Part 7

Maanviljelys- ja teollisuusylimystön sovintoon rakentaa erikoista siltaa yhteinen pyrkimys _sosialidemokratiaa_ vastaan. Me näemme tässä nykyajan toisen suuren yleisen vastakohdan, joka luo kuilun kaiken pääoman ja työn välille. Saksa on sosialismin emämaa, ja jo v. 1875 muodostui siellä »sosialistinen työväenpuolue» valtiolliseksi voimayksiöksi, joka valtiopäivämiesvaaleissa heti saavutti muutamia satojatuhansia ääniä ja kymmenkunnan paikkaa. Tämä oli »viiden miljardin» vilkastuttaman teollisuudennousennan nurjapuoli; ja murhayrityksen jälkeen vanhaa keisaria vastaan ryhtyi valtio taisteluun uutta liikettä vastaan. Niinpä hyväksyttiin vuoden 1878 kuristuslaki sosialidemokratiaa vastaan. Mutta heti sen jälkeen, ohjelman mukaan vuodelta 1881, alkoi suurenmoinen suoranainen työ yhteiskunnallisen tyytymättömyyden syiden poistamiseksi _yhteiskuntapolittisten_ uudistusten tietä, mitä työtä sitten on jatkettu tuottaen Saksalle kunnian tulla pidetyksi esikuvamaana kaikessa mikä yhteiskuntauudistuksiin ja työväenlainsäädäntöön kuuluu, samalla kuin se suuressamäärässä on edistänyt sen oman siirtolaisuuden ehkäisemistä. Tämä oli _Bismarckin_ »käytännöllistä kristillisyyttä», jota hänen jälkeensä edusti erikoisesti _Posadovsky_ (sisäasiainministeri 1897—1907), ja jota »valtionsosialismina» vastusti »vapaamielinen puolue», joka _Eugen Richterin_ johdonmukaisessa johdossa vuoteen 1906 oli sosialismin pahimpana vastustajana.

Toivo saada valtiolle vihollista liikettä tätä tietä tyrehtymään on kuitenkin ollut turha. Sosialisteista on lainsäädäntö, joka tuottaa työväelle ehkä puolentoista miljonaa päivässä, yhä »almupolitiikkaa» eikä mitään muuta. Bismarck itse väsyi ja suunnitteli lopulta (kuten Hans Delbrück aikakauskirjassa »Preuss. Jahrbücher» on osoittanut 1906 ja 1912) sosialistien saattamista poikkeuslakien alaisiksi, siis valtiokaappausta, mistä tuli yksi lisäsyy hänen ja keisarin välien rikkumiseen 1890. Kun keisari Vilhelm II nyt antoi poikkeuslakien raueta ja kansainvälisessä neuvottelukokouksessa koetti päästä puheisiin sosialidemokratian kanssa, oli siitä vain seurauksena, että puolueen äänimäärä vuoden valtiopäivämiesvaaleissa kohosi ¾:stä lähes 1½ miljonaan ja sen edustajapaikat 11:sta 35:een. Vaalit 1898 kohottivat edellistä numeroa yli 2 miljonan ja edustajapaikat 56:een; vaalit 1903 nostivat lukuja yhä: 3 milj. valitsijaa, lähes ¼ koko valitsijakunnasta ja joka 3:s annetuista äänistä, sekä 80 edustajapaikkaa; vaalit 1907 tuottivat suhteellisesti suuren taantumuksen, vain 43 paikkaan, mutta äänimäärä oli kasvanut 3¼ miljonaan; ja 1912:n vaalit tuottivat huippunumerot, 110 valtiopäivämiestä, takanaan 4¼ miljonaa valitsijaa. Sosialidemokratia oli tullut valtiopäiväin suurimmaksi puolueeksi.

Tämä valtava nousu on kieltämättä omiaan herättämään huolia tulevaisuuden suhteen, se kun on tullut puolueen hyväksi, joka periaatteellisesti vastustaa ei ainoastaan hallitusta, vaan itse valtaistuinta, jota ilman Saksa olisi raunioläjä ensiluokkaisen suurvallan sijasta. Epäilemättä heijastaa tämä arveluttavia puutteita olevissa yhteiskuntaoloissa; erikseenkin on mainittava yhä vielä elävä ja kaikkialla ilmenevä yläluokkahenki läänitysvallan aikakaudelta ja sen kopea ylimielisyys (Rohrbach 1912).

Mutta kaksi näkökantaa näyttää katkaisevan kärjen näiltä huolilta. Yhdeltä puolen ei noita suuria äänimääriä ole lyhentämättöminä merkittävä sosialismin laskuun. Sittenkuin vuoden 1870 sankarien sukupolvi nyt on alkanut kuolla sukupuuttoon, on laajoissa piireissä jälleen ruvennut pääsemään vallalle poroporvarillinen arvosteluhalu, joka on saksalaisten subjektivisuuteen ja eriseuraisuuteen taipuvalle luonteelle ominaista (Ratzel), se »erihenkisyys, joka menneinä aikoina on iskenyt Saksaan niin syviä haavoja» (_Bülow_ 19/1 1907; kuntahenki — »Corpsgeist» — _Bismarck_ 9/10 1878). Tosin lienee myöskin totta, että ajan hallituspolitiikka usein on voinut antaa oikeutettua aihetta moitteeseen, jota taitavat kirjoittajat ovat käyttäneet aina ilkeyteen saakka (Maximilian Harden, »Die Zukunft»). Näistä tyytymättömistä porvarispiireistä tulee epäilemättä suuri osa niitä valitsijajoukkoja, jotka äänestävät sosialistiehdokkaita valtiopäiville ilman että nämä valitsijat muutoin ovat halukkaita seuraamaan sosialisteja heidän puoluepolitiikkansa äärimmille rajoille. Toisaalta on jo ilmennyt selviä hajaannuksen merkkejä sosialidemokratian omissa riveissä leppymättömien vanhojen marxilaisten, _Liebknechtin_ ja _Bebelin_ kannattajain (»Vorwärtsin» ryhmän) ja _Bernsteinin_ ja _Vollmarin_ edustaman nuoremman (enimmäkseen eteläsaksalaisen) suunnan välillä, joka ei enää usko tai halua suurta »Kladderadatschia» (romahdusta), vaan tahtoo toteuttaa ohjelmansa valtion puitteissa (»revisionismi»). On luultavaa — ja puoluepäivillä (esim. Chemnitzissä, syysk. 1912) on ilmennytkin — että tämä sisäinen muutos edistyy yhtärintaa puolueen ulkoisen valtanousun kanssa; sillä puolueet samoin kuin yksityisetkin kasvavat vallan ja vastuun mukana.

