Part 5
Aineellisesti katsoen on Ranskan laajennuspolitiikka epäilemättä huono yritys. Kauppatilillä komeilee siirtomaavalta (Algeria lukuunotettuna) uhkealla kokonaismäärällä, lähes 2 miljardia; mutta Ranskan oma osuus on ainoastaan Algeriassa, Madagaskarilla ja Senegambiassa kilpailijain osuutta ehdottomasti suurempi, ja vaikka se kasvaa suhteellisesti, vähenee se sinänsä, epämaantieteellisen etuus- ja estepolitiikan johdosta (Ermelsin mukaan 1910). Vuotuisessa menosäännössä ovat menot siirtomaiden vuoksi 100—150 milj. Algeria on tähän saakka maksanut yli 4 miljardia eikä vieläkään liene katsottava ihan varmaksi maakunnaksi; mitä tulee nyt Marokko maksamaan? Kuinka ylimalkaan emämaa, joka tuskin jaksaa estää omaa väestömääräänsä vähentymästä, voi ajan pitkään suorittaa ne kustannukset rahassa ja miehissä, joita nämä suunnattomat alusmaat vaativat yhä laajenevassa määrässä?
Tässäkin on siis väestökysymys kaiken yli nousevana ja lopullisesti ratkaisevana. Ranska ei jaksa kauaa lähimmissäkään alusmaissa säilyttää enemmistöä edes maahansiirtyneiden valkoihoisten ainesten keskuudessa (jos sillä lainkaan on enemmistöä ollut, mikä ei ole laita Tunisissa). On sanottu, että se järjestää siirtomaita enimmäkseen toisten hyväksi: se kustantaa viranomaiset, varusväet ja viinurit, mutta Englanti ja Saksa lähettävät kauppamiehet. Että sellaisen vallan pystyssäpysynnästä ei ole mitään varmaa vakuutta, on päivänselvää. Mistä löydämme siis tämän laajennuspolitiikan valtiomiesvaikuttimen? On alettu puhua paljon Afrikasta saatavista ruskeista ja mustista vuokra-armeijoista kostoarmeijan aukkojen täyttämiseksi[18] — kaksiteräinen miekka sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Mihin katsonemmekin: emme keksi mitään kannattavaa tosiperustaa tälle kuolevan kansan suurpolitiikalle.
Tunnettu rauhanharrastaja Estournelle de Constant on kerran varoittanut kansalaisiansa »kilometritiksestä» eli sairaalloisesta neliökilometrien halusta. Ainoastaan suoranaisen kunnianhimon »varaventtiilinä» (Leroy-Beaulieu) on sen siirtomaapolitiikka nyttemmin ymmärrettävissä. Yhäti tahtoo Ranska uusien alueiden loistoa nimensä ympärille valtiokalentereissa, yhä tavoittaa se tuota »gloirea», kunniamainetta, joka on piirtänyt niin monta lehteä sen aikakirjoissa, yhäti etsii se tyydytystä komentohalulleen — »plaisin de commander» — katoavaisuuden merkkien enetessä sen omassa ruumiissa.
Historioitsija ei tuomitse, kaikkein vähimmin vaistoja, jotka turhamielisessä liioittelussaankin kuitenkin pohjaltaan kannattavat kansojen ylöspäinpyrkimystä. Vaikkapa hän katsookin sellaisen laajennuspolitiikan kuin nykyisen Ranskan olevan vailla tosiperustaa ja samalla tulevaisuudenvakuutta, niin tuntee hän siinä kuitenkin ihanteellisen vaikuttimen, jota hän on velkapää kunnioittamaan: suurhenkisen kansan halun leimata maailma omalla leimallaan, liittää kyynäriä omaan mittaansa ottamalla osansa maailman hallitsijatehtävissä. »Minkä sankaruuspääoman», huudahtaa Pinon, »mitä tarmon ja Ranskan kohtaloihin uskomisen aarteita onkaan se pannut talteen tulevaisuuden varalle!» Tämmöisiltä näkökannoilta katsoen näyttää meidän päiviemme Ranskan kuvalla olevan todellisen traagillisuuden syvästi liikuttava luonne. Jos taas ajattelee, että tämä kansa itse tahtoo sulkea silmänsä »taivaan valolta» sitä mukaa kuin se tuntee elämän lähteiden ehtyvän — silloin haihtuu vaikutelman ylevyys ja siitä jää jäljelle vain se, millä kaunotiede merkitsee itseaiheutetun turmion: ontto mahtipontisuus.
----------
»Ranska ei ole nyttemmin, mitä se oli muinoin. Huolimatta sen sivistyksen ulkonaisesta loistosta, on ydin täysin lahonnut. Voi kadehtia sen hienostuneisuutta, sen taidetta, sen rikkautta; mutta kansan elinvoima on lopussa. Sen väestö vähenee päivä päivältä, eikä senvuoksi ole ensinkään aiheetonta uskoa, että se vuosisadan lopulla on menettänyt arvopaikkansa kansakuntien joukossa.» Tämä on itämaan tuomio (japanilainen sanomalehti »Taiyo», lokak. 1904), jossa välimatka ja ennakkoluulottomuus. on teroittanut näkemystä. Se tutkimus, joka tässä on tehty, näyttää täydelleen vahvistavan sen. Emme voi erehtyä: se on painuva päivä, auringonlasku. Ei kansallisen hajaannuksen kautta niinkuin Itävalta, eikä yhteiskunnallisen ja taloudellisen heikkouden kautta kuten Italia, vaan vielä syvemmän sisäisen vamman, jonkinlaisen ihmispuutteena ilmenevän sisällisen näivetystaudin vuoksi on Ranska tuomittu taantumaan valtiollisessa vaikutusvallassa ja lopulta luisumaan suurvalta-asemasta — aikana, joka asettaa yhä suurempia pätevyysvaatimuksia tähän asemaan pyrkijöille.
