näemme maan täysin kannattavan tätä asemaa. Tonniluku (670 000) asettaa sen vielä neljänneksi (Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain jälkeen) merivoimana, miesluku (700 000) samoin neljänneksi (hiukan Saksan ja Japanin, paljon Venäjän jälkeen) vakinaisen armeijan rauhan-aikaisessa suuruudessa. Yhtä etumaisia on sen paikka taloudellisessa kilpailussa. Sen kauppalaivasto kilpailee Norjan kanssa neljännestä arvosijasta merillä, ja huoleti voidaan sille tämä sija tunnustaa, kun tiedetään, että Norjan kauppalippu verhoo sangen paljon englantilaisia tonneja. Ranskan erikoiskauppa — 4½ miljardia tuonnin ja 4 viennin puolella, jos katsomme viisvuotiskauden 1906—10 keskimäärää, mutta lähes 5 ja 4⅓ miljardia, jos luemme vuoden 1910 luetteloita — on samoin n:o 4, ainoastaan Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain sivuuttama; yleiskaupan tuontitaulukossa ei edes viimeksimainittu maa ylety Ranskan numeroiden tasalle. Kansallisvarallisuudessa ja vuosituloissa päätä kohti on Ranska epäilemättä lähinnä Englantia Europassa. Ja tämä tukeva ja suuri rakennus seisoo keskellä mitä rikkaimman henkisen sivistyksen päivänpaistetta.

Emme siis enää ole laitapuolilla. Edessämme on suurvalta korkeamman asteen muotokuntaa. Näemme valtakunnan, joka näyttää vaativan valtioiden seurapiirin ylintä, _maailmanvallan_, arvoastetta.

----------

Tarkastaessa tämän valtavan rakenteen perustaa kiinnitämme, tavallisen menettelymme mukaisesti, huomion ensinnä puhtaasti maantiedollisiin tekijöihin. Ja se, mitä siinä havaitsemme, on epäilemättä omiansa edellyttämään suurta tehtävää historiassa.

Ranskaa on pidetty Europan »yhteenvetona», maana, jossa Europan eri luonnontyypit »yhtyvät ja soluvat toisiinsa». Varmaa on, että tämä _maa_ on maantiedolliselta muodostumaltaan erittäin moninainen ja sopusuhtainen, ja niin täynnä mukavia kulkureittejä, ettei niitä meidän maanosassamme tavata muualla kuin Venäjällä. Me näemme valtakunnan, jolla on suuret mahdollisuudet hankkia väestölleen sen eri tarpeet pellosta ja niitystä, vuoresta, metsästä ja vedestä, jolla siis on ilmeiset »autarkian» edellytykset ja samalla kauttakulkumaan kaikki etuudet.

Nämä runsaat edellytykset ovat kehkeytyneet kukintaan tilaisuuksien ja _aseman_ turvin. Muinaisaikana oli Gallia sivistysmaailman laidalla, kunnes roomalaisvalta laajeni Germaniaan ja Britanniaan; silloin tuli se Länsi-Europan keskustaan. Täällä suoritettiin sitten kansainvaellusten suurimmat kohtaukset, tänne kokoontuivat ristiretkeilijäin kansainväliset joukot suurta retkeä varten Jerusalemia kohti. Seurasivat sitten maantiedolliset löydöt renessanssiaikana, ja Ranska joutui maailman keskustaan. Se ei kuitenkaan koskaan päässyt näinä aikoina niin pitkälle maailman kilpakentällä kuin etumaisempana oleva Espanja, sen sivuutti lopullisesti vuosisatoja kestäneiden taisteluiden jälkeen parempirajainen Englanti merellä ja siirtolamaailmassa, vihdoin myöskin maalla itse Europassa iski sen väkevämpi Saksa. Maailmanliikenteen nykyinen siirros itäänpäin (Suezin, Siperian radan ja Turkin valtakunnassa olevien rautateiden välityksellä) on siirtänyt Ranskan myöskin maantiedollisesti, tavallaan, jälleen vain Länsi-Europan keskustaksi; mutta miten kultturin napa liikkuneekin maapallolla, ei Ranskaa milloinkaan voi syrjäyttää paikaltaan ensi rivillä, sen poikkeuksellisen suotuisan aseman vuoksi.

Me olemme nähneet Itävallan suurvallan yksinomaan maavallaksi, mantereen sisään suljetuksi, jolla on vain yksi ikkuna Välimerelle päin. Olemme sitten nähneet Italian etusijassa merivallaksi, mutta sen mereisen näköpiirin luontaisesti rajoitetuksi sisävesiin, Välimereen. Ranska on jo tältä kannalta laajemmalla jalustalla. Sillä on kaksi meririntamaa: toinen Välimerelle, toinen avoimelle valtamerelle. Onpa sillä, Dunkerquen luona, tähystysluukku kolmannellekin merelle, Pohjanmerelle. Marseillen ja Toulonin kautta katsoo se Afrikaa ja Levantia, Le Havren ja Brestin kautta Englantia ja Amerikaa kohti. Se on tosiaankin maailmanasema, sitäkin enemmän kun sen astronominen paikka antaa sille kaikki lauhkean ilmaston parhaat edut.