Kullakin kansalla on muutoin pohjaltaan sellainen sosialidemokratia kuin se ansaitsee. Vääriä poliittisia tekoja seuraa kosto; niinpä on sosialistinen hyökyaalto 1912 vuoden vaaleissa selvä vastaus vanhoillisten itsepäisyyteen finanssiuudistuksessa 1909. Mutta mullistuspuolueiden kannatuksella on luonnollinen rajansa, se näkyi sosialistien tappiosta vuoden 1907 vaaleissa, kun puolue oli rikkonut itse suurvaltahenkeä vastaan (ks. siv. 152). Saksan sosialismi on saanut tuulta purjeisiinsa valtakunnan yleisen äänioikeuden kautta (»köyhälistön luokkaetuus», Lorenz); sen rajoituksena ei ainoastaan ole ulkoapäin valtion viisaus (yhteiskuntapolitiikka) ja voima (Moabit-mellakat 1910), vaan myöskin sisältäkäsin sen kansanluonteen laatu, jossa se kalastaa. Niinpä tapaamme sen ohella kristilliskansallisen työväenliikkeen (kongresseja 1903, 1909), ja sen omissakin riveissä kasvavaa kansallista yhteistunnetta, jota ranskalaiset (Baudin) katsovat olevan syytä kadehtia. _Bebel_ itse selitti olevansa valmis maanvaaran uhatessa »ottamaan kiväärin olalleen ja puolustamaan saksalaista maata» (7/3 1904), ja viimeksi elokuussa 1912 vakuutti _Vollmar_, että sosialistit eivät tule olemaan viimeisiä eivätkä huonoimpia, kun tosiaan on kysymys synnyinmaasta. Marokkokahnauksen aikana (Jenan kongressissa syyskuussa 1911) nähtiinkin että he eivät halunneet tuottaa hallitukselle hankaluutta — niin ohjelmalleen uskollisia kuin ovatkin vihassaan keisaria ja monarkiaa vastaan.[30]

Jos siis Saksan sosialidemokraatit ovat muuttumislain alaisina, niin on toisaalta porvarillisten vapaamielisten keskuudessa — täällä niinkuin muuallakin — heitä lähentyvä muutos. Heidän periaatteellinen vihansa kuoli Richterin kuollessa. Yhä lukuisammiksi käyvät ylimalkaan ne äänet, jotka (kuten _Posadovsky_ 16/2 1912) lausuvat, että sosialidemokratiaa vastaan on taisteltava »Soolonin viisaudella eikä Solingenin miekoilla». Tässä mielialassa on siemeniä puoluepoliittisiin yhtymiin, joiden ensimäinen hedelmä kypsyi vuoden 1912 vaaleissa (ks. siv. 153) ja jotka näyttävät osoittavan tällekin vaaralliselle liikkeelle uransa tehokkaassa uudistustyössä valtion hyväksi.

Olemme nyt nähneet »punaisen siiven» Saksan yhteiskunnassa voimakkaasti kehittyneen; mutta samoin on »mustakin». Täällä tapaamme hajaannuksen, jota tähän saakka emme ole tarkastuksillamme kohdanneet: _uskonnollisen_ protestanttien ja katolilaisten välillä. Ne ovat jaetut jokseenkin kultaisen leikkauksen mukaan, katolilaiset pienempänä osana, ja suhde näyttää olevan vakiintunut; jos Itävallan saksalaiset lasketaan mukaan, nousee katolilaisten lukumäärä melkein protestanttisten tasalle — yksi lisäsyy eroon 1866 (Treitschke). Maantieteellisesti katsoen on katolisuus reunustailmiö, kun näet tapaamme sitä reunustoilla lännessä, etelässä ja idässä. Niinpä on se puolalaisten uskonto ja punoo vielä yhden säikeen puolalais-preussiläiseen kiistaan: kirkko on Posenissa yllyttelyn varsinaisena ahjona. Mutta ilmankin liittoa kansallisuuksien kanssa on katolisuus näytellyt suurta valtiollista osaa valtakunnassa. Valtakunta on läpikäynyt pitkän taistelukauden »mustia» vastaan 1878-1890, jolloin uskonnollinen hajaannus oli suurempana huolena kuin sosialinen, yhteiskunnallinen, on nyt. Se oli pahimmillaan vuosien 1872 ja 1887 välisenä aikana, jota professori _Virchowin_ tunnetun lauseen mukaan nimitetään »kultturikamppailun» ajaksi.

