Part 3

Jos ensinnäkin katsomme liittoa Venäjän kanssa, niin on se jo alun pitäen perustunut väärälle pohjalle, kun sitä Venäjän puolelta ilmeisesti ei milloinkaan ole aiottu aseeksi Ranskan kostoaatteelle. Tämä ilmeni jo Itä-Aasian sodan aikana, jolloin Venäjä vastasi ranskalais-englantilaiseen ententeen silmäänpistävällä lähentymisellä Saksan puoleen; mutta kolmisopimuksenkin synnyttyä on tämä selkeästi ilmennyt keisarikohtauksessa Potsdamissa, marraskuussa 1910, kun Venäjä ja Saksa avoimesti ilmoittivat olevansa vastahakoisia antautumaan hankkeisiin toisiaan vastaan (ks. tuonnempana s. 198). Erittäin voimakkaan vaikutuksen teki Ranskaan, kun Venäjä nyt tämän vahvistukseksi poisti osan armeijastaan länsirajalta. Että liitto tämän lisäksi peitti todellisia etujen ristiriitoja Levantissa, tiedämme jo (taempana s. 28); sulttaanin valtakunnan mahdollisessa pesänjaossa on Ranskalla Syyriaan ja Palestinaan nähden perinnäinen vaatimus, jota Venäjä ei liene taipuvainen kannattamaan.

Kaiken tämän lisäksi tulee sitten tärkeitä näkökohtia myöskin psykologiselta alalta. Poliittinen tarve alastomine etuvaatimuksineen ei sentään ole ainoana yllyttimenä valtioiden kehityksessä; sen rinnalla pääsee enemmän tai vähemmän vaikutukseen kansallinen tunne-elämä tuomioineen ja ennakkoluuloineen. Tämän tekijän merkitystä tavallisesti liioitellaan; mutta sitä ei myöskään sovi aivan vähäksyä. Niin pian kuin katsotaan Venäjän ja Ranskan liittoa tältä kannalta, ilmenee heti sen keinotekoinen luonne, meidän aikamme vastakkaisinten ihanteiden, Ranskan vallankumouksen ja »ancien régimen», itsevaltiuden, yhtymänä. Tämän sisällisen valheellisuuden täytyy tietenkin ilmetä sitä räikeämpänä, mitä enemmän Ranska muuten esiintyy vallankumouksen tyttärenä. Tämä ei ollut samassa määrässä asianlaita liiton syntyessä, sillä silloin johdettiin Ranskaa oikeistohengessä. Mutta sittemmin on kehitys käynyt melkein säännöllisesti vasempaan. Että Venäjäkin tällä välin on astunut askeleen vasempaan perustuslakimuutoksellaan vuodelta 1905, ei asiaa isosti muuta. Ranskan hallitusten todellinen mieli ei ole virallisen, vaan vallankumouksellisen Venäjän puolella. Ja hyvin selvää on, ettei myöskään virallisella Venäjällä voi olla suurta myötätuntoa hallitussuuntaa kohtaan, joka omassa talossaan on vainonnut kaikkea, mikä vähänkin on samanhenkistä sen periaatteiden kanssa. »Pyhän Venäjän» sydän ei voi sykkiä sosialismin ystäville ja kirkon vihollisille!

Voiko Ranskan sisäpolitiikka tästä lähin kääntyä Venäjälle mieluisampaan suuntaan — tai ehkä Venäjän politiikka Ranskalle — se on tutkimuksemme alan ulkopuolella. Toteamme, että tämä liitto on kokonaan sovinnaisavio, solmittu ilman rakkautta ja toiselta puolen väärillä edellytyksillä, sekä että mitään merkkejä ei ole olemassa rakkauden tulennasta ajan mukana. Se on esimerkillinen konjunkturipolitiikan tuote, ja sen konjunkturit ovat pikemminkin alenemassa. Että elokuussa 1912, _Poincarén_ käydessä Pietarissa, tehtiin uusi sotilassopimus (laivastoa koskeva) ja tässä yhteydessä jälleen puhuttiin monta kaunista sanaa liitosta, ei sumenna sitä, joka näkee pinnan alle.

Mitä sitten tulee väleihin Italian kanssa, ei voi olla huomioon ottamatta, että Ranska ja Italia etsivät lähimpiä kehitysmahdollistuksiaan samalta alueelta, nimittäin Välimerenmaailmasta. Ranskalla on puolellaan esikoisoikeus ja edelle-ehtiminen, mutta Italialla luonto. Tässä voisi tosin ajatella jakoa siten, että Ranska vakiinnuttaisi valtansa etumaisen ja Italia taemman (sisemmän) Välimeren piirissä; ja tämä näyttääkin olevan tarkoitus, mikäli Ranska luopumalla Marokkoa vastaan kaikista vaatimuksista Egyptiin ja Tripoliin nähden tosiaan näyttää tahtovan keskittyä lähimpään osaan, kun Italia taas etsii tyydytystään idässä Tripolissa ja Albaniassa. Mutta tässä tulee huomauttaa, kuinka luonnottoman syrjäytetty tämä asema todellisuudessa on Italialle. Silmäys kartalle osoittaa, että Italia kääntää selkänsä itään, mutta sylinsä ja päivänpuolen länttä kohti. Täällä, missä saaret ovat kuin suuria siltakiviä, on sen luonnollinen laajennussuunta; täällä oli poliittista yhteyttä roomalaisaikana paljoa ennen kuin Balkanin kanssa, täällä uusittiin yhteys lännestä käsin Espanjan suurena aikana. Mutta juuri täällä on Ranska nyt vallannut kaikki paikat. Täällä näkee Italia nyt mahtavan naapurinsa strategisessa asemassa — Bizerta, Korsika, Toulon — josta se milloin tahansa voi peljätä iskua sydämeensä. Kaikkien Ranskan ystävyysvakuutteluiden verhon läpi pistävät esiin kanuunansuut. Kuinka arkaluontoinen uusi ystävyys on, se on jo nähty monessa tilaisuudessa ja aivan erikoisesti Tripolin kaupan alkaneessa toteuttamisessa, joka luo uuden rajan ja uuden kahnausalan naapurusten välille. Ei myöskään voi jättää ihan lukuunottamatta sitä, että Italia sentään vuoteen 1915 saakka on liittokirjan mukaan velvollinen asettumaan Saksan puolelle, jos Ranska hyökkää Saksaa vastaan. Kun pannaan kaikki nämä näkökannat yhteen, niin täytyy katsoa, että Ranskan ja Italian suhteelta puuttuu sitä loukkauskivien olemattomuutta ja yhteisten etujen pohjaa, joita ilman valtiollinen ystävyys ei voi elää vanhaksi.

