I.

Oli se vuoden aika, jolloin kaikkialla Saksassa suoritettiin kenttäharjoituksia. Myöskin siinä pienessä valtakunnan kolkassa, jossa hansalais-lyybekkiläinen ja meklenburgilainen maaperä yhtyvät ja joka ulottuu Traven suun eteläiseen rantaan, tapahtui sotaväen harjoituksia. Vanhasta Hansan kuningattaresta, Lyybekistä, Itämeren rannikkoon saakka vietettiin iloista elämää, jonka lukuisat majoitukset tavallisesti aiheuttavat. Suurten kenttäleirien yöt olivat tulossa; seudun asujamisto odotti niitä kuin jotain kansanjuhlaa. Mutta yksityisillä pataljoonilla oli siellä täällä pienet etuvartioleirinsä, ja myöskin illalla syyskuun 1 päivänä näki laajalla sänkipellolla vilkasta elämää.

Kentän ja joen välissä kulki maantie Meklenburgiin päin. Laskeva aurinko loi pilvettömälle taivaalle ja tasaisesti juoksevaan virrankalvoon keltaisenpunaista, metallimaista hehkua. Leirialueen takaa kohoava metsä alkoi synkistyä; sieltä luikertelevalla, valkoiselta hohtavalla maantiellä kohosi tuon tuostakin pölypilviä, sitten vyöryivät esiin vaunut, jotka tulivat Lyybekistä ja olivat matkalla Schlutup'iin. Pyörien jyrinä sai erään pienen ryhmän upseereita, jotka istuskelivat pyöreän teltan edessä pöydän ympärillä, joka kerta ponnahtamaan pystyyn ja pettyneen näköisinä jälleen istuutumaan.

"Allmer", sanoi muudan nuori upseeri eräälle yksivuotis-vapaaehtoiselle, joka pöydän ääressä seisoen kaatoi kurkkuunsa lasillista viiniä, "äitisi ei tule enää".

"Aivan varmasti, rakas Schmettau, Beatrix pitää kyllä siitä huolen."

"Onpa tosiaankin paljon vaadittu, että rouva kreivittären pitää matkustaa kaksi tuntia meitä tavatakseen, tai oikeammin näyttääkseen nuorelle kreivittärelle kenttäleiriä."

Herra von Schmettau katsoi kelloa.

"Vähän yli seitsemän."

Samassa tuli paikalle juosta hölkyttäen herra v. Schmettaun palvelija. Ennenkuin hän kerkesi suutansa avaamaan, tiesivät herrat jo mistä oli kysymys, sillä kylästä päin johtavalla maantiellä tulivat näkyviin kreivitär Allmerin ajoneuvot. Upseerit — heitä oli luvultaan neljä — kiiruhtivat vaunuja vastaan. Luutnantti v. Schmettaun ruskeahkoille kasvoille nousi hieno puna, hänen tummat silmänsä säihkyivät lämpimästi, kun hän, samoin kuin toisetkin, jo kaukaa lausui sotilaallisin tervehdyksin vaunuissa istujat tervetulleiksi. Nuori kreivi Allmer pysytteli hiukan loitommalla. Täällä kenttäleirissäkään ei pitänyt aivan kokonaan unohtaa sotilaallisia arvoasteita.

Kolme naista kiitti vaunuista tyynen-ystävällisesti. Sitten pysähtyi nelivaljakko miltei luonnottoman äkkiä, mikä seikka oli vanhan Wohlerin, Allmerien harmaahapsisen perheajurin, suurin ylpeys. Ennenkuin kuitenkaan palvelija oli päässyt alas kuskipukilta, ehti majuri v. Beulwitz avata vaunujen oven ja ojensi kätensä kreivittärelle.

"Kreivitär, mikä ilo! Tahdotteko te ja toiset naiset suoda suosiollisesti anteeksi asun, jossa meidän täytyy esitellä itsemme."

Kreivitär hymyili.

"Kuinka voikaan joku upseeri näyttäytyä edullisemmassa valossa. Mutta, sallittehan... rakas Dorothea, minä esitän sinulle tässä majuri von Beulwitzin. Sinä tiedät, hän ja hänen veljensä Fritz olivat lapsuuteni leikkitovereita. Neiti von Allmer, puolisoni serkku, joka oleskelee nykyään luonamme Allmershofissa."

Pieni tanakka majuri, jonka kasvoilla paistoi tyytyväisyys, kumarsi naisille. Kreivitär oli solakka ja pitkäkasvuinen nainen, jonka kauniista ja ylpeistä kasvoista tuskin saattoi huomata, että hän oli neljänkymmenen paikkeilla, mutta sen todisti hänen kahden täysikasvuisen lapsensa läsnäolo. Hänen aaltoileva, tumma tukkansa seppelöi valkoista otsaa. Kun hän hymyili, paljastui kaunis hammasrivi. Hänen poskiensa väri oli raikas.

