III.

Seuraavana aamuna, kun Beatrix tapansa mukaan ilmestyi aamiaispöytään tuntia myöhemmin kuin talon järjestys salli, vei kreivitär juhlallisesti nuoren tytön häntä vastaan:

"Tässä, tyttäreni, meidän uusi perheenjäsenemme, jota sinun tulee kohdella kuin sisartasi, ystävätärtäsi. Konstanze Waldau on rakkaan Dorotheamme sisarentytär."

Konstanze katsoi hieman hämillään toista tyttöä, joka, ollen häntä paljon pienempi, tummatukkaisine pojanpäineen ja suurine, mustan-ruskeine silmineen ja epäsäännöllisine kasvoineen, ei lainkaan vastannut sitä kuvaa, jonka hän oli kreivittären tyttärestä itselleen muodostanut.

Kun Beatrix vaikeni ja puolestaan silmäili suurta, vaaleaveristä, harmaasilmäistä Konstanzea avomielisellä uteliaisuudella, jatkoi kreivitär:

"Konstanze on köyhä, hänen isänsä on kuollut, hänen äitinsä matkustaa jo tänään etelään etsimään parannusta vaikealle sairaudelleen. Sinä huomaat, ettei uuden sisaresi kohtalo ole niin helppo kuin sinun."

"Oh!" huudahti Beatrix mennen Konstanzen luo. "Ole iloinen. Äitisi tulee varmasti terveeksi; sillä aikaa me pidämme sinua hyvänä."

Konstansen poskille ilmestyi pari kyyneltä. Silloin Beatrix lensi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Tämä teko sai toisen vielä suuremman liikutuksen valtaan ja rajusti itkemään.

Kreivitär, joka oli jo huomannut, että hänen kasvattityttärensä oli hyvin altis mieleniiikutuksille ja itkuun herkkä, kovensi luontonsa:

"Malttia, rakkaani, itsensä hillitsemistä! Etenkin, ottaessasi jäähyväisiä äidiltäsi, minä pyydän hänen ja meidän muidenkin puolesta, älä ole liian hellä! Sivistyneiden ihmisten tulee osata hillitä tunteitansa."

Hän poistui. Hän piti viisaimpana jättää tytöt kahden kesken.

Beatrix istuutui, nojasi kyynärpäillään pöytää vastaan ja haukotteli: "Kuuleppas, ole hyvä ja kaada minulle teetä!"

Konstanze teki työtä käskettyä, istuutui pöydän toiselle puolelle ja otti käsityönsä esille.

"Sinä olet aina ollut yksin. Ehkäpä äitisi teki sinulle epämiellyttävän yllätyksen, kun otti minut kasvattisisareksesi. Sitä suuremmalla syyllä minun täytyy sinua kiittää ystävällisestä vastaanotostasi."

"Päinvastoin, minusta tämä on kerrassaan mainiota. Kaksin voi paljon paremmin huvitella. Ystävätärtä ei minulla ole — sehän onkin niin typerää. Mitä sillä tekee? Mutta kun talossa on joku, joka on hiukkasen vähemmän arvokkaampi kuin Dorothea-täti, hiukkasen lempeämpi kuin äiti — se on äärettömän fiksua. Piakkoin on täällä tanssiaiset. Osaathan toki tanssia?"

"Kyllä. Mutta minulla ei ole sopivaa pukua."

"Minun kamari neitoseni laittaa sinulle ja minulle kuntoon pari heleätä tilkkua. Minä luulen, ettei minullakaan ole minkäänlaista tanssipukua. Samantekevähän se on, miltä näyttää ja mitä on päällä. Tanssia vain, kuunnella musiikkia, olla iloinen — siinä kaikki. Minä tahtoisin tanssia itseni kuoliaaksi. — Kuules, huomenna tulee tänne majoitusvieraita. Veljeni Botho on niiden joukossa ja eräs äärettömän nätti luutnantti: Günther von Schmettau. Voi taivas, taas minä sanoin 'äärettömän nätti'. Mikä onni, että täti loikoo vielä vuoteessaan ja juo siellä teensä. Täti näyttäytyy vasta sitten, kun on täysin järjestyksessä. Mutta silloinpa hän näyttääkin aika kauniilta. Kaikki Allmerit ovat kauniita, paitsi minä luullakseni. Eikö sinun äitisikin ole Allmereita? Sinulla on suvun vaaleat hiukset. Missä te olette asuneet? Mikä isäsi oli? Mutta jos et halua, ei sinun tarvitse vastata. Minä en sitten ole koskaan utelias. Eikö totta, mitä meitä liikuttaa menneisyys ja tulevaisuus, kunhan vain nykyisyys on iloista."

