Part 10

[8] _Entente_ merkitsee oikeastaan ymmärrystä ja hyvää sopua; _entente cordiale_ (sydämelliset välit) annettiin nimeksi niille hyville suhteille, jotka Ludvig Filipin aikana vallitsivat Ranskan ja Englannin hallitusten välillä, ja samoin on sittemmin nimitetty ylimalkaan kahden hallituksen välisiä ystävällisiä suhteita. _Alliance_ merkitsee varsinaista liittoa. Suomenkielessä on tripel-allianssia tavallisesti nimitetty _kolmiliitoksi_, tripel-ententea _kolmisopimukseksi_. — Suom.

[9] Roomalaisten kaksinaamainen jumala. — Suom.

[10] Heti sen tehtyä katsoi _Figaro_ sitä uusien riitojen siemeneksi: ennemminkin ranskalais-saksalaisen selkkauksen uudeksi aluksi knin sen lopuksi. Samoin Bernhardi, Deutschland und der nächste Krieg, 1912 (s. 328): sopimus »tarjoaa sen _edun_, että se luo useita uusia kahnauskohtia Ranskaa vastaan». Pierre Baudin, asian esittelijä senaatissa, sanoo, että se on »yksi riidankekäle lisää» ja on vakuutettu, että sopimus saattaa tulla van väliaikaiseksi. Senaatin-istunnossa 8/2 1912 lausui Clémenceau, että sopimus oli »uusi Troijan hevonen, uhri, joka tuodaan rauhalle, mutta jonka sisus kalisee aseita».

[11] »Englannin sielu», lausuu eräs kirjoittaja _Eclairissa_ lopulla v. 1911, »näyttää tähän saakka olleen meidän sielumme vihollinen, ei hetken, vuoden, vuosisadan, vaan ainainen, ikuinen vihollinen. Englantilaisten ansiot ja viat, hyveet ja paheet näyttävät peittävän meidän ansiomme ja vikamme, hyveemme ja paheemme. Sekä henkisessä että aineellisessa elämässä näemme tällaisia vastakohtia, jotka kahnaavat ja tympäisevät toisiaan.» Tosin pitää kirjoittaja vastakohtaa »saapasjalkaisen teutoonisielun kanssa» vielä suurempana.

12] Tämännimisen ja -henkisen kirjoituksen julkaisi Parisissa 1904 Onsime Réclus, ks. Paul Dehn, Weltpolit. Neubildungen (1905) s. 279. — Lopulla vuotta 1911 suositeltiin uutta vaihtokauppaa: Ranskan rippeet Intiassa (Pondichery y. m.) ynnä mahdollisesti osuus U. Hebrideistä, Englannin afrikalaista länsirannikkoa vastaan (Gambia, S. Leone, Kultaranta). Ks. Schiemann 1911, s. 369.

[13] Lowell laskee 1896 Ranskan ministeristön keski-iän (vuodesta 1873) 81/2 kuukaudeksi, Italian (vuodesta 1861) 13½:ksi. Sittemmin ovat numerot kuitenkin jonkun verran suurenneet, varsinkin Ranskassa muutamien 2—3-vuotisten hallitusten johdosta (Méline 1896—98, Waldeck-Rousseau 1899—1902, Combes 1902—05, Clémenceau 1906—09, Briand 1909—11: lähes 12½ vuotta jakautuneena vain 5 nimelle).

[14] Vuonna 1894 oli kapteeni Dreyfus tuomittu syylliseksi maankavallukseen. 1898 vaati Zola tuomion tarkastamista (»J'accuse», sanomalehdessä _L'Aurore_ 13/1), ja tuomittiin sen johdosta itse. Kun juttu siitä huolimatta täytyi ottaa uudelleen esille, kumosi korkein oikeus 1899 sotaoikeuden tuomion vuodelta 1894, mutta uusi sotaoikeus s. v. julisti Dreyfusin jälleen syylliseksi »lieventävien asianhaarain vallitessa». Nyt oli totuus päässyt niin pitkälle, että hallitus uskalsi »armahtaa» syyttömän; mutta vasta 1906 oli natsionalistinen henki niin lamautettu, että asia voitiin ottaa esille kolmannen kerran sekä vapauttaa ja hyvittää Dreyfus.