Oli varsin luonnollista, että Saksan valtakunnan muodostaminen kahden katolisen päävallan (Itävallan ja Ranskan) kustannuksella johtaisi taisteluun itse paavinistuimen kanssa; ei sopinut odottaa, että Rooman kuuria taistelutta löytäisi oikean suhtautumisen uuteen valtioon, jolla oli niin valtava evankelinen leima (v. Hase). Saksan valtiopäivillä järjestäytyivät katolilaiset heti lujaksi puolueeksi (johtajana _Windthorst_ vuoteen 1891, puolueen äänenkannattajana lähinnä »Germania»), joka huolimatta puolueen reunamalevenemisestä valtakunnassa otti keskustan nimen ja yleisessä partikularistiskannassaan asettui ankaraan vastarintaan hallitusta vastaan. Preussin pääministerinä heitti silloin _Bismarck_ haastehansikkaan heitä vastaan tunnetuilla toukokuunlaeilla 1873, joita (siv. 70) olemme verranneet Waldeck-Rousseaun »yhdistyslakiin» Ranskassa 1901; ja Saksa suoritti silloin saman kamppailun kuin Ranska kolmea vuosikymmentä myöhemmin. Mutta tämä hajaannus ei tosin ulottunut niin syvälle ja se päättyi sovitteluihin. Katolinen puolue pääsi pälkäästä vahvistuneena; vuodesta 1890 vuoteen 1912 oli se sekä miesluvultaan että koossapysynnältään valtiopäiväin vahvin puolue, noin 100 edustajaa, vaikka sillä vaaleissa ei ole ollut niin paljon äänestäjiä kuin sosialidemokraateilla (viime vaaleissa yli 2 miljonaa). Sekoittamalla naturalismia maallisiin ja romanttista mystisismiä hengellisiin asioihin, mikä on katoliselle kirkolle ominaista (Max Lorenz), on sillä varsinkin meidän aikanamme suuri vaikutus keskiluokkaan, samalla kuin se periaatteellisesti julistautumalla valtiolliseksi, ei-uskonnolliseksi puolueeksi (viimeksi 1/12 1909) on päässyt vastaamasta paavinkirkon kaikista teoista (kuten »Borromeus-encyklikasta» toukokuussa 1910 ja sen karkeista Saksan reformatsionia koskevista tuomioista).

Vuodesta 1890 nähdään siis Saksassa säännöllisesti se omituinen ilmiö, että kaksi sinänsä kansainvälistä suuntaa, musta ja punainen, omistavat enimmät äänet valtiopäivillä; minkä ohessa vielä joukko paikkoja kuuluu irtipyrkiville kansoille (18 puolalaista, 9 elsassilaista, 1 tanskalainen ja lisäksi 5 »welfiläistä» vanhasta Hannoverin kuningaskunnasta; vaalintuloksen mukaan 1912). Epäilemättä pitäisi tämän hajaannuksen kannustaa niitä kansalaisia, joiden valtiollisena tunnuksena on »Saksa yli kaiken», lujasti liittymään yhteen. Mutta taipumus eriseuraisuuteen vie voiton tässäkin. Me tapaamme hallituksenkannattajia »kansallisvapaamielisinä» (johtaja _Bennigsen_ vuoteen 1902, senjälkeen _Bassermann_; puoluelehtenä »Nationalzeitung»), »saksalaisvanhoillisina» (johtaja _Heydebrand_, äänenkannattajina »Kreuzzeitung», »Grenzboten») tai »saksalaisena valtakunnanpuolueena» (vapaavanhoilliset, lehtenä »Die Post»), ja heidän rivinsä harvenevat sivustojen vahvistuessa; niinpä ei molemmilla ensinmainituista kummallakaan ole nyttemmin (vaalien jälkeen 1912) edes 50 paikkaa — edellisen valitsijamäärän ollessa 1.7, jälkimäisen 1.1 miljonaa — ja kaikilla kolmella ynnä niitä lähellä olevilla ryhmillä on yhteensä vain 117 ääntä asettaa sosialistien 110 ja keskustan 90 vastaan. Sosialismin rajalla on sitten radikalisia ryhmiä, 1910 yhtyneinä »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» ja saaden viime vaaleissa puolelleen 1½ miljonaa valitsijaa, tuloksena 41 paikkaa (äänenkannattajia »Frankfurter Zeitung», »Berliner Tageblatt», »Freisinnige Zeitung»). Kansalliset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakohdat tekevät siis Saksan valtiopäivät melkein yhtä kirjaviksi kuin Itävallan[31], ja tämä saattaa tuntua perin vähän soveltuvalta kaikupohjalta lujalle ja pyrintätietoiselle suurpolitiikalle.

_Bismarckin_ valtiotaidon onnistui kuitenkin selvittää tämä sotkuinen vyyhti, niin että Saksan valtiopäivät — huolimatta sosialistien meteleistä — eivät ainoastaan ulkonaisessa säädyllisyydessä vaan myöskin tehoisassa työssä edukseen poikkeavat niistä romanilaisista eduskunnista, joita tähän saakka olemme tarkastaneet. Tämän edellytyksenä on kaiken kuorieduskuntaisuuden poisto; tapa vaihdella valtion ministereitä poliittisen puoluemeren tuulenpuuskien mukaan on yhtä vieras Saksan valtiomuodolle kuin saksalaiselle yhteiskuntarakenteelle[32] ja kansanluonteelle. Mutta itse ratkaisun keksi Bismarck vuorottaisessa eri pääsuuntien huoltamisessa, joka tulee jokseenkin lähelle parlamentarismin henkeä. Mestarillisella taidolla on hän pannut tämän järjestelmän käyntiin, niin että se vielä hänen jälkeensäkin on jäänyt Saksan hallituspolitiikalle tunnusomaiseksi.

