Part 9

Huomattavan avoimesti on Saksassa jo ruvettu keskustelemaan siitä tulevaisuudesta, johon Uusi-Kamerun viittaa molempine »ulottimineen». Keskustelu on lähtenyt paljonpuhutusta salaisesta kohdasta vuoden 1899 saksalais-englantilaisessa sopimuksessa Portugalin siirtomaiden jakamisesta (I osa, siv. 69), ynnä Englannin uudistamasta vakuutuksesta (_Edward Grey_ 27/11 1911), että se ei halua tuottaa Saksalle mitään vaikeuksia Afrikassa. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin että Saksalle olisi vallattava _»Brasilia vanhassa maailmassa»_. — Felix Hänsch, joka tämän suunnitelman on esittänyt, ajattelee poikkivyöhykettä maanosan halki Intian valtamerestä Atlantin valtamereen, ja samalla kertaa Oranjesta etelässä Tsadiin pohjoisessa: »Keski-Afrikan talousaluetta», jonka pinta-ala olisi 650 ha ja asukasluku 33½ miljonaa; sen kolmena kulmakivenä olisivat nykyiset pääsiirtomaat, joiden lisäksi tarvittaisiin vain Angola ja Belgian Kongo (kauppaliittoon) ynnä Rio Muni. Tätä _ekvaattori_-ohjelmaa uumoilevat ranskalaiset (Baudin, Feillet) lähinnä, heidän arvostelunsa Kongon asiasta perustuu suureksi osaksi pelkoon, että Saksa aikoo rakentaa rautatien maanosan poikki Sansibarista Guineaan (Daressalam—Duala). Hans Delbrück on sitä vastaan esittänyt _meridionalista_ ratkaisua, suurta valtaa yksinomaan pitkin Atlantin rannikkoa, jota tarkoitusta varten Saksan Itä-Afrika vaihdettaisiin Englannin länsi-afrikalaisiin alueihin, joista Ranska sitten saisi Gambian, S. Leonen ja Kultarannikon 14. asteelle saakka ja jäljellä olevan osansa Kongoa; kun Belgian Kongo tietenkin tavalla tai toisella tulisi kuulumaan tähän alueeseen (erottamalla Katanga kaakossa Englannille), tulisi tulokseksi vielä suurempi valta, noin 800 milj. ha ja 45 milj. asukasta.[43] Tällä ohjelmalla on lisäksi edellisen rinnalla se ilmeinen taktillinen etu, että se ei suorastaan katkaise Englannin Kap—Kairo-linjaa.

Afrikan näyttämöllä samoin kuin Europankin jakaantuvat siis imperialistiset unelmat kahdelle suunnalle, joiden tosin ei tarvitse ehkäistä toisiansa. On silmiinpistävää, miten helposti valtiomiesten mielikuvitus nyttemmin — ranskalais-englantilaisen sopimuksen jälkeen 1904 ja vielä enemmän ranskalais-saksalaisen jälkeen 1911 — leikkii maidenvaihdolla ja uusilla karttakuvilla, kaikki samassa tarkoituksessa: koota suuria yksiöitä vanhojen hajatilkkujen tilalle. Niinikään on selvää, että vuoden 1911 sopimusta joka taholla katsotaan ainoastaan väliaikaiseksi. Saksa on jälleen joutunut laajennuskauteen. Kuinka pitkälle se nyt kykenee työntymään eteenpäin, yhteen tai toiseen suuntaan, riippuu etusijassa asemista ja oloista kotona Europassa.

----------

Vuosikymmen on pian kulunut siitä, kun Johnston piirsi tulevaisuuskuvansa saksalaisesta maailmanvallasta, edellyttäen, että tämä voimakas kansa kaipasi liikuntatilaa omien ahtaiden kotorajojensa ulkopuolella. Kahdeksan uutta saksalaista miljonaa on sen jälkeen syntynyt vanhaan kotiin ilman että sen rajoja minnekään päin tai millään tavalla on laajennettu. Tämä ei voi ajan pitkään käydä laatuun. Saksan täytyy saada tilaa ja ilmaa. Nykyinen valtiollinen kartta alkaa yhä enemmän näyttää pienentyneeltä puvulta.

Olemme tässä tutkineet niitä suuntia, joilla odotetaan Saksan keisarikunnan kehittymistä planetarisella näyttämöllä; ja edessämme on häämöittänyt suunnitelmia aina 1 000 miljonan ha:n suuruuteen ja 200-miljonaiseen väestöön saakka, jos lähemmät ja kaukaisemmat kuvat yhdistetään. Kaksi erityistä seikkaa himmentää kuitenkin jo alunpitäen näiden tulevaisuudentoiveiden valoisuutta. Yhtäältä ei saksalainen imperialismi uskalla vaatia samoja kiinteitä omistusmuotoja kuin englantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikalainen; me näemme osaksi häälyväpiirteisiä kuvia, löyhiä tulliliittoja tai kauppa-alueita, ja niiden keskustassa on vieraita muodostumia, Itävalta tai Turkin Anatolia tai Belgian Kongo. Epäilemättä on tämä heikkoutta Saksan ohjelmassa, verrattuna vanhojen maailmanvaltain ohjelmiin, missä, emämaa voi suoranaisesti hapattaa koko alueen hengellään ja vallallaan. Toisaalta on Saksa kilpailijoista jäljessä siinäkin suhteessa, ettei sen toiveiden laajimmassakaan kehyksessä näy mitään mahdollisuutta tyydyttää kaikkein läheisintä tarvetta: paikkaa valtakunnan omalle liikaväestölle. Ei mikään sen vallassa nykyään olevista alusmaista ole sopiva todelliseksi siirtolais-alueeksi, mutta ei myöskään mikään tulevaisuusmaista: liikaväestöinen Shantung yhtä vähän kuin ilmastoltaan epäsuotuisa Mesopotamia ja kansallisesti epäluuloinen Brasilia, puhumattakaan Keski-Afrikasta.