Beatrix jutteli ja kyseli taukoamatta, antoi kaikenlaisia tietoja talon asukkaista, suositteli Konstanzelle hävyttömyyttä Jackia kohtaan, hyvyyttä Antonia kohtaan, viekasta imartelua Wohlersia kohtaan, joka hänelle, Beatrixille, ollessaan hyvällä tuulella toi salavihkaa huoneeseen lautasellisen leivoksia — ja sanoi, että hänen kamarineitsyensä oli kunniallinen ja kärsivällinen ja Dorothean röyhkeä.

Konstanzea lopulta jo aivan huumasi, mutta siitä huolimatta hän ei malttanut olla ilmaisematta nopeasti herännyttä mieltymystään:

"Sinä ole niin hyvä! Jospa veljesikin olisi minulle yhtä hyväntahtoinen."

"Bothoko? Se poika! Aikaisemmin hän oli julkea veijari. Berliinissä hän sivisti itseänsä mahdottomasti. Siitä saakka hän on ollut kohtelias naisia kohtaan. Hänellä oli siellä joku mielityttönsä. Mutta tämän minä kerron sinulle syvimpänä salaisuutena. Minä tulin kerran, kun hän oli tullut Berliinistä tänne kotiin lomalle, odottamatta hänen huoneeseensa; siellä hän istui kirjettä kirjoittamassa. Vaikka hän ponnahti ylös ja heitti imupaperin kirjeen päälle, jäi siitä kuitenkin yksi kulma näkyviin, ja — tiedätkö, Minulla on oikeat ilveksen silmät — luin päällekirjoituksen: Ainoa kultaseni! — Jospa äiti sen tietäisi!"

Kreivitär tuli huoneeseen ja kutsui Konstanzea äidin luo, joka vielä viimeisen hetken ennen lähtöään tahtoi olla lapsensa kanssa kahden kesken.

"No?" kysyi kreivitär tyttäreltään Konstanzen mentyä.

"Äiti, hän on hir... hän on hyvin soma. Ja ihmeen kaunis. Sellaista kauneutta en ole ennen nähnytkään."

Äiti hymyili onnellisena; hänen lapsensa ei ollut koskaan ollut kateellinen.

"Meidän täytyy hänet pukea uudelleen. Lähipäiviksi laittakoon kamarineitsyt hänelle jotain kuntoon minun vaatevarastostani, sinun vaatteesi ovat hänelle liian lyhyitä ja ahtaita. Mene valikoimaan Luisen kanssa!"

Laulaen hyppeli Beatrix portaita ylös. Äidin vaatesäiliössä hän tarttui ensimmäisiin parhaisiin pukuihin mitä käsiinsä sai, ja vain kamarineitsyt Luisen tehokas silmälläpito sai aikaan, ettei nuorelle Konstanzelle valmistettu raskaita, suurin kuvin kirjailtuja silkkileninkejä, vaan yksinkertaisia, heleitä pukuja. Siinä toivossa, että saisi jo huomenna nähdä kauniin kasvattisisarensa niin suloisessa asussa kuin suinkin, otti Beatrix neulan ja sakset käsiinsä, ja auttoi neulomisessa niin suurella innolla ja taitamattomuudella, että kamarineitsyen täytyi lopulta pyytää häntä lopettamaan —.