[15] Schiemann huomauttaa 1903, että pietarinpenninki Ranskasta — jonka paavi eron johdosta on menettänyt — nousee vähän yli 2 miljonan, eli juuri siihen, mitä Italian valtio tarjoo kuurialle sovinnosta.

[16] Lamprecht, Zur jüngsten deutschen Vergangenheit, II (1904), s. 672 seur. Schiemann viittaa 1901 (s. 379) erääseen _Beaconsfieldin_ lausuntoon, että »turhamielisyys pysyttää Ranskan aina kirkon vanhimpana tyttärenä, vaikka sillä olisi punalakki päässä».

[17] Ranskan vaikutuksesta maailman kohtaloihin ovat Levasseur 1879 ja Bertillon 1911 tehneet seuraavan — muissakin suhteissa mielenkiintoisen, joskin kiistanalaisen — taulukon, johon suurvallat ovat otetut siinä järjestyksessä kuin ne itse ovat historiallisesti esiintyneet, asukasluku miljonissa.

1700 1789 1815 1880 1908

Ranska 20 26 29.8 37.2 39.6 Englanti 8—10 12 19 34.8 44.3 Itävalta (12—13) (18) 30 39 50.5 (Pyhä Rooman valtakunta) 19 28 — — — Preussi (2) 5 10 — — (Saksa) — — — 45.6 63 Venäjä — 25 45 84.5 150 Italia — — — 28.6 34.1 Yhdysvallat — — — — 93.4 Japani — — — — 49.7 Summa: suurvaltapiirit 50 96 139 270 525 Ranskan osuus siitä % 40 27 20 13 7

Kun Ludvig XIV:n Ranska käsitti 2/5 sen ajan suurvaltapiiriä (väkiluvun mukaan laskien) ja Napoleon 1:n vielä 1/5, oli Fallièresin tasavalta alle 1/4. Jos emme ota lukuun ainoastaan emämaita, vaan koko valtapiirin, siis siirtomaat mukaan, on alennus tosin pienempi. — Rinnan valtion alenemisen kanssa käy kielen. Levasseur laski 1878 ranskalaisen kielialueen (Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä, Kanadassa ja Länsi-Intiassa) 45 miljonaksi, 80 milj. suuruista saksalaista ja samoin englantilaista vastaan; nyt arvioi Bertillon numeron tuskin 50 milj. vastaavia 120 ja 150 vastaan; viimeksimainitut numerot tuntuvat liioitelluilta. Jespersen, Growth and structure of the english language, 1905 (s. 249), ulottaa vertailun 4 vuosisataa taaksepäin: 1500 puhui (korkeimman arvion mukaan) ranskaa 12 milj., saksaa 10, englantia 5; 1700 olivat luvut 20, 10 ja 8½; 1800 ovat ne 31, 33 ja 40; 1900 vihdoin 52, 80 ja 123 miijonaa. Vrt Hasse, Die Zukunft les deutschen Volkstums 1907, s. 10 muist.

[18] Tarkoitus on lähinnä ottaa mustia rykmenttejä Senegalista toimittamaan vartiopalvelusta Atlasmaissa, jotta sikäläinen valkoinen miehistö saataisiin vapaaksi ja voitaisiin siirtää myöskin 120 000 ruskeaa sotilasta Europaan (Algeriasta ja Tunisista). Toisen ehdotuksen mukaan (_Geschichtskal._ 1909, s. 515) tuotaisiin 100 000 mustaa Algeriaan ja puolet näistä suunnattaisiin tarvittaessa Saksaa vastaan. _Millerand_ on suunnitelman harras kannattaja, sitä on jo käsitelty kamarissa (helmik. 1910) ja vuodesta 1910 pienessä määrässä aljettu toteuttaa. Että asiaa ei vieraissa sotilaspiireissä pidetä aivan mitättömänä, näkyy kenraali Bernhardin kirjasta Deutschland und der nächste Krieg, 1912, ss. 145 ja seur.