Se alkoi pitkällä luovauksella vasemmalle, jota kesti melkein koko 1870-luvun, »kultturikamppailun» ajan, jolloin kansallisvapaamieliset etevimpänä hallituspuolueena olivat aallonharjalla (152 edustajapaikkaa vaaleissa 1874); Preussin itsehallinnon laajennus (vuoden 1872 »piirijako») on vielä muistona tältä vapaamieliseltä ajalta. Mutta kun Bismarck havaitsi keskustan liian voimakkaaksi, päätti hän empimättä ottaa sen hallituspuolueeksi. Itse asiassa on kultturikamppailua katsottava Saksan yhteystaistelun jatkoksi, ja se saattoi senvuoksi lakata, kun katolilaiset tarjosivat vakuutta uskollisuudesta valtakunnalle. Sovinnon perustaksi tarjoutui tullikysymys 1879, kun kansallisvapaamieliset jo vuotta ennen olivat kieltäytyneet käänteestä sosialismia vastaan ja sen johdosta taantuneet tuntuvasti vaaliliikkeessä. Tätä uutta suuntaa kesti vuoteen 1887, jolloin porvarillinen ja kansallinen yhtymä oikeiston ja kansallisvapaamielisten välillä (»kartelli») pelasti armeijanjärjestysehdotuksen ja tuotti viimeksimainituille uuden nousennan (lähes 100 paikkaa). Se oli Bismarckin viimeinen mestarisiirto pelissä; se muuttui keisari Vilhelm II:n hapuilevina koevuosina (_Caprivin_ aika 1890—1894) uudeksi vapaamieliskaudeksi vapaakauppataipumuksin, myönnytyksin sosialidemokraateille ja puolalaisille y. m. s. Pettyneenä tämän politiikan tuloksista, kääntyi keisari uuden valtakunnankanslerinsa kanssa (_Hohenlohe_ 1894—1900) takaisin Bismarckin uomaan 1880-luvulta, vähän oikealle, keskuslinjana keskusta. Tätä suuntaa kesti nyt, pienin poikkeuksin, _Bülowin_ kansleriaikaan saakka (1900—1909), yhä jyrkemmin rintamin sosialismia vastaan. Se oli pisin luovaus samaan suuntaan, minkä tämä valtiolaiva on tehnyt.

Vähitellen ilmeni uudelleen käännöksen merkkejä. Nuorempi suunta keskustassa (_Erzberger_ _Spahnia_ vastaan) alkoi moittia hallituksen siirtomaahallintoa. Lopulla vuotta 1906 tapahtui täydellinen välienrikkuminen, kun keskusta yhdessä sosialistien ja puolalaisten kanssa yritti typistää siirtomaakulunkiarviota; Bülow — joka loistavien ulkonaisten ominaisuuksiensa ohella osoitti tässä kiistassa todellisen valtiomiehen silmää ja otteita — julisti »Sylvesterikirjeessä» sisäisen sodan kahta rintamaa vastaan, vapaamieliset asettuivat oikeistolaisten puolelle ja radikalitkin käänsivät ensimäistä kertaa sille puolelle suunnaten keskemmälle, joten syntyi todellinen porvarllinen kokoomus (»Bülowin blokki» tai »vapaamielisten ja vanhoillisten paritus»). Näissä merkeissä saavutettiin loistava voitto sosialidemokratiasta vaaleissa tammik. 1907, keskustan säilyttäessä asemansa — kolmatta kertaa hallituksen vastustajana.

Bülow valmistautui nyt ratkaisemaan ajan polttavimpia sisäisiä kysymyksiä, uudistuksia valtakunnan raha-asioissa ja Preussin äänioikeusoloissa, tämän yhtymän avulla. Mutta se ei kestänyt edes ensinmainitun kysymyksen painoa. »Vanhoilliset voimat eivät voi kannattaa vapaamielistä suuntaa», selitti _Heydebrand_ (10/7 1909), kun hallitus yhtyi vasemmistopuolueiden vaatimukseen välittömien verojen koroittamisesta; saksalais-vanhoilliset erkanivat siis yhtymästä, keskusta ja puolalaiset käyttivät tilaisuutta kostoon vuodesta 1906, ja niin syntyi uudistuksen puolelle enemmistö, joka kannatti välillisiä veroja. Kun keisari ja liittoneuvosto hyväksyivät tämän aseman, erosi Bülow, syyttäen vanhoillisia »röyhkeästä pelistä valtakunnan eduilla» ja ennustaen Filippiä (»Hamburgische Correspondent» 14/7 1909).

Porvaristokokoomus ei siis kestänyt; mitä oli nyt tuleva? Ensimäistä kertaa tulee puheeksi yleinen vasemmistokokoomus »Bassermannista Bebeliin», mutta edellinen torjui sen (syysk.) viitaten sosialistien asevelvollisuusvihollisuuteen ja jälkimäinen (lokak.) huomauttaen »sovittamattomista eroavaisuuksista käsityksessä valtion ja yhteiskunnan luonnosta». Hallituksella oli jäljellä vain luovaus uudelleen oikealle, keskustan ja vanhoillisten »mustan-sininen yhtymän», kuten ennen v. 1906. Keskustasta tuli jälleen »valtti valtakunnassa» (_Singer_ 10/7 1909); varsinainen oikeisto on erinäisissä kysymyksissä (valtiosäännön-uudistus Elsassissa 1911, jossa sosialistit kannattivat hallituksen ehdotusta) jälleen joutunut vastustus-asentoon; mutta yleensä on yhtymä pysynyt koossa uuden valtakunnankanslerin _v. Bethmann-Hollwegin_ lujassa ja vakaassa — vaikka hiukan hitaanlaisessa — kädessä (Preussin äänioikeuskysymyksen raukeaminen 1910, ks. siv. 162).

Tässä tilanteessa ovat kolme vasemmistopuoluetta tosiaan yhtyneet jonkinlaiseksi, tosin hyvin puutteelliseksi kartelliksi (»suurryhmä») vuoden 1912 vaaleissa — ensimäinen yritys yleiseen asetelmaan vasemmisto ja oikeisto — ja tuloksena oli mustan-sinisten supistuminen vähemmistöksi (korkeimman laskun mukaan 168 paikkaa 204 asemesta), kun vastustusryhmät kasvoivat 154:stä 196:een. Oikeisto näytti siis kohdanneen Filippinsä. Mutta viimeksimainittukaan numero ei merkitse enemmistöä valtiopäivillä, ja noiden kolmen liittolaisen keskinäinen eripuraisuus estää tehokkaan yhteistyön; ainoastaan radikalien kanssa näyttää sosialidemokratia saattavan ylläpitää pysyvämpiä suhteita (»ruusunpunainen yhtymä»). Näissä oloissa on Bethmann 16/2 1912 saattanut selittää, ettei aihetta hallitussuunnan muuttamiseen ole, samalla kuin hän on huutanut jyrkän »seis!» niille eduskuntavoimille, jotka tekivät ensimäisen hapuilevan yrityksensä Bülowin kukistuessa. Ainoa myönnytys vasemmistolle oli, että »Saksaa ei nyttemmin voi hallita taantumuksellisesti eikä radikalisesti».