Niinä päivinä oli kreivittärellä paljon hommaa. Ensiksi täytyi rouva Waldau laittaa matkalle, sitten järjestää Konstanzelle kuntoon Beatrixin huoneen viereinen huone; myöskin majoitusvieraille piti järjestellä yhtä ja toista. Linnan keskusta, joka pyöreästi kaareutui päätyihin päin, sisälsi alikerroksessa suuren salin ja sisäänkäytävän, ensimmäisen kerroksen takaosassa oli kreivittären makuu- ja vaatehuoneet sekä kylpyhuone, etuosassa oli eräs pyöreähkö, pieneksi torniksi terävästi suipponeva huone, jota sanottiin "kappeliksi" ja jota käytettiin vakavissa perhetapahtumissa. Oikealta vei käytävä asuinhuoneisiin, joista viimeinen, ruokasali, liittyi suureen saliin. Vasemmalla puolen oli neiti v. Allmerin valtakunta. Asuinhuoneitten yläpuolella oli Beatrixilla kaksi huonetta puistoon päin, kun taas vierassuojat oli etupuolella. Bothon huoneitten asema oli päinvastainen: täällä oli Botho järjestänyt itselleen huoneet linnan pihaan päin, ja vierashuoneet olivat puistoon päin.

Tällainen tilan paljous teki kreivittärelle mahdolliseksi ottaa vastaan joukon upseereita, ja silti vielä säilyttää huoneita vapaaherra v. Beulwitzin ja prinssi Leopoldin mahdollisen käynnin varalle.

Juuri kun kreivitär Dorothean ja Wohlersin kanssa parhaillaan tarkasteli ruokasäiliön varastoja, syöksyi Beatrix sisään.

"Pantin, äiti, Pantin!" hihkui hän.

"Miten kiusallista — juuri nyt — minä en ota ketään vastaan", sanoi kreivitär päättäväisesti. Hän tunsi olevansa epäystävällisellä tai ei ainakaan rakastettavalla tuulella. Toisaalta hän ei voinut ilman muuta käskeä vierasta pois.

Jo tuli Jack vajavaisesti liikkuvine jalkoineen kellarikerroksen portaita alas, käyntikortti hopeaisella tarjottimella.

"Tahdotko sinä, rakas Dorothea, pitää vieraasta huolta? Beatrix voi olla mukana", virkkoi kreivitär. "Viekää rouva paroonitar salonkiin!"

Jack asteli hyvin harkitussa tahdissa takaisin käytävään.

"Liika nopeus", oli hänen tapanaan teroittaa hänen alaisensa Antonin kalloon, "voisi herättää vieraissa sen luulon, että heidän tulonsa tuottaa meille suurtakin iloa. Siihen me olemme liian ylhäisiä. Mutta me olemme myöskin liian ylhäisiä antaaksemme jonkun odottaa, siispä: ei liian hitaasti." Hän ilmoitti käytävässä odottavalle paroonittaren vanhalle palvelijalle, että herrasväki kutsuu sisään.

Paroonitar oli keskikokoa pitempi ja sangen solakka. Hänen piirteensä olivat säännölliset. Hänen tummat silmänsä eivät ainakaan tällä hetkellä näyttäneet suurilta eivätkä myöskään erikoisemmin ilmeikkäiltä. Pienen hatun alta aaltoili tumma tukka.

Erittäin kunnioittavasti vei Jack vieraan etummaisten huoneitten läpi. Salonkiin saavuttua pyysi hän vierasta armollisesti istumaan, naiset tulisivat heti. Paroonitar tuskin ehti hieman tarkastella huonetta ja ihailla sen rauhallisia väriyhdistelmiä, kun jo ruokasalista tulivat Dorothea ja Beatrix. Paroonitar seisoi flyygelin ääressä, keskellä huonetta. Hieno puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sydämensä kiihkeä tykintä hidastui nopeasti — kreivitär ei ollut tullut.

"Serkkuni, kreivitär Allmer", alkoi Dorothea, "on ikävä kyllä, monien taloushuoliensa vuoksi estetty tänään tulemasta teitä tervehtimään, rouva paroonitar. Nuori kreivitär ja minä pyydämme teitä siitä syystä tyytymään meidän seuraamme."