Neiti v. Allmer, joka oli viittä vuotta kreivitärtä nuorempi, näytti siitä huolimatta vanhemmalta; hänen hienot piirteensä muuttuivat mielenliikutuksen kohdatessa tuimiksi. Hänen ulkonainen esiintymisensä sitä vastoin oli täysin varmaa.

Beulwitz kiiruhti esittämään pienen esikuntansa. Kapteeni v. Santen ja yliluutnantti Lobedan kumarsivat mitä kunnioittavimmin; Schmettau nuoren kreivin ystävänä ei tarvinnut esittelemistä.

"Mutta eivätkö kreivittäret haluaisi nousta pois vaunuista?" kysyi vaaleaverinen luutnantti Lobedan.

"Tuopa näyttää hauskalta!" huudahti Beatrix, joka korkealta istuimeltaan tarkasteli sotilaselämän hyörinää.

"Tulkaa, likempää se näyttää vielä hauskemmalta", pyyteli Schmettau. Nuoren kreivittären suuret, tummat silmät harhailivat sinne tänne: milloin ne kiintyivät luutnanttiin, milloin taas muihin, milloin leiriin.

"Schmettau — kuinka mahdottomalta te näytätte tuossa pölyisessä kenttälakissanne. Kuules, Botho, pitele taivaan nimessä varovasti sitä koria, siellä on koko huominen aamiaisenne. — Te — luutnantti Lobedan! Oletteko Bothoon tyytyväinen? Kyllä se poika jollekin Moltkelle vetää vertoja, vai miten?"

Hän ojensi pitkälle luutnantille molemmat kätensä ja hyppäsi alas vaunuista, jolloin hänen pieni ratsastushattunsa tipahti päästä ja paljasti hänen poikamaisen-lyhyeksi leikatun tumman tukkansa. Schmettau nosti lakin ylös, tyttö puisteli siitä pölyn pois ja asetti sen jälleen mitä suurimmalla huolella päähänsä. Beatrix oli pienempi kuin hänen äitinsä, erittäin sirokasvuinen ja vilkas. Säihkyvät silmät sopivat hyvin ruskean-vaaleisiin kasvoihin, joista kohosi hieman häikäilemättömästi pieni soma nenä hermostuneesti liikkuvine sivustoineen.

"Teidän veljessänne, kreivitär, me menetämme, kun hän heti kenttäharjoitusten päätyttyä eroaa, komppaniani rakastettavimman sotilaan. Ehkä hän kohoaa teidän silmissänne, kun sanon teille, että hänet nähtävästi päästetään palveluksesta ylennyksellä reservi-upseeriksi."

"Iloitsen, että hän yleensä pääsee vapaaksi. Meillä käy aika kuolettavan ikäväksi. Enkä minä kärsi Bothoa kirjavassa takissa. Vaaleaveristen miesten pitäisi palvella vain niissä joukoissa, joissa käytetään sinisiä kauluksia, punaiset eivät sovi niille, joilla on kellertävä tukka. Oh, — pardon."

Luutnantti Lobedan oli vielä vaaleaverisempi kuin Botho. Mutta kaikki kolme herraa nauroivat, sydämellisimmin tietenkin tummaverinen Schmettau.

"Älkäähän liikoja iloitko, Schmettau", huusi Beatrix nauraen, "ette te silti ole läheskään vaarallinen".

Nuoret soturit naisineen tulivat pataljoonan teltan luo, missä upseerien palvelijat kreivittären palvelijain johdolla alkoivat tuota pikaa kyhätä tilapäistä illallispöytää, johon tyhjennettiin korien sisältö. Lähelle pöytää, erääseen syvään, maahan kaivettuun kuoppaan, tehtiin tuli; kenttäkattila riippui tulen yläpuolella mustuneessa seipäässä, joka oli asetettu poikittain kuopan reunoille. Beatrix oli aivan suunniltaan tyytyväisyydestä.

"Äiti", sanoi hän, "saanhan toki juoda kuumaa punssia toisten kanssa? Muuten on ilo vain puolittaista."

"Beatrix", sanoi Botho hiljaa sisarelleen, "onko teillä ollut tänään vieraita?"

Beatrix katsoi hämmästyneenä veljeensä.

"Vieraita? — Kenen meille pitäisi tulla? — Pastori oli siellä ja pyysi minua kummiksi seitsemännelle lapselleen."

"Eikö muita?" Hän huokasi.

Beatrixin äänekkään vastauksen olivat molemmat upseerit kuulleet.

"Herran nimessä — seitsemän lasta! Ja jollakin meistä tai useammallakin on onni tulla sinne ylihuomenna asumaan", paasasi Lobedan.

"Mitä sanottekaan, herra luutnantti? Äiti tahtoo, ettei pastori raukan niskoille tule mitään majoitusta, ja ylihuomenna muutatte te ja — luullakseni — vielä kuusi upseeria, meille. Silloin täytyy äidin järjestää pienet tanssiaiset."

"Ihanaa — mainio ajatus!" huusi Lobedan.