Tämä on sen eduskuntahistorian pääsisällys. Me näemme sitä käyteltävän hallituksen kädessä viidenlehden-pelinä, missä kortit — oikeisto, keskusta, vapaamieliset, radikalit ja sosialistit — sekoitetaan eri tavoilla; mutta ainoastaan keskusta ja vapaamieliset (kansallisvapaamieliset) voivat nyttemmin olla valttina: vanhoillinen tai edistysmielinen vivahdus samalla keskuslinjalla. Yhä uudelleen näemme hallituksen luisuvan takaisin tähän keskiuomaan, koetettuaan siitä poikkeilla. Se on siis _valtaväylänä_ Saksan kehityksen virrassa.

Tässä kiintyy huomiomme erikoisesti siihen, että puolue, jonka maantieteellinen leviäminen on reunamilla ja joka aatteeltaan on valtakunnanrajojen ulkopuolelle ulottuva sivusta, on todellisuudessa tullut vastaamaan omatekoistansa keskustanimeä Saksan valtiollisessa elämässä. Niin luonnolliselta kuin Bülowin kokoomus molempia kansainvälisiä vastaan saattaakin pinnalta näyttää, vastaa se ainoastaan erityisissä oloissa käytännöllisen politiikan tarpeita; sillä musta kansainvälinen, jäykkänä vanhoillisuudessaan, on itse teossa luja tuki juuri sen yhteiskuntatilan suojaksi, jota punainen kansainvälinen pitää ilmivihollisenaan. »Me olemme _saksalaisia_ katolilaisia», huudahti äskeisimmän katolisen yleiskokouksen puheenjohtaja (Aachenissa elok. 1912), »kukaan ei meitä voita rakkaudessa ruhtinaaseen ja isänmaahan.» Sellainen puolue on todellisuudessa muuttanut kansainvälisen luonteensa ja asettunut paikalleen kansallisen valtiollisen työn piirissä.

Yhteiskunnan musta siipi vedettynä keskustaan, mutta ilmitaistelussa yhteiskunnan punaista siipeä vastaan, käy siis Saksan nykyinen tie eteenpäin. Me olemme nähneet nämä tekijät myöskin Italiassa ja Ranskassa, mutta siellä asettui hallitus vasemmalle: sosialistien puolelle klerikaleja vastaan. Saksan yleinen tilanne on sama, hallituksella ei ole riittävää luonnollisen enemmistön tukea; silloin on hallitus valinnut ohjeekseen toisen ratkaisun, asettumisen oikealle, klerikalien puolelle sosialisteja vastaan. Kuten näkyy: historia ei tuhlaile perusajatuksia. Samat yksinkertaiset värit palajavat alituisesti samalla kultturiasteella olevissa maissa. Mutta värien sekoittaminen luo vaihtelun. Niinpä on Saksalla, jossa suunnilleen samat valtiolliset aatteet kamppailevat yhteiskunnassa, niin erilaiset valtiolliset piirteet kuin Ranskalla, että tuntuu kuin nykyajan länsimainen kultturi tässä esittäisi mitä räikeimmin Januskuvan vastakkaiset kasvonpiirteet.

----------

Samoin kuin poliittisessa, samoin on Saksa myöskin valtio-oikeudellisessa suhteessa Ranskan täydellinen vastakohta. Maakuntain kiinteän keskityksen sijasta tapaamme täällä keskityksestä luopumista aina liittokuntaisuuteen saakka; eduskuntaisuuden personattoman koneellisen peränpidon asemesta tapaamme mastonhuipussa mitä suurinten perimysten kannattaman keisarilipun personallisuuden voiman tunnuskuvana.

Saksan valtiomuoto on valtioyhtymä kuten Itävalta-Unkarin ja Yhdysvaltain, mutta liitossa on yhdellä valtiolla oikeudellinen ja todellinen ylivalta; sikäli se on lähempänä yksvaltioisuutta ja ykseyttä. Syystä on huomautettu (Henkel, »Geogr. Zeitschr.» 1904) ettei edes Thüringenissä pikkuvaltioisuus ole maantieteellisesti välttämätön; historian sitkeästi säilytetyt läänitysmuistot näkyvät vielä tänäänkin Saksan valtiollisella kartalla, josta suuri osa on kirjavaa kuin tilkkumatto. _Bismarck_ ei uskaltanut varsin paljon muutella näitä historiallisia perimyksiä; kun Sardinian taistelu Italian yhtymiseksi johti keskitettyyn valtiolaitokseen, jossa Sardinia oli maakuntana muiden maakuntien mukana, päätyi Preussin samanlainen tehtävä valtioiden-yhtymään, jossa Preussi tosin sai johdon ja muutamia erikoisia etuoikeuksia (nimenomaan sotilas- ja kauppapolitiikassa), mutta toiselta puolen muutamille jäsenille, varsinkin Baierille (n. s. varausoikeuksien muodossa), oli myönnettävä muita itsenäisempi asema.

Menneiltä suuren hajaannuksen päiviltä laahaa siis Saksan suurvalta vielä nytkin mukanaan eri maakuntien koossapidon ja — mikäli mahdollista — yhteensulattamisen ylimääräistä tehtävää. Sellaisessa valtiossa täytyy odottaa tapaavansa kaksi vastakkaista virtausta, keskittymistä ja partikularismia kohti; ja tulevaisuus näyttää sitä voimakkaammalta, mitä heikompi jälkimäinen on.