Sitten kuin molemmin puolin oli tehty syvä kumarrus, pyysi Dorothea istumaan. Hän piti tarpeettomana puhua itsestään mitään; hän oli vakuutettu, että paroonitar oli saanut tarkat tiedot Allmershofin asukkaiden nimistä ja asemasta, samoin kuin Dorotheakin puolestaan tiesi kaikki ulkonaiset seikat huvilan asukkaista.

"Valitan siis, että valitsin käynnilleni onnettoman päivän", sanoi paroonitar.

Dorothea kertoi talousvelvollisuuksien syistä, ja pääsi siitä mukavasti siirtymään majoitusvieras-aiheeseen. Välinpitämättömällä äänellä ja kohteliain ilmein keskustelivat molemmat naiset maailman tavallisimmista asioista. Beatrix ei avannut suutansa. Mutta hänen silmänsä tutkivat ahnaalla mielenkiinnolla kalpean, välinpitämättömältä näyttävän paroonittaren kasvoja. Siinä oli vihdoinkin ilmestys sieltä etäisestä, pauhaavasta, iloisesta maailmasta, jonne Beatrixiä niin kiihkeästi halutti. Siinä oli juhlittu kaunotar, paljon kysytty rouva, nainen, jolla oli kadehdittava onni olla arvon ja rikkauden ohella myöskin riippumaton. Siltä hän näytti.

Oikeastaan ei häikäisevän kaunis, eikä ollenkaan loistava; hän ei puhunut nopeasti, eivätkä hänen sanansa olleet erikoisen henkeviä. Silti ei Beatrix tuntenut pettyneensä. Hän olisi voinut loppumattomasti katsella paroonitarta, toivonut iankaikkisesti saavansa kuunnella tuon epäselvän äänen sointia.

Miten pian vieras nousi ja jätti hyvästit! Oh, hänen olisi vielä pitänyt jäädä. Hiljaa käveli Beatrix molempien naisten perässä huoneen läpi. Ovella lausui Dorothea jäähyväiset. Taas kumarrettiin jäykästi. Sitten loi paroonitar täyteläisen katseensa Beatrixiin, samalla kuin hymy ensi kertaa kirkasti hänen värittömiä kasvojaan! Beatrix siitä aivan huumautui.

"Ei ollut äidille mikään vahinko", päätteli Dorothea, kun ovi tuskin vielä oli ennättänyt sulkeutua vieraan jälestä, "paroonitar on itse arvokkuus, se hänelle myönnettäköön, mutta sellaista tyhjyyden, kyllästymisen ilmettä en ole vielä milloinkaan nähnyt. En tiedä, siinä ihmisessä on jotakin, joka on minulle kerrassaan vastenmielistä."

"Kuinka voit noin sanoa!" huudahti Beatrix, "hänessä on jotain salaperäistä, jotain suurenmoista. Ja entäs silmät!"

"Tuskin hän niillä ketään katselikaan. Muutoin istuin taaskin sinun puolestasi kuin hiilillä. Ensinnäkin sinä melkein hypit tuolillasi, toiseksi sinä tuijotit aivan tahdittomasti paroonitarta, ja kolmanneksi oli rintasolkesi kaulassasi ihan vinossa."

"Kunhan vaan ajatukseni ovat suorassa."

"Beatrix! Sinä olet pahankurinen. Botho ei tuollaista suvaitsisi."

"Niin, Botho — se rakas Botho —, sen sinä aina tuot esiin."

"No", kysyi kreivitär, joka tulollaan keskeytti kinan, "miten hän teitä miellytti?"

"Ei ollenkaan. Hänessä on jotakin kuollutta", sanoi Dorothea.

"Hirmuisesti. Hän on äärettömän mielenkiintoinen", huusi Beatrix.

"Näin erilaisten arvostelujen johdosta en voi muuta kuin odottaa, kunnes voin itse ottaa asiasta selvän", arveli kreivitär.

