Part 8

Vanhan perimystarinan mukaan ovat kaikki Hohenzollernit laajentaneet maansa rajoja. Versaillesin peilisalissa siirtyi tämä perimys uudelle valtakunnalle maailmankuuluna tammik. 18. p:nä 1871, jolloin _Vilhelm_ I julistuksessaan Saksan kansalle lupasi »Jumalan avulla aina olla valtakunnan enentäjä», kuitenkin lisäten: »ei sotaisissa valloituksissa, vaan rauhan saavutuksissa ja antimissa, kansallisen menestyksen, vapauden ja sivistyksen alalla». Neljä vuosikymmentä on tämä lupaus ollut Saksan keisarihuoneen johtotähtenä; ja historia todistaa, että kruununkantajat ovat olleet uskollisia keisarivalalleen.

Enemmän kuin puolet tästä ajasta on _Vilhelm II_ »Imperator & Rex» (keisari ja kuningas) nyt kantanut kruunun raskasta taakkaa. Selväpiirteisenä astuu hänen kuvansa esiin nykyajan historiasta, lujamuotoisempana kenties kuin kenenkään muun. Hän on Ranskan Ludvig XIV, saksalaiseen maaperään istutettuna ja mitenkuten sovellettuna aikakauteen, joka ei tarjoa suotuisia ehtoja itseensätyytyville tai edes itsenäisille luonteille, senvuoksi että aika ei halua nähdä, että todellisen personallisuuden viat ovat ainoastaan ansioiden nurjapuoli, ja että ihmisluonnossakaan ei ole vuoria ilman laaksoja. Niinpä meistä Vilhelm II:n valtiolliset piirteet muistuttavat Kustaa III:n kasvoja: yhdeltä puolen rumat, toiselta kauniit.

Jos katsomme yhtä puolta, pistää silmiin arveluttavia piirteitä: itsevaltaiset hallitsijaeleet, joiden on vaikea rajoittua valtiosäännön puitteisiin (arveltu »kamarilla», _Bassermannin_ välikysymys 14/11 1906, _Hardenin_ kirjoitukset ja oikeusjutut 1907), mielijohteiset teot, jotka näyttävät viittaavan »oikkujen suuntaa», oman mielen purkaukset julkisissa puheissa, usein tapahtuva sekaantuminen sellaisiinkin asioihin, joissa keisarin-arvo ei riitä, herkkätunteisuuden puute kansan tunnelmien suhteen ulkopolitiikassa (»keisarihaastattelu» Daily Telegraphissa 28/10 1908). Se on luonne, joka vain vaivoin sopeutuu ajan eduskuntaisiin muotoihin eikä ensinkään sen kansanvaltaiseen henkeen ja jolla lisäksi on niukasti niitä avuja, joita aika pitää muita suuremmassa arvossa: varovaisuutta ja makua. Hän seisoo edessämme kuin kummittelija keskiajalta, viimeinen romantikko, jonka täytyy joutua kahnaukseen aikansa kanssa. Valtiopäiväkeskustelut marrask. 1906 ja marrask. 1908 osoittavat, että Saksan valtakunnan täytyy nykyajan hajoittavissa aineksissa ottaa lukuun myöskin keisarin ja kansan välinen jännitys, joka kuitenkin on vähentynyt, varsinkin keisarin selityksen jälkeen 17/11 1908.

Mutta jos katsomme toista puolta, täytyy meidän kuitenkin kaikitenkin ihailla pelvotonta ritaria, jolla on rohkeutta pitää oma päänsä ja seistä mielipiteensä takana — joka »kulkee omaa tietänsä päivän kuulumille kumartamatta», senvuoksi että pitää itseänsä »välikappaleena Herran kädessä» (»als Instrument des Herrn», puhe Königsbergissä 25/8 1910). Meidän täytyy antaa tunnustuksemme sille elävälle kaiken inhimillisen harrastukselle ja uupumattomalle toimitarmolle miehessä, jolla enempää kuin hänen isoisällään vielä kuolinvuoteella »ei ole aikaa olla väsynyt». Meitä miellyttää hänen olentonsa miehevyys, sen terve »synkännäkijäin» halveksunta (»schwarzseher», 8/9 1906), sen joustava tahdontarmo, sen tenhoava itseluottamus. Emmekä saata olla antamatta arvoa hallitsijalle, joka puhuu »kuninkuudesta, jonka velvoitukset ja vaivat ovat ainaiset, milloinkaan päättymättömät, jolla on hirvittävä edesvastuu Luojalle yksin, josta edesvastuusta ei kukaan ihminen, ei kukaan ministeri, ei mikään eduskunta eikä kansa voi vapauttaa ruhtinasta».

Nämä eivät näet Vilhelm II:n suussa ole tyhjiä sanoja. Harvoin kait on hallitsija käsittänyt asemansa niin vakavalta kannalta. Hän on yksinvalta- (monarkia-) aatteen vankin vartija ja tuki nykyajassa. Hän etsii valtaa, kunniaa ja loistoa, mutta ei itselleen yksin, vaan valtakunnalle. Hän elää ja hengittää vain tätä tehtäväänsä varten. Vilhelm II:n kilvessä seisoo sama tunnus kuin Walesin prinssien: »ich dien» — minä palvelen.