Ja aivan samaan tulokseen joudumme lähemmin tarkastaessamme äkin syntynyttä ystävyyttä Ranskan ja Englannin välillä. Se ei ole ainoastaan uusi kansainoikeudellinen syrjäänhyppäys voimassaolevien sopimusten hengestä — sillä Ranskan täytyy määrätyissä oloissa olla velvollinen sotaan Englantia vastaan, samoin kuin Italian Ranskaa vastaan — vaan se on samalla uusi naamari luonnollisen ja vakavan kilpailun kasvoilla. Samoin kuin Italia on Ranskan pääkilpailija sisemmässä laajennuspiirissä, Välimerellä, samoin on näet Englanti sen toinen kilpailija tällä alueella ja ensimäinen kilpailija kaikilla ulkolinjoilla. Tämä on toki liian oleellinen asianhaara pysyäkseen ajan pitkään peitossa; varsinkin kun tässäkin, samoin kuin suhteessa Venäjään, valtiollisen ystävyyden tukena ei ole kansallissuosiota.[11]

Myöskin v. 1904 sopimuksen jälkeen on siis jäljellä todellisia etujen kahnauksia liian paljon, jotta voisi toivoa näiden molempain valtojen saattavan tyyten unohtaa vanhan kilpailutottumuksensa. Etelä-Kiinassa esm., jossa Jynnanin maakunta on sekä ranskalaisen Tonkinin että englantilaisen Birman vaikutuspiirissä, näyttää Ranskan luonnollinen kehitys kerrassaan keskeytyneen; johon tosin myöskin Japanin uuden mahdin vaariinotto on myötävaikuttanut (sopimus 1907). Oleellista ja ratkaisevaa on, kuten Ratzel jo 1898 huomautti, että siirtomaavallat ovat kasvaneet niin laajoiksi, että maa on tullut liian pieneksi molemmille. Vielä kerran on onnistuttu ohjata niiden kasvua eri tahoille ja siten välttää välitöntä kahnausta. Mutta se ei voi luonnistaa ajan pitkään. »Jättäkäämme Aasia, ottakaamme Afrika», sanottiin silloin;[12] mutta Afrikassakin ollaan tästedes lopussa. Ei saata siis karttaa vaikutusta, etteikö Ranskan-Englannin ystävyys nyttemmin edellytä ylimalkaan _Ranskan laajennuspolitiikan pysähtymistä_. Tämä on sen sisäinen salaisuus, joka ei saa tulla näkyviin. Onko tällainen pysähtyminen sinänsä luultavaa tai Ranskalle hyödyllistä, jääköön tällä hetkellä sikseen; varmaa on, että kansanajatus siellä ei vielä tahdo ottaa semmoista mahdollisuutta lukuun. Mutta ystävyys, jossa täytyy pitää toinen silmä kiinni, ei liene elinvoimaisempi kuin liitto, joka pettää hädän hetkellä.

Todellinen valtiotaito parantaa kansainvälisen elämän tauteja; paljas diplomatia ei mene pitemmälle kuin niiden peittämiseen ja oireiden torjumiseen. Kun Ranska on ojentanut toisen kätensä sille vallalle, joka on sen oman kehityksen suurimpana esteenä, ja toisen sille, jonka kehitykselle se itse on suurimpana esteenä, niin tuntuu tämä asetelma diplomatian eikä valtiotaidon voitolta. Se satunnaisuuden piirre, jonka havaitsimme jo liitossa Venäjän kanssa, pistää tässä vielä selkeämmin silmään. Ranskan nykyinen paikka valtioiden-yhtymissä tuntuu keinotekoisesti laaditulta sommittelulta satunnaista tarkoitusta varten, ilman lujaa ankkuripohjaa luonnostaan pysyväisissä pyrkimyksissä.