[19] Kauppatilasto laskee vuodesta 1906 Luksemburgin ja tyrolilaiset kunnat Jungholzin ja Mittelbergin yhdessä Saksan valtakunnan kanssa, paitsi Helgolantia ja paria Badenin kuntaa, saksalaiseksi talousalueeksi, »Deutsches Wirtschaftsgebiet» — siis saksalaisen _Tulliliiton_ lukuunottamatta Pohjanmeren vapaasatamia (Hampuri, Cuxhaven, Bremerhaven ja Geestemünde).

[20] Laskelma löytyy teoksessa _Deutschland, sei wach_ 1912, osasto »Die Entwicklung der deutschen Seeinteressen seit 1904» (s. 147 seur.) — erinomainen yhdistelmä, suoritettu prof. Zoepflin seminaarissa Berlinissä jatkona _Reichsmarineamtin_ viralliseen »Denkschriftiin» (1905) samasta kehityksestä edellisen vuosikymmenen aikana. Vrt. Arndt, Deutschlands Stellung in der Weltwirtschaft (1908) s. 33 seur. — Valtiopäivillä ilmoitti valtiosihteeri v. _Delbrück_ 25/11 1910, että kansallisomaisuus oli viimeisten 10 vuoden kuluessa kasvanut 10 miljardia Saksan markkaa, ks. Schulthess 1910, s. 386.

[21] Kauppavaihto muiden maanosain kanssa, joka tietenkin tapahtuu tykkänään meritse, on vuosina 1902—1910 kasvanut n. neljästä seitsemään miljardiin, mikä samalla osoittaa suhteellistakin kasvua (30:sta 34 %:iin koko kaupasta). V. 1910 vaihtoi Saksa Amerikan kanssa tavaraa yli 4 miljardin arvosta (siitä U. S. A. puolet, ja viennin osalle 1½), Aasian kanssa 1.4 miljardia (vienti 0.42), Afrikan kanssa n. ¾ (220 miljonaa) ja Australian kanssa lähes ½ (90 miljonaa).

[22] Seurauksena näistä muuttuneista oloista on Kielin (»Kaiser-Vilhelms»-) kanavan syventäminen ja leventäminen, niin että 1915 suurimmatkin ja uusimmat panssarilaivat voivat kulkea sen kautta. (Itse asiassa valmistuikin Kielin kanava tähän kuntoon jo vuotta aikaisemmin, alkukesästä 1914. — Suom.)

[23] Pääerät tässä laskelmassa ovat seuraavat: valtakunnansaksalaisia 52.1, Itävallan saksalaisia 9.37, hollantilaisia 5.1, flaamilaisia 3.4, saksalaisia Sveitsissä 2.3, Unkarissa 2.1, Venäjällä 2, Ranskassa 0.5, Yhdysvalloissa 10, Kanadassa 0.5, Etelä-Afrikassa 0.6, Brasiliassa 0.4, Australiassa 0.1. Tässä joukossa lasketaan alasaksalaisia olevan n. 30 miljonaa. Kuten näkyy ovat numerot rohkeanpuolisia; saksalaisiksi ei lasketa ainoastaan hollantilaisia ja buureja, vaan vieläpä kaksikielinen neljännesmiljona kotimaassa; saksalaisten luvun Brasiliassa arvioi Hettner (Die Deutschen in Brazil, 1902) vain 330 000, Bolle (Die Zukunft der brasil. Deutschtums, 1905) kaikkiaan 390 000, joista 310 000 kahdessa eteläisimmässä valtiossa; myöskin Yhdysvaltain saksalaisia koskeva numero on tavallista suurempi. — _Meyers Konversationslexicon_, 1909, Nide 21, laskee puhtaasti saksalaisen loppusumman 84¼ miljonaksi.

[24] Kirjassaan »Der Kampf der oesterr. Nationem» lausuu Springer tästä: »Parempi on johtaa seitsemää kansakuntaa, kuin olla Hohenzollernien takamaana. Sitäpaitsi oivaltaa jokainen älykäs Itävallan ja vielä enemmän jokainen Saksan saksalainen, että saksalaisuuden asialle Europassa tehdään suurempi palvelus, jos Itävallan saksalaiset pysyvät paikallaan pitämässä etelä- ja itäslaavilaisten ovia avoimina lännelle mistä hinnasta hyvänsä, eivätkä työnnä näitä kansoja kaikkinielevän Venäjän helmaan. _Saksalais-itävaltalainen irredenta olisi vartiopaikalta pakenemista_, kansallisuus- ja kultturi-lipun pettämistä.» Tässä ovat siis saksalaisten suhteen vastakkain samat valtiolliset ja luonnolliset vaikuttimet, kuin koko Itävallan valtakunnan problemissa (I Osa, siv. 117 seur.).