Saksan siirtomaahistoria on siis vahvistanut tunnetun kokemussäännön: »sero venientibus ossa!» (myöhään tulleille luut), Heikkoudet sen tulevaisuusohjelmassa johtuvat yksinkertaisesti siitä, että parhaat ruokalajit jo olivat loppuneet, kun Saksa saapui aterialle.[44] Ja ilman kokemusta kilpailuun kilpailijain kanssa, joilla oli vuosisataisia siirtomaaperimyksiä; ei kummakaan, ettei se heti alusta saattanut kulkea näiden kanssa yhtä rintaa. Se voi muuttua; mutta ymmärrettävää on myöskin, että tie eteenpäin on tämmöisissä oloissa täynnä vaaroja ja huolia. Yhtenäinen silmäys valtakunnan asemaan vieraisiin valtoihin nähden on yllinkyllin sen todistava.

Tunnemme jo, että suhde _Itävaltaan_ on lujan uskollisuuden pohjalla, jonka ovat luoneet maantieteelliset niinkuin historiallisetkin olot ja lujittanut miesiän kestänyt kumppanuus, joka ei ole horjunut vaikeissakaan koetteluissa (ennen kaikkea bosnialaisessa, I Osa, ss. 164, 167). Tämä on valokohta taulussa, Saksan järjestelmän kulmakivi. Tsekkiläisten ja madjarien epäluulot eivät voi järkyttää tätä hyvää suhdetta. Itävalta-Unkari ei näy myöskään pelkäävän Saksan levanttilaista kehityssuuntaa, vaan suorittaa mielihyvällä osuutensa siinä, tuntien että tämä edistyspyrkimys on valtakunnan oman säilymisen ja koossapysynnän parhaana takeena (I Osa, siv. 26).

Tietenkin on _Turkin_ vaikeampi ruveta kolmanneksi mieheksi, sen kun täytyy tuntea heikomman puolen pelkoa alistumisesta. Näemmekin Stambulin kompassin, joka Abdul Hamidin aikana vakavasti viittasi Saksaa kohti, nyttemmin levottomana vaappuvan Saksan ja Englannin välillä. Niinpä aiheutti nuorturkkilaisten voitto 1908 käänteen Englannin ja Ranskan puolelle, ja uusi samanlainen käänne on havaittavissa juuri nyt, heidän kukistuttuaan, kesällä 1912. On selvää, että luottamus Saksaan on kärsinyt vahinkoa sen liittolaisen Italian hyökkäyksestä Tripoliin, samoin kuin sen omasta peräytymisestä Marokossa. Turkin luonnollinen mielihalu vetää sitä lähinnä Ranskan puoleen, jonka sivistystä sen edistysmiehet näyttävät ihannoivan ylinnä. Mutta niinkuin nuorturkkilaiset olojen pakosta palasivat takaisin saksalaiseen ryhmään, niin on täysi syy olettaa heidän seuraajainsakin tulevan tekemään. Heidän täytyy näet nähdä että Englanti, jolla jo on Egypti ja Kypro ja joka suosii Kreetan erottamista, nyttemmin tähtää koko valtakunnan hajoittamiseen, kun taas Saksan pyrkimystensä tähden täytyy puolustaa valtakunnan koskemattomuutta. Turkille on Saksaan yhtyminen siis vielä enemmän kuin Itävalta-Unkarille katsottava suoranaiseksi henkivakuutukseksi. Tämän kautta on Turkista tullut Saksan »luonnollisin liittolainen» (Bernhardi). Saksanhan puolestaan täytyy erikoisella huolenpidolla vaalia tätä tulevaisuusmahdollisuutta, joka samalla sisältää yhden lujimpia strategisia asemia ratkaisun tapahtuessa Englannin kanssa — maayhteytensä kautta Englannin Akilleenkantapään, Egyptin, kanssa.

Nämä näkökohdat ovat niin tärkeitä ja niin ilmeisiä, että viime aikoina on saatu kuulla saksalaisten esittävän »saksalais-itävaltalais-ottomanista liittoa» vieläpä vanhan kolmiliiton sijalle (esim. Trietsch, Deutschland und der Islam, 1912). Tämän voi hyvin käsittää. _Bismarck_ on kerran (15/4 1895) huomauttanut kolmiliiton ja vanhan roomalais-saksalaisen keisarikunnan yhtäläisyyttä: »Apuliasta Pohjanmerelle», ja hän esitti todistuksena »liittojen ja suhteiden sisäisestä täytymyksestä», että tämä suuri maa-alue jälleen on poliittisesti yhteenkuuluvaa. Ihailumme suuren valtiomiehen kaukonäköisyyttä kohtaan yli aikojen ja paikkojen ei saa kuitenkaan samentaa huomiotamme viimeisen puolen miesiän kokemukseen nähden (I Osa, siv. 167, 195, 201). Se osoittaa päivänselvästi, että Saksan ja Itävallan liitto on elimellinen yhteenkasvanta, mutta _Italian_ yhtyminen siihen vain diplomaattista koneompeletta, olkoonkin mestarillisesti tehtyä. Kaikkein parhaiten on tämä ilmennyt Italian hyökkäyksessä Tripoliin, mikä oli niin jyrkästi sen molempien liittolaisten etujen vastaista. Lähempi silmäys Bismarckin katsantokantaan selittääkin syyn: nykyisen ja silloisen välillä on se tuntuva ero, että Unkari on mukana, ja Unkari vetää kaakkoonpäin, bysanttilaista maailmaa kohti. Ei siis voi olla epäilemistäkään etteikö »itäroomalainen» suunta olisi Saksan kannalta maantieteellisesti paremmin perusteltu kuin nykyinen »länsiroomalainen»; ja jo mainituista syistä sopii ainakin kysyä, eikö se olisi myöskin valtiollisesti suuremmanarvoinen.