Totta kyllä on, että suurempi näköpiiri avartuu siltä uudelta ryhmäpaikalta, joka on ollut tuloksena Ranskan suunnanmuutoksesta uuden vuosisadan aikana. Kun toisella puolen näemme Ranskan Englannin ja Italian seurassa, toisella Saksan ja Itävallan, silloinhan todellisuudessa näemme hahmottelua _luonnolliseen ryhmitykseen_, tähänastisten allianssien keinotekoisen ryhmityksen sijasta: idän länttä vastaan, keisarit parlamentteja, valtiopakon vapautta vastaan — siis ryhmityksen niin syvien perusteiden mukaan kuin valtiomuodot ja ilmansuunnat. Puuttuuhan ainoastaan, että Venäjä irtautuu länsivalloista, mikä näyttää olevan vain ajan kysymys. Päivänkiistoissa onkin näitä kieliä soiteltu, kun esm. on esitetty Englantia ja Ranskaa »vapaamielisinä valtoina», joiden käsissä »kansallisen oikeuden ja vapauden asia» on Saksaa vastaan (Baudin). Olemme vast'ikään itse (vrt. s. 52) jossakin määrin yhtyneet tähän katsantotapaan. Me lisäämme nyt: on mahdollista, että tämä ryhmitys on luonnollinen ja kerran tulee vallitsemaan historiaa; mutta varmalta näyttää, että se vielä ei ole kypsä. Aatteiden on joskus helpompaa hajoittaa kuin yhdistää. Vielä on poliittinen maailma epäilemättä liian ankarasti kilpailun rautaisen lain ja itsekkäiden pyrkimysten painon alaisena suostuakseen pysyvästi ryhmittymään kansojen eri vapaustarpeen ja vapausvaatimusten mukaan. Eikä sovi sanoa, että nämä sivistykselliset näkökannat olisivat todella olennaisesti vaikuttaneet viimeiseen suureen murrokseen; edut siinä seisoivat toisiansa vastassa — ja mikäli nämä ovat havaitut satunnaisiksi, sikäli täytyy meidän epäillä uuden valtaryhmityksen kantavuutta tulevaisuuteen, aatteellisista vaikuttimista huolimatta.

Jos pidämme kiinni tästä realipoliittisesta näkökannasta ja oletamme vanhojen liittoryhmitysten osaksi jo kuluneen, niin voi kenties olla hetkeksi syytä ajatella, eikö toinen ryhmittely olisi ollut luonnollisempi Ranskalle ja Europalle. Se on se, joka v. 1895 ehkäisi Japanin etenemisen kaukaisimmassa idässä: kolmiliitto Ranska — Saksa — Venäjä. Olisi vain tarvinnut kääntää tämä ryhmitys myöskin länttä kohti, Englantia vastaan. Oliko tämä tie poliittisesti mahdoton kulkea? Jokainen näistä kolmesta oli mitä ankarimmassa etujen ristiriidassa Englannin kanssa: Ranska Egyptin, Venäjä koko Aasian vuoksi, Saksa kaikissa maanosissa. Näiden kolmen välillä sitävastoin ei ollut mitään polttavia todellisia kahnauksenaiheita, ei ainakaan kummankaan reunimmaisen ja Saksan välillä. On erikoisesti huomattava, ettei Europassa eikä sen ulkopuolella Ranskan ja Saksan välillä ollut mitään todellista kilpailua ennen Marokkoa. Kummallekin oli maapallo vielä kyllin suuri. Niin kauan kuin katsotaan ulkonaista oleellisuutta ja jätetään muistot rauhaan, oli tie suurpoliittiseen yhteistyöhön siis kerrassaan harvinaisen tasainen. Marokko tien sulki; mutta Marokkoon olisi Ranska epäilemättä saattanut päästä myöskin tällä tavoin, Saksan kanssa Englantia vastaan. Toiselta puolen olisi Venäjän ja Ranskan liitto tämän ryhmittelyn avulla saanut todella olennaista sisällystä ja samalla lujemman kestävyyden.

Kun _Delcassé_ ratkaisevalla hetkellä Fashodan jälkeen 1898 hylkäsi Saksan ojennetun käden ja sen sijaan tarttui Englannin käteen, on tätä siis katsottava historian järjettömien ja yksityispätevien tekijäin voitoksi yleispätevistä. Toteamme tämän merkillepantavana tapahtumana ja samalla lisänä Ranskan valtiolliseen luonnekuvaukseen, sitä muussa suhteessa arvostelematta; sillä kansanmielialojen syvyys ja oikeutus eivät ole tiedemiehen tuomittavissa — ne ovat sisäistä laatua olevia olemuksia, jotka valtiomiehen vain on ottaminen lukuun samoin kuin muutkin tosiolot.

Mutta tiedemiehen sopii kyllä kysyä, eikö palaus ole mahdollinen, sittenkuin päivän mielialat tavalla tai toisella ovat tyydytetyt. Mainittakoon tässä yksi ainoa näkökohta. Kun vuoden 1904 sopimus nyt on toteutettu ja ententepolitiikka siis Ranskan kannalta saavuttanut pyrkimyksensä, on asianosaisilla vapaammat kädet toistensa suhteen. Kaikki riippuu nyt Ranskan _luottamuksesta Englantiin voimatekijänä_. Jos Ranska rupeaa epäilemään tämän vakuuden varmuutta joko ulkoisista teknillisistä tai sisäisistä psykologisista syistä, niin eivät mitkään muut — kauneimmatkaan — vaikuttimet voi pitää ententeä koossa. Silloin on vinoon käännetty kehitys jälleen palautuva todellisen edun suuntaan; ja viime vuosikymmen Ranskan ulkopolitiikassa jäävä vain välikohtaukseksi oikean tien sivulla.