"Kutsuttako paroonitar Pantinin? Taivuta äiti siihen", puheli Botho nopeasti.

"Pantin ei ole käynyt meillä", vastasi Beatrix arvellen, "ja en oikein tiedä, mitä äiti..."

"Kreivitär — hyvät herrat", huusi samassa Beulwitz, "pöytä on valmis. Rouva kreivitär kutsuu."

— Liinalla peitetylle pöytälaudalle oli ahdettu sikin sokin vateja, laseja ja pulloja. Seurue istuutui kenttätuoleihin, ja kun niitä oli kaksi liian vähän, kiikuttivat Schmettau ja Botho esiin komppanian kirstut ja istuutuivat niille.

Varjot metsän yläpuolella olivat käyneet mustemmiksi, hämärä alkoi äänettömänä kutoa verkkoaan. Sytytettiin rovioita, ja mahtavina kohosivat tervaskantojen liekit kohti korkeutta keveitten savupilvien saattamina. Sotamiehiä ryömi olkimajoihin; toiset seisoskelivat ryhmissä yksityisten siviilihenkilöitten ympärillä, jotka olivat tulleet tänne tapaamaan ja kestitsemään eilisiä majoitusvieraitaan; husaarien luo, jotka lähestyvän öisen lähdön takia eivät välittäneet olkimajoista, kokoontui nuorisoa läheisestä kylästä. Hevosten raskaat ja suuret ruhot kohosivat mustina varjokuvina yhä kalpenevaa iltataivasta vasten.

"Miten kaunista tuo on", sanoi Beatrix haltioissaan. Seurue oli syventynyt syömiseen. Beulwitz kertoi, etteivät he olleet tänään nauttineet päivälliseksi mitään, lukuunottamatta erästä pientä säilykevarastoa. Juuri kun oli aiottu ryhtyä keittämään, oli vihollismielinen etuvartiosto ollut niin ystävällinen ja hyökännyt heidän kimppuunsa.

Beatrix ei käsittänyt, miten näin romanttisessa ympäristössä saattoi puhua nälästä; hän ei tosin sitä sanonut, mutta luutnantti Lobedan hankki itselleen hänen syvän halveksumisensa, koska hän teki sangen perinpohjaista tuttavuutta kylmän peltopyy-piirakan kanssa, v. Schmettau sitävastoin laski veitsen ja haarukan maahan ja yritti hiljaisella äänellä keskustelua hänen kanssaan.

"Niin, niin, Fritz ja minä olimme villejä lapsia, vaikken minä ollut niin vallaton kuin Beatrix näyttää minun ainaiseksi murheekseni olevan." Kreivitär heristi uhaten sormellaan, ja hänen muutoin hieman kylmistä silmistään loisti rohkeuden säde, jopa tyttärensä jumaloiminen, niin että hänen teeskennelty nuhteensa vain vaivoin salasi äidin ihastuksen. "Ja te sanotte, että Fritz on tullut niin rauhalliseksi?"

"Ei rauhalliseksi, vaan vakavaksi ja hillityksi. Sehän johtuu hänen toimestaan — prinssin kasvattaja kun on — se on selvä. Prinssi Leopold on kyllä vapautunut hänen kurinpidostaan, mutta ei hänen seurastaan. Yhtäkkiä tekee hän prinssin kanssa matkan sukulais-hoveihin; myöskin Meklenburgin hovikunnan vierailua on suunniteltu, jota seuraa matka Kieliin, missä kuuluvat tarkastavan sikäläisiä linnoituksia", kertoi Beulwitz.

"Niinpä hipaisisi veljenne meidänkin seutuja. Kun kirjoitatte hänelle, muistuttakaa toki häntä siitä, että täällä elää hänen lapsuutensa leikkitoveri. Ehkäpä prinssi Leopoldiakin huvittaisi tavata vielä kerran sitä, joka hänen ristiäisissään laski hänet hänen kuninkaallisen kumminsa käsivarsille. Minä olin siihen aikaan prinssin äidin hovineitinä", lisäsi hän Dorothealle.

"Mitäs minä tiedänkään?" huudahti tämä vilkkaasti. "Eräs ystävätär Schwerinistä kirjoitti minulle äskettäin, että sinne odotettiin prinssi Leopoldia elokuun lopulla tai syyskuun alussa."

"Ihanaa", sai tässä vihdoin Beatrix tilaisuuden puuttua puheeseen, "voisi lopuksi sattua, että herra majurin veli tulisi tänne prinssin kanssa näihin aikoihin, kun meillä on vieraita. Eikö niin, äiti, silloin sinä järjestät repäisevät tanssiaiset, sellaiset äärettömän hauskat manööveritanssiaiset, joihin voi kutsua jo edellisenä päivänä."

"Mutta, lapsi", alkoi kreivitär heikosti vastustaen. Beatrix ponnahti ylös ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"En päästä sinua, ennen kuin olet myöntynyt", ilakoi hän.