Tuuhealehväisenä ja mahtavarunkoisena jalona puuna on »la belle France» — kaunis Ranska — ollut edessämme valtioiden rivissä. Sen siimeksessä ovat monet ihmiskunnan parhaista ajatuksista orastaneet tai ainakin saaneet oikean kasvunsa. Vielä sata vuotta sitten tuntui se tahtovan varjota koko valtiokerhon. Yhä näyttää se kasvavan uusia vesoja. Mutta määrätyt merkit juuressa ja rungossa ja latvassa osoittavat jo, että se on alkanut elää yli aikansa. Täällä maan päällä on näet pidetty huolta siitä, että puut eivät pääse kasvamaan taivaaseen saakka.
VI. SAKSA
Suurempi Välimeri. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Historiikkia. — Kehittyminen merivallaksi, teollisuusvaltioksi ja siirtomaavaltakunnaksi. — Heikkouksia rajakehässä. — Kansallisuusriitoja. — Yhteiskunnallisia vastakohtia: »tienhaarassa». — Uskonnollinen hajaannus. — Puolueet ja hallitus. — Paikallis- ja keskityspyrinnöt valtiosäännössä. — Preussi ja Saksa. — Keisarikunta. — Ulko- ja siirtomaapolitiikka. — Toinen esiinmarssi: _Kiautshou, Bagdadinrata_. — Tulevaisuusohjelma: _Elbe—Eufrat_. — Kolmas esiinmarssi: _Uusi Kamerun_. — Tulevaisuusohjelma: »Afrikan Brasilha». — Suhde vieraisiin valtoihin. — »Tuleva sota». — »Saksalais-aate maailmassa».
Tutkimuksemme ovat tähän saakka rajoittuneet niihin valtoihin, jotka kokonaan tai osaksi kuuluvat Välimereen. Välimeren-alue on (Philippsonin mukaan 1904) välipiiri, joka on välittänyt europalaisen kultturin kulun sen lähteiltä aavikonlaidoilla (Eufrat, Niili) Länsi-Europaan (Seine, Thames, Rein). Välimeri kuvastaa ylipäänsä Europan ensimäisiä valtiomuodostumia, sen ympärille hahmottui suurvaltain perusmuoto, Rooman keisarikunta, ja Välimeren molemmissa päissä näki renessanssi Espanjan ja Turkin suurvaltain kasvavan merkityksen, joka aikanaan vallitsi historiaa.
Nämä suurvallat ovat nyt kuolleet. Nykyajan yksinomaisin Välimeri-valta, nuori Italia, on tuskin osoittanut pystyvänsä kannattamaan suurvalta-asemaa nykyisessä planetarisessa kilpailussa; ja nekin kaksi vanhaa mannervaltaa, joilla on osuutta Välimereen — Itävalta ja Ranska — ovat arvatenkin jo käyttäneet parhaat kehitysmahdollisuutensa. Suezin kanava näytti lupaavan uutta aikaa Välimerenmaille, mutta senkin merkitys tullee pian vähenemään niiden maareittien rinnalla, jotka lähimmässä tulevaisuudessa joutunevat vetämään puoleensa tuntuvan osan Europan itämaanliikennettä Välimeren piirin ulkopuolelle — tarkoitamme etenkin Venäjän Siperian- ja Saksan Bagdad-rataa.
Niinpä ei klassillinen Välimeri nykyään enää ole historian etualana. Nyttemmin näemme — jo ensimäisen Napoleonin nerosilmään siintäneen — toisen välimeren, nykyajan planetaristen mittojen mukaisen; ja tämä välimeri, länsimaisen kultturin leveä keskinäinen kulkuväylä ja koossapitävä side on _Atlantti_.
Tämän suuremman välimeren rannoilla, ilman maantieteellistä yhteyttä vanhan kanssa, sijaitsevat nykyajan johtavat kultturivallat: Saksa ja Englanti yhdellä, Yhdysvallat toisella puolella. Näemme samalla Europan painopisteen siirtyneen pohjoiseen, Atlantin vapaammalle ja väljemmälle Pohjanmeri-sivustalle, pois melkein eristetyltä Välimereltä.
Täällä tapasimme 1600-luvulla kaksi edeltäjää, Ruotsin ja Hollannin, edellisen sotilaspoliittisella, jälkimäisen kauppataloudellisella perustalla. Näiden tehtäviä ovat nyt laajemmalla näyttämöllä ottaneet suorittaakseen: Ruotsin Saksa ja Hollannin Englanti.