Tähän kutsumuksen vastuuntuntoon yhtyy katse, joka epäilemättä on avarampi ja suurpiirteisempi kuin useimpain muiden. Se, että keisari ajatuksineen ja pyrkimyksineen on kansaansa edellä, selittänee suuren osan sitä levottomuutta ja epävarmuutta, jota kansa on tuntenut hänen johdossaan. Vanhat eivät saata antaa hänelle anteeksi, että hän syrjäytti Bismarckin luotsitähystäjän paikalta. Nuoret eivät kenties vielä näe selvästi päämaalia suunnan näennäisten käännähtelyiden vuoksi. Ei tulekaan kieltää, etteikö keisari, kuten kaikki kaukonäköiset henget, ole taipuva katsomaan lähellä olevien mahdollisuuksien ja tarpeiden yli ja ohi; se Englannin kosiskelu, joka ilmeni »keisarihaastattelussa» 1908, ei varmaankaan ole ainoastaan vieroittanut monta sydäntä, mutta myös heikentänyt paljon uskoa. Mutta matkan päästä, syrjässä Saksan päivänkiistojen melusta ja vilinästä, näkyy kenties paremmin kuin itse kotimaassa, että keisarin politiikka huolimatta kaikista pinnan vaihteluista tähtää kylmästi harkittuun ja selvästi käsitettyyn päämäärään. Tämä päämäärä ei ole sen vähäisempi kuin _Saksan maailmanvalta_ — sana käsitettynä samassa suhteellisessa merkityksessä, jossa puhutaan Englannista tai Venäjästä maailmanvaltoina.

Me kuulemme keisarin itsensä julistavan tämän ohjelman valtakunnanriemujuhlassa 1896. Bismarckin aikakausi on siihen valmistusta. Sinä aikana oli tehtävänä valtakunnan ulkonainen ja sisällinen kokoaminen. Silloin tarvittiin perustanlaskennan valtiotaitoa. Eri rakennuskivien yhteenliittäminen saksalaiseksi valtiorakennukseksi oli niin voimiavaativa ja niin voimiakuluttava työ, että siitä ei voinut liietä paljoa tarmoa muihin tehtäviin. Talo oli rakennettu niinkuin Jerusalemin uusi temppeli, missä työmiehillä täytyi olla miekka toisessa kädessä; nyt tarvittiin ulkonaista lepoa sisustan huoltamista varten. Niinpä oli Bismarckin näköpiiri ylimalkaan sulkeutunut Europaan, hänen pyrkimyksensä voiton jälkeen rajoittunut maa-armeijan ja maanviljelyksen vaurastuttamiseen, hänen diplomatiansa ensi sijassa suunnattu rauhoittamaan Europan pelkoa uusien valloitussuunnittelujen suhteen Saksan puolelta. Se oli sitä aikaa, jolloin Saksassa ei tahdottu uhrata edes »yhden ainoan pommerilaisen tarkk'ampujan terveitä luita» koko itämaisen kysymyksen vuoksi (Bismarck 5/12 1876). Pelättiin suurpolitiikkaa, joka voisi aiheuttaa selkkauksia muiden valtojen kanssa ja siten häiritä tarpeellista rauhaa.

Nyt on tullut uusi aika ja avarampi näköpiiri. Bismarckin työstä on ollut seuraamuksia, jotka ovat menneet suuren valtiomiehen omia olettamuksia ulommaksi; ne ovat viitanneet merelle, merivaltaan, suuriin markkinoihin ja kaukaisiin päämaaleihin suuremmalle Saksalle. Katse nähdä ja rohkeus uskoa näitä seuraamuksia, se on keisari Vilhelmin valtiomiessuoritus Saksan ja maailman historiassa. Saksa ei enää ole, mitä Bismarck (käyttäen erästä _Metternichin_ sanaa, 11/1 1887) kutsui »kylläiseksi». Valtakunta on keisarinsa mielestä kypsynyt suurempiin tehtäviin. Keskitys on suoritettu; nyt on tullut paisunnan, laajennuksen, aika.

Lyhyt katsaus valtakunnan ulkonaiseen historiaan on selkeästi osoittava tämän kehityksen _suurempaa Saksaa_ kohti.

----------

Kolmelle taholle, pohjoista, etelää ja länttä kohti, oli _Bismarckin_ täytynyt käyttää miekkaa tehdäkseen ja turvatakseen työnsä. Neljännellä rajalla oli hän sitä varovampi ollakseen häiritsemättä naapurisopua. Välien säilyttäminen hyvinä Venäjän kanssa oli tällä kannalla hengenasia Saksan valtiotaidolle. Kun samalla onnistui solmita läheisiä suhteita Itävallan kanssa, tuli kirjoittamaton »kolmen keisarin liitto» ensimäiseksi kansainväliseksi ryhmitelmäksi, jossa nuori Saksa oli mukana.

Sitä kesti vuodet 1872—78. Balkanin sota ja Saksan »rehellinen välitystoimi» Berlinin-kongressissa saattoi sovun Venäjän kanssa vakavaan vaaraan. Venäjä katsoi pettyneensä ystävyydessä ja vetäytyi katkerana pois. Tällöin syntyi se tilanne, jota Bismarck viimeiseen saakka oli tahtonut välttää: hänen täytyi valita jompikumpi mahtavista naapureista (puhe 6/2 1888). Ja vaalin täytyi nyt sattua Itävaltaan. Saksan ja Itävallan liitto lokak. 1879 on rintama itää vastaan. Kolme vuotta myöhemmin täydennettiin sitä rintamalla länttä vastaan: _kolmiliitto_ (»trippelallianssi», saksalaisten »Dreibund», ranskalaisten »Triplice») ilmestyi nyt uudeksi ja lujemmaksi ryhmitelmäksi keisarillisen kolmisopimuksen tilalle.[37] Miespolven ajan on kolmiliitto sitten ollut Saksan poliittisena varana, uudistusten kautta 1887 viideksi sekä 1891 ja 1902 kahdeksitoista vuodeksi (irtisanomisoikeudella 6 vuoden jälkeen). Se on viimeinen suuri vanhanmallinen ryhmittely, s. o. yksinomaan Europan näyttämöllä (Lamprecht). Sisäiseltä olemukseltaan on sitä lähinnä katsottava »vakuutusyhtiöksi» (_Bülow_ 8/1 1902); mutta selvää on, että se samalla on merkinnyt johtokuntana olevan Saksan vallan kasvamista, jo sen turvallisuudentunteen kautta, jonka se aikaansai.