Kahdella taholla on tätä historiallista partikularismia — erotukseksi kansallisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista hajaannusaineksista, joita jo olemme tarkastaneet — hiukan runsaammin huomattavissa. Toinen on _Baieri_, liiton vahvin valtio Preussin jälkeen. Moritz Bushin päiväkirja kertoo, että outo ajatus keisarikruunun vuorottelemisesta Hohenzollernien ja Wittelsbachien suvussa ei ollut vieras jälkimäisen edustajille suurina tammikuunpäivinä 1871. Sittemmin on usein kuultu Baierin kuningassuvun jäsenten, joskus hyvinkin huomiotaherättävällä tavalla, vetoavan erikoisesti baierilaiseen isänmaallisuuteen Preussia vastaan; ja vaikka nyttemmin baierilaista partikularismia ei julkisesti esiinny valtiopäivillä, oli kuitenkin vielä 1907 tasavaltalaissävyisellä »eteläsaksalaisella kansanpuolueella» (valtakunnalle uskollisen baierilaisen »Bauernbundin» ohella) Baierissa ja Württembergissä 140 000 valitsijaa ja valtiopäivillä 7 edustajaa. Toinen partikularismin ahjo on _Hannover_, joka 1866 yhdistettiin Preussiin. V. 1885 annettiin tälle vaaralle niin paljon merkitystä, että liittoneuvosto julisti Cumberlandin herttuan perintöoikeuden Braunschweigin kruunuun mitättömäksi, mikä päätös uudistettiin valtaistuimen jälleen tullessa avoimeksi 1907. Viisi »welfiläistä» valtiopäivillä, takanaan korkeintaan 100 000 valitsijaa, on vielä todistamassa tätä partikularismia, ja saksalainen »oikeuspuolue» koettaa pitää sitä hengissä.

Mitä enemmän näitä ilmiöitä katselee, sitä selvemmin havaitsee niillä olevan vain antikvarista arvoa. »Sondershausilaisen ja rudolstädtiläisen kansallisluonteen» kultaiset ajat, joista Treitschke laskee leikkiä, ovat auttamattomasti ohi, ja niiden mukana kaikki todellinen vaara Saksan vaivoin syntyneelle yhteydelle. Paikallisuskollisuus sulaa uskollisuuteen suurempaa valtakuntaa ja kansallisuutta kohtaan. Partikularismi ilmenee ainoastaan hajanaisina mielialoina, kuin kekäleiden liekit sammutetun palon jälkeen; mutta keskityspyrkimykset ilmenevät tositoimessa. Ellei niiden olekaan vielä onnistunut täydellisesti saada aikaan yhtenäistä rautatiepolitiikkaa, jota _Bismarck_ suunnitteli 1870-luvulla — ja Hansaliitto nyt jälleen vaatii — tai itsenäisiä (»reichseigene») valtakunnanfinansseja, joita _Miquel_ koetti toimeenpanna 1890-luvulla, niin ovat ne kuitenkin työskennelleet edellisen päämaalin suuntaan Preussin rautateiden ostamisella valtiolle 1880—1885 ja Hessenin liittymisellä siihen 1896, sekä jälkimäistä kohti jo suojelustullijärjestelmällä 1879 ja ennen kaikkea valtakunnanrahainhoidon järjestelyjen kautta 1906 ja 1909, jotka tuottivat valtakunnalle tuloja edellinen 250, jälkimäinen 625 miljonaa mk, joten sen ei enää tarvitse elää aivan vain lainailun varassa osuusvaltioilta.[33] Se on vielä saavuttanut suurenmoisen voiton oikeuslaitoksen alalla sittenkuin yhteistä sivililakia on vuosisadan alusta ruvettu noudattamaan koko valtakunnassa, minkä lisäksi viimeksi v. 1911 tuli suuri valtakunnanvakuutuslaki. Mutta lainsäädäntöpiirin kasvua seuraa myöskin laajempi tarkastus, joka yhä enemmän supistaa osuusvaltioiden liikuntavapautta ja vaatii suurempaa valtakunnanvirkamiehistöä. Tällä välin on Preussin sotilashallinto niellyt toisten osuusvaltioiden sotilashallinnon, kuningaskuntia lukuunottamatta; tulliyhteisyyttä on kehittänyt Bremenin ja Hampurin liittyminen v. 1888, postiyhteisyyttä Württembergin luopuminen omista erikoisista postimerkeistään 1901 jne. Toiselta puolen on sotalaitos siirretty eduskuntariitojen ulkopuolelle v. 1874 »septennaattien» (seitsenvuotiskausien) ja 1894 »kvinkvennaattien» (viisvuotiskausien) kautta (viimeinen päätös maalisk. 1911); samalla ovat myöskin valtiopäivät saatetut itsenäisempään asemaan valitsijain suhteen viisvuotiskautten säätämisellä.

Kun luo yleissilmäyksen tähän yhden ainoan miespolven lyhyenä aikana tapahtuneeseen kehitykseen, niin näyttää se vahvistavan oikeaksi suursaksalaisuuden apostolin Treitschken jo 1874 lausuman ennustuksen, että valtioliitto on vain historiallinen ylimeno- ja läpikulkumuoto yksiövaltioon. Valtio-oikeudessa kiistellään, onko Saksan valtakuntaa katsottava vain kansainväliseksi »valtioliitoksi» (Seydel) vai itsenäiseksi »liittovaltioksi» (Laband) vaiko ainoastaan »pitennetyksi Preussiksi» (keisari Vilhelm I, Treitschke); mutta kaikki ovat yksimielisiä siitä, että kehitys ainakin tähän saakka on kulkenut suurempaa itsenäisyyttä ja ykseyttä kohti.[34] Kaikkien nähden alenee partikularistisen laitoksen, Liittoneuvoston, merkitys, ja ykseyselimet Keisari ja Valtiopäivät kohoavat. Käytännöllisesti puhuen on Saksalla jo nyt vain nämä kaksi valtakeskusta: keisari ja valtiopäivät. Olojen oma voima tullee yhä enemmän vahvistamaan ykseysajatusta sitä mukaa kuin valtakunta tiellään maailmanvallaksi joutuu suuremman ulkoisen paineen alaiseksi valtiollisessa kilpailussa. »Saksan asema maailmassa», lausui _Bethmann_ 16/2 1912, »ei ole niin riittävästi turvattu, että me voisimme luopua järjestölujuudesta.»

