Part 4

Vielä vaikeampaa on arvioida vastavirran mahdollisuuksia maassa puhtaasti uskonnollisella alalla. Mitä kansansielun pohjalla liikkuu, vaatii aina aikaa kiteytyäkseen täyteen tietoisuuteen. On siis mahdollista, että »Ranska janoaa Jumalaa», kuten Paul Sabatier sanoo (1912); sitä tekisi mieli olettaa maasta, joka kuitenkin pääosaltaan vielä on maanviljelysmaata ja jossa naisella on niin suuri vaikutusvalta. Tähän tulee lisäksi sellaisia puhtaasti käytännöllisiä näkökantoja kuin että uusi järjestelmä on alkanut rasittaa kansaa kouluveroilla kasvatuksesta, jonka kirkolliskoulut ennen antoivat ilmaiseksi. Mutta yleisissä vaaleissa 1906, keskellä taistelun kuumuutta, ei havaittu minkäänlaista käännettä; päinvastoin kasvoi, oikeistoryhmien kustannuksella, se noin 100 äänen enemmistön omistanut eduskuntayhtymä, johon taisteluhallitus oli nojautunut (vasemmistotasavaltaiset, radikalit, radikalisosialiset ja sosialistit), niin että yhtyneellä vasemmistolla oli uudessa kamarissa yli 400 miestä. Ja kirkollisesta »tilinteosta» kiihtyneet intohimot tyyntyivät merkillisen pian jo seuraavana vuonna.

Sosialiradikalinen hallitus oli siis saanut kansan tilinpäästön kirkkopolitiikastaan. Vaara oikeiston leppymättömien puolelta näytti olevan voitettu. Nyt piti liittolaisen äärimmäisessä vasemmistossa saada palkintonsa n. s. sosialipolitiikassa. »Me kuljemme nopeaa vauhtia sosialistivaltiota kohti», riemuitsi _Jaurès_ ministeristön vaihdoksen johdosta maaliskuussa 1906. Mutta tässä tapahtui sensijaan toisenlaatuinen käänne. Ennen pitkää ilmeni yhtymässä railoja, jotka pian pakottivat hallituksen jälleen palajamaan vanhaan keskityspolitiikkaan, rintama sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan — rajaviiva tosin tuntuvasti lähempänä vasemmistoa.

Taisteltaessa valtiomuodon julkisia tai salaisia vastustajia vastaan on näet itse valtiojärjestys joutunut yhä suurempaan vaaraan. Hajoittavat voimat, joita tasavalta oli kutsunut avukseen tai jättänyt rauhassa versomaan, nousevat nyt ylös syvyydestä ja kääntyvät olevia oloja vastaan. Se taipumus valtiolliseen vallattomuuteen, jota Laurin (1910) havaitsee ranskalaisten veressä ja joka Parisin-kommunissa 1871 puhkesi niin kaameaan lieskaan, alkaa tihentyä hajaannusliikkeiksi, milloin satunnaisemmin ja viattomammin maakunnissa taloudellisista aiheista (viininviljelijämellakat Languedocissa 1907 ja Champagnessa 1911), milloin säännöllisesti ja kohtalokkaasti kehkeytyen sosialisella alalla: työläismaailma alkaa nyt järkyttää yhteiskunnan perusteita, pidettyään niitä lakkaamattomien lakkojen kautta huojumassa.

Dreyfusjutun voittajat, sanoo Georg Brandes (1912), tahtoivat herättää Ranskan oikeudentuntoa, mutta heikensivät samalla sen voimaa, ja saivat surukseen nähdä taistelunsa synnyttäneen _Hervén_ kaltaisia miehiä. Paljoa vaarallisempi kuin tämä puhtaan anarkismin apostoli (»La guerre sociale») on kuitenkin työläisten ammattiyhdistyksissä (syndikaateissa) järjestetty anarkismi, joka luokan nimessä on julistanut yhteiskunnalle, valtiolle ja isänmaalle ilmisodan, joka pitää yhteiskuntaa alituisessa piiritystilassa »ulkonaisen paineen» ja »suoranaisen toiminnan» kautta (lakko vakituisena harjoitteluna »sabotagen» — työvälineiden tärvelyn — sissisotaan ja »suurlakon» ratkaiseviin taisteluihin) ja joka pohjimmaltaan pyrkii asettamaan syndikaatit vanhan valtion tilalle uuden yhteiskunnan soluiksi. Jo 1895 irtautui tämä liike _syndikalismina_ eduskunnallisesta sosialismista ja keskittyi C. G. T:hen (Conféderation Générale du Travail: työn yleisliitto); mutta vasta vuosikymmentä myöhempään alkaa se esiintyä mahtina Ranskan julkisessa elämässä, »Le mouvement socialiste» pää-äänenkannattajana ja _George Sorel_ profeettana sekä »työpörssit» imuletkuina maakunnissa. Nyt alkoivat valtionpalvelijat kulkulaitos-alalla virrata sen lippujen alle, ja vihdoin toimeenpantiin vanhan yhteiskunnan säikyttämiseksi hyökkäyksiä sen elinhermoja vastaan: P. T. T.-lakko (posti, telegrafi ja telefoni) keväällä 1909 ja rautatielakko syksyllä 1910, joista jälkimäinen hetkeksi kokonaan eristi Ranskan sen mahtavimmista naapureista.