Kolmiliiton turvin kypsyi nyt Bismarckin valtiollinen järjestelmä miltei uskonkappaleen lujuuteen. Sen ensimäinen käsky on yhä _ystävyys Venäjää kohtaan_; ja Bismarckin eron jälkeen sai maailma kerran (»Hamb. Nachrichten» 24/16 1896) suureksi kummakseen kuulla, että hän kolmiliiton kulissien takana oli hakenut ja saanut »jälleenvakuutuksen» Venäjällä valtiollisen sopimuksen muodossa (Skiernewicessä 1884). Sen toinen käsky on _kylmyys Englantia kohtaan_, sillä »kavala Albion» oli aina tiellä, missä ikinä toinen etsikin kehitysmahdollisuuksia maailmassa. Bismarck näet — vaikka ei sanonutkaan olevansa »mikään syntyperäinen siirtomaanmies» (26/1 1889) — ei ehdottomasti vastustanut siirtomaapolitiikkaa, hänen aikanaanhan 1884 kylvettiin ensimäiset siemenet Saksan merentakaisiin alueihin (Afrikassa ja Tyynenmeren saaristossa); mutta tämä saattoi tapahtua ainoastaan hankausten kautta Englannin kanssa, mistä jo nimet Carl Peters, Emin-Pasha ja Stanley ovat todistuksena. Huomautamme sitä varovaisuutta, jota Saksa tässä osoittaa, verrattuna Italiaan ja Ranskaankin. Vasta kun asema Europassa tuntui turvatulta, antauduttiin siirtola-uralle; sillä, käyttääksemme Bismarckin omia sanoja, »siirtomaiden tulee kasvaa hurjasti».

Bismarckin eron jälkeen 1890 alkaa hapuilun aika, ennenkuin keisari Vilhelm tietää suuntansa: Caprivin kanslerikausi. Kauppasopimusten kautta osoitetaan nyt ensimäistä kertaa kaupan ja teollisuuden päämerkitystä maanviljelyksen rinnalla tai sen edellä. Ulospäin etsitään uutta suuntaa. Suhde Venäjään kylmenee, jälleenvakuutus irtisanotaan, ja vuosina 1891—92 näyttää asema joskus levottomuutta herättävältä, varsinkin kun _Aleksanteri III_ (ei ilman tanskalaisen puolisonsa vaikutusta) yhäti asettuu torjuvalle kannalle. Sitävastoin koettaa keisari lähestyä äitinsä maata, Englantia. Mennään siis aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Bismarck, samalla kuin yhä rajoitetaan näköpiiri Europan näyttämölle. Saksan edistysmieliset (kuten Schiemann) pitävät tätä aikaa alennuskautena maansa historiassa ja arvioivat alennuksen syvimmäksi kohdaksi sopimuksen Englannin kanssa 1890, joka tosin tuotti valtakunnalle Helgolannin, mutta sen sijaan uhrasi Sansibarin ja muita tärkeitä etuja Afrikassa; tämä oli lähimpänä aiheena »Yleisen saksalaisen liiton» perustamiseen 1891, joka vuoden 1894 jälkeen on tunnettu »Suursaksalaisen liiton» nimellä. Valtakunnankansleri _Caprivi_, joka halusi säilyttää Lounais-Afrikan »yhdeksi vuodeksi, kokeeksi» ja saattoi sanoa »mitä vähemmän Afrikaa, sitä parempi», oli tämän pikkusaksalaisen ajan tunnusomaisin edustaja. Varmaa on, että ulkonainen laajennus ja kai myöskin arvo seisovat alallaan keisari Vilhelmin viitenä ensimäisenä omana hallitusvuotena.

Mutta 1895 kääntyy lehti, ja Saksan ulkonainen historia alkaa kohota uuteen nousuun. Ratkaisevia tapahtumia on kaksi: asettuminen Venäjän ja Ranskan puolelle Itä-Aasiassa ja Englantia vastaan Etelä-Afrikassa. Edellistä osoittaa Japanille esitetty vaatimus tarkistamaan rauhansa Kiinan kanssa 1895; jälkimäistä keisarin onnittelusähkösanoma presidentti Krügerille 3/1 1896, tämän saavuttaman voiton johdosta englantilaisten partioretkistä Transvaaliin. Kuten näkyy, on palattu Bismarckin perimyksiin, mutta suuremmalla tasolla ja laajemmin seuraamuksin.