"Siinä tapauksessa minä en myöntyisi milloinkaan mutisi Lobedan, jonka johdosta Schmettau murahti hänelle puoliääneen:

"Äärettömän tarpeeton huomautus."

"Suostukaa, kreivitär" — "suostu, äiti", rukoilivat nyt myöskin Beulwitz ja Botho.

"Mistä saamme tarpeeksi nuoria naisia", sanoi kreivitär, jo puolittain voitettuna. Hänen oli mahdotonta kieltää huimapäiseltä lapseltaan mitään.

"Oh", huudahti Beatrix rohkaisevasti, "Bülowit ja Randaut — siinä on jo viisi tytärtä ja kaksi äitiä, te ainakin yksi. Paroonitar Randau ei tanssi, kuten sinä, äiti, yhdessä tyttäriensä kanssa. Sitten on vielä Dorothea — tanssithan toki, täti? Sinullahan on hienon tanssijattaren maine, sanoo äiti... sitten vielä minä ja vanhin pastorin tytär; myöskin naapurikylän pastorilla on kaksi suloista täysihoitolaista hyvästä perheestä, ja vihdoin viimein: kutsu Pantin."

Bothon nuorekkaat kasvot ikäänkuin kivettyivät. Hänen siniset silmänsä katsoivat jännityksellä äidin huuliin.

"Pantin?" kysyi Beulwitz, "holsteinilaisia Pantinejako?"

"Sitä en tiedä", sanoi kreivitär varovaisesti. "Ajatelkaahan: neljännespenikulman päässä Allmersdorfin linnasta on eräs huvila, jonka rakennutti sinne joku rikas venäläinen kymmenen tai kaksitoista vuotta sitten. Maata kiskoi hän puolisoltani suorastaan suunnattomilla summilla. Mies ikävystyi pian oikkuihinsa. Hän muutti pois — ja siitä lähtien on rakennus vuokrattavana. Vain harvoin ilmestyi kesällä joku, joka tuhlasi niin paljon rahaa ja vaivaa näin yksinkertaiseen olopaikkaan. Mutta joka huvilan ottaa, se käy jo edeltäkäsin miljonääristä näillä seuduin. Nyt yhtäkkiä, kun huvila on seisonut yhden vuoden tyhjänä, on sille ilmestynyt kesän lopulla vuokraaja, joka nähtävästi aikoo asua siellä talvenkin."

"Ja hänkö on paroonitar Pantin?" kysyi Schmettau.

"Paroonitar Pantin. Hän ei ole vielä tehnyt ainoatakaan vierailua. Hänestä ei tiedetä mitään varmaa; sanotaan että hän on leski; kuuluu eläneen kaikissa Euroopan hoveissa, sanoo Randau; kuuluu olevan vaarallisen kaunis, mutta nykyään jo puoleksi loppuun kulunut. Olen katsonut sukukalenterista, sinne on merkitty eräs Lydia Pantin, omaa sukua paroonitar Sobodka — se voisi olla hän! Kai joistakin 'romanttisista' maista kotoisin, ainakin nimestä päättäen. Voinko minä niin 'horjuvaista' olentoa kutsua?" sanoi kreivitär piloillaan.

"Kun hän ensin on käynyt täällä — miksikäs ei", arveli majuri. "Olen kuullut siitä naisesta. Hän ei ole Rumaniasta eikä Serbiasta, vaan hyvästä saksalais-itävaltalaisesta kodista. Hänen miehensä on kadonnut tietymättömiin. Sanotaan hänen eräällä tutkimusmatkallaan Aasiassa saaneen surmansa jonkun turkomannin nuolesta. Paroonittarella on kansainvälisen yhdistyksen keskuudessa, joka liikuskelee Nizzassa, Baden-Badenissa ja niin edespäin, kauneutensa ja rahojensa takia, jotka hän peri puolisonsa kuoleman tai lähdön jälkeen, suuri maine. Myöskin Pariisissa näyttelee hän jonkinlaista osaa. Kuitenkin minä voin teille vakuuttaa, että tapasin rouvan ennenmainitussa yhdistyksessä, ja että on yleisesti tunnettua, että hän on oleskellut Italiassa ja Wienin hovissa. Berliinissäkin, jossa hän hiljattain oleskeli, olisi hänen esiintymiselleen ollut tuskin minkäänlaisia vaikeuksia, ellei hän itse olisi pysytellyt niin kovin syrjässä."

"Suuresta maailmasta meidän hiljaiselle rannikollemme", sanoi Dorothea-neiti. "Mikä vaihtelu!"

"Kentiesi paroonitar Pantin oli — väsynyt", huomautti kapteeni v. Santen.

Botho, joka ei näyttänyt toivovan, että tästä naisesta keskusteltaisiin sen seikkaperäisemmin, nousi:

"Tehkäämme pieni kiertokulku, Beatrix. Katsos, on tullut jo aivan pimeä, ja ennen kello yhdeksää täytyy teidän jättää meidät. Sellainen on kenttäleiri-järjestys. Täti Dorothea, lähdetkö mukaan?" — "Beulwitz ja minä jäämme tänne", sanoi kreivitär. "Anton voi korjata aterian; Schmettau, kutsukaahan toki palvelijanne avuksi."