Tasavallan hallitus on tässä joutunut täyttämään alkeista velvollisuutta puolustaa valtion itsesäilytystä sisäänpäin; ja kun vanhasosialismi eduskunnassa ei tahdo tai uskalla kokonaan kieltää isäntunteitaan näitä ulkopuolella olevia liikkeitä kohtaan, on välttämättömänä seurauksena ollut valtiollinen ero porvarillisen radikalismin ja sosialismin välillä. Sosialipoliittinen uudistustyö on edistynyt hitaasti (työväenministeriön perustaminen 1906, vanhuudenvakuutuksen toimeenpano 1910), samalla kuin tasavallan voimia on vaadittu kolmanteen taisteluun elämästä — tällä kertaa vasemmistorintamalla.

Tasavallan johtajina tässä viimeksimainitussa taistelussa on rinnakkain ja toistensa jälkeen esiintynyt kaksi huomattavaa miestä, _Clémenceau_ (pääministerinä 1906—09) ja _Briand_ (1909—11); edellinen vanhaa vapaamielistä lajia, ehkä viimeinen vallillaseisoja vuodelta 1789, kolmannen tasavallan uskollisin poika Gambettan ja Ferryn jälkeen ja samalla sen terävin miekka eduskunnassa — jälkimäinen uudenaikaisempaa laatua, sosialistileiristä lähtenyt mies, joka kerskui »erinäisistä isänoikeuksista suurlakko-aatteeseen», jota vastaan hän sitten joutui taistelemaan aina »laittomien keinojen» rajalle ja sen rajan sisäpuolelle saakka (puhe 29/10 1910). Clémenceau nousi heti vastustamaan Jaurèsia eduskunnassa — (»ihminen on parannettava, eikä yhteiskuntamuoto», 18/6 1906; »työmiesten ei tule olla orjia, mutta ei myöskään hirmuvaltiaita», 11/3 1907) — ja siitä pitäen tulivat näiden kahden väittelykamppailut eduskunnassa melkein yhtä säännöllisiksi kuin valtakunnankansleri Bülowin ja Bebelin välillä Saksan valtiopäivillä. Toiminnassa ei hallitus kuitenkaan ole osoittanut yhtä suurta voimakkuutta ja vasta suuren rautatielakon jälkeen sai se ryhtiä taivuttamaan eduskunnan vakavaan päätökseen (»Briandin laki» sabotagea ja valtionpalvelijain lakko-oikeutta vastaan 1911).

Näyttää ilmeiseltä, että eduskuntavaltiuden osakkeet ovat näissä oloissa laskemassa. Sitä on nimitetty »voimattomuuden, turmeluksen ja anarkian vallaksi» (välikysely kesäk. 1909), eikä ainoastaan kansallismieliseltä taholta. Anarkia leviää hivuttavana tautina valtionruumiiseen; se ei pysähdy vain yhteiskunnalliselle alalle, se jäytää kaikkialla hallinnossa, syö merisotavoimaa ja aiheuttaa tappioita kuin ilmisodassa (panssarilaivat Jena 1907 ja Liberté 1911; meriväentutkimuskomissioni 1909), hiipii aina ulkoasiainministeriöön saakka (neuvottelut Saksan kanssa 1911), liikkuu avoimesti kaduilla ja turuilla ja aiheuttaa yleistä epävarmuutta (»apachit», »autorosvot» 1912) enemmän kuin nykyaikaisessa oikeusyhteiskunnassa on laatuunkäypää. Ranskassa alkaa kasvaa voimakas järjestyksen kaipuu ja sen ohella yhä suurempi halveksuminen »naurettavia tyranneja» kohtaan (Leyret 1911) nykyisessä eduskunnassa ja vahvempi epäilys yleensä heidän poliittisen suuntansa oikeudesta.

Vielä vuoden 1910 yleisissä vaaleissa ei tosin tämän vaikutusta ole havaittavissa: monarkistit menettivät jälleen parikymmentä paikkaa ja sosialistit voittivat saman verran, edellisten vaaka (mukaanluettuna suuresti harvenneet kansallismieliset) painui alle ja jälkimäisten nousi päälle 100, mutta keskusryhmä pysyi melkein ennallaan ja valtiolle uskollinen oikeisto säilytti n. 60 ääntänsä. Mutta vaikkakaan vaalikoneisto ei vielä petä vallanpitäjien toiveita ja temppuja, niin eivät he kuitenkaan saata salata itseltään, että maan luottamus on vähenemässä. Itse Jaurès puhuu »uuden mélinismin» tulosta, s. o. 1890-luvun oikeistotasavaltalaisuuden palajamisesta. Konjunkturi on siis uuden sovintopolitiikan puolella, nykyisen suunnan asemesta, jossa useinkin olemme nähneet molempain siipien toimivan yksistä puolin eduskuntataktiikassa (kuten _Clémenceaun_ kukistamisessa heinäkuussa 1909). Tämä on sisäpoliittisena edellytyksenä _Poincarén ministeristölle_ tammikuusta 1912 ja _suhteellisten vaalien_ toimeenpanolle saman vuoden kesällä; yhä voimakkaamman yleisen mielipiteen pakottamana »sosialiradikalinen» enemmistö, joka koko tämän vuosisadan ajan on vallinnut Ranskan eduskuntaa, on täten kukaties vahvistanut oman kukistumisensa.