Mutta tämän lisäksi tulee se ratkaiseva seikka, että Ranskan näköalaa ei yksipuolisesti vallitse maa eikä vesi. Se liittää aseman ja rannikon runsaisiin etuihin suuren, yhtenäisen ja neliönmuotoisen maa-alueen tuntuvan etuuden. Tämä muoto on sinänsä paljoa etuisampi koossapysyntään nähden kuin Italian pitkänhoikka ruumis; kun siihen lisäksi tulee, että rannikon pituus kuitenkaan ei ole suurempi kuin 53 % koko rajakehyksestä (2 800 km 5 300:sta) ja että nämä prosentit jakaantuvat kahdelle eri linjalle (lähes 2 100 km Atlantin, yli 700 Välimeren puolelle[2]), joita vielä ei ole voitu yhdistää sotilaallisesti kyllin syvällä kanavalla, ja että rannikko itse monin paikoin on köyhä hyvistä satamista, niin vahvistuu yhtenäisen maa-alueen merkitys. Siinäkin on Ranska tukevammalla pohjalla kuin tähän saakka tarkastamamme suurvallat, että sen manner- ja meriedellytykset siten ovat jokseenkin tasapainoiset. Näemme tässä kolmannen aluetyypin: amfibin s. o. sekä vedessä että maalla elävän. Toiselta puolen on tosin juuri tämä samalla ehkäisynä, mikäli edut vetävät eri suuntiin: sopusoinnun tavallinen heikkous yksipuolisuutta vastaan. Todella onkin Ranska vaappunut meri- ja maa-kunnianhimon välillä, kunnes se kummassakin suhteessa on jäänyt suurimman saavutuksen alapuolelle.

Sellaisena kuin maa nyt on valtiollisella kartalla, on sillä enimmäkseen hyvät _vesi-_ ja _maarajat_. Pyreneat Espanjaa vastaan, Alpit Italiaa, Kanaali Englantia vastaan ovat ensiluokkaisia rajoja, vaikka Englannin säilyttämä etuvartioasema Normandian saarilla voi tuntua rasittavalta. Rhônen laakso Geneven luona on ensimäinen aukko luonnollisessa rajakehyksessä, oikeastaan vain näennäinen, melkein vuorten sulkema; Juran yläpuolella tulee Belfortin aukko toisena ja todella merkitsevänä, joka aina Ariovistuksen ajoilta on ollut suurena kansainporttina. Sen jälkeen seuraa pohjoisessa taas kappale hyvää rajaa Vogeseissa vuoden 1871 jälkeen; joka tapauksessa parempaa kuin vanha jokiraja Reinissä. Mutta siitä pitäen lakkaa maan valtiollinen kehys saamasta tukea luonnosta; Mosel, Maas, Sambre, Shelde ja Lys katkaisevat rajan kaikki, ja Belgia on kartalla kuin lakki Ranskan päässä. Täällä koillisessa on maan arka kylki, sillä täällä on luonto jättänyt oven auki Keski-Europaan.

Kaksi seikkaa tässä rajapiirissä herättää huomiota: jyrkkä rajamuuri romanilaisia heimolaisia vastaan etelässä ja luonnonrajain täydellinen puute vierasta germanista kansamaailmaa vastaan koillisessa. Ranskan historiaan on tämä luonnon järjestely uurtanut syviä jälkiä. Erotettuna heimolaisistaan on Ranska saanut yksin kestää pääosan taistelusta saksalaista rotua vastaan; ja taistelutannerten lukumäärä tällä sotien enimmän-asumalla maalla Europassa todistaa tämän taistelun kovuutta ja sitkeyttä. Mutta suurelle vallalle ei tällainen rajaheikkous ole ehdottomasti pahasta; se on tosin vetänyt Ranskaa pois Välimeren ja Atlantin näköpiireiltä ja sälyttänyt ylimääräisiä rasituksia puolustukseen, mutta se on myöskin ollut ainaisena kannustimena sisäiseen koossapysyntään, ja tässä verisessä kahnauksessa on kansa karkaistunut suuriin historiallisiin tehtäviin.