Mutta tietenkin olisi Saksalle vielä edullisempaa, jos se pääsisi valitsemasta molempain välillä, ja kaikkein edullisinta, jos se voisi yhdistää molemmat kanssaan neliliittoon, Dehnin ajatus (siv. 182), jonka äskettäin on uudistanut »Journal des débats». Tämän vuoden tapahtumat näyttävät vielä kerran kohottaneen vanhan kolmiliiton osakkeita, voimakkaasti virkistämällä kilpailun tunnetta molempain romanilaisten suurvaltain välillä Välimeren alueella; se alkoi uudenvuoden aikana Italian toimeenpanemalla ranskalaisten höyrylaivain takavarikolla (siv. 43), ja se sai vakavan vivahduksen syyskuussa Ranskan päätöksen kautta keskittää koko laivastonsa Välimerelle. Nyt nousee ja laskee Italian harrastus kolmiliittoon sen heikemmyydentunteen mukaan Ranskan suhteen. Kun Italian—Turkin sota nyt myöskin näyttää lähenevän loppuansa, tuntuu todellakin siltä että liitto, huolimatta kaikesta mitä Italia on rikkonut, uudistettaisiin vielä neljännen kerran ennen sen umpeenmenoa toukokuussa 1915 — arvatenkin silloin laveammalla perustalla, ulottamalla se myöskin Välimerta koskevaksi. Voiko Turkin saanti neljänneksi mieheksi tapahtua heti sen jälkeen, on tosin sangen epäiltävää; mutta paljon sen puolesta kyllä puhuu, jos Turkki voi taipua unohtamaan irtileikkauksen Afrikassa.

Eräs valta, jota usein mainitaan mahdollisen saksalais-turkkilaisen liiton yhteydessä, on _Romania_, missä Hohenzollern-sukuinen ruhtinas »seisoo tähystäjäpaikalla etuvartijana itämaan rajalla» (kuten hän itse sähkötti keisari Vilhelmille 1871). Sitävastoin painuu valtioryhmä _Bulgaria — Serbia — Montenegro_ vastakkaisen leirin puolelle; se on slaavilaisen rodun pitkälle ulottuva käsivarsi, Saksan Levantti-suunnitelmain silmiinpistävin »sisämainen» este.

Slaavilaisten pikkuvaltioiden takana seisoo _Venäjä_, jolla on oma perinnäinen bysanttilais-ohjelmansa, joka on jyrkästi saksalaisen vastainen. Olisiko se (Rohrbachin ehdotuksen mukaan 1903) taipuvainen luopumaan tästä esikoisoikeudestaan itävaltalaista Galitsiaa vastaan — jota seuraisi luonnollinen raja (Karpaatit) tällä suunnalla — on tosin tietymätöntä. Mutta ilmankin tätä välitöntä kitkaa on pohjemmalla Venäjän ja Saksan välillä liian paljon erottavaa, jotta tie pysyvään ystävyyteen voisi olla suora ja helppo. Niin on aina, missä kaksi kansamaailmaa on vierekkäin, vieläpä ilman luonnollista seinää välillänsä (siv. 124). Ei voi erehtyä siitä, etteikö Saksan nimi ole Venäjän kansan syvissä riveissä vihattu. Kun nyt Saksan imperialismi pyrkii alueille, joita Venäjä on kauan katsonut itselleen varatuiksi, niin ei sitä jännitystä Saksan ja Venäjän välillä, jota Bismarck pelkäsi, ole aina voitu välttää. Bosnian kysymyksen vaiheet osoittavat kuinka arkaluontoinen suhde on; ja ranskalais-venäläinen sopimus elok. 1912 (siv. 53) ainakin suuresti muistuttaa marssia asentoon, jossa Venäjä ei ole samassa leirissä naapurinsa kanssa. Saksalla onkin (vuoden 1899 lain mukaan) 5 armeijakuntaa sijoitettuna Venäjän rajalle; Ranskan rajalla on tosin 12.

Toiselta puolen ei sovi unohtaa yhdistäviä tekijöitä: hallitusten yhteistä vastahakoisuutta nykyaikaista eduskuntaisuutta kohtaan, yhteisiä pyrinnöitä rajaseudun puolalaisiin nähden, eikä myöskään hallitsijain nykyisiä mieskohtaisia suhteita ja keisari Vilhelmin alituista huomaavaisuutta, joka kerran on saanut hänet lausumaan, että »Venäjän suru on Saksan suru». Nämä mieskohtaiset seikat lienevät tuntuvasti edistäneet yllämainitun (siv. 52) Potsdamin välipuheen solmiamista, jossa molemmat hallitukset lupasivat toisilleen »olla liittymättä mihinkään yhtymiin, joilla voisi olla hyökkäävää kärkeä toista vastaan» (_Bethmann_, valtiopäivillä 10/12 1910). Tämä kuulostaa aivan Bismarckin »jälleenvakuutuksen» uusimiselta 20 vuoden väliajan jälkeen. Varmempi vakuus tällä taholla lienee Saksalla kuitenkin, vielä jonkun aikaa, Venäjän sotilaallinen lamaustila tappion jälkeen 1905.