Sopii kysyä eikö Saksa jo nyt partikularistisen pintansa alla ja kaikkine sisäisine vastakohtineen pohjaltaan muodosta lujempaa ykseyttä kuin uusi Italia. Olemme nähneet nykyajan kaikkia hajoittavia aineksia Saksan suurvallan rajain sisällä; epäilemättä on tämä ulkopinnaltaan sangen puutteellinen valtiorakennus; kaikkia näitä vaikutuksia voimakkaampi on kuitenkin germanilaisen hengen lujittava side, emmekä epäröi hetkeäkään katsoessamme valtiollista rakennetta samanlaatuiseksi kuin rajaa: vain _keskeneräiseksi_, mutta ei horjuvaksi.

Tähän kehitykseen yhteyden ja voiman merkeissä kuuluu mitä likeisimmin kaksi erikoista seikkaa: yhtäältä Preussin ylivalta, toisaalta keisarikruunun arvovalta.

Preussin alue on 64½ prosenttia valtakunnan pinta-alasta ja sen väestö 62 prosenttia valtakunnan väkiluvusta — siis vielä yksi jako »kultaisen leikkauksen» mukaan, jossa Preussi on suurempi puoli ja valtakunnan muut jäsenet yhteensä pienempi.[35] Tähän ylivoimaan liittyy sitten lujan järjestön ja valtavan traditsionin voima tehdäkseen Preussin sotilasvaltiosta Saksan luonnollisen ytimen, »koko linnoituksen päävarustuksen» (Meinecke). Sen paino vaa'assa on sitä suurempi, kun sen erikoiseduskunta on melkein vapaa sosialistisesta yllyttelystä: vasta vuoden 1908 vaalit toivat 6 sosialistia eduskunnan toiseen kamariin, jossa vanhoillisten ja vapaavanhoillisten ryhmä oli yli 200, keskustan 100, kansallisvapaamielisten n. 70 ja radikalien 35. Täällä on läänitysaikaisen suurtilallishengen luja linna, niin että koko eduskunta näyttää oikeiston valtiopäiviltä; tämä edustajakamari perustuukin vaalitavan ja vaalipiirijaon suuresti supistamaan kansanvaltaisuuteen, kun taas valtakunnan eduskunta valitaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Keisari itse tunnusti valtaistuinpuheessa 1908 »organisen kehityksen» tarpeellisuuden tässä suhteessa; mutta se äänioikeusesitys, jonka hän 1910 valmistutti, ei tyydyttänyt laisinkaan Preussin edistysmielisiä, ja hallitus peruutti sen, kun puolueet tahtoivat muovata sitä vapaamielisempään suuntaan.

Kärkkäästi tuomitaan tällainen politiikka yksinomaan taantumukselliseksi. Se on sangen mutkallisen seikan yksinkertaistuttamista ymmärtämättömyyteen saakka. Preussin äänioikeuskysymys ei, syvemmälti katsoen, ole enää yksin Preussin oma, vaan Preussin ja valtakunnan välinen asia. Se on yksi nykyajan pulmallisimpia kysymyksiä: kysymys tasapainosta valtakunnan ja sen suurvaltion välillä, joka yksinään käsittää lähes kaksi kolmannesta siitä.

Historialla on paljon kertomista taisteluista Preussin ja Itävallan välillä ennen Saksan yhdyntää. Että yhteyttä ja voimaa ei voitu saavuttaa _kahdella_ suurvallalla samassa yhtymässä, sen olivat yhteydenharrastajat aikaisin oivaltaneet; se oli yksinkertainen yhtälö, jonka ratkaisu alun pitäen oli selvä. Mutta sen jälkeen — miten oli valtakunta-aate sovellettavissa siihen, että yhtymässä oli yksi ylivoimainen osuusvaltio, miten oli tämä ehkäistävä valtakunnan nimessä nielemästä muita? Ellei Preussi sulanut Saksaan, miten oli Saksa estettävä sulamasta Preussiin? Meinecke on äskettäin (1908) osoittanut, kuinka ankarasti tämä huoli painoi valtakunnanisiä vuoden 1848 suuressa yrityksessä toimeenpanna yhteyttä kansan omasta aloitteesta. On sangen mielenkiintoista nähdä sitä ratkaisua, mihin nämä (veljekset _von Gagern_) tulivat: Preussin itsehallintojärjestön piti päättyä maakuntapäiviin, sen tulisi yhtyä liittoon 8 välittömänä valtionmaana, ilman kansallista kokoomusta yhteisen eduskunnan muodossa. Menettely on sama, jonka olemme tavanneet »Iberian liiton» haaveilijoilla (I osa, siv. 70); erikoista huomiota herättää, että siis Preussiltä vaadittiin _vapauden uhraamista yhteyden hyväksi_ — valtakunnan yhteyttä ei katsottu voitavan saavuttaa muutoin kuin erikoispreussiläisen vapaamielisyyden kustannuksella.