Puutteissaankin ovat Ranskan rajapuitteet siis olleet hyvästä, ne kun ovat edistäneet kansakunnan yhteyden luomista ja säilymistä. Odotamme suurempia poikkeuksia töstä koillisessa ja idässä ja tapaammekin siellä lähes 3 puhtaasti ranskaapuhuvaa miljonaa Belgiassa ynnä 0.2 miljonaa Lotringissa ja 0.8 Genèvessä (sekä sitä ympäröivässä Sveitsin osassa). Toisaalta on naapurien väkeä pursunut sisään kolmelta kulmalta (flaameja, italialaisia, espanjalaisia, saksalaisia), kolmannessa kulmassa on sen ohessa parisen sataa tuhatta baskiläista ja neljännessä 1.3 miljonaa bretagnelaista; mutta koko tämä muukalaisten määrä ei ylimmänkään laskun mukaan, vaikka ottaisi lukuun erittäin isänmaalliset bretagnelaisetkin, rousse yli 2½ miljonan. Tämän lisäksi tulee vihdoin 1 milj. vieraiden valtojen alamaisia. Kun nyt valtioalueella on 39½ miljonaa asukasta, on yhtenäinen kielialue näiden numeroiden mukaan ainoastaan noin 40 miljonaa, s. o. »Gallia irredenta» on 10 % heimosta, vieraita heimoja Ranskassa ei ole täysin 9 % valtionväestöstä. Tämä on varsin edullinen lasku, semminkin kun se enemmän koskee kieltä kuin kokonaista ja ehjää kansallisuutta: vieraat prosentit maassa, kuten bretagnelaiset, ovat sangen hyvin kansallistuneet, eivätkä ainakaan missään tapauksessa ole vihollismielisiä,[3] ja pääosa ranskalaista prosenttia rajan ulkopuolella (wallonit) ei näytä erikoisemmin painuvan kielinapaa kohden. Näiltä näkökannoilta ei siis tässä sovi kiinnittää mitään huomiota vanhaan kieli- ja sivistysrajaan, joka erottaa 9 miljonaa provencelaista pääheimosta. Joka tapauksessa on ranskalainen kansallisuus maailman keskitetyimpiä, ja sillä on valtiossa oma koti sanan täydessä merkityksessä.

Itsenäisen personallisuuden ja luontaisen asunnon perusvaatimuksiin nähden ei siis Ranskan suurvallan emämaa ole Italiasta jäljellä. Ranskalla on tässä suhteessa samat edut kuin Italialla Itävallan edellä. Siirrymme nyt lähemmin tarkastamaan oloja, joista Ranskan suurempi pätevyys suurvalta-asemaan astuu esiin myöskin Italiaan verrattuna.

Jo luonnon tuotannon alalla näkyy tämä etuisuus. Ranska on enemmän kuin puoliksi viljeltyä maata, sen vuotuisten viljasatojen arvo on 2 miljardia, sillä on maailman suurimpia rautamalmivarastoja (3.3 miljardia tonnia; Saksalla 3.9, U. S. A:lla 4.26), sillä on myöskin tuntuvat, vaikkakaan ei riittävät hiilivarastot kotitarvetta varten. Niinpä on tuhatvuotinen viljelys käyttänyt hyväkseen valtakunnan sopusuhtaista kehitystä ja luonut oleellisen tekijän maailmantuotannossa. Mutta tähän valtakunnan etevyyteen tulee lisäksi, toisena ja tärkeämpänä tekijänä, kansan etevyys.

Pitkän ja terveen kehityksen johdattamana, omin voiminsa yksin, on Ranskan kansa aikojen kuluessa koonnut itselleen yhä syvemmän kokemuksen yhdyselämän velvoituksista. Täällä oli kansallinen yhteys ja vapaus monisatavuotinen, kun valtiollisen vapauden ratkaisu joutui suoritettavaksi; täällä ei siis eri tehtävien tarvinnut tungeksia toistensa tiellä. Mutta eipä myöskään itsevaltius ole jättänyt mieliin yleistä valtionvihollisuutta kuten Italiassa. Ranskan kansa on liiaksi valtiojärjestyksen läpitunkema voidakseen pohjimmaltaan nousta sitä vastaan. Kunnallista itsehallintoa nauttivat pohjoismaalaiset saattavat tuskin käsittää sitä holhousta valtion puolelta, minkä alaisena Ranskan yleisö yhä vielä elää näköjään tyytyväisenä kaikkein vapaimmassa yhteiskunnassa. Vielä nytkin, huolimatta kaikista vallankumouksista ja valtiokaappauksista, joita Ranskassa on viime vuosisadalla tapahtunut, on sen julkisen elämän selkärankana »ancien régimen» aikainen keskitys, tuo luja hallintojärjestys, joka kuin alkuvuori on järkähtämättä paikallaan, kun maanjäristykset heittävät valtiomuotorakennuksia nurin. Miljonaan lasketaankin valtion ja kunnan ja rautatieyhtiöiden virkamiehiä (»fonctionnaires») — maassa, jonka väkiluku ei ole täyteen 40 miljonaa!