Samalla kun täten olemme siirtyneet toiseen maantieteelliseen keskustaan, olemme myöskin uudessa kansatieteellisessä maailmassa. Romanilaisista valloista tai kansallisista sekayhtymistä kääntyy huomiomme siihen ihmiskunnan haaraan, joka meidän aikanamme on kohonnut korkeimmalle: germaniseen.
Atlantinrantansa ja koilliseen avoimen kylkensä kautta on Ranska siltana näiden molempain nykyajan suurvaltaryhmäin välillä. Mutta tuntuu melkein siltä kuin tulisimme seisovasta ja hiljaa soluvasta suvannosta mahtavasti kohisevaan virtaan, kun nyt siirrämme tutkimuksemme Ranskasta sen voittajaan v. 1870, nykyiseen _Saksaan_.
----------
Laajuudeltaan 54 miljonan ha:n suuruisena on Saksan emämaa Europan suurvalloista kolmas, ainoastaan Venäjää ja Itävalta-Unkaria pienempi; kun valtakunnan koko pinta-ala on 340 milj. ha, on se maailman kaikista suurvalloista viides, sillä Suur-britannian ja Venäjän lisäksi menevät tässä myöskin Ranska ja Yhdysvallat edelle. Sama asema on Saksalla maailmanvaltana väkilukuun nähden: se ei edusta kuin korkeintaan 80 miljonaa Ranskan n. 90 vastaan. Mutta kun Ranskan emämaassa on, korkeimman laskun mukaan, 46 % koko valtakunnan väkiluvusta, on Saksan vastaava numero yli 80; joulukuussa 1910 toimitetun väenlaskun mukaan oli Saksassa 65 milj. asukasta, joten se nykyään on Europan toiseksi suurin valta. Jo tämä suhteellinen voima keskustassa viittaa, että tässä näemme vallan, joka ei läheskään vielä ole ehtinyt kehityksensä rajalle.
Vielä voimakkaammaksi kuin ulkonaisista piirteistä voisi päättää osoittautuu Saksa, kun kysymykseen tulevat sotilaallista ja taloudellista laatua olevat tosiasialliset voimalähteet. Ranska painuu, mutta Saksa nousee lähemmin tarkastaessa.
Saksalla on rauhanaikainen sotavoima (lisäyksen jälkeen v. 1912 lähes 650 000), joka on yhtä suuri kuin Japanin, paljoa pienempi kuin Venäjän, mutta suurempi kuin kaikkien muiden valtojen. Kun se kuitenkin laadultaan lienee tuntuvasti parempi kuin Venäjän, ja ainoastaan erilainen järjestely estää sen 14 miljonaa lukuisampaa kotiväestöä tässä kohden kolhoamasta ratkaisevasti Japanin edelle, tasoittuvat nämä suhteet Saksan eduksi; ja yhtynemmekin kaiketi vain maailman yleiseen mielipiteeseen katsoessamme sitä valtiota, joka ensimäisenä pani liikkeelle »asestetun kansan», maailman nykyään voimakkaimmaksi maavallaksi. Saksan merimahti, sotalaivatonnien (790 000) mukaan laskettuna, on jo järjestyksessä kolmas maailmassa, mutta rakenteilla olevat alukset lukuunottaen toinen, edellä Yhdysvaltojakin — mikä paikka sillä todellisuudessa jo onkin, se kun Dreadnoughtluokan aluksiin nähden on ehdottomasti edellä viimeksimainittua valtaa.
Rauhallisessa liikenteessä merillä on Saksan lippu nyttemmin n:o 2, ainoastaan Englanti on edellä. Sen yhteinen tavaravaihto (erikoiskauppa) nousi viisvuotiskautena 1906—10 lähes 19 miljardiin, mutta 1911 jo n. 22½ miljardiin[19] eikä myöskään ole jäljellä mistään muusta maasta kuin Englannista; erikseen viennissä (8.4 miljardia 10 vastaan) on se kuitenkin jonkunverran jäljessä Yhdysvalloistakin ja siis n:o 3 maailmanmarkkinoilla. Tärkeimmät kauppasuhteet ovat sillä Englannin, Venäjän ja Yhdysvaltain (yli 2.2 miljardin kauppavaihto kunkin kanssa, mistä pääerä Englantiin nähden tulee viennin, toisiin nähden tuonnin osalle) sekä Itävalta-Unkarin kanssa (lähes 2 miljardia). Saksassa tapaamme lisäksi mitä muualla emme vielä ole samassa määrässä nähneet: raudan ja hiilen saantiin perustuvia luontaisia ahjoja maailmanteollisuutta varten. Saksan raudantuotanto on vain Yhdysvaltain tuotantoa pienempi; hiilenmurrossa se jää jälkeen, paitsi Yhdysvalloista, myöskin Englannista. Kun vienti kuitenkin on tuontia pienempi 1½ à 2 miljardia vuosittain, niin täyttävät tämän vajauksen runsaasti laivayhtiöiden tulot (n. 480 miljonaa) sekä ulkomaisten arvopaperien ja ulkomaille sijoitetun pääoman korot (n. 2 000 miljonaa) ynnä muut erät (n. 420 milj.), joten vähentämällä Saksan ulkomaiset sitoumuksetkin syntyy vuosittain vähintäänkin 1 000 miljonan ylijäämä (P. Arndt 1908).