Mutta me menemme vielä pitemmälle ja sanomme: ei siinä kyllin, että suunta on väärä, itse pyrkimys on epäilyttävä. On suuresti epäiltävää, tokko Ranskan tulevaisuus nyttemmin on parhaiten turvattavissa valloituksilla ja laajennuksilla vieraissa maissa. Koko Ranskan maailmanvallassa, jonka tuuhea lehvistö ja näköjään niin luja runko tähän saakka ovat kietoneet huomiotamme, on katoavaisuuden leima; tuulet tuivertavat sen latvaa ja maassa on mato, joka kalvaa sen juuria. Latvamyrsky johtuu kotoisen valtiomuodon rakenteessa olevasta vammasta; juurimato on tauti kansan omassa antropologisessa elämässä. Siinä on tosikansallisen politiikan toimiala, eikä sen tehtävä enää ole vallanlaajennus, vaan itsesäilytys.

Pitkältä retkeltämme suurpolitiikan yleisessä piirissä — jonka merkitys ulottuu yli koko aineemme — joudumme täten takaisin Ranskan sisäisiin oloihin, mutta emme enää valoisille rinteille, vaan tummien varjojen alhoon.

----------

Suurimpina taudinoireina Itävallan ja Italian suurvalloissa olemme todenneet _tärveltyneen eduskuntaisuuden_ ja vaihtelevan puolue-elämän, joka uhkaa hukuttaa valtion yksityispyrkimyksiin. Tapaamme saman heikkouden Ranskassa, omituisten olojen suurentamana ja syventämänä.

Muoto on sama, jonka opimme tuntemaan Monte Citoriolla: ankaran eduskuntainen perimystapa, joka tekee ministeristön eduskunnan leikkikaluksi, ilman tukea lujassa puoluejärjestelmässä tai muissa englantilaisissa edellytyksissä. Seuraukset ovat olleet vieläkin huonommat: hallitusjärjestelmä ilman vähintäkään ryhtiä, valtiopäivähistoria, joka on saattanut itse edusmies-nimenkin huonoon huutoon, yleisten asiain neuvottelupaikka muuttuneena yksityisten kunnian- ja voitonhimon yhteismaaksi. Ranskan kolmas tasavalta on noin 40-vuotisena aikanaan ehtinyt niellä noin 50 ministeristöä;[13] välikysymysmuoto antaa siinä nopean hyvästelykeinon: kysymys, keskustelu ja äänestys ehkä samana päivänä. »Suuret aatteet», lausui kerran nykyinen presidentti _Poincaré_, »jäävät syrjään, kun ministerien täytyy pitää pääasiana paikallaan pysymistä.» Niinpä on tämän maan vaikea saada lujaa hallitusta, sitäkin enemmän kun häälyvät puolueolot ovat erittäin epäsuotuisia sen yhtenäisyydelle. Kamarien mainetta himmentää Panama-skandaali (1892—03) pahana tahrana; kunnioitusta eduskuntaa kohtaan, jonka yksityisten edustajain syyllisyys siten oli saattanut vaaraan, ei ole lisännyt istuntojen melu eikä varsinkaan herrain edusmiesten päätös koroittaa palkkionsa lähes kaksinkertaiseksi entisestä (15 000 frangiin, paitsi vapaita matkoja y. m.) Mutta minne katseemme käännämmekin yhteiselämän kuvassa, havaitsemme lahjottavaisuuden, huijauksen ja muun epäkelpouden piirteitä aina moraliseen sairaalloisuuteen saakka. Sen oireita näemme siinä »juttujen» sarjassa, joka Ranskan uusimmassa historiassa on yhtämittainen — ritarimerkkien ja virkojen kaupasta (Wilsonin juttu) itse Elyséepalatsin katon alla 1887 ja oikein juttujen jutusta, Dreyfus-jutusta 1898—99, »maksuhuijaukseen» (Duez-juttu) kirkolta kavalletuilla varoilla 1910 ja »ruutiskandaaliin» hävitettyine asiakirjoineen 1911, jota säestivät räjähtelevät panssarilaivat...

Mitenkä on voitu joutua tähän terveen ja pätevän kansanluonteen pohjalla? Samassa kansanluonteessa on muutamia sitä edistäviä piirteitä: taipumusta kuviteltuihin ihanteihin ja kaavamaisuuteen ja samalla taipumuksen puutetta poliittiseen järjestymiseen ja siitä seuraavaa antautumista ryhmämuodosteluihin suurten ja lujien puolueyhtymäin sijasta. Mutta syvempi syy on itse valtiolaitoksessa, joka sisältää mitä syvimmälle ulottuvan ratkaisemattoman ristiriidan. Siinä ilmeneekin Ranskan valtion sisällinen omituisuus räikeimmin tähän saakka tarkastamaamme vastaan.

Uudella Ranskalla ei ole ollut rasituksena kansallisuuspulmaa kuten Itävallalla tai valtiollisen yhteyden ratkaisua kuten Italialla; ne olivat jo ratkaistut keskiaikana. Jäljellä oli suurista nykyajankysymyksistä ainoastaan valtiollista ja yhteiskunnallista vapautta koskevat, ja niidenkin ratkaisussa esiintyi Ranska mannermaan esikävijäkansana. Mutta siinä on se joutunut pulmaan, jota ei vielä sadan vuoden kuluttua voida katsoa lopullisesti selvitetyksi. Siitä on koitunut kosto, että ensimäisessä suuressa vallankumouksessa etsittiin ratkaisua omaan entisyyteen liittäväin siteiden katkaisemisesta. Siitä pitäen on maa heittelehtinyt yhdestä valtiomuodosta toiseen, niinkuin kuumesairas, joka turhaan kääntyy vuoteessaan kyljeltä toiselle saadakseen lepoa ulkoapäin. Vihdoin näytti se päässeen tasapainoon nykyisessä tasavallassa, ja Seignobos katsoo tätä lopputulokseksi kehityksestä, joka neljällä hyökyaallolla (1792, 1830, 1848 ja 1870) pyyhkäisi pois vanhan monarkkisen muurin pala palalta, kunnes korjaukselle ei enää ollut kiinnekohtaa. Mutta jos katsomme pinnan alle historiallisessa yhteydessä, saamme syytä paljoon epäilykseen tulevaisuuden suhteen; valtiomuodon sopusuhtaisuus näyttää näet hyvinkin ontuvalta, ettemme sanoisi suorastaan teennäiseltä.