Tämä päivä kului Beatrixista sangen hitaasti, huolimatta monista pienistä tapahtumista ja kaikkien linnanasukkaiden kiireellisestä touhusta. Konstanze, joka oli saanut luvan pysytellä tämän päivää huoneessaan tavaroitaan järjestelemässä, näyttäytyi vain illallisilla. Sitten menivät tytöt yhdessä nukkumaan vierekkäin oleviin huoneisiinsa. Kun Beatrix oli jo melkein riisuutunut, pälkähti jotain hänen päähänsä.

"Kuulehan", sanoi hän, aukaisten välioven, "oletko myöskin arka?"

"Ah kyllä", valitti Konstanze, "en ole koko elämäni aikana viettänyt ainoatakaan yötä yksinäni."

"Niinkö; ovi voi jäädä auki. Jos kuulet jonkinlaista naputusta, älä pelästy. On ruvennut tuulemaan, ja silloin pitää tuuliviiri tornissa ilvettään."

Valot sammuivat. Beatrix ei voinut iloisesta maltittomuudesta nukkua. Viereisestä huoneesta kuuluva nyyhkyttävä ääni sai hänet mietteistään hereille. Hän ponnahti ylös vuoteestaan, sipsutteli paljain jaloin Konstanzen vuoteen luo, istuutui sen reunalle ja pyysi rukoilevasti, samalla kuin hän molemmin käsin hyväili itkevän kosteita poskia:

"Älä ole suruissasi! On kyllä hirveätä, että äitisi täytyi matkustaa niin kauas luotasi. Mutta katsos, minunkin äitiäni tulet rakastamaan. Kaikki kunnioittavat häntä. Hän toruu toisinaan — no, niinhän kaikki äidit tekevät. Mutta oikeastaan hän noudattaa tahtoani kaikessa ja on niin hyvä, niin hyvä. Hän näyttää minusta usein joltain korkeammalta olennolta."

"Niin", sanoi Konstanze hartaasti. "Minä ihailen häntä. Minä voisin kuolla hänen puolestaan."

"No niin, älä sitten enää itke!"

Beatrix pujahti takaisin vuoteeseensa.

Ei, itkemiseen ei uusi perheenjäsen saanut seuraavina päivinä ollenkaan aikaa. Muistoa onnettomasta äidistään täytyi hänen tästä lähtien suojella sydämessään kuin jotakin salaisuutta. Aamusta iltaan oli niin paljon puuhaa. Kukaan ei myöskään milloinkaan kysellyt niistä kirjeistä, joita Konstanze sai kerran viikossa. Oli kuin tyttö olisi noin vaan pilvistä linnaan pudonnut, niinkuin eivät häntä mitkään siteet olisi sitoneet tätä taloa kauemmas.

Jo ensimmäisenä aamuna valvoi Dorothea-neiti henkilökohtaisesti sisarentyttärensä vaatetusta. Uutta pukua ei kamari-neitsyt ollut saanut valmiiksi, mutta Konstanze näytti oman vaatevarastonsa parhaimmassa puvussa, tumman-sinisessä pumpulileningissä, niin sievältä ja ennen kaikkea niin aistikkaasta puetulta, että Dorothea sanoi kiitellen:

"Toivon sinut aina noin näkeväni! Ja jos tahdot tulla hyödylliseksi, varo Beatrixia. Hän pakenee kamarineitsyen käsistä usein kauhistuttavassa tilassa."

Siitä saakka auttoi nuori tyttö tänään ja aina vast'edeskin talon tytärtä pukeutumisessa. Hänellä oli tuollainen naiselle ominainen kyky koristaa aistikkaasti itsensä ja muut parilla kukalla tai kiinnittämällä jonkin pitsin tai hunnun. Niinpä hän tänäänkin sitaisi ruusukimpun ja pisti sen Beatrixin vyöhön, sillä aikaa kuin tämä järjesti kaulalleen pitsiliinaa. Näiden somistuspuuhien uhri päästi tällöin epätoivoisia huokauksia kärsimättömyydestä ja juoksi, heti kun hänet oli saatu valmiiksi, alas puutarhaan.