[25] Ainetta koskevaa kirjallisuutta: Stumpfe, Polenfrage und Ansiedelungskommission, 1902; toimikunnan »Zwanzig Jahre deutscher Kulturarbeit», 1907; Bergholm, Den inre kolonisationen i Preussen 1886—1906, _Emigrationsutredningen_, Bil. XIV, 1910. Altkemper, Deutschtum und Polentum, 1910. — Hasse (Das deutsche Reich als Nationalstaat 1905), joka suursaksalaiselta kannaltaan kiistää Saksan olevan yhtävähän »_das_ deutsche Reich» kuin »das _deutsche_ Reich», (»saksalaisten _valtakunta_», kun saksalaisia on muuallakin, tai »_saksalainen_ valtakunta», kun siinä on myöskin muukalaisia), valittaa, ettei valtakuntaa perustettaessa säädetty Ostmarkia ja Slesvigiä Elsassin tavoin valtakunnanmaaksi tai amerikalaismalliseksi territorioksi. Maantieteellinen asema Berlinin läheisyydessä tekee Puolan entiselleenpalauttamisen Saksalle vaaraksi, joka on kaikin mokomin torjuttava; tältä pohjalta täytyy Saksan vielä jyrkemmin vastustaa »Jagellonien aatetta», kuin koskaan Venäjän tai Itävallan. _Bismarck_ (1890) piti muuten puolalaisia yhtävähän soveltuvina itsenäistä valtiojärjestöä muodostamaan, kuin »nykyisiä juutalaisia uutta Judean valtakuntaa».

[26] William Martin, joka aikakauskirjassa _Revue pol. et parlam._ marrask. 1911 on laatinut historiallisen esityksen »L'Allemagne et les nationalités», tekee koko tätä politiikkaa vastaan sen huomautuksen, että se määrää kansallisuuden yksinomaan kielen mukaan, jokahan kuitenkin on vain kansallisuuden ulkonainen merkki; »kansan yhdenmukaistuttamisen aloittaminen kielestä», sanoo hän, »on samaa kuin valjastaisi rattaat juhtien eteen». Eräät saksalaisetkin isänmaanystävät kuten Hans Delbrück ovat myöskin tämän järjestelmän vastustajia; ja vuoden 1910 jälkeen tuntuu itse hallituksenkin keskuudessa olevan havaittavissa käänne lievempään menettelyyn.

[27] Pohle (Deutschland am Scheidewege, 1902) laskee, että v. 1898 täytyi 13 miljonan saada toimeentulonsa ulkomaisesta tuonnista; Gothein ja Arndt arvioivat saman erän v. 1900 noin 12 miljonaksi; Peters (Chamberlains Zollreform und Deutschland, 1904) nostaa numeron 15 miljonaan.

[28] Taloudellinen problemi on synnyttänyt runsaan kirjallisuuden viime aikoina. »Huutajina» taistelussa on ollut kaksi esitelmänpitäjää, Oldenberg 1897 (Deutschland als Industriestaat) ja Dietzel 1900 (Weltwirtschaft und Volkswirtschaft); edellinen edustaa huolestunutta näkökantaa, joka pelkää Saksan taloudelliselle itsenäisyydelle koituvan vaaroja teollisuuden pääsemisestä ylivoimaan, kun taas jälkimäinen on erittäin toiveikas. Edellisen kannalla on m. m. Adolph Wagner ja pääasiassa myöskin Pohle; jälkimäisen puolella käytännöllisistä syistä Naumann ja Rohrbach, viitaten yksinkertaisesti teollistumisen välttämättömyyteen väestön kasvamisen vuoksi, sekä periaatteessa Arndt ynnä nuorempien kansantaloustieteilijäin enemmistö. Hyvin harkittua keskitietä kulkee J. Wolf (Volkswirtschaft und Weltwirtschaft, 1901, ja Das deutsche Reich und der Weltmarkt s. v.).