Miespolvea jälkeen ensimäisen »suuren ministeristön» (_Gambetta_ 1881), joka osoitti vanhan oikeiston vaikutusvallan loppua eduskunnassa, näemme siis nyt Ranskan valtiolaivan käännähtävän hiukkasen oikealle uusi »suuri ministeristö» komentosillalla. Ovatko kaikki valtiomuotoa uhkaavat vaarat sillä torjutut? Kaksi kertaa ennen on tämmöinen suunnanmuutos merkinnyt monarkian osakkeiden nousua; emmekä voi erehtyä jälleen ilmenneen tämänsuuntaisia merkkejä, huolimatta vaalipuntarin osoituksesta 1910. Kirjallisuudessa (Maurice Barrès, erikoisesti »Le roman de l'énergie nationale» I—III, 1897—1902), sanomalehdistössä (Charles Maurras, »Action française»), aatteen levittämisessä toiminnan kautta (nuorisoyhdistys »Camelots du Roi») nostaa _nuoroikeisto_ päätänsä huomattavasti monarkissävyisenä — ei ilman henkistä yhteyttä Comten ja Rénanin, kuten syndikalistit Proudhonin kanssa — ja nämä »perimykselliset» (»traditsionalistit», kuten Guy-Grand heitä nimittää) tapaavat hyvin muokattua maaperää sivistyneiden luokkien mielipiteissä. Mikäli nykyinen hallinto on ollut kykenemätön turvaamaan järjestystä ja varmuutta valtion sisäistä vihollista vastaan, sikäli on ymmärrettävääkin, jos uskollisimmatkin kansalaiset siirtävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä hallitsevista itse valtiomuotoon, muuntavat yhteiskuntarauhan kaipuunsa lujan käden kaipuuksi valtakunnan johtoon.

»Te olette avanneet ovet uudelle vallankumoukselle tai keisarivallalle», sanoi natsionalisti _de Clagny_ Clémenceaulle vasten kasvoja kesällä 1909. Kuutta vuotta ennen, keskellä kultturitaistelun tuoksinaa, syytti entinen ministeri _Leygues_ samasta Combesia: »Te olette valmistaneet tietä keisarivallan palaukselle.» Ennustukset, että Ranskan vapaudenaika lähestyy loppuansa, käyvät yhä lukuisammiksi (»Gaulois» valmistaa mieliä siihen joka päivä). »Minä kuulen kaukaa hevosen kavionkapseen, mutta en vielä erota ratsastajaa», lausui ranskalainen pääministeri (Dupuy) jo Dreyfusjutun aikana. Tämä on asema, lyhyesti sanoen. Päivän melun keskitse Ranskassa olemme kuulevinamme ratsun yhä lähenevän, vuosi vuodelta aina likempänä; mutta ratsastaja on yhä näkymättömissä. Eduskuntasumusta hahmottuvat yhä selkeämmin kruunun ja valtaistuimen piirteet; emme vain näe valtaistuimelle nousevaa miestä. Ainakin näyttävät viralliset kruununtavoittajat, Orleansin prinssi Filip ja prinssi Viktor Napoleon huonosti tyydyttävän voimakkaan käden kaipuuta kansassa; eivätkä ne manifestit, joilla he silloin tällöin muistuttavat olemassaoloaan (kuten 1909 ja 1910), ole heittäneet kipinää ruutitynnyriin.

Se näyttääkin nykyään olevan Ranskan kolmannen tasavallan päävakuus, ettei nähdä kruununperijän personaa. Se on samalla myöskin eräänlaisena takeena maailmanrauhasta; sillä tasavalta pelkää — eikä ilman syytä — että kostaja on nouseva sodasta.

Tasavallan ei vielä puolenkaan vuosisadan pituista historiaa silmätessä on aina sen ansioksi luettava, että se ylimalkaan on jaksanut pysyä pystyssä ja pysäyttää vallankumousten ja valtiokaappausten kiertokulun. Se on myöskin hankkinut maalle maailman lähinnä suurimman siirtomaavaltakunnan. Psykologisen yhteyden ymmärtää: ulkoisella suuruudella ja loistolla on se pyrkinyt peittämään vaarallisia sisäisiä railoja. Yhtäkaikki tuntuu kuin se nyt olisi itseään tuhoamassa, kun se on rakentanut jättiläistalonsa yhteiskunnan oman elinehdon: maallisen ja hengellisen esivallan tottelemisen kustannuksella. Me alamme aavistaa, että nuo suuret rakennukset ovat vain Potemkin-seiniä ja tasavallan voitot kotona Pyrrhuksenvoittoja ennen kukistumista.

Tämä kehitys johtuu pohjaltaan siitä, että valtiomuodon ristiriitaisuuden ja historiallisen vastakkaisuuden ratkaisua on etsitty yksinomaan vasemmistotaholta. Taistelussa kansan- ja virkavallan välillä on edellinen päässyt voitolle ja väärinkäyttänyt voittoansa, lainsäätäjä on pitänyt toimeenpanevaa valtaa tavallansa piiritystilassa alituisesti puhkoen raja-aitaa, kuten Ruotsissa vapauden-aikana; siten on kyllä käytännössä pulma ratkaistu (Seignobos), mutta siinä on myöskin hallinnon nykyisen anarkian juuri. Siihen ei näytä olevan muuta parannuskeinoa kuin ratkaisu oikeistosuuntaan, monarkian palauttamisen muodossa.

Jos niin kävisi, silloin olisi rakenteellinen yhtenäisyys valtiolaitoksessa palautettu yhtäältä ja se ainainen taudinsiemen, joka nykyisessä valtiorakennekahnauksessa on, lopullisesti hävitetty. Valtiomuodon kuolema vahvistaisi siis valtion elämää. Niin turmiollinen kuin nykyisen tilan täytyykin olla maalle ja niin repelöivää kuin onkin sen sisäinen riita, emme kuitenkaan uskaltaisi varmasti sanoa oltavan alaspäinmenossa, ellei päivän ilmiöiden päälle lankeisi synkempi varjo — varjo kansasta, joka on alkanut menettää tahdon ruumiillisesti itseänsä uudistaa.