Tätä tietä ei valtakuntaa saatu syntymään. Tie siihen ei kulkenut Preussin hajoittamisen, vaan Preussin mahtavuuden kautta, ja siihen kuului tietenkin sisäinen kokoomus perustuslaillisissa muodoissa. Mutta samalla taittoi _Bismarck_ (Stahlin mukaan) kärjen 1848:n pelolta luomalla Preussin valtiopäivät, jotka eivät voineet vahingoittaa valtaistuimen arvovaltaa; parlamentti ilman parlamentarismia. Täten säilytettiin yhtäältä Preussin voima, joka yksin saattoi kannattaa nuorta valtakuntaa, toisaalta se saksalainen yhteys, joka olisi joutunut vaaraan liian voimakkaan edustuksen kautta suurvaltiossa. Ei Preussia, vaan Preussin kuningasmahti pantiin valtakunnan kulmakiveksi. Varmemmaksi vakuudeksi ei Preussi saanut enempää kuin 17 ääntä siinä »liittoutuneiden hallitusten» 58-miehisessä neuvostossa, joka järjestettiin valtakunnan määrääväksi laitokseksi (Liittoneuvosto).

Tämä on aivan toinen muoto kuin 1848:n kumouksessa suunniteltu, mutta se on laatuansa ehjä. Saksasta tuli kiteytymä Preussin möhkäleen ympärille, joka tätä tarkoitusta varten taottiin mitä kiinteimmin valtaistuimen ympärille, mahdollisimman tarkoin suojattuna eduskuntaisuuden keskipakoisilta voimilta. Valtakunta saattoi saada vapaamman valtiomuodon ainoastaan senvuoksi että Preussillä sitä ei ollut. Yhä täytyi siis Preussin uhrata vapauttansa valtakunnan yhteyden hyväksi. Sen kansanvaltaistuttaminen ei siis sodi ainoastaan sen omia perimyksiä, vaan valtakunnan elinehtoja vastaan. Preussin kuningasvallan tultua valtakunnan koossapidon päävakuudeksi, ei se voi taipua vapaamielisiin vaatimuksiin omassa valtiossaan. Preussin historian täytyy edelleenkin olla sen kuninkaiden historiaa — ei vain sen itsensä, vaan valtakunnan vuoksi.

Tämä »syntyjen syvyys» on luonut Saksan omituisuuden: koneiston, jossa eduskuntaista päänäytäntöä varten on kaksi näyttämöä, organismin, jossa on »kaksi sielua» yhdessä ruumiissa. Preussin maapäiväin painopiste on yhä menneen aikakauden maanviljelysyhteiskunnan ja poliisivaltion läänitys-ylimystöä vastaavalla yhteiskuntaluokalla, kun taas Saksan valtiopäivät yhä enemmän muodostuvat nykyaikaisen kansanvaltaisen teollisuusyhteiskunnan elimeksi. Maanviljelijäin ja teollisuudenharjoittajain taloudellisen vastakohdan takana, jota jo olemme tarkastaneet (siv. 139), on siis pulma Saksa—Preussi: valtiosääntövastakohta valtakunnan ja sen suurimman jäsenen välillä. »Me tunnustamme suoraan», lausui _Heydebrand_ 10/7 1909 junkkarien kannan selitykseksi valtakunnanfinanssiuudistuksessa, »että me emme halua antaa välitöntä verotusta eduskunnan käsiin, joka perustuu yleiseen äänioikeuteen.» Tässä itsekkäisyydessä ilmenee kieltämättä vastuunalaisuudentunnetta valtakunnan yhteydestä.

Sama katsantokanta kannusti oikeistoa tarmokkaasti vastustamaan Elsass-Lotringin valtiosääntöä 1911 senvuoksi että Preussin suhteellinen vaikutusvalta valtakunnassa vähenisi 3 elsassilaisella äänellä Liittoneuvostossa. Silloin lausui _Bethmann_ (23/5 1911) huomattavat sanat, että »suuria kysymyksiä meidän valtakunnassamme ei ratkaista laskuperusteen mukaan Liittoneuvostossa — Preussin vaikutus ei riipu numeroluvuista, vaan sen historiallisista teoista ja historiallisesta tehtävästä». Ei kenties erehdy pitäessään näitä sanoja käsiteltävänä olleen asian yhteydessä viittauksena tulevaisuuteen, jolloin Saksan valtakunta-aate on voittanut Preussinkin partikularismin ja valtakunta pystyy seisomaan omilla jaloillaan ilman ylivaltiutta pitävän vallan tukea.

Että sitä kohti kuljetaan, olemme jo nähneet. Siihen ykseysvirtaukseen, jonka olemme todenneet, täytyy erikois-preussiläisen valtiotietoisuuden joutua ja lopulta haihtua. Mikäli saksalainen kansallisuus kypsyy valtakunta-uskollisuuteen, sikäli täytyy myöskin preussiläisyyden alistua ja sulautua siihen. Että valtakunta on kasvamassa Preussin yli ja siitä irti, saa sattuvan valaisun »Kreuzzeitungin» ehdotuksesta 1912 yhdistyksen perustamiseksi preussiläisten etujen valvomista varten: tosiaan ihmeellinen ehdotus siltä taholta, missä ylivallan pitäisi olla! Varotaanpa tämän johdosta nyt eräillä tahoilla (Piloty 1911) käännettä partikularismin hyväksi.[36] Joka tapauksessa on tässä runsasta aineistoa vielä yhteen vaaralliseen jännitykseen tässä ankarasti rasitetussa valtiossa, ennenkuin siirtyminen preussiläisestä saksalaiseksi valtioksi on suoritettu.

Mutta vaikka Preussin ylivaltaa siis kerran ei enään kaivata, niin on keisariutta pidettävä välttämättömänä niin kauan kuin Saksan tie käy ylöspäin. Kruunu kasvakoon irti erikois-preussiläisestä piiristään vain valtakunnan pyrintöjä silmälläpitäväksi; mutta sen arvovaltaa ei käy järkyttäminen. Preussin kuninkuusaate täytyy säilyttää senkin jälkeen kuin Preussiä itseänsä ei enää ole olemassa valtiona. Saksan historia on ja täytyy olla sen keisarien.