[29] Riesser (Der Hansa-Bund, 1912) valittaa erityisesti elinkeinoelämän heikkoa edustusta eduskuntaelämässä; hän laskee siihen kuuluvan vain 13 % Saksan valtiopäivien, 7½ Preussin edustajahuoneen ja 2.8 herrainhuoneen jäsenistä. _Kürschnerin_ »Deutscher Reichstag» katsoo 1907—1912 tähän luokkaan kuuluneen 54 edustajaa; _Stat. Jahrb. für den preuss. Staat_ 1910 merkitsee vastaavan numeron edustajahuoneessa 33:ksi (kokomääristä 397 ja 443). V. 1912 valtiopäivillä ilmoittaa Hansaliitto olevan jäseniään 56 ja ystäviään 35.

[30] Tietenkään eivät kaikki ole näin toiveikkaalla kannalla. Max Lorenz, »Antisocialdemokratischer Korrespondenzin» julkaisija katsoo sosialismin olevan vaarallisesti kehittymässä »kumousunelmasta kumoustoimintaan» (Das Deutschland der Gegenwart 1906). Waltemuth mainitsee syinä sen pahanlaatuiseen luontoon Saksan voimakasta luokkahenkeä, heikkoa kirkollismieltä, vajavaista vapautta ja huonoa taloudellista tilaa (Die Socialdemokratie in D. und im Auslande, _Preuss. Jahrb._ tammik. 1911 ja toukok. 1912); jota vastaan on huomautettu m. m. että palkat ovat nousseet 35 % kun elinkustannukset ovat kohonneet vain 22 % (valtiosihteeri _Delbrück_ vaitiopäivillä 25/11 1910).

[31] Kaikkiaan lasketaan n. 20 ryhmää. Grotewald (1908) yhdistää ne 5 suurempaan ryhmään: 1) _oikeisto_, johon kuuluvat Deutsch-Konservative, Deutsche Reichspartei, Deutsche Reformpartei (juutalaisviholliset) sekä Wirtschaftl. Vereinigung, jossa puolestaan on 5 ryhmää; 2) _vasemmisto_, nimittäin kansallisvapaamieliset, kansallissosiaaliset sekä (sittemmin »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» yhtyneet) Freisinnige Vereinigung, Freisinnige Volkspartei ja Deutsche Volkspartei; 3) _keskusta_; 4) _sosialidemokratia_; ja 5) _reunustan_ ryhmät, nim. osaksi »protestlereja» (vastalausujia: puolalaiset, tanskalaiset, elsassilaiset), osaksi »partikularisteja» (welfejä y. m.). Vuoden 1912 vaaleista saa yleiskatsauksen seuraavasta taulukosta:

1903 1907 1912

Saksalais-vanhoilliset 52 62 43 Saksal. valtakunnanpuolue 20 24 14 Muut oikeistoryhmät 15 25 15 _Oikeisto_ 87 111 72

_Keskusta_ 100 105 90

Kansallisvapaamieliset 50 55 45 Vapaamieliset ryhmät 36 48 44 _Vasemmisto_ 86 103 89

_Sosialidemokraatit_ 81 43 110

Puolalaiset 16 20 18 Elsassilaiset 9 8 9 Welfit 6 2 5 Baierin agrarit — 1 2 Tanskalaiset 1 1 1 _Reunustan ryhmät_ 32 32 35

Villit 11 3 5

Luvut osoittavat puolueiden voimaa heti vaalien jälkeen, siis riippumatta myöhemmistä muutoksista vaalikauden aikana. V:n 1912 numerot ovat otetut _Kürschnerin_ valtiopäiväkäsikirjasta 1912—1917, taulukot »Fraktionsbewegungen 1881—1912».

[32] Myöskin pastori Naumann — heikkohenkisen »kansallissosiaalisen» liikkeen perustaja, joka katsoo Saksan tulevaisuuden vaativan maanviljelys-kirkollisen enemmistön murtamista imperialistisen kansanvaltaisuuden perustalla olevan yhteisöllisen keisarikunnan eduksi — pitää nykyhetkellä toivottomana pyrkimistä englantilaiseen eduskuntamuotoon, kun yhteiskunta ei voi voittaa hajaannusta _kolmeen_ pääryhmään (kirkollisiin, maanviljelijöihin, kansanvaltaisiin), ja kun sotilaskeisarikunta on historiallinen välttämättömyys. Täysin eduskuntainen menettely on muutoin sinänsäkin mahdoton hallitusjärjestelmässä, joka samanaikaisesti esiintyy kahdella näyttämöllä (Saksan valtiopäivillä ja Preussin maapäivillä) enemmistötahtojen ehkä sattuessa erilaisiksi!