Tähän liittyvät voimakkaat piirteet kansan omassa luonteessa. Erehtyy suuresti, jos arvostelee Ranskaa Parisin mukaan. Parisi on pikemminkin hemmoteltu turhamielinen tytär, jonka oikkuja maaseudun Ranska sietää ja jonka velat se maksaa sentähden, että sen turhamainen äidinsydän on ylpeä nähdessään muun maailman niin liehakoivan tytärtä; mutta itse on ranskalainen rahvas vanhastaan tunnettu yksinkertaisesta ja säästäväisestä, ylellisyyttä ja seikkailuja karttavasta työelämästään. Hedelmänä tästä on _yleinen varallisuus_, joka on silmäänpistävänä vastakohtana Italian yleiselle köyhyydelle. Vallankumouksen jälkeen on näet Ranskalla, mitä Italia niin katkerasti kaipaa: hyvin jaettu maa ja itsenäinen maanviljelijäluokka, joka säästäväisyydellä ja huolellisuudella on kohonnut pikkukapitalistiluokaksi. »Le proprietaire» esiintyy »le fonctionnairen» rinnalla — vanhan aatelin taustaa ja työväenliittojen etualaa vastaan — päähenkilönä tässä yhteiskuntakuvassa; kolme ranskalaista neljästä lasketaan pääsevän tälle kannalle 50 vuoden iässä (Bertillon). Säästörahansa sijoittavat he kernaimmin pörssin arvopapereihin, laskelmain mukaan lähes 1½ miljardia vuodessa; ja vaikka Parisi sijoittaa niitä jokseenkin varomattomasti — ennen Panamaan, nyt Venäjälle — niin kootaan muurahaisen ahkeruudella pian uudet pikku omaisuudet.

Tämä vähäväkisten ahkeruus ja säästäväisyys on saattanut Ranskan tavallaan esiintymään _suurimpana pääomavaltana Europassa_. Tänne tulevat kaikki lainaa tarvitsevat valtiot ensiksi; ja kun hallituksen suostumusta vaaditaan lainain liikkeeseen laskemista varten Ranskan pörssissä, muuttuu tämä irtaimen pääoman runsaus heti voimaksi itse suurvallalle sen ulkopolitiikassa — onpa frangia kutsuttu »Ranskan viidenneksi aselajiksi» (jalkaväen, tykistön, ratsuväen ia lentokoneiden jälkeen). Kaikkiaan katsotaan Ranskalla olevan ainakin 22 miljardia lainattuna muihin maihin. Se on sama näkökanta, josta selviää se hyvä paranemistaito, millä Ranska maailman hämmästykseksi tointui 5 miljardin suoneniskusta jo 1871; ja tämä luottamus valtioon tekee mahdolliseksi, että Ranska helposti jaksaa kantaa valtiovelkaa, joka on verrattoman paljoa suurempi kuin minkään muun maan: 32 fr. päätä kohti vuodessa, kun Italiassa, joka on lähin järjestyksessä, vastaava määrä on 18 fr. Mutta selvää on myöskin, että sellainen kansa on vanhoillinen sydämeltään ja sielultaan; ellei muun, niin valtionpaperiensa korkokurssin vuoksi. Kansan yleinen säästäväisyys ja huolellisuus yhdessä paikallisen hallinnon lujuuden ja keskityksen kanssa muodostaa siten valtiollisessakin suhteessa vakuuden, jonka pitäisi tehdä Ranskasta nykyajan kaikkein tukevimpia valtioyhdyskuntia.

Todella onkin tämä yhteiskunnallisen rakenteen lujuus silmäänpistävä maassa, jossa niin paljon levottomuutta kuohuu pinnalla. »Antaa metelin riehua Palais Bourbonissa, antaa ministeristöjen vaihtua yhtä usein kuin me vaihdamme palvelijoita, antaa vallankumouksen Parisissa pyyhkäistä pois valtionpään ja kukistaa valtiomuodon» — kirjoittaa Jentsch julkaisussa »Jahrbuch der Weltgeschichte» 1900 — »maanviljelijä ja pikkukaupungin käsityöläinen tekevät työnsä, prefektit, määrit ja notariot toimittavat tehtävänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun vuonna 1870 hallitus joko oli olemattomissa tai lensi ympäri ilmapallossa, näki Saksan sotaväki elämän kulkevan häiriintymätöntä kulkuansa maalla ja maaseutukaupungeissa, vain sillä erotuksella, että asekuntoisessa iässä olevia miehiä ei ollut. Huiput edustavat ja juonittelevat, kansa tekee työtä, ja keski- ja alivirastot hoitavat hallintoa».

Zola kertoo kirjassaan »La débâcle», että itse Sedanin päivänä eräs talonpoika teki päivätyötänsä, suuri valkoinen hevonen auran edessä, aivan taistelukentän viereisessä alhossa. Jo Megasthenes tietää kertoa samantapaista intialaisesta maamiehestä Aleksanterin-retken aikana. Se onkin yleinen vastakohta, joka tässä vertauskuvallisesti heijastuu: vastakohta pinnan myrskyjen ja syvänveden tyyneyden välillä, kenties vain pinnan vaahtoa aikaansaavien ihmismaailman suurten eleiden ja kehityksen suuren, hiljaisen kulun välillä syvyydessä. On kauan näyttänyt siltä kuin olisi tämä vastakohta aivan erikoisesti ominaista juuri Ranskalle. Maamies, edessään valkoinen hevonen, on Ranskan »tuki ja turva». Missä sellainen edesvastuuntunto maata ja kotoa ja työtä kohtaan asuu alhoissa, siellä saattaa kukkuloilla tehdä tavallista enemmän syntiä, ilman että valtion elämä joutuu vaaraan, jopa ilman että se seisahtuu edes ulkonaisessa kasvussaan.