Kauempana idässä ovat Saksan suhteet _Japaniin_ ja _Kiinaan_ sekavammat. Edellisen on ollut vaikea unohtaa sekaantumista 1895; jälkimäisellä on muistettavanaan Kiautshou ynnä keisari Vilhelmin »hunnipuhe» ja »panssaroitu nyrkki» Pekingissä 1900, mutta se näyttää toisaalta ottaneen esimerkkiä saksalaisesta kultturista nykyisessä uudistustyössään. Nykyisen pulman aikana siellä on Saksa asettunut länsivaltain puolelle, erilleen Venäjästä ja Japanista.

Valtamerten takana ovat _Yhdysvallat_ Saksan ainoana pääkilpailijana maailmanmarkkinoilla. Suhde on sangen arkaluontoinen. On tunnettua, että amirali _Dewey_ katsoi sopivaksi (vuosisadan vaihteessa) julkisesti lausua, että Yhdysvaltain seuraava sota tulee käytäväksi Saksaa vastaan. Varsinaista ystävyyttä ei näiden suurvaltain pääkansojen välillä vallitse, se ilmeni viimeksi saksalaisen laivueen käynnin aikana Amerikassa 1912. Lukuunottamatta kahnauksia tullipolitiikan alalla, perustuu amerikalaisten kylmyys erikseenkin heidän epäluuloihinsa, että Saksa vaanii maavaltauksia uudessa maailmassa: Brasiliassa siirtolaisuuden vuoksi, Venezuelassa saataviensa ja laivastoretken johdosta 1902—03, Länsi-Intiassa huhujen vuoksi, että Saksa olisi valmis vaihtamaan osan Slesvigiä tanskalaisiin Länsi-Intian saariin. Tuntuu kuitenkin siltä kuin johtuisi tämä epäluulo pääasiassa siitä, että Amerikan kansa ammentaa tietonsa Saksasta pääasiallisesti väritetyistä englantilaisista lehdistä. Voimakas aines paikalla on Saksalla aina puolellaan, nimittäin omat siirtolaisjoukkonsa, joita nyttemmin lujittaa valtiollinen liitto irlantilaisten kanssa, joiden kanssa heitä yhdistää yhteinen vihamielisyys anglosaksilaisia vastaan. Kuitenkaan ei yleinen maailman-asema näytä epäsuotuisalta planetariselle ryhmittelylle _Saksa — Yhdysvallat — Kiina_ vastapainoksi jo olemassaolevalle ryhmitykselle _Englanti — Venäjä — Japani_.

Nyt on enää mainittava vain kaksi ilmeistä vihollisuussuhdetta. Toinen koskee Ranskaa; me tunnemme jo tämän kehityksen, josta keisari Vilhelm alussa v. 1911 lausui eräälle ulkomaiselle lähettiläälle: »Minä alan väsyä seisomaan käsi ojennettuna Ranskaa kohti, kun se ei siihen tartu». Toinen koskee _Englantia_; siinä on verrattomasti ankarin pilvi Saksan valtiollisella taivaalla, itse asiassa synkin koko nykyisessä maailmantilanteessa. Jo 1905, tämän teoksen ensimäisessä painoksessa, saatoin kirjoittaa, että »suhde Englannin ja Saksan välillä osoittaa pohjalla asuvaa kylmyyttä ja kireyttä, suurempaa ehkä kuin mikään muu koko nykyajassa». Sen jälkeen on kireys jännittynyt siihen määrään, että maailma ainakin kolmasti on nähnyt maailmansodan hornan aukenevan ja yhä tuntee tämän pelon kaameana painajaisena.

Tässä ei ole paikka selostaa tämän suhteen historiallista ja valtiollista juontoa. Se kuuluu Englantia koskevaan lukuun; sillä Englannilla — jota näkyväisesti edusti kuningas _Edward VII_ vuoteen 1910, todellisuudessa ja yhä edelleen ulkoasiainministeri _Edward Grey_ — on tässä johto ja aloite. Englannin ajatus on se Saksan »kierros», joka on luonut »ympärysvaltain» muurin sen kolmelle puolelle; ja Englanti pyrkii nyt saamaan rengasta umpeen vielä avoinna olevalla kohdalla, Turkin taholla. Korostamme tässä ainoastaan, että Saksa kulkee kohtisuoraan Englantia vastaan molemmilla suurimmilla tulevaisuussuunnillaan: Keski-Afrikassa senvuoksi, että se asettuisi poikkiteloin Kap—Kairo-rataa vastaan, Levantissa senvuoksi että se sulkisi maitse suunnitellun tien Kairo—Kalkutta. Ne ovat aiheita kahteen uuteen »Fashodakohtaukseen». Mutta nämä suoranaiset siirtomaakahnaukset ovat vain hajanaisia ilmiöitä pyrintöjen vastakkaisuudesta, joka kietoutuu yli koko maapallon, senvuoksi että Englanti nyt katsoo Saksaa pääkilpailijakseen ei ainoastaan maailmanmarkkinoilla vaan _pyrkimyksessä maailman ylivaltiuteen_.