Ratkaiseva askel astuttiin marraskuussa 1897, kun Saksa asettui _Kiautshouhun_ Shantungin niemimaalla pohjoisessa Venäjän ja etelämpänä olevan Englannin toimintapiirin väliin. Tämä oli palkka hyvästä avusta, jonka Kiina ja Venäjä olivat saaneet Japania vastaan. Paikka (nykyajan parhaan Kiinantuntijan, prof. Richthofenin osoittama) on erittäin hyvin valittu; se on luonnollinen portti koko Hvangho-alueeseen, ja sieltä on mukava pääsy sekä maan puolelle että merelle päin. Sen välitön takamaa, Shantungin maakunta, on väkirikkaampi kuin koko Preussi ja vuoristoltaan perin rikas, varsinkin hiilistä. Heti Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen (maaliskuussa 1898), jolla paikka vuokrattiin 99 vuodeksi, alettiin rautatien rakentaminen hiilikaivoksille; lokakuussa 1902 saapui ensimäinen hiilijuna Tsintaun satamaan, josta näyttää tulevan Aasian Cardiff; ja helmikuusta 1904 on rata valmis Tsinanfuhun saakka Hvanghon varrella (450 km), mistä avautuu tulevaisuudenmahdollisuuksia yhteyteen Pekingin ja aikanaan aina Siperian rautatien kanssa.

Kiautshou oli siis »suuren suunnan yritys» (Wegener), ja asiantuntijat ovat yksimielisiä arvostellessaan sen suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Mutta sen valtiollinen merkitys näytti tulevan vieläkin suuremmaksi. Sitä ilmaisee parhaiten eräs _Bülowin_ lausunto valtiopäivillä 11/12 1899: »Jos maapallo tulee uudelleen jaettavaksi, ei Saksa anna minkään suurvallan astua varpailleen tai työntää itseään syrjään.» Eikö tämä kuulosta ohjelmalta? Se on torventoitaus, joka ilmoittaa uuden maailmanvallan marssia Venäjän ja Englannin rinnalle. Ja seuraavana vuonna luuli maailma näkevänsä sen toimessa ja toteutettuna, kun Saksa otti johdon (»maailmanmarski» _Waldersee_) suurvaltaretkessä Pekingiä vastaan, tehdäkseen sitten, lokakuussa 1900, Englannin kanssa sopimuksen, joka vahvisti sen vaatimukset Hvanghon laaksoon Kiinan näköjään pian tapahtuvassa jaossa.

Kun tämä tapahtui, oli Saksa juuri virittänyt uuden jänteen suurpoliittiseen jouseensa. Syksyllä 1898 sai maailma äkkiä nähdä keisari Vilhelmin uutena Jerusalemiretkeilijänä kulkevan Palestinan pyhillä paikoilla. Oli selvää, että matkaa ei tehty tavallisessa matkailija- tai pyhiinvaellustarkoituksessa. Eräs keisarin puhe Damaskossa (8/11 1898) viittailikin maailmanpoliittiseen ohjelmaan. Saksaan muhamettilaisen maailman valkoisena liittolaisena ja suojelijana. Jo vuotta ennen, Turkin-Kreikan sodan aikana, oli kiinnitetty huomiota keisarin erikoiseen myötätuntoon sulttaania kohtaan sukulaisrakkaudenkin kustannuksella. Jouluna 1899 tuli palkka väliaikaisen luvan muodossa »Anatolian rautatieyhtiölle» rakentaa rautatie suoraan Vähän Aasian läpi Bagdadiin ja Basraan. Yhtiö, joka 1888 muodostettiin Saksan Pankin avulla Berlinissä, oli jo ennen (kilpaillen ranskalaisen ja englantilaisen pääoman kanssa) saanut oikeuden rakentaa ratoja, jotka 1892 olivat ehtineet Angoraan ja 1893 Koniaan. Mutta suurpoliittista merkitystä saa rautatie vasta läpikulkutieksi kehitettynä. _Bagdadinrata_ tulee vetämään Turkin Aasianpuoleisen osan Europan sivistyksen vaikutuspiiriin, antamaan Europalle uudet huomattavat markkinat ja aukaisemaan ovet muinaisajan rikkaimpiin vilja-aittoihin, jotka niin kauan ovat olleet tyhjinä jouduttuaan maailmanliikenteestä syrjään. Tästä koituvan edun täytyy tietenkin ensi kädessä tulla Saksan hyväksi, vaikkapa yhtiön täytyykin osaksi käyttää vierasta (itävaltalaista, sveitsiläistä ja belgialaista sekä ensi sijassa ranskalaista) pääomaa radan rakentamiseen. Täällä avautuu loistavia aloja saksalaiselle teollisuudelle ja saksalaiselle työlle yleensä ensinnäkin itse rakentamisaikana, joka on arvioitu 8 vuodeksi, ja sitten erinäisten yhtiön pitkin radan vartta saamien etuuksien sekä yleisen etuoikeuden kautta kauppamarkkinoilla. Nimenomaan voi Saksa täällä toivoa saavansa oman alueen puuvillanviljelystä varten, kuten Venäjä on saanut Ferganassa, ja siten tällä tärkeällä alalla vapautua Yhdysvalloista. Sinänsä oli valtalupa, kun se tammikuussa 1902 muuttui pysyväksi, suuri diplomaattinen voitto, kun näet Venäjä ja Englanti innokkaasti olivat puuhanneet toisten ratojen rakentamista omassa johdossaan. Täälläkin tunkee siis Saksa heidän rinnalleen; kun se kaapaisee saaliin, on se samalla ilmoittautunut kysymykseen tulevaksi kanssaperilliseksi »sairaan miehen» pesässä ja uudeksi ensiluokkaiseksi asianosaiseksi Levantin asioissa.

Uuden vuosisadan alkaessa on Saksa siis astunut todellisen maailmanhistorian molemmille päänäyttämöille, pienessä ja suuressa idässä, ja ennättänyt etuisalle paikalle, jos »rahaksimuutosta» tulisi tosi. Jos lisäämme, että se sitäpaitsi on varannut itselleen uusia tukikohtia Tyynellämerellä, tulevaisuuden valtamerellä — hankkimalla 1899 Samoan kilpailussa Englannin ja Yhdysvaltain kanssa sekä Karolinien saariryhmän Espanjan konkurssipesästä — niin on selvää, että Saksa nyttemmin on aivan toisessa ja suuremmassa asemassa kuin Bismarckin päivinä.