Ottamalla huomioon kaikki nämä seikat yhteensä, näyttää Saksan valtakunta todelliseen voimaan nähden — mikäli tilasto riittää sitä osoittamaan — olevan ennemminkin toisella kuin kolmannella sijalla nykyajan kansainvälisessä kilpailussa. Kiinnitämme tässä, kuten edellisessä luvussa (siv. 11), erityisesti huomiota niin sodan kuin rauhankin voimalähteiden sopusuhtaan, ilman yksipuolista maa-armeijan (kuten Venäjällä ja Japanissa) tai merivoimain (kuten Englannissa) tai taloudellisen alan kehittämistä (niinkuin Englannissa ja Yhdysvalloissa). Tämä sopusuhta ilmaisee vankkaa lujuutta, vaikkakin se — kuten edellä olemme huomauttaneet Ranskaan nähden — eräissä suhteissa voi merkitä heikkoutta yksipuolisiin valtoihin verrattuna.
Näin ollen ei ole kumma, että maastamuutto on aivan vähäpätöinen — Saksan kansa ei ole siirtolaisuuden kautta viime vuosina menettänyt enempää kuin Ruotsin, joka kuitenkin on 12 kertaa pienempi — ja että ihmisten luontainen elämä on kukoistavan tervettä. Saksassa solmitaan vuosittain ½ miljonaa avioliittoa, siellä syntyy nykyään 2 milj. ja poistuu kuoleman kautta ainoastaan 1 100 000 ihmistä; viimeistä edellinen vuosikymmen (1891—1900) tuotti siten luonnollista väenlisäystä vuosittain 730 000, viimeinen (1901—1910) 870 000, ja kun maastamuutto on niin vähäinen, tulee tämä melkein vähentymättömänä väestön lisäksi. Suhdeluvut viime vuosikymmeneltä — 34 ‰ syntyneitä, 20 kuolleita — ovat suotuisammat kuin Länsi-Europan yleinen keskimäärä, siis nopea kierto, vilisevä virta; tämä merkitsee väestötilastossa nuoruutta, jotavastoin Ranskan hitaasti valuvassa kansavirrassa näemme epäämättömän vanhuuden merkin. Ei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että luvut ovat nopeasti alenemassa — syntyneisyys 1910 alle 31 ja kuolleisuus lähes 17 ‰ — ilmiö, joka m. m. osoittaa että Ranskan tauti ei ole jättänyt Saksaa aivan koskemattomaksi.
Että Saksan yhteiskunnalla samoinkuin Saksan kansalla on terveyden ja eteenpäinmenon piirteet, näkyy selvästi, kun nyt päivän numeroista, jotkahan vain kuvastavat nykytilaa osoittamatta kehitysvauhtia, luomme silmäyksen muutamiin edellisiin.
1800-luvun alussa ei Saksassa, laskettuna sen nykyisten valtiorajain mukaan, ollut enempää väkeä kuin Itävallassa saman laskelman perustalla; nyt on Saksassa 10 milj. enemmän. 1840-luvulla oli se tasaväkinen Ranskan kanssa; nyt on sillä 27 milj. enemmän. Vuosisadan alussa oli sen suhteellinen paino Europan vaa'assa hiukan yli 13 %; sataluvun päättyessä se on yli 14, eli suunnilleen sama määrä, mistä Ranska aloitti ja mistä se on vajonnut alle 10. Jos tarkastamme lähemmin, huomaamme että suhteellinen lisäys oikeastaan alkaa 1870-luvulla ja siis tulee yhtyneen Saksan tilille, joten tulevaisuudessa sopii odottaa vielä suurempaa suhdelukua; jo 1908 olikin sen osuus Europassa kasvanut yli 14.6. Samaa osoittaa myöskin väestön lisääntymisprosentti, joka viime vuosikymmenenä (1901—1910) oli noussut liki 15, suuremmaksi kuin missään muualla Länsi-Europassa. Saksalla on kuitenkin ollut varaa aikojen kuluessa jälkeen v. 1820 lähettää yli 5 miljonaa Amerikaan; 1880-luku vei pois 1.36 milj. ja vuosi 1881 yksistään 227 000; mutta vuodesta 1893 vallitsevat nykyiset hyvät olot myöskin tässä suhteessa.