Saattaa käsittää sen suunnattoman kiusauksen, jossa Englanti on nitistääkseen oraana kasvin, joka uhkaa kasvaa sen yli. Se on »ehkäisysota», jonka kummituksen _Rohrbach_ jo 1903 näki olevan nousemassa. Vartijat Saksan valleilla eivät ole voineet olla näkemättä vaaraa. »Politiikka, joka tarkoittaa Saksan saattamista kierrokseen», lausui _Bülow_ varoittavasti valtiopäivillä 14/11 1906, »joka pyrkii muodostamaan piirin valtoja meidän ympärillemme eristääkseen ja lamauttaakseen meitä, olisi arveluttava Europan rauhalle; sellaisen kierroksen muodostaminen ei näet ole mahdollinen ilman määrättyä painetta; mutta paine synnyttää vastapainetta; paineesta ja vastapaineesta taas voi lopulta syttyä räjähdyksiä». Sen jälkeiset kuusi vuotta ovat lakkaamatta enentäneet jännitystä ja vaaraa. Luonnonlain voimalla ovat molempain kansain sydämet yhä enemmän vieroittuneet toisistansa. V. 1908 vakuutti keisari Vilhelm tunnetussa haastattelussa omaa ystävyyttään Englantia kohtaan, mutta todisti samalla, että Saksan kansan enemmistö ei ollut samalla kannalla. Äskettäin lienee hän nimittänyt itseään »Englannin ainoaksi ystäväksi» Saksassa. Jääköön sikseen, minkä verran tässä hänen käytöksessään on ollut politiikkaa; sillä ei ole ollut muuta vaikutusta kuin että se joksikin aikaa uursi kuilun hänen ja hänen kansansa välille. Mutta se aika näyttää nyt olevan lopullisesti ohi; »keisarin ja kansan välinen Lontoonsumu» (_Liebemann_ valtiopäivillä 1908) lienee nyttemmin täysin haihtunut, ja viimeisen valtaistuinpuheen (helmik. 1912) sanoissa ystävällisistä suhteista ulospäin »molemminpuolisen kunnioituksen ja hyvän tahdon perustalla» on uhkaava sävy.

Menneen vuoden Marokkokahnaus on opettanut jokaiselle saksalaiselle, että ei ole olemassa mitään tietä maailmanmahtiin Englannin ohitse. Se oppi on purrut syvälti. Englannin ilmeinen jonkinlaisen ylituomio-oikeuden vaatimus on, enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan, yhdistänyt Saksan kansan yhteiseen suuttumukseen. Paikallaolleet todistajat (Sjösteen 1912) vakuuttavat, että Saksankin nyrpeys nyttemmin kajastaa sitä kansallisvihaa, joka näyttää vuosikausia kyteneen Kanaalin toisella puolella — tämä »furor teutonicus» (saksalaisraivo), josta _Bismarck_ puhui 6/2 1888.

Täytyy pitää mielessä nämä näkökohdat arvosteltaessa Saksan sopimusta Ranskan kanssa 1911. Sodan mahdollisuus Englannin kanssa oli saksalaisten neuvottelijain otettava lukuun mitä vakavimmin. He tiesivät koko ajan kulkevansa kapeata reunaa sodan ja rauhan välillä. He tiesivät niinikään, että Saksan voiton mahdollisuudet suurenevat aikaa myöten. Senvuoksi supistivat he vaatimuksiansa ja vastustivat kansanmielipidettä, jonka oli niin helppo tuomita sentähden ettei se tuntenut asian taustaa. Kenties on heille luettava kunniaksi, että he saattoivat tästä vaarallisesta tilanteesta saada isänmaalleen siksikin suuren voiton, kuin saivat, niinkuin varmaan oli Saksan onni, että valtiosääntö antoi heille sen toimivallan.

Mutta ei käy kieltäminen, etteikö ratkaisu vähentänyt Saksan arvovaltaa maailmassa. Diplomaattisin keinoin ei se ylimalkaan enää ajan pitkään voi säilyttää asemaansa. Maailmantilanne on sellainen, että paine yhä enenee ja että ne väliajat lyhenevät, joiden jälkeen Saksan eteen yhä uudelleen joutuu kysymys, tahtooko se esiintyä maailmanvaltana vai ei.

Näin ollen on yhä lukuisampiin piireihin alkanut juurtua se vakaumus, että tämä päämäärä _ei enää ole saavutettavissa rauhallista tietä_. »Verellä ja raudalla» tuli Saksa Europan näyttämölle: alkaa näyttää siltä, että sen täytyy vielä kerran kulkea veren ja raudan kautta, jos se tahtoo kohota _Suur-Saksaksi_ planetarisella näyttämöllä... Rautavanne, joka kiertyy yhä tiukemmin sen uumenen ympärille, täytyy murtaa väkisin. Koe on suunnaton, se vaatii taistelua monilla rintamilla, nyt niinkuin Bismarckin ja Fredrik suuren aikana — se vaara sisältyy valtakunnan keskusta-asemaan (Lamprecht) —; mutta se on tehtävä, jos mieli todenperään eteen- ja ylöspäin. Se on panos, jos ylimalkaan tahtoo voittaa palkinnon. Historian korkeimpaan arvoluokkaan ei vie mitään muuta tietä. Eikä maailma ole vielä keksinyt Gordionin solmun aukaisuun muuta ratkaisua kuin Aleksanterin.