Vuosisadan vaihteessa tapahtuneet valtaukset osoittavat toista nousukautta Saksan siirtomaahistoriassa, ensimäisen jälkeen 1880-luvulla. Senjälkeen tapahtuu taas seisaus sikäli, että kuluu kokonainen vuosikymmen ilman uutta ulkonaista laajennusta. Saksalaisen tavan mukaan ensin perusteellisesti sulattaa vanha, ennenkuin kurkoitetaan uutta, on tyydytty kehittämään ja vahvistamaan saavutettuja asemia. Työ ei ole ollut vähäisempää senvuoksi, että se nyt on tapahtunut syvemmällä. Asianharrastus ja hyöty on säännöllisesti kasvanut, varsinkin sen jälkeen kuin hankala kapina Lounais-Afrikan siirtomaassa (1904—1907) oli kukistettu ja v. 1907 perustettu siirtomaaministeriö _Dernburgin_ johtoon (vuoteen 1910). Kauppavaihto vanhojen »suojelusalueiden» kanssa lisääntyi 1901—1910 70:stä 280 miljonaan, jonka lisäksi tulee melkein yhtä nopeassa nousennassa yli 140 milj. Kiautshoun osalle. Suoranaiset tulot siirtomaista nousivat, oltuaan 1905 n. 18 milj., v. 1911 n. 56 miljonaan, mikä tosin vielä ei läheskään vastaa menoja. Luottamus kasvaa: 140 milj. pääomaa, joka vanhoilla alueilla työskenteli 1905, vastaa yli 420 milj. v. 1911. Vuodesta 1905 on olemassa myöskin Englannista riippumaton kaapeliyhteys alusmaiden kanssa Tyynellämerellä ja sen rannoilla (yhdessä Hollannin ja U. S. A:n kanssa), samalla kuin langaton sähkötys on avannut mahdollisuuksia Englannin kaapelimonopolista vapautumiseen myöskin Afrikassa.

Tämä kehitys hiljaisuudessa eteenpäin ei kuitenkaan ole tapahtunut ilman poliittisia kahnauksia ja muutoksia. Kehitys onkin vaihdellut kolmen päänäyttämön mukaan: Kiinan, Levantin ja Afrikan.

Kiinassa ovat unelmat suuresta osuudesta hajoavaa valtakuntaa pettäneet, ensinnäkin Japanin nousennan kautta 1905 kallioksi Europan aaltoja vastaan, sitten Taivaan valtakunnan oman uudestasyntymisen kautta 1911, minkä loppunäytöstä tosin vielä emme ole nähneet. Täytyy myöntää, että Kiautshoun valtiolliset osakkeet ovat laskeneet samassa määrässä kuin taloudelliset nousseet. Ei ole enää kysymystä uuden maan voittamisesta täällä; Saksa saa olla tyytyväinen, jos se voi säilyttää, mitä sillä on, ja lisäksi pitää »oven avoinna» suureen ja rikkaaseen taloon — sinänsä kylläkin suurenmoisia etuja Saksan kaltaiselle, hyvinvarustetulle taloudelliselle valloittajalle.

Levantin kehityssuunnalla on hankaus ulospäin ollut vielä suurempi ja suoranaisempi, mutta tulos ulkonaisessakin suhteessa suotuisampi. Kaksi valtaa, — joiden kilpailua Saksa tuntee myöskin Kiinassa, mutta siellä näkymättömänä, kansainvälisten sopimusten laimentamana — on esiintynyt Bagdadinradan julkivastustajina, ne kun siinä näkevät omien toiveidensa ehkäisijän ja samalla vaaran omille pyrkimyksilleen. Ne ovat, kuten sanottu, Venäjä ja Englanti. Rata kääntää Vähän Aasian taloudelliset ja valtiolliset kasvot Venäjästä Keski-Europaa kohti, tekee tyhjiksi Venäjän toiveet uusista suurista markkinoista, saattaa sen nykyiset viljan ja paloöljyn kauppamarkkinat vaarallisen kilpailun alaisiksi Mesopotamiasta ja uhkaa tavallaan vähentää Siperian rautatienkin tulevaisuusmahdollisuuksia läpikulkutienä Europasta Itä-Aasiaan. Ottaen huomioon Saksan turkkilaisystävällisen politiikan ylimalkaan, on Bagdadinrata suorastaan esteenä Venäjän vanhoille vaatimuksille Turkin perintöön nähden. Toisaalta uhkaa siitä tulla Suezin kanavan kilpailija ja oikotie Intiaan, Europan luonnollinen tie sinne, ja se koskee siis mitä lähimmin Englannin puolustusjärjestelmää, samalla kuin se sotkee Englannin suunnitelmia oman rautatien rakentamisesta Egyptin ja Intian välille. Näiden suunnitelmien esittäminen kuuluu toiseen yhteyteen. Tässä huomautettakoon vain, että Willcocks (Assuanin-padon kuuluisa rakentaja) 1903 on esittänyt maanmiehilleen »toisen Pendshabin tai Egyptin» luomista Englannille Mesopotamiassa panemalla kuntoon muinaisbabylonialaisen kanavaverkon Tigris-virran varrella, että hän 1909 oli toimessa siellä nuorturkkilaisen hallituksen palveluksessa, sekä että hän 1910 täydensi suunnitelmaansa esittäen rautatien rakentamista Bagdadista suoraan länteen Palmyran kautta Damaskoon ja Beirutiin tai Syyrian Tripoliin.[38] Että Englanti on kääntänyt huomionsa tähän suuntaan, näkyi jo 1900, kun se otti suojelukseensa _Kuveitin_, radan luonnollisen päätekohdan Persianlahden rannalla; ja kun _Lansdowne_ toukokuussa 1903 pani vastalauseen jokaisen »meritukikohdan tai linnoitetun paikan» perustamista vastaan Persianlahden rantamille, niin ei tämä varoitus suinkaan ollut annettu ainoastaan Venäjälle sen persialaisten, vaan myöskin Saksalle sen anatolialaisten suunnitelmien suhteen.