Ranska onkin yhä, huolimatta tasavaltaisesta valtiomuodostaan ja huolimatta eduskunnallisista puolueriidoistaan, hämmästyttävän ryhdikäs ulkopolitiikassa. Sillä alalla voi se vielä maailmalle räyttää kansallisen kokoomuksen esikuvaa, jota vain pinnalta sumentaa sosialistinen sävy. Hajallisena kaikessa muussa on nykyinen Rarska sangen yksimielinen pyrkimyksessä noudattamaan suurisuuntaista siirtomaapolitiikkaa. Johdonmukaisesti ja selväsuuntaisesti onkin siihen viimeisempinä aikoina ryhdytty. Tarkastakaamme tämän suuren paisuntaliikkeen pääpiirteitä ja Ranskan suurpoliittista kehityskulkua ylipäänsä nykyisen valtiuskauden aikana.

----------

Kerran ennen historian aikana on Ranska perustanut suuren siirtomaavallan, nimittäin suuruudenaikanaan 1600-luvulla. Valtavia kulmakiviä oli sillä kertaa kaukana ulkona maailmassa, Pohjois-Amerikassa ja Etu-Intiassa. Atlantinpuoleinen rannikko silloin aiheutti yksinomaan valtamerentakaisen valtiuden. Tämä valtius ei kuitenkaan voinut kestää kilpailussa Englannin kanssa, se kukistui (lukuunottamatta muutamia rippeitä, yhteensä ehkä 1½ milj. ha) 1700-luvun jälkipuoliskolla. Kun laajennuspolitiikkaan vihdoin uudelleen ryhdyttiin, tapahtui se sisemmällä kehällä, Välimeren piirissä. Retki Algeriaa vastaan 1830 aloittaa uuden valtakauden ja laskee peruskiven uudelle valtiudelle.

Lähinnä sisäpoliittisista vaikuttimista aiheutuneena oli tämä retki kuitenkin seurausta suuremmasta aatteesta, jonka tunnuksena on »orient latin» (latinalaiset itämaat). Käyttämällä 1500 luvulla hyväkseen suhteitaan Turkkiin (»kapitulatsionit», erioikeudet v:lta 1535, sittemmin tarkistetut 1740, ks. Albin, s. 128 ja seur.) tuli näet Ranska olemaan kristittyjen suojelijana muhamettilaisuutta vastaan Välimeren maissa. Tästä asemastaan se ei ole koskaan luopunut; sitä verestivät Richelieu ja Ludvig XIV, sitä käytettiin ensimäisen Napoleonin Egyptin-retkeen ja kolmannen Napoleonin politiikkaan ennen Krimin sotaa. Mitä enemmän Turkin valtakunta on lahonnut, sitä helpompaa on tämän ohjelman ollut saada näkyväistä hahmoa valtiollisen Välimerenvallan muodossa.

Ensimäinen askel tuli kuitenkin liian kalliiksi houkutellakseen ripeään jatkoon. Algerian sanotaan maksaneen Ranskalle noin 6 miljardia fr. ja 200 000 miestä. Näemme uusia alueita vallattavan ulkolinjoilla; kuten Ison valtameren saarilla 1840-luvulla, Länsi-Afrikassa ja Taka-Intiassa 1860-luvulla; mutta varsinaista vauhtia ei siirtomaapolitiikka saa ennenkuin 1880-luvulla, jolloin kolmas tasavalta on kestänyt ensimäiset vaaralliset vuotensa ja Berlinin kongressi antanut suuren kiihoittimen suurpoliittiseen kehitykseen.

Silloin on ensiksi merkittävä suuri menestys ja vielä suurempi vastoinkäyminen Ranskan Välimerenohjelmassa. Menestyksen nimi oli Tunis 1881, vastoinkäyminen oli Egypti 1882. Edellinen aiheutti kireät välit Italian kanssa, jälkimäinen vielä suuremman mieliharmin Englantia vastaan. Englanti oli tässä menetellyt samoin kuin Ranska Italiaa kohtaan: kaapannut katsotun saaliin kilpailijan nenän edestä. Ja pettymystä katkeroitti ajatus, että sellainen ranskalainen työ kuin Suezin kanava nyt oli joutuva täydellisesti mahtavan kilpailijan käsiin. Näin tulee _Egyptin kysymys_ ensiluokkaiseksi riidan-aiheeksi Krimin sodassa liittolaisina olleiden länsivaltain välille. Perinnäiseen vihollisuuteen Saksaa vastaan Elsassin vuoksi tulee nyt lisäksi uusi vihollisuus Englantia vastaan Egyptin tähden ja sen lisäksi vielä kahnaus Italian kanssa Tunisin vuoksi.