"On kylmä, rouva kreivitär", muistutti majuri, sillä aikaa kuin molemmat naiset upseerien seurassa katosivat ympärillä seisoskeleviin sotilasjoukkoihin. "Siirtäkäämme tuolimme lähemmäksi tulta."

Näin he sitten istuivat, jalkain juuressa loimuava rovio, jonka yläpuolella äsken oli riippunut kenttäkattila. Tulen hehku valaisi heidän kasvojaan.

"Kreivitär", alkoi majuri puhua hetken vaitiolon jälkeen, "saanko sanoa teille, että olen äärettömän iloinen, kun olen saanut jälleen teidät nähdä ja löytää teidät keskeltä ylpeän onnen täyteläisyyttä? Kuinka elävästi muistankaan sen ajan, kun teidät saatettiin seuraelämään, ja miten Fritz ja minä kerskailimme sillä tuttavallisuudella, joka sinä talvena vallitsi meidän ja nuoren, niin ihaillun kaunottaren välillä. Me olimme kokemattomia nuorukaisia, te kohtelitte meitä... eräänlaisella alentuvaisuudella. Fritz ja minä olimme — nyt minä saanen sen tunnustaa — molemmat teihin rakastuneita. Mutta ennenkuin ylioppilas ja vänrikki olivat sopineet, kumpi ensiksi tekisi tunnustuksensa, tuli kreivi Allmer ja riisti pieneltä hoviltamme sen kauneimman koristuksen. Muistan vielä, että siihen aikaan puhuttiin että kreivi olisi teille liian vanha, te ette tulisi onnelliseksi. Mutta kohtalo ei voinut olla ristiriidassa oman itsensä kanssa, se ei voinut varustaa olentoa kaikkinaisilla luonnonlahjoilla ja oikeuksilla, se ei tehnyt häntä onnelliseksi eikä määrännyt olemaan onnellinen, tinkiäkseen myöhemmin antimistaan. Te olette onnellinen!"

"Kyllä", sanoi kreivitär sydämensä pohjasta ja ojensi lapsuudentoverilleen kätensä, "minä olen onnellinen. Minä olin nuori, kaunis — köyhä. Nimi ja rikkaus — molemmat tarjosi minulle kreivi Allmer — viehättivät minua, ja en ole sitä koskaan katunut. Puolisollani ja minulla oli samanlaiset käsitykset elämästä, työstä samoin kuin huvituksista. Se on avioliitossa usein tärkeämpää ja onnea-tuottavampaa kuin kaikenlainen rakkauden hurma. Hän kuoli varhain — mutta hän jätti minulle lapseni! Te tunnette molemmat! Pitääkö minun teille sanoakaan, että minulla on syytä olla heistä iloinen ja ylpeä? Niin, minä olen onnellinen! Minun elämäni oli rikas toiminnaltaan, rikas loistoltaan. Kaikki menestyi käsissäni, onneni näytti siirtyvän ympäristöni rakkaimpiin. Ei koskaan ole perhe-riita tai jokin alhainen intohimo varjostanut kotiani. Mitä parempaa voinkaan tehdä, kuin kiitollisena tuntea onneni ja käyttää sen yltäkylläisyyttä valon levittämiseksi myöskin köyhien majoihin."

Majuri katsoi avosydämisesti kreivittären ylpeitä, tulen kirkastamia kasvoja, jotka niin vakavasti ja kuitenkin kiitollisuutta heijastaen kertoivat hänen elämästään. Hänellä oli jonkinlainen epämääräinen tunne, että tästä elämän kuvasta puuttui sittenkin joitakin värejä, mutta hän oli liian yksinkertainen ajatuksiltaan voidakseen tehdä selväksi, mitä värejä, ja vielä vähemmän hän kykeni pukemaan tämän tunteensa sanoiksi.

"Kunpa Beatrix ja Botho eivät milloinkaan häiritsisi teidän onneanne! Tuntuu kuin Beatrixiin olisi jokin dynamiittipatruuna kätkettynä", sanoi majuri hymyillen.

"Niin", vastasi kreivitär, "tyttönen on pantu kokoon elohopeasta ja tulesta. Ihastuttava luonne. Hänen puolisonsa tehtävä tulee olemaan pitää hänet aisoissa, ja ellen ole vallan sokea, luulen, että tässäkin kohden kohtalo säästi minut surulta, ennenkuin sitä tunsinkaan."

"Te ajattelette Schmettauta?" sanoi majuri.