[33] Tämän jälkeen on osuusvaltioiden rahallinen toimeentulomahdollisuus vaarassa; valtioiden raha-asiat kulkevat nyt valtakunnan raha-asiain vanavedessä, ellei niillä ole erikoisia vakuuksia, kuten Preussin rautatievarat ja Baierin olutvero. Valtakunnan finanssireformit ovat myöskin hävittäneet sen federativisen piirteen, jota osoitti n. s. »Frankensteinin pykälä» tulliasetuksessa 1879, jonka mukaan tullivarojen ylijäämä (yli 160 milj. mk) oli menevä osuusvaltioiden kassoihin.

[34] Ks. varsinkin _Laband_, Die Wandlungen der Reichsverfassung, 1895, ja Die geschichtliche Entwickelung der Reichsverf. seit der Reichsgründung, 1907 (_Jahrb. des öff. Rechts_); Rehm, Unitarismus und Föderalismus in der Reichsverf., 1898; Triepel, Unitarismus und Föderalismus im deutschen Reiche, 1907; Bornhak, Wandlungen der Reichsverf., 1910 (_Archiv für öff. Recht_); Hatschek, Bismarcks Werk in der Reichsverf., 1906. Vrt. Piloty, Labandin suuren, Saksan valtio-oikeutta koskevan teoksen selostus, _Archiv für öff. Recht_, 1911.

[35] Tosin ei tämä ylivalta ole suurempi kuin että se häviää, jos vähennetään irtipyrkivä puolalainen ynnä 1866 saadut uudet alueet. Jos Itävallan saksalaiset liitettäisiin valtakunnan yhteyteen, joutuisi Preussin johtava asema vakavasti kyseenalaiseksi, eteläsaksalainen aines olisi jokseenkin yhtä voimakas ja saattaisi syntyä sisäinen hajaannuspolitiikka, jonka täytyisi lamata valtakunnan voimaa ulospäin. Puhtaan valtiomuotopolitiikan alalla tulemme siis samaan tulokseen kuin ennen maan- ja kansatieteelliseltä kannalta, että näet Itävallan säilyminen on Saksalle suorastaan elinkysymys — ainakin kunnes ykseystyö on ehtinyt niin pitkälle, että Preussin johtovaltaa ei tarvita.

[36] Arvellaan siis, että Preussi, joka on luonut valtakunnan, rakastaisi erikoisasemaansa enemmän kuin valtakunnan vahvistamista. Tätä vastaan puhuu jo se, että Preussi itse ei ole yhtenäinen. »Preussimäisyys» on yleistä vain sen itäosassa (Ostelbiassa); länsiosa on sangen paloiteltua maata, kuten muukin Saksa, ja tuntuvasti teollisuusalueeksi kehittynyttä. Oikeastaan käy siis kultturimaailmain raja keskeltä Preussia; ja se nykyaikainen yhteisömuotokunta, jonka nimessä sitä moititaan (ks. esm. Riesser, Der Hansa-Band), on vahvasti edustettuna sielläkin, vaikkakin sen eduskunnassa syrjäytettynä. — Kysymystä Saksa Preussi kosketellaan esitutkielmassani »Elsass-Lothringens författningsfråga», _Göt. Aftonblad_ 22/6 ja 28/6 1911 sekä »Rösträttsfrågan i Preussen» sam. 10/6 ja 13/6 s. v. Ks. myöskin Harald, »Preusseriet», aikak. _Det nya Sverige_ 1910. Suurta ymmärrystä tämän kysymyksen suhteen ei — vapaamielisten puoluepyrintöjen vaikutuksen alaisena — osoita Moysset, L'ésprit public en Allemagne vingt ans après Bismarck, 1911; siinä selitetään Preussin »hävittäminen valtakunnan äänioikeuden kautta» valtakunnan pelastukseksi. Saksan jyrkkä oikeisto (_Kreuzzeitung_) on sillä kannalla, että äänioikeuden laajentamista Preussissa on tasoitettava Preussin vaikutuksen laajentamisella Liittoneuvostossa.