Tässä tilassa täytyi Ranskan tietenkin esiintyä varsin varovasti. Tosin koetti _Jules Ferry_ vielä jonkun aikaa ylläpitää laajennusaatetta, lähentymällä Saksaa, ja tällöin tehtiin tärkeitä edistyksiä ulkolinjalla: laskettiin perustus Madagaskarin omistukselle, hankittiin jalansija Punaisen meren suulla (Obok), ja laajennettiin alueet Taka-Intiassa suureksi Indokiinaksi. Mutta 1880-luvun keskivaiheilla oli into lopussa, ja vain 1 äänen enemmistöllä päätti edustajakamari joulukuussa 1885 olla suorastaan luovuttamatta käsistään sitä kallisarvoista valtaa, jonka »tonkiinalainen» Ferry oli lahjoittanut isänmaalleen Kiinan rajalla Itä-Aasiassa. Pelättiin — kuten _de Broglie_ selvään sanoi jo 30/11 1880 senaatissa — jouduttavan liiaksi syrjäyttämään mahdollisuuksia ja huolia itse Europassa.

Lopulla 1880-lukua, kun kolmiliitto oli vakiintunut, on Ranska aivan eristettynä Europassa. Se on samaa aikaa, jolloin boulangismi vähällä on saattaa sen sotaan Saksan kanssa (Schnäbelen vakoilujuttu 1887), ja jolloin Panama-romahdus lamaa sen politikan kotona. Tästä heikkoudesta ja yksinäisyydestä on ainoastaan yksi pelastus: liitto Venäjän kanssa. Venäjä on ainoa suurvalta, jonka kanssa Ranskalla ei ole mitään vihollisia kosketuskohtia; toisaalta yhdistää molempia riidat Englannin ja Saksan kanssa, ja yksi politiikan tärkeimpiä väittämiä on, että saman kanssa viholliset ovat keskenänsä ystävät. Tämä sääntö johtaa nyt Ranskan Venäjän syliin. Keskikesällä 1891 saapuu ranskalainen laivue Kronstadtiin, 22. elokuuta samana vuonna allekirjoitetaan Parisissa (salainen) luonnos liittosopimukseksi, seuraavana vuonna laaditaan Pietarissa täydentävä sotilassopimus; ulkona maailmankilpakentällä tavataan molemmat vallat aina yksissä, kaukaisessa Idässä Japania vastassa 1890 samoin kuin läheisessä Turkkia vastassa armenialaiskysymyksen johdosta 1896; ja 24. elokuuta 1897, keisari _Nikolain_ ja presidentti _Félix Fauren_ kohdatessa toisensa Kronstadtissa, julistetaan avoimesti ja ääneen koko maailmalle, että Ranskan tasavallan ja Venäjän itsevaltiusvaltakunnan kansat nyt ovat »nations amies et alliés», ystävä- ja liittokansoja.

Tämä uusi tila (»situation nouvelle», _Ribot_ 29/9 1891) antaa Ranskalle jälleen itseluottamuksen ja päättäväisyyden. Vastustus siirtomaaohjelmaa vastaan heikkenee, kun turvallisuus Europassa on vahvistunut. Ensimäinen ja välitön seuraus on nousuaika valtamertentakaisessa paisunnassa. Niinpä loppuun saatetaan Madagaskarin valloitus (1896), Indokiinaa laajennetaan Siamiin päin (1893, 1896), varsinaiseen Etelä-Kiinaan otetaan kiinnityksiä (Kvangtshou 1898), joiden ohessa sen kartalle piirretään »toimipiiri» (Hainan, Jynnan y. m.), ja uusia kiinnepaikkoja hankitaan Länsi-Afrikassa (Dahomei ja Timbuktu 1893). Mutta näillä teillä lähenee Ranska yhä enemmän Englannin etupiirejä, eikä vihdoin enää voida välttää kahnausta.

Eräässä kirjoituksessa vuodelta 1898 huomauttaa Ratzel, että Ranska nyt Afrikassa ja Taka-Intiassa on yhtä kipakassa kilpailija-asemassa Englannin suhteen, kuin se 150 vuotta sitten oli Amerikassa ja Etu-Intiassa. Vaarallisimmaksi täytyy kahnauksen käydä Afrikassa — jossa ennestään Egyptin kysymys oli heidän välissään — sillä siellä esiintyivät kummankin vallan pyrkimykset suurpoliittisena suunnitelmana. Ranskan ohjelma (jonka oli suunnitellut jo kenraali _Faidherbe_ 1862) on nyt kypsä toteutettavaksi; tahdotaan koota kaikki siirtolat Kongosta Senegaliin Välimeren rannalla olevien ja Punaisen meren rannalla sijaitsevan (nyt Djibutin) kanssa yhdeksi yhtenäiseksi pohjoisafrikalaiseksi siirtomaavaltakunnaksi, joka »halkaisee Afrikan omenan poikkipuolin». Tätä vastaan asettuu _Cecil Rhodesin_ ajatus englantilaisesta rautatiestä ja sitä seuraavasta Englannin valtiudesta »Kapista Kairoon», siis omenan halkaiseminen pitkinpäin, meridianin suuntaan. Siellä, missä nämä molemmat suuntaviivat leikkaavat toisiaan, on Ylä-Niilin varrella köyhä neekerikylä nimeltään _Fashoda_; ja siitä johtui, että tämä paikka hetkeksi joutui maailmanhistorian etualalle.