Tässä kohden ovat siis Englanti ja Venäjä tavanneet toisensa yhteisessä pyrkimyksessä Saksaa vastaan; mikä ei ole ollut vähimpänä syynä niiden sopimukseen 1907. Tämän vastarinnan vuoksi ei saksalainen yhtiö päässyt nopeasti etenemään. Vielä 1908 ei oltu ehditty Koniasta kauemmaksi kuin Bulgurluun Tauruksen juurella, 20 peninkulmaa 240:stä. Saman vuoden toukokuussa onnistui Saksan diplomatian kuitenkin saada takeita rautatierakennuksen jatkamisesta Eufratiin saakka; marrask. 1910, keisarikohtauksen aikana Potsdamissa, luopui Venäjä vastarinnastaan ja suostui radan yhdistämiseen tulevaisuudessa omaan Persiassa suunnittelemaansa rautatiehen; ja maaliskuussa 1911 poistettiin ainakin paperillä viimeinen vaikeus, kun Saksa ja Turkki suostuivat siihen että viimeinen rataosa, Bagdad—Persianlahti, tehdään kansainväliseksi. Se oli myönnytys Englannille ja viittaus tulla mukaan; Saksan kannalta on näet radan loppuosa vähemmän tärkeä, kun Tigrisvirta siellä on purjehduskelpoinen (Rohrbach, Arndt). Tällä pohjalla on sitten ryhdytty diplomaattisiin neuvotteluihin Englannin kanssa, mutta toistaiseksi ei ole päästy mihinkään tuloksiin.

Tällä tavoin näyttää kuitenkin tuo suuri yritys nyttemmin saadun turvatuksi. Vuonna 1916 lasketaan radan ehtineen Bagdadiin; jo 1913 tai 1914 toivotaan yhdysradan Bulgurlu—Aleppo (50 penink.) olevan selvän, jotenka Hedshasinrata joutuu rautatieverkkoon ja Mekka tulee rautatieyhteyteen Konstantinopolin kanssa (I osa, siv. 52). Sinänsäkin tämä on jättiläisyritys, jonka perustamiskustannukset nielevät vähintään miljardin. Sen merkitys Turkin valtakunnan koossapysymiselle on päivänselvä; mutta tämän takana häämöittää maailmanhistoriallinen näköala. Bagdadinrata saksalaisena yrityksenä avaa näköpiirin _Suur-Saksaan_, laadultaan yhtä omituiseen kuin suurisuuntaiseen. Tässä on itse asiassa edessämme yksi nykyajan kaikkein huomattavimpia tulevaisuuden suurvaltakartan suunnitelmia — »latinalaisen unionin» vastine, mutta hahmoittelultaan lujempi, jo alkuunpantu.

Jo 1840, »Zollvereinin» alkuaikoina, oli Friedrich List koettanut kiinnittää Saksan-Itävallan huomiota Turkin valtakuntaan siirtomaatoiminta-alueena. Toimeen ryhdyttäessä 1880-luvulla huomautti Paul Dehn tätäkin mahdollisuutta useissa kirjoitelmissa; hän ajatteli Levanttia koko kolmiliiton yhteisenä, puhtaasti taloudellisena toimipiirinä, Englannin vastapainoksi.[39] Mutta vasta toisen siirtomaakauden ja erikoisestikin keisarin Palestinanmatkan yhteydessä alkaa tätä koskeva keskustelu vilkastua. Venäjän sanomalehdistö alkoi soiton virittämällä sitä kieltä, että Saksan rautatiepolitiikka Levantissa oli »rauhallinen keino vallata sulttaanin aasialaiset alueet». Tämän kaukonäköisyyden silmissä ei Itävalta ollut muuta kuin »elävä silta, jonka yli Preussin jalkaväen raskaat saappaat marssivat Konstantinopoliin» (»Peterb. Wjedomosti», lokak. 1903); koko itämainen kysymys esitettiin pohjaltaan taisteluksi germaanien ja slaavilaisten välillä maailmanherruudesta — sama katsantokanta, jonka _Windthorst_ jo Saksan suuressa valtiopäiväkeskustelussa 19/2 1878 oli asettanut Bismarckin »pikkusaksalaista» näkökantaa vastaan. Nämä panslavistien huolet (Uhtomsky ja »venäläinen seura», sanomalehdistössä erikoisesti »Novoje Vremja») saivat vastakaikua sekä tsekkiläisliikkeessä (I osa, siv. 158), että myöskin Ranskassa (Leroy-Beaulieu) ja Englannissa. Merkittävimmän ilmaisun näille ajatuksille antoi Harry Johnston — yksi Englannin kuuluisia partiolaisia, brittiläisen Keski-Afrikan järjestelijä — 1903 kirjoitussarjassa Saksan tulevaisuuspolitiikasta (»Finanz-Chronik»): siinä piirrettiin valtava valtiollinen kuva, valtio-oikeudellinen yhtymä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Turkin välillä (Syyriaa ja Arabiaa lukuunottamatta), Konstantinopoli ja Smyrna vapaakaupunkeina, Böömi, Unkari, Serbia, Bulgaria, Albania ja Makedonia uusina omina kuningaskuntina valtakunnassa, Mesopotamia valtakunnan-maana, sekä Romania ja Kreikka laivaveneinä vanavedessä — siis yhteys Pohjanmeren ja Persianlahden välillä, pinta-alaltaan 250 milj. hehtaaria ja väkiluvultaan noin 150 miljonaa ihmistä.