Kun Ranska tuhovuosien 1870—71 jälkeen kävi järjestämään sisäisiä olojansa, ei enemmistön aikomus ollut luopua monarkkisen valtiomuodon koetellulta pohjalta. Pystytettiin siis valtiomuotorakennus, valtaistuinsali keskelle; kaikki oli valmista, puuttui vain valtaistuimelle nostettava mies. Mutta kilpailu oli liian suuri; oli kolme hallitsijasukua ja vain yksi valtaistuin. Näin ollen — ja kun sen hallitsijasuvun edustaja, jolla oli suurin kannatus, havaittiin pitävän Bourbonin liljoja ilman kruunua rakkaampana kuin kruunua trikoloorin (Ranskan lipun) verhoamana — ei ollut muuta neuvoa kuin kiireessä muuttaa sisustusta sen verran, että sopi panna tasavallan kyltti oven päälle.

Valtiomuodot ovat kuitenkin liian arkaluontoisia rakenteita voidakseen sietää mitä keikauksia tahansa; niillä on luontonsa eivätkä ne siitä pääse vain komennon jälkeen. Tässä oli nyt monarkkinen valtiomuoto; syvälle kuntiin tunkee valtiovalta valvovana ja järjestelevänä; yhä kiinteämmän keskityksen mukaan kulkevat hallinnon langat; kaikki tähtää yhteen keskipisteeseen, kuten kaikki kadut Parisissa kulkevat säteettäisesti yhteen, »la ville tentaculaire» — mutta kun sitten odottaa tapaavansa väkevän koossapitävän käden, hajautuvatkin langat taas ja heiluvat kaikissa tuulissa Palais Bourbonin 600 lainsäätäjän keskuudessa!

Jo Gneist (1870) on kiinnittänyt huomiota »välitystä puuttuvaan vastakohtaan tasavaltaisen valtiomuodon ja yksinvaltiutta varten järjestellyn hallinnon välillä». Siinä on ilmeinen ristiriita. Perustuslaki vaatii itsehallintoa alhaallakin yhteiskunnassa valtiollisen vastuun taimitarhana; hallinto vaatii lujuutta ja yhtenäisyyttä ylhäälläkin valtioelämän harjalla rakennon tukevuuden vuoksi. Niinpä on nyt itsehallinto perää pitämässä valtiossa, joka on kauttaaltaan rakennettu valtionhallinnon perustalle. Se on tasavaltaa vain pinnalta, mutta monarkiaa pohjalta.

Me olemme nähneet tämän ilmiön kerran ennen, eikä juuri iloksi, Ruotsinmaalla vapauden-aikana; sillä »kuninkaan nimileimasin» ei todellisuudessa muuttanut sen valtiomuodon tasavaltaista olemusta enempää kuin »Elyséepalatsin isännöitsijä» nyt muuttaa Ranskan valtiomuotoa. »Valtionpäämies» tässä valtiossa on vain koruhenkilö, joka edustaa ja pitää puheita pöydässä; hän on kyllä ylinnä, mutta vain samalla tavalla kuin tornin viiri — sen on vain näyttäminen, minne päin tuuli puhaltaa. Joka katsoo, että tämmöinen tehtävä ei sovellu luonteenvaatimuksiin, se ei myöskään sovellu tälle korkealle paikalle ja sen on vain poistuminen, kuten _Casimir Périerin_ 1895. Ranskan nykyinen valtiomuoto vaatii edusmiehiä, ei miehiä. Ja samaan aikaan on monarkinen hallintojärjestelmä yhä yhteiskunnan pohjalla ja huutaa miehiä, ei edusmiehiä.

On selvää, että näistä kahdesta lähtökohdasta valtioelämässä lähtee kaksi vastakkaista virtausta. Yhtäältä pyrkii tasavaltaisuus laskeutumaan pinnalta alas puhaltamaan yhteiskuntaan itsehallinnon henkeä, toisaalta tahtoo monarkinen periaate kohota pohjalta pinnalle ja saada määräysvaltaa myöskin näkyväisesti. Se on taistelua _kansanvallan_ ja _virkavallan_ sovittamattomien vastakohtien välillä. Mutta lisäksi tulee, että tätä kahnausta suurentaa perimyksen voima. Ei sovi sanoa, että Ranskan valtiomuodossa tungeksii toistensa tiellä vain kaksi valtiollista tyyppiä; ne edustavat samalla kahta ihan vastakkaista historiallista ihannetta. Toinen on Ranskan vallankumouksen, toinen »ancien régimen»: vanhan valtakauden.