Katsellessa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat suurvaltain voimaan tai heikkouteen, olemme tähän saakka liikkuneet maantiedollisilla, kansatieteellisillä, yhteiskuntataloudellisilla ja historiallisvaltiollisilla aloilla, mutta emme puhtaasti antropologisilla, sillä tarkastamaimme kansojen elämä ei ole osoittanut mitään luonnottomuutta. Ranskan suhteen on meidän nyt avattava aivan uusi lehti, lukeaksemme siinä tuomion sen tulevaisuudesta säälimättömän selkeänä.

----------

Ensi silmäyksellä Ranskan väestötilastoon hämmästyttää _väkiluvun kasvun heikkous_. Se ei ole viime puolivuosisadan aikana kohonnut edes 2.5 ‰ (vuosikymmenten keskimäärältä) ja on viime vuosikymmeneltä (maalisk. 1901 — maalisk. 1911) tuskin 1.7 ‰, kun Europan yleinen luku nyt lähenee 10 ‰. 64 000 on kaikki, minkä tämä suuri kansa on kasvanut pääluvulta vuodessa nykyisen vuosisadan alusta alkaen.

Jos nyt edelleen etsimme taulukoista tämän seisahduksen syytä, näemme heti että se ei ole siirtolaisuus. Päinvastoin antaa muuttelu tulokseksi keskimäärin voittoa, viime kymmenvuodelta noin 40 000 vuodessa. Luonnollisen väenlisäyksen tilille syntyneisyysylijäämän kautta jää siis keskimäärin vain 24 000; se on vähemmän kuin Tanskassa ja Norjassa eikä puoltakaan siitä mitä Ruotsissa; ei edes yhtä joka tuhatta kohti, kun Europan yleinen lukumäärä samaan aikaan on yli 12. Tässä kuvastuu Ranskan luonnoton asema suorastaan kammottavalla tavalla; ja jos selailemme vuosiluetteloita, niin näemme kuoleman saaliin useammin kuin kerran elämän satoa suuremmaksi; niinpä vuosina 1890, 1891, 1892, 1895, 1900, 1907 ja 1911, viimeksimainittuna vuonna teki ero kokonaista 35 000 henkeä.

Siispä riippuu Ranskan heikko uusiintuminen fyysillisestä syystä: liian suuresta kuolleisuudesta tai liian pienestä syntyneisyydestä. Seuraava silmäys tilastoon poistaa heti edellisen vaihtoehdon; kuolleisuus vähenee kuten yleisestikin Europassa ja on nyt aivan senmukaisessa määrässä, alle 20 tuhatta kohti. Se on siis syntyneisyys, itse elämänlähde, joka ehtyy. Ja siitä antavat numerot taas kammottavia todistuksia; kun Europan yleinen luku on 35 ja Länsi-Europan ummelleen 30, on Ranskan luku 20 ja 21 välillä. Italian 34—35-miljonainen väestö synnyttää vuosittain 350 000 lasta enemmän kuin Ranskan 39-miljonainen. Sata vuotta sitten, kun Ranskassa oli 27 miljonaa asukasta, syntyi siellä vuosittain 900 000 lasta; nyt on väkiluku 12½ miljonaa suurempi, mutta vuosittain syntyy vain 750 000. Länsi-Europan keskimäärän mukaan pitäisi luvun olla 1 200 000; Ranskan on siis merkittävä kirjaansa _450 000 hengen vuotuinen tappio_.

Menemme edelleen ja toteamme syyt syntyneisyyden vähyyteen: niiden täytyy olla joko avioliittojen vähyydessä tai perheiden lapsiköyhyydessä (kun aviottomat syntymät pääsummaan nähden merkitsevät mitättömän vähän). Tässäkin antaa tilasto selvän ja pätevän vastauksen. Avioliittoja solmitaan Ranskassa jokseenkin yhtä runsaasti kuin muualla, yli 7½ ‰; olimme sitä odottaneetkin, kun aviollisuus kaikissa maailman tilastoissa ylimalkaan osoittautuu taloudelliseksi kysymykseksi, joka riippuu yleisestä vauraudesta. Yli 300 000 paria astuu vuodessa papin tai määrin eteen; mutta samalla on syntymisten luku ainoastaan 750 000 — mikä on keskimäärin 2.5 uusia avioita kohti, kun tämä suhde Europassa kokonaisuudessaan on paljoa yli 4.

Olemme nyt viimeisessä tienhaarassa, jossa meidän on valittava kaksi selitystä Ranskan salaisuuteen: riippuuko syntyneisyyden vähyys luonnonlaista, vähenevästä elinvoimasta, vaiko ihmisten vapaasta tahdosta? Edellisessä tapauksessa täytyy luvun pienuuden tulla esiin suhteettoman suuresta määrästä lapsettomia avioita, jälkimäisessä tapauksessa lapsiköyhien perheiden lukuisuudesta. Ja tännekin ulottuu tilaston Ariadnelanka: ihan lapsettomia avioita on nykyään tuskin enempää kuin 40 vuotta sitten ja kuin tilastossa on yleistä. Ei ole siis mitään syytä epäillä rodun alkavan kuoleentua; sitäkin vähemmän kun sama ranskalainen veri Kanadassa osoittaa erittäin suurta hedelmällisyyttä. Niinpä on tieteellisesti todistettu, että Ranskan vammana on luonnottoman pieni, s. o. ehdoin tahdoin rajoitettu lapsimäärä perheissä. Me näemme _omasta tahdostaan väenpuutteessa olevan kansan_.