[37] Me tiedämme nyt _Crispin_ muistelmista (»Les origines de la triplice», _Revue des deux mondes_, jouluk. 1911), että kolmiliiton siemenet kylvettiin jo syyskuussa 1877 Bismarckin, Crispin ja Andrassyn seurustelujen aikana Gasteinissa. Saksalais-itävaltalaisen sopimuksen julkaisu tapahtui vasta 3/2 1888, yhdenaikaisesti Saksan, Itävallan ja Unkarin päälehdissä (»Reichsanzeiger», »Wiener Abendpost» ja »Pester Lloyd»). Sopimus Italian kanssa on vieläkin salainen. Se solmittiin 20. toukok. 1882.

[38] Willcocks, The restoration of the Chaldea, 1903, ja Mesopotamia, past, present and future, 1910 (_The Geograph. Journal_, tammik.); vrt. Rohrbach 1912, S. 167. — Kürchoffin laskelmain mukaan 1901 (Eisenbahnen und Eisenbahnpläne in Klein- und Mittelasien y. m., _Geogr. Zeitschr._) tarvittiin 25 päivää matkaan Lontoosta Bomkayhin Brindisin ja Suezin kautta, kun uusi rata Konstantinopoli—Bagdad lyhentäisi ajan enintään 11 päiväksi. Eckertin mukaan (Handelsgeographie 1905) olisi erotus 15—9 päivää. Ks. Bagdadinradasta vielä Rohrbach, Die Bagdadbahn, 1902, Wirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1910, s. 240 ja seur., Banse, Der arische Orient, 1910, s. 44 seur. Viimeksimainittu katsoo yritystä kokonaisuudessaan taloudellisesti »epäonnistuneeksi»; vrt. tässä suhteessa _Zeitschr. für Socialwissenschaft_ 1902, s. 135, sekä _Das neue Europa_, 1909, s. 774 ja seur.

[39] List, Das nationale System der polit. Oekonomie, painos 1851, s. 409 ja seur. Dehn, Von deutscher Kolonial- und Weltpolitik, 1907, viittaa entisiin kirjoituksiinsa s. 141 ja seur. V. 1886 julkaisi Sprenger teoksen Babyloniasta, »muinaisajan rikkaimmasta maasta ja nykyajan edullisimmasta siirtomaa-alueesta»; siihen viittaa Lair, L'impérialisme allemand s. 226. Levantin suunnan vanhempien puoltajain joukossa mainittakoon myöskin Moltke, Rodbertus, Roscher, Lassalle, v. d. Goltz.

[40] Vanhemman tähän kuuluvan kirjallisuuden pääkohdat esittää Hasse, Deutsche Grenzpolitik (1906), luku VII, »Das grössere Deutschland». Suursaksalaisten oma ohjelma näyttää Wolfin mukaisesti pyrkivän paisumaan molemmille pääsuunnille; kirjassaan »Weltpolitik, Imperialismus und Kolonialpolitik» (1908) katsoo Hasse Keski-Europan tulliliittoa »nykyisen sukupolven suureksi tehtäväksi» ja mainitsee sen luonmollisiksi osakkaiksi Saksan, Itävalta-Unkarin, Belgian ja Hollannin, ehkä myöskin Sveitsin ja Romanian (siv. 49), mutta sen lisäksi suunnittelee hän aikanaan toteutettavaksi valtioliittoa yli koko Balkanin niemimaan ja Turkin valtakunnan (siv. 65). _»Grossdeutschlandin»_ nimetön kirjoittaja on vaatimattomampi: suursaksalainen Itävalta-Unkarin, Alankomaat ja Sveitsin käsittävä liitto sekä sen ulkopuolella suursaksalainen tulliliitto, joka käsittää Serbian ja Romanian ynnä »Rutenian», Puolan ja Itämeren-maakunnat. Bernhardi (s. 114 ja seur.) tuntuu ajattelevan »Keski-Europan liittoa» yksinomaan kolmiliiton laajennuksena. Ks. edelleen Sart. v. Walters-Hausen, Wirtschaftliche Foederation von Mitteleuropa, _Zeitschr. für soc. Wiss._, 1902, sekä Arthur Dix, Politische Wirtschaftsgeographie, _Geogr. Zeitschr._ 1910, siv. 362 ja seur. ja Geogr. Abrundungstendenzen in der Weltpolitik, sam. 1911 s. 13 ja seur.