Yötuuli oli ajanut taivaalle pilviä; sataa tihuutti herkeämättä. Siitä huolimatta Beatrix juoksenteli puiston reunassa sinne tänne. Turhaan. Mutta tornin ikkunasta saattoi jotakin nähdä. Päätä pahkaa sinne. Kun Beatrix oli vihdoinkin saanut päänsä tukituksi pyöreästä ikkunasta ulos, jolloin hänen koko ruumiinsa makasi katonkannattimen pölyisellä hirsikerralla, äkkäsi hän kaukana ajotiellä, joka mutkitellen luikerteli Allmershofiin päin, pitkän marssivan joukon aaltomaisesti liikehtivän linjan. Hurraa! Sotilaat. Ne tulivat yhä lähemmäksi. — Siellä heilahteli yksi jono — se oli se pataljoona, joka poikkesi maantieltä asettuakseen kylään ja Allmershofin linnaan. Beatrix seurasi sitä silmillään. Kun se lähestyi linnaa, juoksi häh portaita alas ja tuli käytävään juuri, kun pataljoona aseet kalskahdellen astui linnan pihaan.

Pataljoona, jonka edessä kulki majuri adjutantteineen, marssi puoliympyrän muotoisessa juhlakulussa avaraan pihaan. Sitten nosti rykmentin rumpali uhkaavasti kultanauhoin koristettua puikkoaan, ja kaikui komento: "Koko rykmentti seis! Alas ratsuilta!"

Majuri v. Beulwitz laskeutui korkean konkarinsa selästä niin nopeasti, kuin hänen pieni pyöreä vartalonsa vaan salli. Hänen esimerkkiään noudattivat muut, ja upseeriensa seuraamana astui majuri käytävään.

Ruhtinattaren suosiollisella hymyllä toivotti linnan valtijatar hänet ja upseerit tervetulleiksi; majuri esitteli ne upseerit, joita linnan väki ei vielä tuntenut, ja naiset tervehtivät heitä kohteliaasti. Sitten esitteli kreivitär serkkunsa, neiti von Allmerin, tyttärensä — hänen nimeään mainitessaan pysähtyi hän sekunniksi ja katsoi Beatrixiin kauhistuneena — ja kasvattityttärensä Konstanze Waldaun. Sen yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti lähtö huoneisiin ja kortteereihin linnaan ja linnan ulkopuolelle, veti Konstanze ystävättärensä mukanaan huoneeseensa. Onnettoman Beatrixin puku oli täynnä pölyä ja hämähäkin verkkoja; ruusukimppu oli katkennut, pitsiliina repaleina.

"Ah", sanoi hän huolettomasti, "sitä ei kukaan huomannut". —

Tällä välin tervehti kreivitär poikaansa, jota hän suutelemistaan suuteli, aivan kuin he olisivat vuosikausia olleet erossa. Kreivitär työnsi hänet hellästi luotansa.

"Botho, sinähän kuljetat koko maantietä mukanasi."

Botho katsoi vaatteisiinsa. Hänen housunlahkeensa olivat pistetyt korkeavartisiin saappaisiin, jotka eivät tietenkään olleet salonkikunnossa.

"Minä riennän tekemään itseäni ihmisen näköiseksi. Oh, äiti, kuinka olenkaan iloinen! Nyt jään kotiin. Vielä kolme päivää täytyy minun olla poissa: pataljoonan mukana kasarmipaikkaan takaisin — yksi päivä; toisena: tehdä lopputili; kolmantena: lentää tänne."

Miten autuaaksi pojan ilo kreivittären tekikään! Tässäkin haihtui häneltä yksi huoli kuin leikkien vaan. Hän oli sisimmässään nimittäin hieman pelännyt, että nuori mies, jolle nimen ja rikkauden nojalla olivat kaikki suurten kaupunkien huvitukset avoinna, ei olisi vielä saanut niistä tarpeekseen, vaan palaisi vastenmielisesti Allmershofiin. Ja nyt tämä ilo, tämä suorastaan intohimoinen ihastus!

Ovella käännähti Botho vielä kerran ympäri. "Konstanze Waldausta et ole minulle mitään kertonut. Miten se on käsitettävä, toissapäivänä et puhunut siitä vielä mitään."