Vanhaa valtakautta ei siis saatu hengiltä tuona maailmankuuluna elokuunyönä 1789: se on noussut haudastaan ja seuraa yhä varjona virallisen Ranskan jäljessä. Yli sata vuotta on kamppailua näiden kahden historiallisen ihanteen välillä kestänyt, vaikka taistelukentät alati ovat vaihdelleet. Sittenkuin nykyinen valtiomuoto on sijoittanut molemmat ilman välittäjää samaan kehykseen, on kamppailu alituinen ja kiihtyy tuon tuostakin ilmitörmäyksiin. Tämä herkeämätön voimainmittely — yhtäältä tasavaltaisen ja monarkisen valtiomuodon, toisaalta nykyisen Ranskan ja sen oman entisyyden välillä — on perussävynä kolmannen tasavallan historiassa. Siinä on tähän saakka ollut kaksi päävaihetta, jotka molemmat ovat päättyneet tasavallan voittoon: ensin taistelu julkista monarkisuutta, sitten kirkollisvaltaa vastaan.

Edellisen voimme tässä kertoa lyhyesti. Vaalien jälkeen 1877 ja _Mac Mahonin_ erottua presidentinpaikalta 1879 olivat monarkian toiveet viipymättömästä palautuksesta murskatut, ja myöhemmät yritykset sen valmisteluun suoranaisten kaappausten avulla päättyivät yhteen puolinaiseen ja yhteen täydelliseen pilanäytelmään: _Boulanger_ 1888—89 (»kansallistasavallan» muodossa) ja _Deroulède_ 1899. Boulanger-kuplan mennessä rikki onnistui tasavaltaisen valtiomuodon vauriotta sivuuttaa myöskin vaarallinen 18 vuoden ikä, jonka yli ei yksikään Ranskan valtiomuoto sataan vuoteen ollut elänyt. Ja sen tulevaisuus näytti turvatulta, kun paavi 1892 käski kirkollismielisiä »liittymään takaisin» (»rallier») tasavaltaan, jota he tähän saakka olivat julkisemmin tahi salaisemmin vastustaneet.

Ne, jotka tässä kuurian askeleessa näkivät kaikista vaatimuksista ja toiveista luopumista, erehtyivät kuitenkin suuresti. Kuuria ei niinkään hevillä luovu pyrkimyksistään; mutta se voi muuttaa menettelytapoja. Kun monarkia, joka tunnetuista syistä on hyvin lähellä kuurian sydäntä, ei Ranskassa voinut raivata itselleen tietä tasavaltaisen pinnan puhki, niin piti sen hankkia itselleen salapolkuja tasavallan kehysten sisällä; tasavaltaa piti hiljaisuudessa kalvettaman, kunnes eduskuntaan kerran taas saataisiin valta-istuinta kannattava enemmistö. Tämä oli laskelma. Luonnollisina aseina tämän toteuttamiseen olivat täällä n. s. kongregatsionit, kirkolliset yhdistykset, joiden päätoiminta on kasvatuksen ja hyväntekeväisyystoimen alalla. Kun kirkko täällä, kuten kaikkialla muualla, on vanhojen perimysten kannattaja, oli luonnollista, että tämä toiminta pitäisi vireillä monarkista henkeä yhteiskunnan pohjalla. Jo _Gambetta_ oli 1877 havainnut tämän yhteyden (»klerikalismi — siinä on vihollinen»), ja _Jules Ferry_ oli 1880 tähdännyt ensimäisen iskun (»maaliskuunlain») kongregatsioneja vastaan; mutta tämä valmistava »sivistystaistelu» oli vain vahvistanut näiden rivejä, ja 1890-luvulla kasvoi niiden vaikutus niin suureksi, että tasavaltaa siltä taholta uhkaava vaara alkoi käydä ilmeiseksi.

Koko tässä pyrkimyksessä on klerikalismilla ollut armeija lujana liittolaisena. Armeija on, kuten kirkkokin, vanhojen ihanteiden luonnollinen tyyssija. Ranskan upseerien ja papiston välillä vallitsi siis läheiset suhteet, keskustana St. Cyrin kuuluisa sotakoulu. Vielä yksi liittolainen saatiin juutalaisvihollisesta liikkeestä, joka siis Ranskassakin on ollut valtiollisena tekijanä, vaikkakin vähemmässä määrässä kuin esm. Itävallassa.

Kolme ainesta antoi siis Ranskassa hoivaa ja toivoa monarkisuuden aatteelle, tasavallan aatteen yhä näennäisesti versoessa. Nämä kolme panivat voimansa liikkeelle oikeusjutussa juutalaisen kapteeni _Dreyfusin_ ja hänen tuomariensa välillä (1898—99), joka maailmankuulu »juttu» siis inhimillisen pintansa alla piti tärkeätä vaihetta Ranskan valtiollisessa puoluekehityksessä.[14] Vuonna 1898 muodostui liittoutuneista aineksista _natsionalistinen_ ('kansallismielinen') puolue, joka vähitellen järjestyi vastapuolueeksi hallitukselle uskollisia tasavaltalaisia vastaan. Natsionalistit edustivat siis, julkisten monarkistien ohella, monarkisen hallitusmuodon palauttamista, vaikka useatkaan heistä eivät sitä suullaan julistaneet. Tätä vaaraa vastaan alkoivat valtiomuodon kannattajat puolestaan vakavasti etsiä liittolaista.