Ilmiön maantiedollinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen näyttää meille sen vaikuttimetkin. Se kohoaa huippuunsa kaakossa (aina alas syntymälukuun 13) ja ylimalkaan varakkaissa maalaisseuduissa sekä yleensä varallisissa luokissa. Ranskalaisten perheiden suuruus on vastakkaisessa suhteessa niiden varallisuuteen; mitä varakkaampi yhteiskuntakerros, sitä vähemmän lapsia. Laskelma on selvä: mitä vähemmän lapsia, sitä helpompi ja parempi heidän toimeentulonsa, sitä suurempi vakuus omaisuuden säilymisestä suvussa, minkä Code Napoléon muutoin saattaa vaaraan säädöksellään perintöoikeuden yhtäläisyydestä — ja sitä vähemmän rasitusta samalla vanhemmille. Kun luonnollinen tunne yhtyy tähän taloudelliseen laskelmaan, rajoittuu vanhempien toivo yhteen poikaan ja yhteen tyttäreen, ja ilmiötä nimitetään sentähden yksinkertaisesti _kaksilapsijärjestelmäksi_. »Ranska syö kolmannen lapsensa» (Dupin).

Tämä ilmiö ei tosin ole yksinomaan ranskalainen; se on tunnettu nykyaikaan myöskin Australian uutisasukkaiden ja Yhdysvaltain ylempäin luokkien keskuudesta eikä sitä tykkänään puutu muualtakaan. Mutta niin pitkälle kehittyneenä kuin nykyisessä Ranskassa on se esiintynyt ainoastaan muinaisuuden viimeisinä aikoina. Niinpä valittaa Polybius sitä Kreikan suhteen toisella vuosisadalla e. Kr., ja hän käyttää sanoja, jotka täydelleen soveltuvat meidän päiviemme Ranskaan. Keisari Augustuksen aviolainsäädäntö viittaa samaan suuntaan Rooman tasavallan viimeisten aikojen suhteen. Järjestelmää kehitettiin sitten yhä edelleen, kunnes koko vanha aika vihdoin hukkui »barbaarien» kansamereen. Tämä kaksilapsijärjestelmän ja vanhan ajan kukistumisen yhteensattumus ei ole mitään satunnaista, katsoipa sitä kuten Beloch vain oireeksi tai kuten Fahlbeck suoranaiseksi syyksi. Kaksilapsijärjestelmä oli se tauti, joka tappoi antiikin, tai ainakin se tie, jota myöten turmio tuli. Tie on hyvin luonnollinen. Sillä historialla on tyhjyyden kammo samoin kuin luonnolla. Valtio, jonka väkiluku on vähenemässä, vaikuttaa ympäristöönsä kuin barometrin minimi ilmassa: se imee itseensä ympäröivät kerrokset. Niin sekaantui keisariajan Rooman väestöön yhä enemmän barbaari-aineksia. Ja samaten pysyy Ranskan väkiluku tasoissa jo nyt ainoastaan naapurimaista tapahtuvien muuttojen kautta. Olisiko sitten sen kultturi henkivakuutuksena, maahanmuuttajien ranskalaistumisen kautta, kuten Lichtenberger (1912) uskoo? Siinä jää huomaamatta, että sellainen sulattaminen ajan pitkään ehdottomasti kalvaa kansakunnan omaa ydintä. Siitä tulee lopuksi toinen, uusi kansa. Ei mikään siis näytä, sanoo Sundbärg 1910, »enää voivan estää Ranskan kansaa, käytännöllisesti katsoen, _kuolemasta sukupuuttoon_».

On jo matemaattisesti selvää, että kaksilapsijärjestelmän täytyy saattaa sukupolvien nousu seisahduksiin; sillä »eiväthän kaikki kaksilapsisten perheiden jälkeläiset elä kunnes he vuorostaan perustavat kahdenlapsenperheitä, eivätkä kaikki kypsään ikään ehtineet mene naimisiin». — Fahlbeck (1902) on tehnyt laskelman, kansankasvulle mahdollisimman suotuisissa olosuhteissa, ja saanut tulokseksi kaksilapsijärjestelmästä suurimman syntyneisyyden 10½ tuhatta kohti; niin pitkälle ei kuolleisuutta koskaan voitane pysyvästi alentaa. Kansallisuuskannalta on siis tämä järjestelmä kuolintauti; ja on se, kuten Viktor Rydberg huomauttaa, »sitä kavalampi, kun se tappaa kansan ilman että ne yksilöt, jotka kansan muodostavat, tuntevat siitä kärsivänsä». »C'est la mort par le chloroforme» — se on nukutuskuolema — huudahtaa Bertillon.

Yksilöisyyden riittämättömyys ratkaisemaan ihmisen arvoitusta ilmenee tuskin koskaan räikeämmässä valossa, kuin milloin se näin hyvässä ja viisaassa huolenpidossa yksityisistä salamurhaa kansan. Tosin esiintyy tässä myöskin epäjaloja vaikuttimia: vanhempien halu itse nauttia elämää ilman kovin häiritseviä sivuvaikutuksia. Ilmiö on kapinaa kunkin polven velvollisuutta vastaan huolehtia suvun säilymisestä, siis puuttuvaa vastuunalaisuudentunnetta kehitystä kohtaan. Tämä se tekee taudin hengenvaaralliseksi kansalle ja valtiolle. Jos kaksilapsijärjestelmä olisi vain taloudellinen kysymys — kuten avioisuus pohjaltaan on — niin voisi kenties odottaa, että siirtomaavallasta lisättyine työ- ja rikastumistilaisuuksineen tulisi vastapaino ja parannus; mutta järjestelmä on alkeista sielullista laatua. Se on harkitsemalla punnitun käsityskannan luonnollinen ja vitkaan kypsynyt hedelmä. Kun on jouduttu niin pitkälle, että suurta lapsijoukkoa katsotaan onnettomuudeksi, melkeinpä häpeäksi, niin että ristiäisissä _säälitellään_ kuten hautajaisissa — silloin sopii kai epäillä palauksen tuloa. Sehän on koko maailmankatsomus, joka olisi käännettävä. Järjestelmä on syvässä oleellisessa yhteydessä koko ajanhengen kanssa, sen vapaa-aatteisuuden ja yksilöllisen itsekylläisyyden kanssa historiallisen vapaamielisyyden nimessä.