Englanti toimii tässä draamallisessa historiassa yhdessä Belgian-Kongon ja Italian kanssa. Vuonna 1894 sopi se edellisen kanssa bulvaanipalveluksesta Ylä-Niilin varrella, jälkimäisen kanssa Hararin valtauksesta Djibutin selkäpuolella; mutta Ranska, joka tässä toimi yhdessä Abessinian — osaksi Saksankin kanssa —, pakotti sen vastalauseillaan ottamaan sormensa pois. Se oli _Hanotaux_, joka Ranskan ulkoasiainministerinä hankki nämä diplomaattiset voitot isänmaalleen. Nyt pantiin kaikessa hiljaisuudessa toimeen suoranainen kilpajuoksu itse kiistan-alaiselle seudulle: pohjoisesta raivasi kenraali _Kitchener_ Mahdin hurjien joukkojen läpi verisen tien jokea ylös; lännestä ja etelästä tuli kapteeni _Marchand_ aarniometsien kautta ja jokea alas. Kun Kitchener syyskuussa 1898 saapui Fashodaan, näki hän trikolorin (Ranskan kolmivärisen lipun) liehuvan palmujen välissä Niilin rannalla: Marchand oli ehtinyt ennen. Nyt ei ollut enää mitään sovittelun tilaa; toisen täytyi väistyä; draama oli kehittynyt ratkaisukohtaansa.

Hetki ei ollut ratkaiseva yksistään valtiolliselle Niilin kysymykselle, vaan myöskin Ranskan koko suurpoliittiselle suunnalle ja senkautta maailmanhistorialle. Fashodan takana oli tienviitta _Elsass_ tai _Egypti_ — sovinto Saksan kanssa edellisen tai sovinto Englannin kanssa jälkimäisen hinnasta. Vaaka oli viimeisimpänä aikana kallistunut edellisen puolelle, Saksa kannatti vastalausetta Englannin Kongo-sopimusta vastaan 1894, Saksa kulki Venäjän toisessa käsipuolessa Japania vastaan 1895, ja kesäkuussa 1898 oli Saksa suorastaan ehdottanut yhteistointa Englantia vastaan lähinnä Portugalin afrikalaisen siirtomaavallan ylläpitämiseksi. Tämä tärkeä kysymys oli odottamassa vastausta Ranskan ulkoasiainministeriössä, kun Englanti käski »kädet ylös» Fashodassa.

Jos _Hanotaux_ vielä olisi isännöinyt Ranskan ulkoministeriössä, on ainakin mahdollista, että Saksan ojennettuun käteen olisi tartuttu ja Englannin puristettu nyrkki työnnetty syrjään. Hän edustaa Ranskan uusimmassa historiassa vähemmän saksalaisvihollista suuntaa, samoin kuin ennen _Jules Ferry_ alussa 1880-lukua ja itse _Gambetta_ hetken »kultturitaistelun» päivinä 1878. Mutta viikkoa jälkeen Saksan kysymyksen esittämisen oli Harotaux jättänyt paikan _Delcassélle_, jonka kirjoitukset »Republique Françaisen» ulkomaanpalstoilla eivät jättäneet tilaa epäilyksille, etteikö hänen ajatustapansa ollut englantilaisystävällinen. Tämä henkilövaihdos tuli ratkaisevaksi. Hetken epäröityään, koko maailman odottaessa suurella jännityksellä ja levottomuudella, alistui Ranska Englannin uhkauksesta, jolle vielä antoi pontta laivaston liikekannallepano; marraskuun alussa antoi Delcassé peräytymiskäskyn, ja Marchand, joka oli lähtenyt retkelleen suurpoliittisena henkilönä maailmanhistoriallisessa tehtävässä, sai äkkiä havaita olevansa vain tavallinen tutkimusmatkailija.[4] Mutta Saksan kirjelmä sai maata vastaamattomana Ranskan ulkoasiainministeriön arkistossa.

Egyptin Sudan oli siis todellisuudessa tullut Ranskalle olemaan miltei uusi Sedan toisen perivihollisen suhteen; ja sitä seurasi uunna vuonna 1899 samanlaatuinen peräytyminen Persian lahdelta, jossa Ranska oli aikonut hankkia itselleen Maskatin hallitsijalta hiiliaseman (Bandar Issarin). Näin syvältä täytyi Ranskan juoda nöyryytyksen kalkki, huolimatta liitosta Venäjän kanssa: tämän velvoitukset eivät ulottuneet tänne saakka, eikä ystävyyttä näkynyt riittävän täydentämään velvollisuuksia. Tämä kokemus, yhtyneenä Delcassén valtiollisiin mielihaluihin, määräsi Ranskan seuraavan ulkopolitiikan. Valinnan aika näytti olevan tullut: kun Ranska ei ollut kyllin voimakas pysymään molemmissa vanhoissa vaatimuksissaan, Elsassiin ja Egyptiin nähden, päätti se luopua jälkimäisestä ja liittyä Englannin puolelle, saavuttaakseen sen mahtavalla avulla uusia päämääriä.