Sellainen tarjoutui luonnostaan sisäpoliittisesta tilasta. Sittenkuin sosialismi Ranskassa oli saavuttanut tukevamman kokoomuksen 1893 vuoden vaaleissa, pelataan valtiollista peliä siellä — samoin kuin Italiassa ja ylimalkaan manner-Europassa — kolmella päänappulalla: klerikalismi ja sosialismi kansallismielisen ja hallitukselle uskollisen keskustan sivustoilla. Luonnollinen suunta näyttää siten olevan keskustassa. Tämä »tasavaltainen keskitys» olikin sääntönä, sittenkuin yritys »sovintopolitiikkaan» oikeiston kanssa (_Rouvier_ 1887) oli tehnyt vararikon boulangismissa. 1890-luvun keskivaiheilla tehtiin käänne vasempaan, jota heti seurasi käänne oikeaan, niin että hallitusvaihdos _Bourgeois-Méline_ 1896 läheni todellista eduskuntaista puoluevaihdosta; mutta Mélinen uusi sovintopolitiikka näytti nyt taas johtavan mustan sivustan ylivaltaan ja valtiomuotoa uhkaaviin vaaroihin. Niinpä etsii valtiomuodolle uskollinen keskusta nyt tukea punaisesta sivustasta käännöksellä vasempaan. Vuonna 1899 saa maailma nähdä sosialistin (_Millerandin_) hallituksen jäsenenä; se oli merkki hedelmällisestä yhteistoiminnasta vapaamielisten ja sosialistien kesken klerikalismia vastaan käytävässä ratkaisevassa taistelussa, jota pääministeri _Waldeck-Rousseau_ nyt, suuren »jutun» vanavedessä kävi aloittamaan.

Tämä on toinen kehitys kuin Italiassa, jossa klerikalismi »poissaolevana» ei ole häirinnyt, kun taas toisaalta sosialismi on ollut »regierungsunfähig» (hallitukseen kelpaamaton) monarkisen valtiomuodon vihollisena. Tasavaltaisessa Ranskassa, jossa sosialistit jo ovat saaneet valtiollisen ihanteensa toteutetuksi, ei vasemmanpuolinen kuilu ole läheskään niin syvä. Ei sentähden oudostuta kovinkaan, että sosialistijohtaja _Jaurès_ nyt tavataan hallituksen asiamiehenä ja hänen lehtensä »Humanité» miltei virallisena lehtenä. Se on uskollista yhteistyötä; sosiali-radikalinen kokous Toulousessa syksyllä 1904 ei voinutkaan vetää selvää rajaa radikalismin ja sosialismin välille. Tosin ei maa silti säästynyt sosialisilta maanvaivoilta, kuten Marseillen autiot satamasillat ja Loiren laakson hyljätyt hiilikaivokset pitkät ajat todistivat itse valtiollisten mannanpäivien aikana.

Tämä Ranska se omien rajojensa sisällä aloitti leppymättömän sodan klerikalismia vastaan, sittenkuin Dreyfusjuttu oli suorittu armahduksin ja anteeksiannoin (syysk. 1899 ja kesäk. 1900). Waldeck-Rousseau heitti taisteluhansikkaan ohjelmapuheessa lokak. 1900, jossa kongregatsionit leimattiin »valtioksi valtiossa». Tunnemme tunnussanan hugenottivainojen ajoilta, ja tuntuu melkein kohtalon kostolta, että se tunnus nyt on kohdistettu katolisen kirkon edustajia vastaan. Tosiaan saattaa, jos on hiukan mielikuvitusta, asian kulussa nähdä rangaistusta katolisen kirkon vanhoista synneistä muiden uskontojen tunnustajia vastaan. Sillä sitä liikettä, joka nyt pantiin käyntiin, ei voitu rajoittaa kongregatsioneihin; se paisuu kuin kevät- tai syystulva yli äyräidensä ja muistuttaa 20:nnen vuosisadan maailmalle muinaisten aikojen vainoja — tosin himmeänä ja laimenneena jäljennöksenä, kuten herkkähermoiselle ajalle soveltuu.

Tätä ei se kylmä, viisas valtiomies, joka hansikkaan heitti, tarkoittanut. Kun hän maaliskuussa 1901 ajoi läpi »yhdistyslain» kongregatsioneja vastaan — joka on verrattava Bismarckin »toukokuunlakeihin» 1873 —, tähtäsi hän ainoastaan valtiollisia tarkoitusperiä. Kun hän näki, että vyöryä ei voinut hillitä, erkani hän, kesällä 1902. Seuraajaksi tuli _Combes_, 67-vuotias, mutta tarmokas kuin nuorukainen tai intoilija. Nyt siirtyy taistelu puhtaasti kirkolliselle alalle, samalla kuin se johtaa ilmisotaan paavin kirkon kanssa. Jännityksen yhä enetessä kehittyy asia kerrassaan valtion ja kirkon eroon. Joulukuussa 1905 lakkautettiin v. 1801 solmittu sopimus (konkordaatti) Ranskan ja Rooman välillä: »kirkon vanhin tytär» erkani pyhästä isästä ja asetti »uskontoyhdistykset» katolisten seurakuntien sijalle. Paavi julkaisi encyklikan toisensa perästä pannen vastalauseita; vastoin hänen kieltoansa ei mitään yhdistyksiä voitu perustaa; silloin otti valtio haltuunsa seurakuntien omaisuuden ja luovutti sen kunnille. Siihen päättyy varsinainen taistelu, joulukuussa 1906. Ero oli tehty, valtion ja kirkon välillä yhtäältä, Ranskan tasavallan ja paavin-istuimen välillä toisaalta.