Kehityksen kulkua muilla aloilla osoittavat seuraavat numerot. Vuodesta 1874 vuoteen 1907 on Saksan osuus maailman kauppalaivastossa kasvanut 5.2:sta 10.6 %:iin; vuodesta 1901 sen osuus maailmankauppaan 11.4:stä 12.7 %:iin. V. 1894 oli sen kauppalaivaston tonnimäärä ainoastaan 14½ % Englannin tonnistosta; v. 1910 on se ehtinyt 25 %:iin. Vuodesta 1890 on Saksan kauppa kasvanut 53:sta 80 %:iin Englannin kaupasta, sen vienti erikseen 55:stä yli 87 %:iin. Vuodesta 1882 vuoteen 1910 on Saksan kauppa kasvanut 137 %, Englannin 60; vuodesta 1902 vuoteen 1911 edellinen 71, jälkimäinen 38 %. Ei mikään muukaan suurvalta ole kyennyt kulkemaan tämän kehityksen tasalla — U. S. A. tulee edellisessä laskussa lähimmäksi, 107 % — ja pikkuvaltioista ainoastaan Hollanti, jonka ylimaana on Saksa itse. Kauppa on vuoden 1904 jälkeen kasvanut vuosittain lähes 1½ miljardia, lukuunottamatta pulavuotta 1908. Saksan valtakuntaa perustettaessa mursi Englanti lähes 4 kertaa enemmän rautamalmia ja valmisti yli 4 kertaa enemmän takkirautaa; vuodesta 1896 alkaen tuottaa Saksa lopullisesti enemmän rautamalmia, ja vuodesta 1904 on se valmistanut enemmän rautaa kuin Englanti, sittenkuin se jo 1890-luvun alussa oli sivuuttanut saman pääkilpailijan teräksentuotannossa. Näissä suhteissa ovat kuitenkin Yhdysvallat tunkeutuneet eteenpäin vielä nopeammin, niin että niillä nyt on Englannin paikka Saksan edellä. Laivanrakennusalalla näyttää päinvastoin Saksa, huolimatta ankarasta pulasta 1907, olevan sivuuttamassa U. S. A:n, kuten se yleensä tässäkin vähentää Englannin etumatkaa. Uuden Saksan hiilituotanto on kasvanut 30:stä 80 %:iin Englannin hiilituotannosta (1909); 34:stä 215 miljonaan tonniin. Näiden numeroiden takana on teollisuudenkehitys, joka kauan sitten on sivuuttanut arvostelun »huonoa ja halpaa» (Filadelfian näyttelystä 1876) ja sensijaan kantaa leimaa »made in Germany» (tehty Saksassa; Williams 1896) voitonmerkkinä valloitusretkellään kautta maailman. Varsinkaan rauta-, kutomo- ja kemiallis-teknillisessä teollisuudessa eivät saksalaiset ole tuotannon laatuun nähden kenestäkään jäljessä; mutta muutoinkin tavataan heidät jo ensimäisessä rivissä. Vuoden 1895 jalkeen saa nousenta vauhdin, joka aiheuttaa vastaponnahduksen uuden vuosisadan alussa liikehuijauksen ja pankkiromahdusten muodossa, mutta vuodesta 1903 alkaa uusi vauhti, jota myöhemmät pulat (1907, 1911) eivät ole voineet tuntuvasti järkyttää.
Ennen kaikkea tämä teollisuuden kehitys on ehkäissyt saksalaisten maastamuuttoa ja pysyttänyt maan hyväksi suuren väenlisäyksen omien rajain sisällä. Samaa tarkoitusperää on edistänyt tarmokas työ »sisäisten siirtolain perustamisen» (pikkuviljelyksen) alalla; mutta maan vara on rajoitettu, tuskin 29 % väestöstä saa siitä suoranaisen toimeentulonsa (ammattitilaston mukaan vuodelta 1907), »lihapulaa» koskevat välikysymykset valtiopäivillä marraskuussa 1910 todistavat puolestaan, että Saksan maa ei enää riitä suoranaisesti elättämään väestöänsä, ja suuri vuositili Venäjän kanssa viljantuonnista todistaa sitä vielä voimallisemmin. Saksa on jo kasvanut paljon yli sen autarkian rajojen, johon sen monipuolinen luonto muutoin tarjoaa tilaisuutta, se on kehittynyt pitkälle teollisuusmaaksi muuttumisen tiellä, 43 % sen väestöstä saa toimeentulonsa teollisuudesta; mutta se näyttää vielä ilman vaikeutta kannattavan liikalukuista väestöänsä. Ratkaisevaa on, että yhä näemme mentävän täyttä vauhtia eteenpäin, ilman hiljenemisen tai väsähtymisen merkkiäkään.
Taloudellinen tilasto osoittaa siis selkeästi kuvan korkeassa kukoistuksessa ja suuressa vauraudessa olevasta yhteisöstä. Valta, joka vuosittain lisää ihmisvarastoansa noin miljonalla ja kauppavaihtoansa yli miljardilla ja samalla vähintään neljänneksellä toista miljardia kansallisvarallisuuttaan — sellainen valta on mitattavissa vain suurinten mittojen mukaan eikä voi pyrkiä vähempään kuin korkeimpiin päämaaleihin.
Huomautamme vielä yhtä ilmeistä eroa tämän ja ranskalaisen yhteisön välillä. Ranskassakin olemme todenneet suuren varallisuuden, mutta aivan toista laatua: siellä makaavat säästöt valtion arvopapereissa, mutta saksalaisten säästöt pannaan uusiin yrityksiin. Siinä on selvä ero paikalleen pysähtyneen ja elämää pulppuavan yhteisön välillä. Saksa ei ole vielä joutunut koroillaan-eläjän kansallistaloudelliselle vanhuudenasteelle. Tästä johtuu kyllä semmoinen heikkous, joka joutui räikeään valoon, kun Ranska vuoden 1911 valtiollisen kahnauksen aikana äkkiä kiristi rahamarkkinoita; riittävien vararahastojen puutteessa kärsi Saksan pankkimaailma tuntuvia tappioita ja olisi joutunut todelliseen ahdinkoon, ellei Amerika olisi tullut väliin kultavaroineen. Toisaalta saattoi Saksa 1910 ottaa hankkiakseen pääosan kahdesta suuresta valtiolainasta (Turkin ja Unkarin, ks. I Osa ss. 56 ja 167), joita Ranska poliittisista syistä ei myöntänyt; rahoja ei siis puutu, lasketaanpa jo vieraissa maissa olevan sijoitettuna saksalaista pääomaa noin 38 miljardia.[20] Mutta ratkaisevaa on kehitysnäkökanta: Saksa seisoo yhä taistelun ja ansion täysissä varuksissa, kaukana siitä herpoumisesta, joka sielutieteellisesti kuuluu »beatus possidens»- (onnellisen omistajan) kantaan. Semmoinen on havaintomme kansasta, jonka nykyisyys on suuri, mutta tulevaisuus ilmeisesti vielä suurempi.