"Niin kyllä. Te tiedätte, että hän on kadetti-aikanaan Plomissa viettänyt meillä kaikki loma-aikansa, hän tuntee Beatrixin kuin viisi sormea; pientä kuhertelua oli jo kaksi vuotta sitten, kun hän ensimmäisen kerran ilmestyi luutnanttina luoksemme. Minä kyllä sanoin Güntherille silloin, että Beatrixin täytyisi olla kahdeksantoista vuoden vanha, ennenkuin hän kosinnallaan saisi tyttäreni rauhaa häiritä. Schmettau on köyhä, mutta polveutuu vanhasta perheestä ja on sukulaisia vailla. Sen sijaan, että antaisin pois tyttäreni, saan niinä yhden pojan lisää, jonka rakkaudesta olen varma."

"Toivotan teille sydämestäni onnea", sanoi Beulwitz. "Siispä saanemme vielä kenttäharjoitusten aikana olla kihlajaisissa?"

"Kuka tietää?" arveli kreivitär. "Minä toivon joka tapauksessa, että Schmettau kenttäharjoitusten loputtua, kun Bothonkin sotilasaika on lopussa, anoo neljän viikon pituista lomaa, jonka saamiseen minä toivon teidän myötävaikutustanne, rakas Beulwitz." Majuri kumarsi suostuen. Heidän keskustelunsa kiintyi nyt Bothoon, josta äiti hymyillen arveli, että hän oli jo vaaralliset vuotensa jättänyt taaksensa. Kaksi vuotta Berliinin yliopistossa ja yksi vuosi sotapalveluksessa ovat, ainakin hänen suunnattomista menoistaan päättäen, suoneet hänelle runsaasti tilaisuutta elämän tutkimiseen. Niinhän sen piti ollakin, hän ei ole poikansa vapautta milloinkaan rajoittanut, ja hän toivoi nyt, että tämä ilolla antautuisi maanviljelyksen alalle.

Sillä aikaa kuin äiti jutteli nuoruuden ystävälleen toiveistaan ja suunnitelmistaan, vaelsivat toiset hitaasti pitkin kenttää. Lobedan ja Schmettau koettivat kilvan kiinnittää itseensä Beatrixin huomion; Dorothea kulki Santenin ja Bothon seurassa. Mutta kun lähetti saapui kapteenin luo, kutsui Dorothea Lobedanin luoksensa.

"Antakaa minulle käsivartenne, Beatrix," kuiskasi Schmettau, "silloin on teidän parempi kulkea. Tehän olette erinomaisen ystävällinen Lobedanille, miellyttääkö hän teitä niin kovin?"

"Kuulkaa," nauraa hihitti Beatrix Schmettaun olkapäähän nojaten "se että jollain luutnantilla on hoikat sääret, on perinnäistä, mutta sellainen luutnantti onkin aivan haikaran näköinen."

"Jospa Dorothea-täti kuulisi", nauroi Schmettau.

"Lapsi! Beatrix!" matki nuori tyttö ääntänsä venyttäen, "äiti on liian heikko, sinun sopimattomat huomautuksesi ansaitsevat nuhteita."

"Tanssiaiset — niistä tulee ihanat," sanoi luutnantti tytön käsivartta puristaen, "ja ihanimmat sen vuoksi, että ne sattuvat juuri teidän kahdeksanneksitoista syntymäpäiväksenne."

"Ah, silloinpa se elämä alkaa!" huudahti tyttö tulisen ilmehikkäästi. "Silloin minä tulen tanssimaan ja matkustelemaan, ja äidin täytyy lähteä talvella kanssani Berliiniin. Hei vaan, minä haluan huvitella."

"Ja te menette naimisiin ja nautitte kaikesta rakastetun miehenne kanssa", lisäsi Schmettau liikutetulla äänellä.

"No, se riippuu kokonaan asianhaaroista", sanoi tyttö empien. "Sen täytyisi olla oikein suurenmaailman mies. Päähäni ei pälkähtäisikään, että antaisin jonkun upseerin raahata itseäni pienestä kasarmikaupungista toiseen."

"Beatrix!"

"Mutta kreivitärhän menee ohi mitään huomaamatta!" huusi Lobedan heidän takanaan. "Katsokaa, miten kadehdittavasti nuo miehet nukkuvat tuolla."

He pysähtyivät ja katselivat sotilaita, jotka olivat ryömineet niin syvälle olkien sekaan, että heitä tuskin näkyi.

"Pitääkö Bothonkin joskus tehdä noin?" kysyi Dorothea.

"Tietysti. Mutta rauhoittukaa, suuri väsymys korvaa kaikki mukavuudet — omassa vuoteessa ei nukkuisi paremmin. Ja kenttäleirissä on jokainen nälkäinen kuin susi — ette aavistakaan, kreivitär, mikä pelastus illallinen meille oli", lisäsi hän vielä.

Silloin muistui Beatrixin mieleen, ettei Schmettau ollut syönyt mitään. Hän sanoi osanotolla ja liikutettuna:

"Ja te ette syönyt juuri mitään."

"Rauhoittukaa hänen suhteensa", huomautti Lobedan, "minä tunnen hänet: kun te olette matkustaneet pois, tekee hän jäännöksistä lopun."