[41] Hettner, Das Deutschtum in Südbrazilien (_Geogr. Zeitschr._) varoittaa samoin kuin Rohrbach (toinen painos 1908, ss. 329—335) maanmiehiänsä rakentamasta mitään valtiollisia toiveita tähän siirtomaahan. Steadin lausunto on julkaisussa »The americanisation of the world»; hän ei pidä »Suuremman Saksan» mahdollisuuksia missään niin suurina kuin Australiassa.

[42] Tämä ankannokka Tsadin luona — syntynyt rajajärjestelyiden kautta 1893—94, ja pyöristetty jo 1908 — luovutettiin nyt Ranskan luovutuksia vastaan; 1.2 milj. ha 27½ miljonaa vastaan, ks. Feillet, Congo français et Cameroun allemand, _Revue polit. et parl._ jouluk. 1911, s. 422 n. 2. — Tällaiset maantieteelliset kuviot eivät suinkaan ole harvinaisia alkuisilla kartoilla, missä joet ovat ainoina mukavina kulkuteinä; niinpä on Saksalla Lounais-Afrikassa vielä jäljellä »Caprivinsormi» Sambesia kohti vuodesta 1890, ja samanlaisia maakaistaleita pistää Kongovaltiosta Britannian Keski-Afrikaan (pitkin Luapalan vartta), samoin kuin viimeksimainitulta alueelta Portugalin itäsiirtomaahan (pitkin Schireä).

[43] Hänsch, Die Aufteilung Afrikas, _Geogr. Zeitschrift_, heinäk. 1912; Delbrück, über die Ziele unserer Kolonialpolitik, _Preuss. Jahrb._ maalisk. 1912; Baudin, main. paik. s. 382; Feillet, main. paik. s. 425. Viimeksimainittu huomauttaa, että belgialaisen rautatien päätekohdasta on vain 70 peninkulmaa Taboraan Saksan Itä-Afrikassa, jonne »keskusradan» oli määrä ehtiä 90 peninkulman pituinen matkansa v. 1912. Itse asiassa oli rata Taboraan valmiina jo sen vuoden helmikuussa, _Geogr. Kalenderin_ mukaan 1912.

[44] Ulkonaisessa suhteessa rasittaa Saksan nykyisiä siirtomaita melkein kauttaaltaan se, että niitä vastassa on strategisia asemia toisten valtain hallussa. Niinpä Englannin Sansibar Itä-Afrikan ja Valaskalanlahti Länsi-Afrikan edustalla, Espanjan Fernando Po sekä nyttemmin myöskin Rio Muni Kamerunin edustalla, Yhdysvaltain Tutuila Samoa- ja Guam Karolinien saaristossa.

[45] Jo 11/12 1894 selitti valtakunnankansleri _Hohenlohe_ eräässä ohjelmapuheessa siirtokuntain perustamista kansallis- ja kultturitehtäväksi. Huomattavalla innolla on tätä katsantokantaa sittemmin ajettu. »Mitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia tehtäviä vaatii Saksan kehittyminen maailmanvallaksi karsaltamme?» kysyy Rathgen (1900), ja vastaa m. m., että sen täytyy »täyttää osanottovelvollisuus alkeellisten maiden ja kansojen sivistämiseen»; taloudellinen voitto on kannustin ja palkka, mutta ei pääasia. Samaten huomauttaa Arndt (1912), että ulkopolitiikan ei tule olla ainoastaan kauppa- ja valta-, vaan myöskin »kultturipolitiikkaa». Vrt. Hans Delbrückin lausuntoja siirtokuntain perustamisen merkityksestä »kansalliselämälle» _Pr. Jahrb._, nimenomaankin maalisk. 1912, sekä huomautuksia Ranskasta edellä olevassa tekstissä siv. 98.