Kohdistamme nyt huomion itse valtiorakennukseen, sen historialliseen taustaan, sen maantieteelliseen ympärystään, sen yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja sielullisiin ominaisuuksiin ja muihin oloihin, jotka tässä voivat vaikuttaa suurvallan voimaan tai heikkouteen.
----------
Saksalainen suurvalta on samoin kuin itävaltalainenkin kasvanut vanhan keisarivaltakunnan varjossa. Senkin jälkeen kun Hohenstauffien Italia-unelmat olivat haihtuneet, oli vanhan valtakunnan painopiste etelässä ja lännessä; 7 vaaliruhtinaasta asui 4 Reininlaaksossa, keisarinvaali tapahtui Frankfurtissa, kruunaus Aachenissa. Myöhemmin siirtyi keskusta kaakkoon: keisarinhallitus Wieniin ja valtiopäivät Regensburgiin. Ajan oloon muodostui kuitenkin uusi keskuspiste pohjoisessa ja idässä Brandenburgin vähitellen tapahtuvan vahvistumisen kautta. Puolivälissä 1600-lukua saavutti tämä maa riippumattomuuden keisarista ja itsenäisyyden preussiläiselle siivelleen, ja kiinnitti sentähden puoli vuosisataa myöhemmin saavutetun kuningasnimensä siihen. Vielä puoli vuosisataa kului Hohenzollern-suvun hajanaisten alueiden yhtämittaiseen yhdistelyyn, ja 1700-luvun keskivaiheilla on Fredrik Suuren Preussi suurvaltana maanosassa: saksalais-protestanttinen suurvalta, syntynyt vuosisataa Kustaa Aadolf Suuren Ruotsin jälkeen.
Kun Napoleonin kokeilu Lounais-Saksalla (Reininliitolla) oli epäonnistunut ja hänen jälkeensä ryhdyttiin »suursiivoukseen» Europassa, yhtyi siis Wienissä kaksi suurvaltaa uuden Saksan-liiton ohuen vaipan alle. Itse liittoalueessa oli nyt vain 83.3 % saksalaisia (korkeimman laskun mukaan), pohjois- ja etelä-Saksa olivat jokseenkin tasaväkiset, maantieteellinen keskuspaikka pantiin Fichtelgebirgeen, valtiollinen Frankfurtiin, siis lähemmäksi saksalaisen kansan keskustaa. Huomautamme vielä yhtä: tämän alueen rajoista kosketti korkeintaan 27 % merta, joten joka rantakilometriä kohti tuli 33 000 ha yhteisestä pinta-alasta.
Kun nyt valtiojärjestys oli kypsynyt myöskin pohjoisessa Saksassa, sai kansa Preussin kruunusta mitä se siihen saakka oli kaivannut: kiinnepisteen. Yleisesti tunnettua on, miten tämä kruunu epäonnistuneen kansanvaltaisen kokeen jälkeen 1848—50 suoritti kansallisen kokoomuksen sen jälkeen kun kuningas Vilhelm I oli havainnut, että hänen »velvollisuutensa Preussia kohtaan kävivät yhteen hänen velvollisuuksiensa kanssa Saksaa kohtaan». Ensimäinen muoto oli Pohjois-Saksan liitto; siis valtakuntaraja pohjoisen ja etelän välillä. Lopullisessa ratkaisussa liittyi edelliseen läntinen osa Etelä-Saksaa, kun taas itäinen jäi Itävallan yhteyteen. Saksan valtakunnasta, sellaisena kuin se nyt on kartalla, muodostaa etelä siten vain neljänneksen; maantieteellinen keskus on siirtynyt ylöspäin Magdeburgin seudulle ja valtiollinen Berliniin. Samalla on rannikkorajaa pitennetty — myöskin alueellisesti Slesvigin yhdistämisen kautta — joten se nyt käsittää 32 % koko rajasta ja kutakin km kohti tulee vain 22 000 ha maapintaa.
Tässä kehityksessä tahdomme huomauttaa kahta piirrettä: siirtymistä _pohjoiseen_ päin ja _mereisten_ edellytysten vahvistumista. Näihin piirteisiin sisältyvät Saksan maailmanhistorialliset mahdollisuudet.