Schmettau iski toveriinsa raivoisan katseen; naiset nauroivat.

Botho oli, heti kun huomasi tädin keskustelevan Lobedanin kanssa, kääntynyt kulkemaan ajotien vastakkaisella puolella olevaa aluetta kohti, missä kapea kenttä-polku luikerteli syvemmälle hiljattain leikattuun peltoon.

Rovion viimeiset liekit valaisivat vain pieniä kaistaleita tästä tiestä. Mutta tuskin oli nuori kreivi tulen kirkkaasti kuumottaessa astunut tälle tielle, kun läheisestä siimeksestä kuului liikettä, hiljaista ääntelemistä, ikäänkuin joku maiskuttaisi kielellään hevosta yllyttääkseen, sitten korskuntaa ja hevosen kavioitten kumahtelevia askeleita pehmeässä hiekassa.

Botho astui askeleen eteenpäin — silloin sukelsi jo sieltä hänen silmäinsä eteen kaksi ratsua, jotka aavemaisessa valaistuksessa näyttivät mahdottoman suurilta ja mustilta. Toista ohjasi mustaan ratsastuspukuun puettu nainen, toista mies, jonka takissa kimalteli kultanauhoja ja hopeanappeja. Mies käänsi naisen viittauksesta heti hevosensa takaisin.

Botho astui nopein askelin niin likelle ratsastajatarta, että hänen olkapäänsä hipaisivat eläimen kylkeä.

"Vihdoinkin", kuiskasi hän naisen käteen tarttuen. Nainen kumartui hänen puoleensa.

"Rakas ystäväni", sanoi nainen hiljaa; hänen äänensä hyväili Bothoa.

"Oletko kauan odottanut täällä?"

"En kovin kauan. Kirjeessäsi annoit minulle sen neuvon, että pyytäisin muitta mutkitta päälliköltä luvan saada tarkastella kenttäleiriä. Luulen tuntevani Beulwitzin mutta minua ei kuitenkaan haluttanut lähestyä. Näen tuolla tulen ääressä sinun äitisi", puhui hän.

"Rakas, Allmersdorfissa odotetaan sinun vierailuasi. Pyydän sinua, tule huomenna! Minun mielikseni", rukoili Botho.

"Minä en voi", sanoi hän väsyneellä äänellään, jossa värisi sairas sävel, kuten soittimen katkennut kieli.

"Minun mielikseni, Lydia. Kuinka monta onnen hetkeä sinä muuten meiltä riistät. Ja äitini täytyy oppia tuntemaan sinut."

Hän kiskoi väljän ratsastushansikkaan hänen kädestään ja peitti kylmät, hienot sormet suudelmilla.

"Hiljaa, sinut voidaan nähdä."

"Oh ei, olen hevosesi suojassa. Siis päätetty, Lydia?"

"No niin — päätetty", lupasi hän. "Näenkö sinut huomenna? Aina siitä saakka kun lähditte kasarmipaikastanne — siitä on yli kolme viikkoa — en ole sinua nähnyt."

"Huomenna on 2 p. syyskuuta — Sedan-juhlat. — En tiedä onko minulla iltapäivä vapaa. Mutta ylihuomenna me tulemme Allmershofiin asumaan. Sinunkin luoksesi..."

"Minä saan kaksi upseeria ja tusinan tavallisia", keskeytti hän Bothon, "olisitpa sinä niiden joukossa!"

"Ei, rakas, kyllä pidetään tarkoin siitä huolta, että asun äitini luona. Hiljaa... Beatrix."

Heidän lähettyviltään kajahteli Beatrixin nauru ja huuto:

"Kenenkähän kanssa Botho tuolla puhelee?"

Botho läksi virallisen kumarruksen tehtyään pois; paroonitar Pantin ratsasti hitaasti, palvelija kintereillään, kylään vievää tietä pitikin.

"Kuka se oli?" kysyi Beatrix uteliaasti.

"Se oli paroonitar Pantin", sanoi Botho hillityllä äänellä.

"Näin hänen pysähtyvän kenttäleiri-elämää katselemaan. Menin hänen luokseen, esitin itseni, ja kun nainen siihen sanoi: 'Ah, naapurini poika', ei ollut vaikea arvata, kuka oli edessäni."

Samassa kajahti trumpeetin merkkipuhallus yli kenttäleirin.

"Iltasoitto", huudahti Botho ja juoksi pois.

"Ikävä kyllä, nyt on erottava", sanoi Lobedan pahoitellen ja asteli niin nopeasti pataljoonan telttaa kohti, että Dorothea-neiti sai pistää juoksuiksi hänen rinnallaan pysyäkseen.

"Günther", kuiskasi Beatrix, kuroittaen poskensa melkein Schmettaun olkapäähän saakka, "sanokaa — eikö tuo ollut Bothon suusta pieni valhe? Eikö hän tosiaankaan tunne Pantinia?"