Tämmöinen on ajatuksenjuoksu, jota esitetään Bernhardin kirjassa »tulevasta sodasta» ja Rohrbachin »saksalaisesta aatteesta maailmassa», joita molempia on tämän vuoden kuluessa levitetty jättiläispainoksina Saksan kansan keskuuteen. Ne ovat herätys- ja varoitushuutoja, torventoitauksia taisteluun, joka jo näyttää olevan alkamassa. Syystä näet huomauttaa Bernhardi, että kriisi on jo olemassa ja että kysymyksessä on »maailmanmahti tai alasmeno»: joko täytyy Saksan ryhtyä taisteluun koko sillä kaikkien voimien hirvittävällä ponnistuksella, mitä se vaatii, taikka saa se taipua laahustamaan elämäänsä toisluokkaisena mahtina, ilman »myötämääräysvaltaa alkavana aikakautena». Tämä ajatus tuntuu Rohrbachista, samoin kuin Hans Delbrückistä ja Saksan muista isänmaanystävistä sietämättömältä. Että kansan on painettava maailmaan kansallisen aatteensa leima, on heistä tinkimätön täytymys, »kategorinen imperativi», Tämä on siirtomaatoiminnan ja koko imperialismin sisäinen salaisuus: ei ainoastaan pyrkimys aineelliseen voittoon tai halu valtaan, vaan _vastuu_, vastuu ihmiskunnalle suoritettavasta tehtävästä.[45] Tämän tieltä täytyy kaiken väistyä. »Me olemme kuin puu vuorenhalkeamassa: joko halkaisemme me kallion ja kasvamme edelleen korkeuteen, tai on vastustus liian voimakas ja me surkastumme ravinnon puutteesta.»

Onko kansan syvissä riveissä kylliksi kaikupohjaa tälle ylevälle opille? Imperialistiset huutajat tuntuvat sitä joskus enemmän epäilevän kuin uskovan. Se on vanha valitus, että »Saksan pahimmat viholliset eivät ole ulkomaalaisia» (Arndt 1908). Katkeruudella puhuvat suursaksalaiset kirjoittajat kotimaan »henkisestä köyhyydestä»: kansan poroporvarillisuudesta ja nurkkahenkisyydestä (»Philisterei»), sanomalehdistön välinpitämättömyydestä, pääoman arkuudesta yrityksiin siirtomaissa. Maailmanvalloittajavaisto ei näytä vielä heränneen kansassa, joka on ollut tuomittuna elämään vuosisadan toisensa jälkeen suurimmassa hajaannuksessa, mitä historia tuntee. Kenties ei sitä alkuperäisin ole kansan veressä: eihän pohjoissaksalainen tasanko avaa niin laajaa näköpiiriä kuin Venäjän arot ja Pohjois-Amerikan ruohokentät ja meri Englannin rannikoiden ympärillä. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisi nykyinen Saksa alapuolella imperialistisia kilpailijoitaan mitä tulee siihen yli maailman ulottuvaan katseeseen ja planetariseen vallanhimoon, jotka ovat maailmanvallan sielullisia edellytyksiä. Varmaa on, että kaikki kolme vallitsevaa joukkokatsomuskantaa Saksan nykyisessä valtiollisessa elämässä — agrarinen, klerikalinen ja sosialidemokraattinen — ovat jokseenkin outoilevia laajennuspolitiikan suhteen tässä mittakaavassa.

Tulleeko siis ehkä Saksan toinenkin syntyminen, Vilhelm II:n johdossa, siinäkin muistuttamaan ensimäistä, Bismarckin aikaista, että sen täytyy tapahtua vastoin sen omaa kansantahtoa? Monesti näyttää siltä; mikä tietenkin huonontaa menestyksen toiveita. Toisaalta ei voi erehtyä, etteikö siirtomaapulan jälkeen 1906—07 ole tapahtunut muutosta. Se oli valmistava koe, ja se onnistui. Valtiopäivät ovat nyttemmin paljoa anteliaammat siirtomaamenosäännön suhteen; voipa suorastaan puhua alkavasta »siirtomaatuulesta». Semmoisista enteistä tuskin erehtyy. Syvällä kansansielussa, jonne eduskunnan puoluekiista pärskyvine vaahtoineen ei ulotu, on tapahtumassa muutos. Mikäli päämaali selvenee, sikäli suurenee valmeus panoksen uskaltamiseen. Sillä kansatkin kasvavat tehtäviensä mukana niinkuin ihmiset. »Saksan kansa on uskollisesti seurannut keisaria myrskyävälle merelle, salassa antaen hänelle anteeksi kaikki mistä häntä niin suuriäänisesti moititaan, kaikki paitsi kun hän näytti väistävän vaaraa» (Haralds). Semmoisista aineksista maailmanvaltoja rakennetaan. Suur-Saksa näyttää olevan valmis antamaan historialle saman todistuksen, kuin Saksa antoi 40 vuotta sitten — että se _osaa ratsastaa, kun se vain nostetaan satulaan!_

----------

Olemme lintuperspektivissä seuranneet Saksan suurvallan kehitystä valtakunnan syntymästä sille korkealle arvopaikalle ja siihen kohtalokkaaseen tienhaaraan, missä se nyt on. Olemme nähneet sen vaikeat ahdingot kansainvälisillä teillä. Olemme lisäksi nähneet niin monta puutteellisuutta, niin lukuisia hajoittavia aineksia sekä yhteiskunnassa että valtiossa, että hyvin voi käsittää sen levottomuuden, millä Saksan isänmaanystävät katsovat sitä ratkaisevaa koetta, joka näyttää lähestyvän.