Sentähden sitä onkin, käsittääksemme, sekä siveellisillä että lainsäädännöllisillä keinoilla mahdoton parantaa. Rooman tasavallassa saattoi kunnianarvoisa _Metellus Macedonicus_ (itse sangen monen lapsen isä) sensorina teroittaa velvollisuutta solmita avioita ja synnyttää maalle poikia kansalaisrasituksena, jonka valtio säätää kunnon kansalaiselle samoin kuin vero- ja asevelvollisuuden. Ranskan kolmannessa tasavallassa pitävät sellaiset miehet kuin senaattori _Piot_, kansantaloustieteilijä Leroy-Beaulieu, tilastotieteilijä Bertillon samanlaista puhetta. Viimeksimainittu perusti 1896 »kansallisen yhdistyksen Ranskan väestön lisäämiseksi», johon 1908 tuli lisäksi »suurten perheiden isien ja äitien liitto». Eikä tyydytä ainoastaan asian periaatteelliseen ajamiseen ja ylimalkaisiin innostamisiin: mitä moninaisimpia ehdotuksia tehdään, parannusta etsitään uudistusten kautta verotuksen alalla (ylenevä vero pienille ja aleneva suurille perheille, verovapaus neljännen lapsen jälkeen, Bertillon), palkkausjärjestelyssä (luokittelu lapsiluvun mukaan, periaatteessa hyväksytty eduskunnassa 1905 ja jo osaksi toteutettu valtionhallinnossa; virkojen varaus kolmen lapsen isille, Leroy-Beaulieu 1908), palkitsemalla suuria perheitä (500 fr. kolmannesta lapsesta, Leroy-Beaulieu), asevelvollisuuslainsäädännössä (helpoituksia naimisissa oleville sotilaille, Bertillon; laajempi velvollisuus poikamiehille, anomus senaatissa 1910); perintölainsäädännössä (oikeus testamentin kautta määrätä osasta omaisuutta; Bertillon; sama oikeus kaikille jälkeläisille, isänpuolta katsomatta, kenraali Toutée 1902; suoranainen rajoitus poikamiesten oikeuteen), valtiollisessa vaalilainsäädännössä (niin monta ääntä perheenisälle, kuin perheenjäseniä on, Bertillon). Mutta tähän saakka on asia jäänyt periaatteellisiin lausuntoihin eduskunnassa ja muutamiin varovaisiin kokeiluihin käytännössä. Sillä nykyaikainen valtio tuntee rajoituksensa yksilön vapaata tahtoa vastaan, ja Ranskan valtio varsinkin. Ja vaikkapa valtio uskaltaisikin ryhtyä yritykseen kaikkien näiden ohjeiden mukaan, niin eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin näennäisiä, ettemme sanoisi puoskarin, parannuskeinoja, ja moni niistä osoitti jo Rooman keisarikunnan aikana olevansa kykenemätön ajan pitkään masentamaan niitä syvällä piileviä voimia, jotka ovat vamman syynä.

»Väkiluvun kasvaminen», sanoo Georg Waitz (1862), »ei aina merkitse elinvoimaa, mutta väkiluvun väheneminen merkitsee aina rappeutumista». Koko historia vahvistaa tämän todeksi, ja erityisestikin siellä missä väestön väheneminen johtuu siitä että yksilöt yleisesti muuttavat luonnon salaisinta järjestelyä. Silloin on kansan terveys murtunut. Ranskan väkiluvun kasvun pysähtyminen on ilmiö, joka auttamattomasti, järkähtämättömästi osoittaa kansan olevan rappeutumassa. Älköön väitettäkö että sen runsas henkinen viljelys todistaa päinvastaista, sillä siinäkin on Ranskan johtaja-asema jo mennyttä; ja muuten, taide voi elää kauan muistoilla ja kiihoittimilla, tiede taas viihtyy hyvin vähenevän miehuudenvoiman ilmapiirissä — hämärän tullenhan Minervan lintu lähtee lentoon...

Rappeutuminen onkin jo alkanut ilmetä, vieläpä samoissa yksilöissä, joiden hyödyksi järjestelmää sovitetaan. Muutamilla tahoilla lohduttaudutaan ajatuksella, ettei ole vaarallista, vaikkei voidakaan »kilpailla neekerien ja kaniinien kanssa lastensiitoksessa» (Wells): kysymys ei muka ole määrästä vaan laadusta! Tätä vastaan on Bertillon pätevästi huomauttanut, että »täytyy olla määrää, jotta voitaisiin saada laatua», Kokemus todistaa tämän täydellisesti; on jo alkanut näkyä että kaksilapsisten perheiden lapset ovat hemmoteltuja ja siveellisesti heikkoja. Tämän lisäksi tulee aivan erikoinen kansallistappio, jos nähdään todeksi mitä Fahlbeck (1906) on luullut havaitsevansa, että nimittäin lahjakkaimmat enimmäkseen kuuluvat nuorempiin suuressa veljesparvessa. Joka tapauksessa on selvää, että järjestelmä vahingoittaa yksinäisiä lapsia riistämällä heiltä sen lähteen luonteenkasvatukseen, jonka juuri veljeskasvatus sisältää.