Näköpiiriin kohoaa tässä alueellinen tulevaisuudenkuva _Berlin—Bagdad_ eli _Elbe—Eufrat_: viteeseen vanhan maailman läpi kulkeva leveä vyöhyke, puskuri Länsi-Europan ja Venäjän valtakunnan välillä, Saksan johdossa. Samana vuonna 1903 otti Rohrbach valaistakseen kuvaa saksalaiselta katsantokannalta. Antautumatta yksityiskohtiin omaksui hän kehyksen Saksa — Itävalta-Unkari — Balkanin valtiot — Turkin Aasia, mutta vain taloudellista yhtymää varten. Niinpä hän torjuu sekä ilmastollisista että valtiollisista syistä ajatuksenkin Saksan ylivallasta Anatoliassa; hän vastustaa siirtolaisuuttakin siellä eikä suunnittele saksalaisen vaikutuksen kannattajiksi sillä maankulmalla muita kuin koulunopettajia ja lääkäreitä. Tässä ohennetussa muodossa suosittelee hän suunnitelmaa. Hänen mielestään on »Saksan politiikan suurin päämäärä tämän ja tulevan miespolven aikana» tämmöisen yhtymän toteuttaminen; ja hän katsoo hyväksi enteeksi sitä, että nämä maat luontaisesti täydentävät toisiansa »jokseenkin itsenäisenä ja suljettuna tuotanto- ja kulutusalueena» s. o. yhdellä sanalla sanoen, autarkiapiirinä.

Saksan elinehto, varmain markkinain saanti, olisi täten lopullisesti toteutettu. Tähän saakka on voitu tyytyä vapaaseen pääsyyn vieraille vapaille kauppa-alueille, ja me tapaammekin Saksan kaikkialla kannattamassa avoimien ovien politiikkaa. Mutta nykyaikana on suurilla kauppavalloilla ilmeinen pyrkimys eristäytyä kukin alueelleen. Englanti, joka niinikään kauan on oman etunsa vuoksi tahtonut pitää vieraita ovia avoinna, on viime aikoina alkanut siirtyä tähän _suljettujen toimintapiirien_ järjestelmään. Ei pidetä enää lukua kansallisuudesta edes avoimia ovia varten, jaetaan heikompien alueet keskenään ja suljetaan sitten ovet. Näin ollen täytyi myöskin Saksan varata itselleen markkina-alue, niin laaja ja sen laatuinen, että se saattoi vastata sen tarpeita. Tahtoen tai tahtomattaan työntyy Saksakin _imperialistisille_ teille, jos se tahtoo säilyttää ja kehittää itseänsä.

_Levantin_ ohjelma, sellaisena kuin sen Rohrbach näin on esittänyt, tarkoittaa tämän tehtävän ratkaisemista ulkopuolella vanhan valloituspolitiikan karkeita puitteita. Se ei ole ainoa ratkaisuehdotus. Emme kiinnitä tässä huomiota vanhempiin suunnitteluihin, jotka riippuivat kiinni yksinomaan kansallisissa näkökohdissa ja niin ollen pysähtyivät vain levenemiseen »Germania irredentan» alueelle — aina Reimerin (1905) kauas Venäjälle ja Ranskaan ulottuvaan »suurgermaniseen Saksaan» — ja vielä vähemmän merkitystä panemme haaveiluun »Germania triumfans» (1894) yli läntisen ja eteläisen Venäjän Mustallemerelle. Vakavaa huomiota ansaitsee Levantin eli Kaakkois-Europan ohjelman ohella n. s. _Keski-Europan_ suunnitelma, jossa Balkanin maailma vaihdetaan ympärystän heimolaisvaltioihin, Saksan »seuralaistähtiin» (Lair): Hollantiin, Belgiaan ja Sveitsiin. Siitä tulisi n. 130 milj. hehtaaria ja 135 milj. asukasta. Ajatukset vaihtelevat tässäkin puhtaasta valtioliitosta (lentokirja »Gross-Deutschland» 1895) yksinkertaiseen tulliliittoon (Waltershausen 1902: Sveitsi ja Hollanti ensin, Belgia ja Tanska sitten). Julius Wolf (1901) puolestaan yhdistää molemmat pääsuunnitelmat esittämällä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Sveitsin lähempää yhteenliittämistä ensin ja sen jälkeen sitten Alankomaiden ja Balkaninvaltioiden liittymistä tähän (portaina »Europan Yhdysvaltoihin»).[40]