Niinpä ei Fashoda-kahnaus johtanut sotaan, vaan sopimukseen Ranskan ja Englannin välillä, maaliskuussa 1899 (_Staatsarchiv_ Bd 64, nro 12238), jonka mukaan heidän toimipiirinsä Pohjois-Afrikassa jaettiin rajaviivalla Saharan halki. Raja vedettiin Vadaista lännessä Darfuriin idässä; Ranska on siis lopullisesti häädetty Niilinlaaksosta, sen siirtola Punaisen meren rannalla on eristetty laajemmasta yhtenäisyydestä, joten sillä on arvoa ainoastaan Madagaskariin ja Tonkiniin kulkevain laivain pysäyspaikkana ja Abessinian satamana. Mutta läntisessä suuressa toimipiirissä alkaa vilkas toiminta. Voitettuaan neekeripäällikkö Rabban 1900 laski Ranska valtansa alle Tsad maat yhä lujemmin, pani toimeen liikeyhteyden Välimeren, Valtameren ja Guineanlahden välillä, suunnitteli Saharanrataa tämän lujittamiseksi,[5] yhdisti alueensa Länsi-Afrikan kenraalikuvernöörikunnaksi (Senegambia — Niger) 1902 sekä lähetti Marchandin 1903 vielä kerran valmistamaan myöskin Kongon ja Tsadin siirtolain hallinnollista yhdistämistä. Me näemme politiikan, joka käsittelee muinaisia Välimeren- ja Afrikan-kysymyksiä suuremmassa koossa.

Samaan aikaan on Ranska huomattavasti vetäytynyt syrjään maailmanpolitiikan etualan näyttämöiltä. Se ottaa tietenkin osaa retkeen Pekingiä vastaan 1900 — happamesti tunnustaen saksalaisen ylipäälliköksi — ja tekee syksyllä 1902 Siamin kanssa uuden sopimuksen, joka kuitenkin kotona sai osakseen sellaista arvostelua, että Delcassén täytyi se peruuttaa ja laatia uusi alussa vuotta 1904. Europassa tehdään sovinto Italian kanssa ja syksyllä 1901 kaappaus Turkin vesillä (laivastoretki Mytileneen), muutamien yksityislaskujen suorittamisen ja erinäisten pienten etujen aikaansaamisen vuoksi asemalle Levantissa. Lienee riippunut Venäjästä, että saalis ei tullut suuremmaksi; molempain liittolaisten edut tällä näyttämöllä olivat joutuneet ristiriitaan jo 1899, kun Ranska havaittiin halukkaaksi sijoittamaan pääomaa Saksan suunnittelemaan Bagdadinrataan, ja yhä selvemmin näkyi, että kummallakin tässä oli erilaiset pyrkimykset. Nämä olivat uusia koetuksia liitolle, ehkä yhtä kovalle ottavia kuin Fashoda. Siteet näkyvätkin jo rupeavan höltymään. Valtionpäämiehet käyvät yhä toisiaan tervehtimässä, samppanjaa juodaan »uskollisen ystävän ja erottamattoman liittolaisen» kunniaksi (keisari Nikolai 29/5 1902), Venäjän sanomalehdistö ylistelee »säteilevää kaarta romanilaisen ja slaavilaisen maailman välisen kuilun yllä»; näemmepä maaliskuussa 1902 suurpoliittisen tuloksenkin, kun liitto silloin, vastineeksi Englannin ja Japanin väliseen liittoon, »ulotettiin Itä-Aasiaan»; mutta jos lukee sanamuodon (_Staatsarchiv_ Bd 69, n:o 13066), ei tämä laajennus kuitenkaan tunnu erityisen sitovalta, kuten siitä ei ollutkaan mitään todellisia seurauksia. Ei myöskään osoita suurta luottamusta se, että näinä uuden vuosisadan ensimäisinä vuosina havaitaan levotonta kolmannen liittomiehen hapuilemista: Böömissä (I osa, sivu 158), Skandinaviassa (nimimerkki Georgen Tukholmassa 1902 julkaisemia »Valtiollisia mietelmiä», joita »Peterburgskija Vjedomosti» tervehti suurella suosiolla), jopa itse Englannissa (Blennerhasset, England and Russia, »National Review» 1901).

Ranskan ulkopolitiikka vuosisadan vaihteessa (1898—1903) on siis, ainakin ulkopuolella Sisä-Afrikaa, jonkun verran kangistunut, samalla kuin suhde liittolaiseen on kylmenemässä. Tämä voi tuntua oudolta, kun näet tilaisuus oli erittäin otollinen suurpoliittisille hankkeille Englannin samanaikaisten vaikeuksien vuoksi Etelä-Afrikassa. Selitys on _Delcassén_ uudessa järjestelmässä: se mies, joka itse Fashoda-kahnauksen aikana oli pyhästi vakuuttanut, ettei hän luovu paikaltaan ennen kuin »la bonne entente» — hyvä keskinäinen ymmärrys — Englannin kanssa on palautettu[6], ei toki voinut todenperästä langeta kiusaukseen käyttää Englannin ahdinkoa yksipuolisten etujen hankkimiseen.