"Seikkaperäisemmin myöhemmin. Sinä tulet olemaan minuun tyytyväinen. Älä vaan rakastu siihen kauniiseen tyttöön", Sanoi kreivitär hilpeästi.

"Onko hän kaunis? En huomannut sitä."

Kun Botho asteli vihellellen yläkerran käytävää pitkin, joka näkyi pitkin pituuttaan toisesta päästä toiseen, huomasi hän Schmettaun Beatrixin oven edessä.

"Schmettau!" huusi hän.

Huudettu tuli reippaasti.

"Sisaresi tahtoi minua ohimennen haastatella. Tahdottiin tietää, oliko joku huomannut hänen vaatteittensa tilaa. Minä valehtelin hänelle, että Lobedan oli sanonut naisen lakkaavan hänelle olemasta, jos hän tietäisi, että hän on huolimaton. Tietysti joutuu nyt Lobedan aivan epäsuosioon."

"Günther", sanoi nuori kreivi, kun he vieretysten astuivat huoneisiinsa, "en ole pannut merkille, ketkä upseerit tulivat asumaan Pantinin huvilaan. Voitko sanoa sen minulle?"

"Kapteeni Santen ja luutnantti Kühne, mutta äitisi pyysi heitä käymään täällä syömässä."

"Kiitän sinua. Näkemiin. Luulen, että nyt nukun hyvin."

"Etkö halua ensin jotain haukata? Äitisi järjesti minun huoneeseeni tarjoilupöydän meitä kaikkia varten."

"Kiitos — palvelijani saa noutaa minulle jotakin." Sitten meni Botho huoneustoonsa.

Siihen kuului kolme huonetta: makuu-, työ- ja tupakkahuone. Kreivitär oli antanut tuoda tänne pojalleen, kun tämä täytti kahdeksantoista vuotta, miesvainajansa huonekalut. Keskimmäisessä, työhuoneessa, riippui kahden ikkunan välissä olevan kirjoituspöydän yläpuolella luonnollisen kokoinen öljymaalaus kreivistä.

Sillä aikaa kuin Botho makuuhuoneessa riisuutui palvelijansa auttamana, mietti hän samalla erästä kiusallista kysymystä. Millä hinnalla hyvänsä täytyi hänen tänään lähettää kirjelippu huvilaan. Uskoa hänen palvelijansa huostaan, jota muut haukkuivat harjoituksissa "härkäpääksi", jokin viesti, oli lievimmin sanottuna uskallettua. Kapteeni v. Santen ei laskisi ainoatakaan sotamiestä ohitsensa kysymättä: "Mistä, minne?" Varmasti, sitäkin varmemmin, mitä enemmän häntä kieltäisi, kertoisi poika irvistellen, että nuori kreivi oli hänet lähettänyt toimittamaan erästä sangen tärkeää asiaa paroonitar Pantinin luo. Mennäkö mieluummin itse? Kaikeksi onnettomuudeksi olivat Santen ja Kühne hänelle niin vieraita, ettei hän mitenkään olisi voinut tulla muka katsomaan heidän asuntoaan.

Silloin muistui hänen mieleensä Jack. Jack oli täällä neljän vuoden aikana näyttäytynyt täysin rehelliseksi. Ei ollut valitsemisen varaa — myöskin tulevaisuutta varten tarvitsi Botho miehen, johon saattoi luottaa.

"Mene alas", sanoi hän palvelijalleen, "kysy siellä Jackia, hän tulkoon tänne!"

Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen.

"Kallis Lydia", kirjoitti hän, "koetan jos suinkin mahdollista tulla luoksesi kello kuuden aikana, kun täällä vielä kaikki ovat jälkiruualla. Bothosi."

Jack astui sisään juuri kun hänen herransa sulki kirjettä sinetillä. Hän hämmästyi melkolailla, kun huomasi itseään pitkään katseltavan, ikäänkuin hän olisi joku aivan uusi ilmiö. Ja tosiaankin, nyt vasta tuli Botho ajatelleeksi, mitkä seikat olivat tuon miehen saaneet tulemaan tänne, tuon miehen, joka oivallisesti koulittuine kamaripalvelijan luonteineen oli ilmeisesti kovin mieltynyt elämäntehtäväänsä.