Ei edes yksilöitä itseänsä hyödytetä tällä yksilöllisellä järjestelmällä. Että Ranskan kansa kokonaisuudessaan on siveellisesti rappeutumassa, siitä ei näy oireita ainoastaan julkisessa elämässä ja kirjallisuudessa. Tilasto näyttää jo vahvistavan sen, ainakin yhdessä suhteessa, osoittaessaan että alkoholinkäyttö asukasta kohti Ranskassa nyt on suurempi kuin missään muualla. Tämä on rinnakkaisilmiö, jota ei mitenkään käy kirjoittaminen pääasiassa vieraiden matkailijain laskuun, ja sitä surullisempi tavattavaksi romanilaisessa heimossa, jonka rotuhyveisiin juuri raittius kuuluu. Niinpä näyttää nyttemmin syöpä kalvavan kansan tervettä ydintä myöskin maaseudulla. »Valkoista hevosta ajava talonpoika» nähdään perin usein kyläkapakkaan johtavalla tiellä. Nykyisessä Ranskassa lienee noin ½ miljonaa kapakkaa; kapakoitsija (»le bistro») onkin tärkeä mies politiikassa, samoinkuin »bossi» Amerikassa.

Ei edes gallialainen kevytmielisyys ole ajan pitkään saattanut leikitellen syrjäyttää sitä _vakavuutta_, joka tässä lähestyy kohtalon järkähtämättömyydellä. Kansanjohtajat ovat jo kauan sitten kiinnittäneet huomiota vaaraan. Jo Napoleon III huomautti siitä. Koko kolmannen tasavallan ajan on Jacques Bertillon tässä näytellyt Kassandran osaa isänmaassaan, ja kun hän 1911 kokoo yhteen kokemuksensa, varustaa hän kirjansa tällä synkällä esilauselmalla: »ei tarvitse toivoa toimiakseen tai onnistua jatkaakseen». »Nuori mies», kerrotaan Rénanin vastanneen Deroulèden neuvonpyyntöön tätä syöpää vastaan, »älkää häiritkö meidän kuolinkamppailuamme!» »Jos on totta», kirjoitti »Journal des Débats» vuoden 1896 väenlaskun jälkeen, »että ihmispuute on ankarin kaikista kansaa kohtaavista puutteista, niin on meillä suuri syy huolestuneina katsella tulevaisuutta.» Huolet eivät sittemmin ole huojentuneet; jokainen uusi väenlasku on täyttänyt sanomalehtienpalstat synkillä mietelmillä »kuolevasta isänmaasta». Tältä näkökannalta ovatkin itse asiassa Ranskan poliittiset kehitysmahdollisuudet kerta kaikkiaan katkaistut. Sosialistisen suunnan, joka suosii kansan itsemurhaa ja levittää sen aatetta — Ranskassa edustaa sitä Paul Robin ja hänen »Ligue de la régéneration humaine» vuodesta 1896 — sopisi kenties ajatella tätä. Mikään maa ei seiso yksinään, vaan keskellä maailmaa, missä kehitys kulkee kulkuansa naapureiden ihmisaineiston uudistuessa enemmän tai vähemmän voimakkaasti; ja »kansat eivät kamppaile keskenään tulevaisuudesta ainoastaan aseilla ja taloudellisella kilpailulla, vaan pohjaltaan sillä, kuka vuosittain saa suurimman lapsimäärän maailmaan syntymään» (Fahlbeck) — tai, kuten eräässä kohti Zolan »Féconditéssa» (1899) sanotaan: »voittava sikiäväisyys on se valtijamahti, joka yksin luo tulevaisuuden».

Yksi ainoa pieni esimerkki puhuu tässä enemmän kuin paksut kirjat. Sillä Ranskalla, jonka Saksa 1870 löi maahan, oli väkeä kaikkiaan lähes 37 milj. vastustajan lähes 41 miljonaa vastaan; suhde oli Siis 100:111. V. 1912 on saman vastustajan väkiluku 66½ milj., kun Ranska on ehtinyt vain 39½:een; siis on suhde 100:168. Joka vuosi tuo Ranskalle (keskimäärin) 12 000 uutta puolustajaa, jos niiksi luemme puolet vuoden luontaisesta väenlisäyksestä; mutta jo 1890-luvulla saavutti Saksa 365 000, s. o. yhtä suuren voimanlisäyksen _joka päivä_, kuin Ranska _kokonaisessa kuukaudessa_. Nyt on epäsuhde vielä paljoa suurempi. Ymmärretäänkö nyt _Moltken_ sanomaksi väitetty lausuma: »Ranska häviää yhden taistelun joka päivä!» Eräässä Europan tulevaisuudenkartassa 1950, jota näytettiin Englannin alahuoneessa kerran 1909 oli Saksassa ja Itävalta-Unkarissa yhteensä 250 milj., mutta Ranskassa vain 40, _joista puolet saksalaisia_. Tämmöinen on kostoajatuksen tilastollinen tausta!

Tässä näemme väestökysymyksen yhteyden suoranaisen politiikan kanssa. Tämä näkökanta ensiksi kiinnitti ranskalaisten oman huomion väestön vähentymisvaaraan. Itse asiassa vaikuttaa se ratkaisevasti joka suunnalle. Ranskan valtakunnan suurenmoinen kuva kutistuu kokoon niin pian kuin asetumme kehitysnäkökannalle. Silloin näemme kaikkialla taantumusta.