Toisen kerran on siis tasavalta saanut voiton vihollisistaan, hyökkäilevällä puolustelulla, joka on ahdistanut heitä heidän omaan päämajaansa saakka. Armeija ja valtio ovat »desinfisioidut», vaarallinen tartuntapesä tehty vaarattomaksi. Mutta mistä hinnasta? Ei pidä erehtyä kamppailevain aatteiden laadusta. Yksityisiä ääniä (kuten »Le Siècle») on tosin kuulunut, että tunnussanalle »irti Roomasta» olisi Ranskassakin annettava toimiperäinen sisällys: protestanttinen uskonto katolisen sijasta. Mutta ne häipyvät nykyaikaisten kuvainraastajain räyhinään. Kun kuulemme upseereja ehkäistävän ylenemästä senvuoksi, että he ovat käyneet kirkossa lastensa päästessä ripille, tai itse presidenttiä häväistävän sentähden, että hän, vaikkei tosin itse ollut läsnä, oli antanut poikansa mennä Herranehtoolliselle — silloin näemme selvästi, että tässä ei ole kysymys kristillisyyden katolisesta muodosta, vaan itse kristillisyydestä ja uskosta. Meidän täytyy senvuoksi myöntää klerikalismin pääedustajan, kreivi _de Munin_ osaksi olevan oikeassa, kun hän loistavassa tammikuun väittelyssä 1901 kuvasi kysymystä vaiheeksi »järjen kunnianhimon ja uskon välttämättömyyden iäisessä taistelussa». Säestyksenä toiselta puolen kuulemme ensimäisen työväenministerin, sosialisti _Viviani'n_ sanat edustajakamarissa 8/11 1906: »me olemme klerikalisuutta vastustavalla teollamme sammuttaneet taivaan valot, osoittaessamme että niitä ei ole». Ja entinen pääministeri _Briand_ vahvistaa 1911: »todellisen vapaamielisyyden lopullisten vaatimusten täyttämiseksi täytyy _Jumala karkoittaa kouluistamme_». Kun kuulemme semmoista puhetta, eikö ole kuin vielä kerran näkisimme »järjen jumalattaren» kulkevan yli Ranskan maan, kuten Ranskan ensimäisen vallankumouksen hurjimpina päivinä, jolloin sitä kannettiin ympäri Parisin katuja rouva Momoron keveässä hahmossa? Me näemme maan, joka on hylkäämäisillään kristinuskon.

Tasavalta on siis pelastanut itsensä uskonnon kustannuksella. Ystävälliselläkin taholla on tätä kehitystä, jonka kautta tasavalta esiintyy »ei ainoastaan uskonnottomana, vaan vieläpä uskonnonvihollisena», katsottu »_Ranskan varsinaiseksi vammaksi_, äärettömän paljoa tuhoisammaksi kuin mikään valtiollinen tauti». Niin kirjoittaa nimim. _Diplomaticus_ »Westminster Review»-lehdessä maaliskuussa 1912, ja lisää: »sen jälkeen kuin raja klerikalismin ja kristillisyyden välillä sotkettiin taistelussa pappisvaltaa vastaan, ovat Ranskan kaikki uskonnollset ihanteet kuolinvuoteellaan, samalla kuin anarkian vuoksiaalto nousemistaan nousee politiikassa, yleisessä ja yksityisessä elämässä». Samaan aikaan jutellaan »uudesta ihanteesta», joka on tuleva sammuneen »alkeellisen ihanteen» tilalle (_Viviani_) ja lohduttaudutaan gallialaisella sukkeluudella puhellen »ihanteiden interregnumista» (hallituksettomasta väliajasta).....

Mutta puhtaasti valtiollisissakin suhteissa on voitto ollut kallishintainen. Se on kylmentänyt välejä Venäjään, joka ei ole voinut välinpitämättömänä katsella tätä liittolaisen kirkko-inhon räikeätä ilmaisua (ks. siv. 52 seur.) — kansainvälinen heilahdus tapahtui keskellä kirkkoriitaa. Se on vakavasti vahingoittanut Ranskan valtiollisia mahdollisuuksia Levantissa, joita tähän saakka koulut ja lähetystoimi ovat vireillä pitäneet; tämän propagandan välineet ovat nimittäin samanlaatuisia kongregatsioneja, joita vastaan kotona on käyty hävityssotaa. Se on ilmeisesti järkyttänyt itse tämän propagandan kansainvälistä perustaa, nimittäin sulttaanin kristittyjen alamaisten suojelusoikeutta (ks. siv. 20); vai onko paavi edelleenkin suostuvainen pitämään voimassa tätä etuoikeutta, sen jälkeen kuin Ranska on hänestä irtaantunut? Välien rikkominen paavin-istuimen kanssa on tuottanut senkin vaaran, että paavi luopuu vastarinnastaan Italian valtiota vastaan, s. o. että kilpailevaa suurvaltaa vahvistetaan.[15]

Onko mikään palaus mahdollinen? Alussa ihmeteltiin kuurian kärsivällisyyttä ja hillittyä esiintymistä, ja Albin Geyer (Jahrb. der Weltgeschichte, 1903) lausui varsin luonnollisen arvelun, että kuuria piti koko juttua vain »pitkänä heilahduksena vasemmalle», minkä jälkeen katuva tytär jälleen palajaisi pyhän isän syliin. Ei edes niin kokenut historioitsija kuin Lamprecht saattanut uskoa tätä irtaumista todenperään tarkoitetuksi, huolimatta Ranskan kansan »voltaireläisyydestä».[16] Tähän mennessä (elok. 1912) ei kuitenkaan ole minkäänlaista todellista sovinnon merkkiä näkynyt. Kuurian politiikka on muuttunut jyrkästi torjuvaksi »non possumus»-kannaksi, ja katolisten tasavaltalaisten yhdistys Ranskassa (»Le Sillon») on sen käskystä hajoitettu 1910. Välit ovat kokonaan poikki.