Jos me puolestamme uskomme, että Saksan suurvalta on kestävä kokeensa, johtuu se etupäässä käsityksestämme kansan sisäisistä ominaisuuksista. Tämä kansa ei ole niitä, jotka häikäisevät muukalaisen arvostelua loistavalla tai mieskohtaista viehätystä tavoittavalla pinnalla; mutta se on kansa, jossa harvinaisessa määrässä ovat yhtyneet korkeimmat taipumukset sekä teoreettiseen että käytännölliseen toimintaan ja sillä on kaikki ruumiillisen, henkisen ja siveellisen terveyden tuntomerkit. Se on kansa, joka ei ole ainoastaan kultturin, vaan myöskin elinvoiman ja elämänhalun huipulla. _»Me saksalaiset pelkäämme Jumalaa, mutta emme mitään muuta maailmassa»_, on suurin kaikista saksalaisista sanonut eräänä historiallisena hetkenä (_Bismarck_ 6/2 1888). Sellaista kansaa ei maailma kykene kukistamaan.

KIRJALLISUUTTA

RANSKA

_Ratzel_, Politisch-geographische Rückblicke I. Mitteleuropa mit Frankreich, 1898 (_Geograph. Zeitschr._).

_Léon de Seilhac_, Frankreich 1906—1908, _Hallen_ teoksessa _Die Weltwirthschaft_.

* _Zimmerman_, Die Kolonialpolitik Frankreichs von den Anfängen bis zur Gegenwart, 1901.

_René Millet_, Notre politique extérieure de 1898 à 1905, 1905.

* _André Tardieu_, La France et les alliance, 3 pain. 1910.

_André Tardieu_, Le mystère d'Agadir, 2 pain. 1912.

_Hanotaux_, La politique de l'équilibre 1907—1911, ilm. 1912.

_René Pinon_, France et Allemagne, I, 1870—1898, II, 1898—1912, maalis- ja huhtik. 1912 (_Rev. des deux mondes_).

_Lowell_, Governments and parties, I ss. 2—145.

_Seignobos_, Politische Geschichte, ss. 88—202.

_Laurin_, Våld och väld, nationalistiska och revolutionärä rörelser i Frankrike under 1800-talets senare hälft, 1910.

_Lebon_, Das Verfassungsrecht der franz. Republik, 1909.

_Anton Acht_, Der moderne französische Syndikalismus, 1911.

_Guy-Grand_, Le Procès de la Démocratie, 1911.

_Georg Brandes_, Nutidens Frankrig, 1912 (_Ord och Bild_).

_André Lichtenberger_, Frankrig i Udlandets Öine før og nu, 1912 (_Samtiden_).

_Bertillon_, La dépopulation de la France, ses conséquences, ses causes, mesures a prendre pour la combattre, 1911.

* _Ermels_, Frankreichs koloniale Handelspolitik, 1910.

_Annuaire statistique de la France._

* _Annuaire colonial. — Almanach national. — E'conomiste francais._

* _Questions diplomatiques et coloniales._

_Revue politique et parlementaire_, os. »La vie pol. et parl. en France».

_Le Temps_ 1912.

Erikoiskysymyksiin nähden viitataan asianomaisissa viittauksissa mainittuihin julkaisuihin.

SAKSA

_Ratzel_, Deutschland, 1898.

_Hasse_, Deutsche Politik, ensimm. nide, I. Das D. R. als Nationalstaat, 1905; II. Die Besiedelung des d. Volksbodens, 1905; III. D. Grenzpolitik, 1906; IV. Das Zukunft des d. Volkstums, 1907.

_Halle_, Die Weltwirthschaft, 1906—1908, os. II.

_Arndt_, D:s Stellung in der Weltwirthschaft, 1908.

* _Valois_, D. als Seemacht, 1908.

* _Nauticus_, Jahrbuch für D:s Seeinteressen, v:sta 1904.

_Stat. Jahrbuch_ für das D. Reich, 31 Jahrg. 1910.

_Stat. Jahrbuch_ für den Preuss. Staat, 8 Jahrg. 1910.

_Troitschke_, Zehn Jahre deutscher Kämpfe, 1874.

_Oncken_, Das Zeitalter des Kaisers Wilheim I, 1890—92.

_Bismarck_, Gedanken und Erinnerungen, 1898.

Lamprecht, Zur jüngsten d. Vergangenheit, III osa, 1904; 2 pain. nimellä D. Geschichte der jüngsten Vergangenheit und Gegenwart, alk. v. 1911.

Meinecke, Weltbürgertum und Nationalstaat, 1908.

_Marcks_, Männer und Zeiten, II, 1911.

_Seignobos_, ss. 415—472.

_Lowell_, I, ss. 232—237, II, ss. 1—69.

_Treitschke_, Politik, § 22 (Das Reich), 1898.

_Laband_, Das Staatsrecht des D. R., 5 pain. v. 1911.

_Grotefeld_, Die Parteien des d. Reichstags, 1908.

_Kürschners D. Reichstag_, toim. _Hillger_, 1907 ja 1912.

_Max Lorenz_, Das D. der Gegenwart, 1906.

_Hans Delbrück_, Polit. Korrespondenz (_Preuss. Jahrbücher_ 1911—12).

_Kreuzzeitung_ (erik. osasto Die innere Politik der Woche) 1912.

Esitutkielma: Borgerlig samling i Tyskland, _Göteb. Aftonblad_ 25/9 ja 28/9 1912.