Suuremmalle kehitykselle oli välttämätöntä, että Saksan kansa siirsi painopisteensä pohjoiseen. Toisin kuin Ranska, jonka ehjää yksilöisyyttä osoittavat joka taholle laskevat virrat, viittaavat Saksan vedet kahteen määrättyyn suuntaan: itään pitkin Tonavaa, pohjoiseen Pohjan- ja Itämeren-jokia myöten. On siis vetoa kahteen suuntaan, mutta voimakkaampi käy pohjoiseen, jossa myöskin tasanko ja alanko antaa luonnollista yhteyttä suuremmassa määrässä kuin milloinkaan muutoin. Tarvittiin siis _irtaumista Tonavasta_, jotta Saksan kansa saavuttaisi maantieteellisen yhteyden kansallisen tueksi. Tämä on 1866 tapahtuneen jaon merkitys. Kun sittemmin osa Etelä-Saksaa yhdistettiin valtakuntaan, näemme siinä Reinvirran vaikutusta lännessä, missä se ilman luonnollisia sulkevia esteitä virtaa Alpeilta Pohjanmereen, siten sitoen nämä seudut yhteen ja vastustaen semmoista hajaannusta, joka idässä syntyi valtakunnan ja Itävallan saksalaisten välillä. Kauemmaksi itään ei ulotu Reinvirran mahti, ja siellä tapaammekin Baierissa ainoan jäljelläolevan jotakin merkitsevän tuen »partikularismille» (s. o. liittovaltakunnan valtioiden erillispyrinnöille).
Vastakohta Preussin ja Itävallan välillä on siis samalla ollut vastakohtaa maantieteellisten suuntaviivain: pohjoiseen kulkevan Elben ja itään virtaavan Tonavan välillä. Jättämällä kansakuntaa yhdistettäessä Itävallan saksalaiset syrjään voitettiin 1866 lähennellen tämä luonnonkin kahtiajako. Saksan yhteys ei ole voitto ainoastaan kansalle vaan myöskin valtion maantieteelliselle perusajatukselle. Me ymmärrämme nyt sen syvemmän syyn, miksi suursaksalaiset pyrinnöt eivät tapaa mitään kaikupohjaa virallisessa Saksassa. Jos Itävallan saksalaiset yhdistettäisiin valtakuntaan, olisi se tosin uusi voitto kansallisuusperiaatteelle, mutta se saataisiin maksaa valtioyhteyden tililtä, sillä sen kautta palautettaisiin takaisin vanha kahnaus etelän ja pohjan, Elben ja Tonavan välillä, joka oli vanhan valtakunnan suurin heikkouden-aiheuttaja. Kenties tätä hintaa katsotaan liian suureksi. Missään tapauksessa ei aika ole kypsä jälleenyhdyntään ennenkuin valtakunta nykyisessä muodossaan on kylliksi vakiintunut voidakseen kestää kaikki keskipakoiset vaikutukset.
Nykyisessä tilassaan on Saksan kansa siis vihdoinkin saanut tilaisuuden keskittyä. Katseet eivät enää harhaile levottomasti edestakaisin Adrian ja Itämeren, Pohjanmeren ja Balkanin väliä; lujasti ja päättävästi kääntää Saksa kasvonsa pohjoista kohti. Ja pohjoisessa ovat meret, Atlantin eteiset, houkutellen niille maailmanhistoriallisille palkinnoille, jotka nyttemmin ovat voitettavissa ainoastaan maanosienvälisen yhteyden tietä.
»Unsere Zukunft liegt auf dem Wasser» (Meidän tulevaisuutemme on vesillä). Nämä kuuluisat sanat (eräästä keisaripuheesta 1898) luettiin Saksan meriliikepaviljongin otsikossa Parisin maailmannäyttelyssä v. 1900; se on planetarinen ajatus, joka tähtää yli europalaisen suurvallan rajoituksen maailmanvallan rajattomalle ulapalle. Tämän säestyksenä ja vahvistuksena luemme Hamburg—Amerikalinjan palatsin ulkoseinässä: »Unser Feld ist die Welt» (meidän alamme on maailma). Semmoiset tunnuslauseet soveltuvat kansalle, joka on kirjoituttanut Bremenin merimiestaloon: »navigare necesse est, vivere non est»: purjehtiminen on välttämätöntä, eloonjäänti ei ole. Näissä merkeissä on nyt Saksan historia, mutta se ei ollut mahdollista ennenkuin vuosien 1866—70 rajain sisällä suuremman mereisyyden nojalla ja huomion keskittämisen kautta pohjoiseen.