Niinpä on Ranskan emämaa 1800-luvun alussa väkiluvultaan n:o 2 Europassa, 14½ % sen koko väestöstä; se on omassa maanosassaan jäljessä ainoastaan Venäjästä ja sen ulkopuolella vain Intiasta ja Kiinasta. 1840-luvulla sivuuttaa sen Saksa, 1860-luvulla Itävalta-Unkari ja Yhdysvallat, 1870-luvulla Japani ja 1893 Englanti. Nykyhetkellä on se siis n:o 5 Europassa ja n:o 7 suurvalloista ja se edustaa vain 9 % maanosansa väkiluvusta. Ranska on siis viimeisten sadan vuoden kuluessa alentunut 1/7:stä 1/11:een Europaa ja melkein ensimäiseltä lähes viimeiselle sijalle 8 suurvallasta. Voipa jo nyt laskea, milloin Italiakin sivuuttaa sen ja se niin ollen joutuu kaikkein viimeiselle sijalle.[17]

Tämä taantumus vaikuttaa välittömästi puolustuskutsuntaan, kuten vertaus Saksan kanssa äsken osoitti. Vielä vuosisadan alussa oli Ranska hyvänä toisena merivalloista; nyt se on jäänyt Yhdysvaltain ja Saksan jälkeen neljännelle sijalle (varsinkin meriministeri _Pelletanin_ pienten alusmallien suosimisen johdosta). Taloudellinen aleneminen on yhtä ilmeinen. Seitsemänä vuonna 1894—1901 on maan kauppalaivasto alentunut Saksaan verrattuna 66 %:sta 45 %:iin. Kauppavaihdossa oli Ranska kauan n:o 2 samoin kuin väkiluvussa ja merivaltana; mutta 1891 menivät Yhdysvallat ohi vientimäärässä, 1892 Saksa tuonnissa ja 1896 niinikään Saksa viennissä. Suoranaiset luvut osoittavat 1870-luvun alusta 1900-luvun alkuun kasvua 22 %, kun Saksan samanaikainen kasvu on 81 %. (Osuus maailmankaupassa on 1900—1908 alennut yli 10:stä alle 9 %. Teollisuudenkehityksen varmimpana mittana on hiilenkulutus, joka 1885—1908 on noussut 86 %, kun Saksan kulutus samaan aikaan on kasvanut 200 %. Kaikkialla sama kuva; sinänsä kasvamista, verrattuna taantumusta. Ja siitä todellisuudessa on kysymys; ei auta se että edistyy, ellei edisty samaa vauhtia kuin ympärystä — sillä kansa ei käy taistelua olemassaolosta oman itsensä kanssa entisyydessä, vaan toisten kansojen kanssa nykyisyydessä.

Sangen luotettavana kansallisrikkauden mittapuuna on perintötilasto. Sen summa Ranskassa osoittaa yhtämittaista nousua aina 1890-luvun alkuun, jolloin vuosinumero kohoaa 5 miljardiin, mutta sitten tapahtuu seisahdus, minkä jälkeen se alkaa hiljoilleen aleta. Osaksihan tätä voi selittää pääoman siirtymisellä ulos; mutta kaikkien ympärystäilmiöiden valossa emme saata epäillä, etteikö se ole pääasiassa alenemismerkki, ja siis puhtaasti taloudellisellakin alalla todistus kuinka yksityisen näennäinen voitto koituu yhteisön tappioksi.

Tässä näemme koko tämän yksityistaloudellisen järjestelmän _edistysvihollisuuden_. Ranskan kansan säästäväisyys ja huolellisuus on sukua saiturin hedelmättömälle ja tehottomalle ansiohimolle, joka hautoo rahojansa sen sijaan, että käyttäisi niitä tehokkaan edistyksen hyväksi. Kaikissa luokissa valitetaan yritteliäisyyden puutetta, poroporvarillista katsantokantaa, joka valitsee pienemmän koron pienemmän vaaran vuoksi. Tämä on sen mitalin nurjapuoli, jonka toinen puoli välkkyi taloudellista loistoa: paikalleen pysähtynyt koroillaaneläjä- ja virkamiesyhteiskunta, missä kukaan ei tahdo uskaltaa ja voittaa, missä itse lastenkin on syntyessään tultava katetun pöydän ääreen, kun vanhemmilta puuttuu luottamusta heidän omaan voimaansa suoriutua — siis yhteiskunta, josta on kaikonnut eteenpäinmenon henki, joka on nykyaikaisen suurvallan hengitysilmaa.

Nyt ymmärrämme myöskin, miksi kahdenlapsenjärjestelmä on voinut saada niin suuren ja turmiollisen levenemisen juuri Ranskassa: ei missään ole maaperä niin muokattu, äskenmainittujen kansallisluonteen ominaisuuksien, omaisuuden runsaan jaon, Ranskan vallankumouksen elämänkatsomuksen kautta. Me näemme murhenäytelmän: hyvien ominaisuuksien kääntyvän huonoiksi ja onnellisten olojen muuttuvan onnettomuudeksi niiden liioittelun vuoksi.

Mutta tällä vaa'alla havaitaan vihdoin itse siirtomaavaltakin köykäiseksi. Sellaisella vallalla täytyy toki olla joku olemassaolon syy todellisissa kansallistarpeissa: joko vastaanottaakseen emämaan liikaväestöä tai palvellakseen sen liikatuotantoa markkinoilla tai raaka-aineilla tai suorastaan käyttääkseen sen liikapääomaa. Mutta entä kun väestö ei enää kasva eikä tuotanto paisu ja pääoman liikamäärän voi sijoittaa lähemmäksi ja edullisemmin?