_Das Überseeische D._, 1902; toinen pain. 1911.

* _Rohrbach_, D. Kolonialwirthschaft, v:sta 1909.

* _Hassert_, D:s Kolonien, 1910.

* _D. Kolonialblatt_, v:sta 1910; _D. Kolonialseitung_, v:sta 1884; _D. Kolonialkalender_, v:sta 1889; _Zeitschr. für Kolonialpolitik_ etc., v:sta 1888; _Jahrbuch über die d. Kolonien_, toim. _Schneider_ alk. v:sta 1908.

_Rohrbach_, D. unter den Weltvölkern, 1903; toinen painos 1908, kolmas 1911.

_Rohrbach_, Der deutsche Gedanke in der Welt, 1912.

_Paul Dehn_, Von d. Kolonial- und Weltpolitik, 1907.

_Hasse_. D. Politik, toinen nide I, Weltpolitik, Imperialismus und Kolonialpolitik, 1908.

_Deutsche Auslandspolitik_ und ihre Verleumder, kirj. »toimiva valtiomies», 1910.

_Arndt_, Grundzüge des auswärtigen Politik D:s, 1912.

_Maurice Lair_, L'impérialisme allemand, 1909.

_Pierre Baudin_, L'Empire Allemand et l'Empereur, 1912.

_Reimer_, Ein pangermanisches D., 1905.

_Die Kampf um das Deutschtum_, sarja Suursaksalaisen yhdistyksen julkaisemia kirjoitelmia.

_Siösteen_, Tysk utrikespolitik, 1912 (_Det nya Sverige_).

_Bernhardi_, D. und der nächste Krieg, 1912.

_Deutschland sei wachl_ Betrachtungen über Rüstungsfragen und Weltpolitik, toimittanut D. Flotten-Verein 1912.

Erikoiskysymyksiin nähden viitataan asianomaisissa viittauksissa mainittuun erikoiskirjallisuuteen.

Viitteet:

[1] »Ranska oli yhtenäinen ja vakiintunut valtakunta aikana, jolloin Saksa ja Italia vasta olivat maantiedollisia käsitteitä: luja marmorikappale kahden haurasliitteisen mosaiikkilevyn välissä»; valtakunnankansleri v. Bülow Saksan valtiopäivillä 14/11 1906.

[2] Toisten laskujen mukaan on Välimerenrannikko vain 615 km, Kanaalinrannikko 1 120 ja Länsirannikko 1 385, kun taas maaraja on 2 170 km; rannikkoprosentti koko määrästä on silloin 59.

[3] Viime aikoina lienee suhde Bretagneen huonontunut bretagnenkielen käyttämisen kiellon jälkeen jumalanpalveluksissa ja opetuksessa.

[4] Fashoda-jutusta ks. Lavisse, France et Angleterre, aikakausk. _Revue de Paris_ 1/2 1899, ja Hanotaux, Fashoda et le partage de l'Afrique, 1909.

[5] Jo noin v. 1880 lähetettiin tutkimuskomissioni paikan päällä tutkimaan tämän merkillisen kulkuneuvoyrityksen edellytyksiä. V. 1900 kustansi _Le Matin_ retkikunnan samaa tarkoitusta varten. V. 1910 esitti Rolland täydellisen suunnitelman, 4—5 vuodessa toteutettavaksi, alkukohtana Alger ja pääteasemana (Agadesin kautta) Sinter; sen takana hahmotteli hän rataa Kongon läpi Tsadin länsipuolelta Ubangiin ja Sudanin halki kulkevaa rataa Dakariin. Ei tosin toivottu radan saattavan antaa kohtuullista korkoa perustamiskustannuksille (n. 200 milj. fr.); mutta 1904 osoitti Leroy-Beaulieu uusia mahdollisuuksia myöskin taloudellisessa suhteessa, jos rata johdettaisiin suoraan Dakariin ja se siten tehtäisiin oikotieksi Europan ja Etelä-Amerikan välillä. Viime vuosina on ajatuksia ollut vireillä sellaisen oikotien rakentamisesta pitkin Afrikan rannikkoa Ranskan ja Espanjan tai kansainvälisellä takuulla. Ks. Sahararadasta Kürchoff, Die Saharabahn, _Geogr. Zeitschrift_, 1900, Leroy-Beaulieu, Le Sahara, le Sudan et les chemins de fer transsahariens, 1904, sekä Rolland, La question du Transsaharien en 1910.

[6] Sanat lausuttiin marraskuussa 1898 Victor Berardille, ks. tämän kirjoitusta »Politique française» _Revue de Paris_ 1/7 1905, sit. Lemonon, L'Europe et la Politique britannique, 1910, s. 153. — Aivan vaikutukseton Delcasséhen ei tilaisuus kuitenkaan näytä olleen, päättäen Vilhelm II:n todistuksesta kuuluisassa »keisarihaastattelussa» 1908 (ks. tuonnemp. s. 167), että hän oli hyljännyt Ranskan ja Venäjän ehdotuksen sekaantumiseen.

[7] »Antakaa meille jotakin Kongossa, niin me jätämme teidät rauhaan Marokossa», lausui tammikuussa 1905 Saksan lähetystöneuvos Tangerissa ranskalaiselle virkaveljelleen. Sittemmin, Delcassén kukistuttua, mainittiin Kongo niissä neuvotteluissa, joihin _Rouvier_ ennen Algecirasia ryhtyi Saksan kanssa. Tardieu, Le mystère d'Agadir, ss. 187, 296, 438 seur.