Kuten näkyy hapuilevat ajatukset vielä kiinteätä päämaalia. »Suur-Saksa» ei ole vielä kiteytynyt varmaan muotoonsa kansan mielessä. Onkin silmiinpistävää, että viime aikoina puhutaan itämaisesta suunnitelmasta varovammin kuin ennen (myöskin Rohrbach itse myöhemmissä painoksissa ja teoksissa). Valtiollisen aseman arkaluontoisuus vaatii tätä. Tästä ei suinkaan seuraa, että suunnitelmista olisi luovuttu. Arthur Dix sanoo suoraan (1911), että »suursaksalaiset valtiomiehet sekä Saksassa että Itävallassa ovat jo kauan sitten tottuneet katsomaan valtiollista tulevaisuutta siltä kannalta, että saksalainen edelläkävijävalta voi levitä ainoastaan pienimmän vastustuksen suuntaan s. o. kaakkoon». Tarmokas käytännöllinen paikallistyö todistaakin tähän suuntaan: pankkiasiain keskittäminen Saksalaiseen Itämaanpankkiin 1906, uudet laivaliikelinjat Levanttiin, lennätinkaapeli Konstanzasta Korstantinopoliin (jatkettu Kairoon 1907), koulut Syyriassa, sairaalat strategisilla kukkuloilla Palestinassa. Siinä näyte erikoisen turkkilaisystävällisestä politiikasta, jota Saksa yhä noudattaa — paikalla monivuotisen lähettiläänsä _Marschallin_ edustamana (1897—1912).

Suur-Saksan suunnitelmat Europassa eivät kuitenkaan työnnä syrjään pyrkimyksiä siirtomaiden saantiin muissa maanosissa, kaikkein vähimmin siinä löyhässä ja epämääräisessä muodossa, jossa edelliset vielä ovat. Johnston tutkii mainitussa kirjoitussarjassaan Saksan jatkuvan levenemisen mahdollisuuksia ulkona maailmassa ja havaitsee semmoisia Levantin ulkopuolella kaksi. Toinen olisi Etelä-Amerika, missä kolmannes miljonaa saksalaista maahanmuutettuaan 1850-luvulla asuu jokseenkin suljetulla alueella eteläisessä Brasiliassa säilyttäen karsallisuutensa; toista ajattelee hän englantilaisella alueella, Etelä-Afrikassa tai Australiassa, voitollisen sodan jälkeen. Viimeksimainitussa kohdassa säestää häntä Stead (1902), joka nojautuu siihen tosiasiaan, että saksalaiset siirtolaisperheet suurenevat paljoa ripeämmin kuin anglosaksilainen väestö samoilla paikoilla. Jätämme nämä mielikuvat arvoonsa; myöskin Brasilian-suunta, mikäli kysymys on enemmästä kuin luonnollisista kauppamarkkinoista, on nykyään katsottava suljetuksi Yhdysvaltain ankaran valvonnan vuoksi.[41] Suoranainen siirtomaaohjelma rajoittuu yhä Afrikaan, mutta on viime aikoina alkanut tuottaa hedelmiä, jotka näyttävät ennustavan suurta kehitystä.

Tässä astuu siis etulalle kolmas Saksan laajennuksen päänäyttämöistä (siv. 178). Lukuunottamatta vähäisiä rajanjärjestelyitä ei vanhoissa siirtomaissa vuoden 1890 jälkeen ollut tapahtunut mitään muutoksia, kunnes Marokonkysymys Ranskan aloitteesta tuli polttavaksi. Täällä näytti nyt uusi »maapallon jako» olevan tekeillä eikä 1899 lausutun periaatteen mukaan (siv. 175) Saksa saattanut suostua siihen, että asia suoritettiin sitä ilman. Me olemme jo yhtäjaksoisesti esittäneet kysymyksen kehityksen; olemme nähneet Saksan johdonmukaisesti ylläpitävän avoimen oven järjestelmää ja viimeiseen saakka suojelevan maan koskemattomuutta, mutta lopulta luopuvan viimemainitusta kannasta korvausta vastaan Kongossa 1911.

Täten alkaa jälleen nousuaika Saksan valtakunnan kasvussa. Se on kolmas laajennuskausi, joka paikallisesti liittyy ensimäiseen. Suurille osille Saksan kansaa, jotka Agadirin-retkestä odottivat suoranaisia tuloksia siellä (siv. 39) — aivan uutta numeroa »suojelusalueiden» luettelossa — oli tämä pettymys. Saatua _Uutta Kamerunia_ pidettiin vain arvottomina rämeinä, riekaleina, joiden tarkoitus oli verhota diplomaattista tappiota, ja kartalle molempine »ankanjalkoineen» vanhan »ankannokan» sijasta vain naurettiin (_Bassermann_).[42] Siirtomaaministeri _Lindeqvistin_ ero tämän sopimuksen johdosta näytti antavan tälle arvostelulle vakavan taustan. Mutta pian ilmeni, että tämä arvostelu ei tosiasioita tuntenut. Ranskan puolelta valitettiin (Feillet), että tässä oli luovutettu »Keski-Afrikan parhaat avaimet»: alue, joka oli yhtä suuri kuin puolet Saksaa, yli miljona asukasta, ihanaa suurmetsää ja kaikkia kuuman vyöhykkeen antimia (etupäässä kautsua), ehdottomasti arvokkaampi kuin vanha Kamerun, ja sitäkin parempi kun hankitaan myöskin satamista rikas espanjalainen rantakaistale Guineassa (Rio Muni), johon Saksa nyt sai etuosto-oikeuden Ranskalta. Mitä siirtomaa- ja ulkoministeriön väliseen kiistaan tulee, ei se suinkaan johtunut siitä, että edellinen olisi pyrkinyt saamaan jalansijaa Marokossa, vaan eri käsityksistä Kongossa hankittavan alueen suhteen; edellinen tahtoi »siirtomaa»-ratkaisua, mahdollisimman lopullista järjestelyä laajentamalla Kamerunia itäänpäin (Schariin), mutta hallitus halusi »imperialistista» ratkaisua, _Bethmannin_ periaatteen mukaan, että »siirtomaapolitiikan täytyy tähdätä tulevaisuuteen» (puhe valtiopäivillä 9/11 1911).