"Teillä oli kait aikaisemmin Berliinissä ja sittemmin Pietarissa paikka suurissa taloissa? Mikä sai teidät, Jack, vetäytymään meklenburgilaisen ritaritilan maalaisyksinäisyyteen?" kysyi Botho leikkisän hyväntahtoisesti.

"Terveydelliset ja ansio-näkökohdat, herra kreivi. Pietarissa kysyttiin kumpaakin hiukan liiaksi", sanoi Jack omasta mielestään mitä hienoimmin hymyillen.

"Joka tapauksessa te ette ole siellä vietetyn elämänne aikana unohtanut, ettei kaikkia asioita voi käsitellä eikä niistä puhua huolettomalla avomielisyydellä, kuten Allmershofin linnassa ja kylässä on tapana palvelusväen ja paikkakuntalaisten keskuudessa", sanoi Botho terävästi Jackia katsellen.

"Jos herra kreivi soisi minulle sen kunnian, että uskoisi minun toimitettavakseni jonkin salaisen tehtävän, tulisi herra kreivi siihen kokemukseen, etten ole kömpelö ja että osaan olla vaiti kuin muuri", virkkoi Jack vakavasti.

"Tunnetteko tien Pantinin huvilaan?" kysyi Botho muitta mutkitta. Hän ei oikein osannut lähestyä päämääräänsä ja — omituista — hänellä oli se tunne, että kamaripalvelija oli tässä kohden häntä paljon ylivoimaisempi, mitä kokemukseen tuli.

Jack oivalsikin tosiaan silmänräpäyksessä kaikki, aivan kuin kreivi olisi hänelle kaiken tunnustanut. Hän myhäili onnellisena.

"Herra kreivi", vastasi hän, "olen ollut linnassa neljä vuotta ja tunnen tiet ja polut peninkulmittain. Eilen, kun rouva paroonitar Pantin kävi täällä vieraisilla, oli minulla onni ilmoittaa hänet. Rouva kreivitär oli estetty, neiti ja armollisin nuori kreivitär ottivat hänet vastaan" — tämän hän kertoi, koska hän luuli, ettei hänen herransa sitä vielä tietänyt ja että se oli hänelle tärkeätä. Siinä hän ei pettynytkään. "Jos rouva paroonitar on se", jatkoi hän, "jolle minun on vietävä viesti herra kreiviltä, niin pyytäisin vain saada kysyä, tulenko sen matkan useamminkin tekemään?"

"Todennäköisesti. Luultavasti", sanoi Botho, puolittain neuvottomana ja puolittain huvitettuna. "Ja toistaiseksi — toivottavasti vain lyhyen aikaa — ei kenenkään muun palvelusväestä tarvitse näistä käynneistä tietää mitään."

Se on saksaksi: kreivittären ei tule sitä tietää, tuumi Jack tyytyväisenä itsekseen ja sanoi:

"Siihen voitte luottaa, herra kreivi!"

Botho ojensi hänelle kirjeen, Jack huomasi kyllä, hieman vapisevin käsin. Isällisen-hyväntahtoisesti katsoi hän viisaaksi lisätä muutamilla hellillä neuvoilla nuoren herransa luottamusta, mikä tällaisissa asioissa oli tuiki tarpeellista. Iloisin, ylpein askelin meni hän ensin huoneeseensa, joka oli rakennuksen ulokkeessa, kirjoitti siellä pitkän kirjeen mitä tarkimpine ohjeineen Berliinissä oleskelevalle sisarelleen, joka hiljattain oli eronnut monivuotisesta kamarineitsyt-toimestaan, ja sitten hän meni puiston reunaa pitkin, peltojen poikki, päästäkseen metsään, jonka tuonpuoleisella mereen Pettävällä reunalla huvila oli.

Hän tunsi itsensä ensimmäistä keltaa tyytyväiseksi neljän vuoden aikana: Ehdoinkin sai hän taas tuntea toimensa runollisuutta.