Kun Beatrix kutsui nuorta luutnanttia Güntheriksi, oli tämä aina valmis noudattamaan hänen tahtoaan. Siitä syystä odotti Beatrix nytkin mitä tarkinta selontekoa häneltä. Sen sijaan kysyi Schmettau puolestaan:

"Missä sitten olisi Botho oppinut paroonittaren tuntemaan?"

"No mutta hänhän oli Berliinissä silloin kuin Botho opiskeli siellä. Ja sitten, kun Botho meni Wandsbekiin sotapalvelustaan suorittamaan, oli myöskin hän Hampurissa; tiedän sen varmasti."

"Ei hänen sen vuoksi tarvitse Bothoa tuntea. Minulle Botho ei ole koskaan puhunut hänestä, kunniasanani kautta", vakuutti Schmettau.

"Niinkö", sanoi Beatrix pettyneenä.

Schmettau saattoi antaa kunniasanansa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut Beatrixille kertoa, että hän oli kerran nähnyt Bothon huoneessa erään sangen kauniin naisen valokuvan, ja että siinä oli seisonut seuraavat sanat: "Sinun Lydiasi; ota hänet ainakin kuvassa."

Kun kaikki seisoivat lähtövalmiina ajoneuvojen oven luona, paiskattiin vielä kerran kättä, naurettiin ja otettiin luontevan-sydämellisesti toisiltaan jäähyväiset. Sitten palasivat upseerit takaisin kenttäleiriin.

Günther v. Schmettau ryömi kapteeninsa kera suippokattoiseen telttaan, missä kapteeni heittäytyi oljille ja alkoi pian rauhallisesti kuorsata. Günther kyykistyi jäljelle jääneeseen nurkkaan. Erään teltan seinässä olevan reiän kautta katseli hän taivasta. Hän uneksi silmät auki raikkaasta tytöstä, joka pelkäsi "pieniä kasarmi-kaupunkeja", Ah, loiston ja nautinnon huumaavaa elämää ei hän voinut vaimolleen tarjota. Hänellä ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin kunniallinen, rohkea, lämmin sydän. Ja tietoisuus tästä rikkaudesta antoi hänelle nuoruuden toivorikasta uskoa tulevaisuuteen.

Hänet valtasi väsymys, mutta epämukavassa vuoteessa rupesi häntä viluttamaan; hän tunsi myöskin kenttäharjoituspäivän suurten rasitusten johdosta ja etenkin sen vuoksi, kun ei ollut tänä iltana mitään syönyt, hivuttavaa nälkää. Hänen katseensa osui aamiaiskoriin, jonka kreivitär oli jättänyt herrojen käytettäväksi; se oli teltan seinän vieressä, ja himmeä lyhty, joka riippui keskellä telttaa, aivan nukkuvan kapteenin yläpuolella, loi siihen ystävällistä valoaan. Günther ei voinut vastustaa. Hän kömpi varovasti, jottei olisi nukkujaa häirinnyt, korin luo, kopeloi ja tunnusteli hetkisen papereita ja lautasliinoja ja veti sitten korista esiin maukkaan näköisen lohi-voileivän. Hän kerkesi kerran puraista, niin että valkoiset hampaat lystillisesti välkkyivät hänen mustien viiksiensä alla, kun kaksi koukistunutta etusormea ulkopuolelta levitti teltan seinässä olevaa reikää, ja pitkä luutnantti Lobedan pisti laihan nenänsä sisään.

"Hyvää ruokahalua", kuiskasi hän nauraa höröttäen.

Günther suuttui. Lobedan tulisi epäilemättä kertomaan että hän oli ollut hyvä ennustaja. Hän jatkoi kuitenkin syömistään ja paneutui sitten jokseenkin piristyneenä ja unettomana nukkumaan.

Botho, joka palveluksenmukaisesti oli jälleen muuttunut kolmannen eskadroonan alikorpraali Allmeriksi, ryömi olkien sekaan, missä hänen "putsaustoverinsa" ähki ja puhki saadakseen hänelle viitasta ja hevosen loimesta miellyttävän vuoteen.

Mutta nuori kreivi ei huomannut, oliko hänellä epämukava tai kylmä vuode. Kyynärpäähänsä nojaten hän tuijotti tuleen, jonka reunalla nuokkui palovartiosto puuvaraston vieressä. Rätisevä liekki kohotti taukoamatta tulisia käsivarsiaan taivasta kohden. Yön hiljaisuudessa kuului leirielämän etäistä huminaa. Milloin tömisteli joku hevonen, milloin taas joku mies käänsi kylkeään kahisevien olkien seassa; vartijoitten yksitoikkoinen astunta jysähteli kumeasti, kytevät puut räiskyivät nuotiossa.

Botho tuijotti kiinteästi liekkeihin, joiden syvyyksistä näytti hänen eteensä nousevan jokin valtava salaisuus. Kuin lumottuna heittäytyi hän lopulta vuoteeseen ja kätki vaalean päänsä olkiin.