Kerran ennen on Saksan kansa esiintynyt merivaltana. Se oli Hansan päivinä 1300—1500-luvuilla. Silloin lähti merivalta Itämerestä, tosin sen lounaisimmasta kolkasta; sieltä oli mukava maayhteys Elben varrelle ja sisämaahan, mutta muutoin ei Hansa juuri nojautunut takanaan olevaan ylimaahan, vaan hankki itselleen sensijaan tukipaikkoja merellä (Bornholm, Voionmaa). Tämä riippuu siitä, että sisämaan ja Itämerenrannikon yhteys ei ole luonnon suosima; Baltian maanselkä ja myöhäisjääkauden poikkilaaksot nykyisine soistumineen ovat esteenä. Jo tässä näemme yhden lisäsyyn, miksi nykyinen merivalta niin ehdottomasti asettuu Pohjanmeren puolelle. Tällä puolella on yhteys sisämaahan syvempi ja vapaampi, Reiniä myöten Strassburgiin, Weseriä Kasseliin, Elbeä pitkin yli Böömin rajan; täältä hakee siis Keski-Europa luonnollista tietänsä merelle. Mutta sitäpaitsi on Pohjanmeri likempänä valtamerta ja yhtyy siihen paljoa leveämpänä kuin Itämeri. Niinpä on käynytkin, että Pohjanmerellä, joka 1871 ei Saksan laivaliikkeessä edustanut juuri suurempaa tonnistoa kuin Itämeri, 1903 oli 8 kertaa suurempi tonnisto ja 70 % liikenteestä, mikä suhde sittemmin on muuttunut pysyväksi. Bremenin ja Hampurin kaupungit ylläpitävät Pohjanmeren valta-asemaa 87 %:lla valtakunnan kauppalaivastosta. Liikenne-ero alkaa nyt kuitenkin jonkunverran tasaantua Keisari Wilhelmin kanavan (Kielin kanavan) valmistuttua vuonna 1895; sen tehtävänä on poistaa sekä strategiset että kaupalliset epäkohdat siitä, että rannikoita on kaksi; ja vaikkapa ei olekaan onnistunut muuttaa Juutinraumaa »takaportiksi» — Köpenhaminan vapaasatama oli taitava vastaveto Tanskan puolelta — on se viime vuosina osoittanut yhä paremmin täyttävänsä rauhallisen tehtävänsä (liikenteennousu 1896—1900: 1¼—7¾ milj. tonnia).
Tässä on huomattava, että Saksan rannikkoa haittaa hiekoittuminen liiaksi, jotta sitä voisi sanoa luonnostaan suotuisaksi suurelle laivaliikkeelle. Syvät väylät sisämaahan ja kansan tarmo ovat luoneet suuruuden — saman kansan, joka verrattain epäsuotuisasta maasta ottaa Europan suurimmat sadot Venäjän jälkeen. Niinpä ei jakautunein rannikko olekaan nykyaikaisen merisuurvallan kannattimena; se oli Hansan perustana; nyt on se joutunut varjoon, Saksa on vetäytynyt pois Itämeren saarilta, sen meripyrinnöt laajenevat sensijaan Pohjanmereltä valtameriliikenteeseen.
Samoin kuin laivaliike keskittyy paikallisessa suhteessa, samoin sikertyy se myöskin suuriin laivayhtiöihin. Tämä on nykyaikana tarmokkaan laivaliikkeen pääehto, eikä mikään maa täytä sitä paremmin kuin Saksa, jolla on maailman suurimmat laivayhtiöt: »Hamburg-Amerika-Linie» (1 milj. tonnia) ja »Norddeutscher Lloyd» (¾ milj. tonnia). Jos lisäämme, että Saksan kauppalaivasto on yleensä syntynyt yksityisalotteesta tai kunnallisina yrityksinä verrattain vähäisen valtioavun tukemana, niin näemme sen kehityksen olevan kaikin puolin terveellä perustalla.
Toista kertaa historiassaan esiintyy siis Saksan kansa _suurvaltana merellä_. Hansan vallan kukisti lähinnä sota Ruotsin kanssa 1560-luvulla, ja 30-vuotinen sota vahvisti sitten täydellisen hyvästijätön merelle. Niin perinpohjainen oli merestä luopuminen, että Versaillesin kansalliskokous 1789 kuuluu purskahtaneen nauruun kun sille esitettiin erään saksalaisen laatima kirjelmä merenkulusta: sehän oli samaa kuin jos »joku hottentotti olisi kirjoittanut oopperasta!» Vielä 1861 saattoi _Palmerston_ antaa sanomalehtensä kirjoittaa kuuluisat sanat, että »saksalaiset saattavat kyntää maata, purjehtia pilvien mukana tai rakennella tuulentupia, mutta milloinkaan aikojen alusta ei heillä ole ollut älyä valtameren ylikulkuun tai purjehtimaan ulapalla taikka edes rannikkovesillä»; ja hän antoi tälle epähistorialliselle lauseellensa lisäpontta uhkaamalla kohdella saksalaisia aluksia merirosvoina. Vain runsasta miespolvea myöhemmin, v. 1897, voitti »Kaiser Wilhelm der Grosse» Englannin oman nopeusennätyksen liikenteessä Atlantin yli; ja vaikkakin Englannin 10 vuotta jälkeenpäin onnistui »Lusitanialla» vallata takaisin »valtameren sininauha», niin on Saksa sensijaan 1912 laskenut vesille maailman suurimman höyrylaivan (»Imperator», 50 000 tonnia), samoin kuin sillä jo kauan on ollut suurimmat purjealukset. Ei voi olla parempaa todistusta nykyisen Saksan masentumattomasta edistyshengestä kuin tämä menestyksellinen teknillinen kilpailu Englannin kanssa Englannin omassa elementissä. Mutta sen takana on yhtä ihmeteltävä järjestö, joka nykyään saattaa vieraitakin satamia — Konstanzan Mustallamerellä, Triestin ja Genuan Välimerellä, Antwerpenin Kanaalin varrella — näyttämään Saksan maailmaa-tavoittavan merivallan ulottimilta.