IV.

Tilavan ruokasalin pöydän ympäriltä kuului iloista puheensorinaa ja naurua. Kreivitär johti puhetta, hänen vasemmalla puolellaan istui majuri v. Beulwitz. Upseerien joukosta olivat neljä naista valinneet itselleen arvojärjestyksen mukaan pöytäkumppaninsa. Dorothea istui kahden kapteenin välissä, Beatrix Schmettaun ja Lobedanin välissä, kun taas Konstanze istui pöydän alapäässä Bothon ja erään aivan nuoren, siron luutnantin välissä.

Lobedan ei voinut millään keinolla päästä iloisempaan keskusteluun Beatrixin kanssa, vaikka kuinka ponnisteli. Jokaisen kohteliaisuuden tyttö keskeytti, huomauttamalla, että herra upseeri pani liian suurta arvoa ulkonaisille seikoille. Lobedan ei osannut tätä epäsuosiota millään selittää. Güntherin silmien lystikäs välkähdys sai Lobedanin vihdoin vainuamaan, että häntä oli mustattu nuorelle kreivittärelle. Se oli hänen tehtävänänsä — nyt siitä huolimatta voittaa! Nyt vasta oikein näyttää, mihin hän, joka loppumattomien juttujensa ja muistelmiensa takia oli kasarmipaikan suosituimpia upseereita, kauniista Güntheristä huolimatta pystyi. Kahden luutnantin välinen kilpailu tuotti Beatrixille suurta tyydytystä, ja hänen naurunsa raikui joskus niin heleästi yli pöydän, että kreivitär vilkaisi häneen onnellisena, mutta Dorothea sitävastoin hieman paheksuen.

Konstanze, joka ensimmäistä kertaa elämässään oli tällaisessa seurassa, oli tuskin tietoinen niistä ihastuneista silmäyksistä, joita häneen luotiin. Hän oli hiukan hätäinen puheessaan ja käytöksessään ja hänelle oli täysi työ hoidella kumpaakin naapuriansa. Pieni luutnantti hänen vasemmalla puolellaan ponnisteli päästäkseen neuvottomuudestaan. Tämä oli hänen ensimmäinen kenttäharjoituksensa ja ensimmäistä kertaa hän sen aikana asui suuressa talossa. Hän olisi mielellään halunnut esiintyä reippaana liehittelijänä, välttääkseen tovereitten hilpeätä härnäilemistä, mutta onneton tapa punastua, kun joku nainen katsoi häneen, ei sallinut hänen käyttäytyä vapaasti Konstanzen vieressä.

Ja Konstanzella oli tuollainen kirottu tapa töllistellä ihmistä suoraan silmiin. Mutta kun hintelä Frankenstein hoksasi, että Lobedan hänen kustannuksellaan laski leikkiä nuoren kreivittären kanssa, hän sydämessään kiroillen kulautti punaviiniä kurkkuunsa lasin toisensa jälkeen ja jätti naapurittarensa tyyten talon pojan huostaan.

Botho oli kuumeisen-vilkas. Hän odotti aterian loppumista rajulla kärsimättömyydellä. Jack oli hänelle ilmoittanut, juuri kun käytiin pöytään, että paroonitar oli omakätisesti ottanut kirjeen vastaan ja pyytänyt hänen sanomaan, että hetki oli sopiva. Tämän kuultuaan Botho teki heti viattoman poistumissuunnitelman, sillä kun hänen täytyi täällä näytellä talon isännän osaa, ei hän voinut ilman muuta jättää vieraita ja äitiään. Pysyttääkseen mielensä siihen saakka reippaana, alkoi hän tuttavallisella äänellä laskea leikkiä Konstanzen kanssa.

"Minun pitäisi olla äkäinen", sanoi hän kerran, hymyillen sinisillä silmillään Konstanzelle, "että äiti antoi minulle vielä yhden sisaren. Yksi on jo minua tarpeeksi rääkännyt, nyt tulette te minua julmasti hallitsemaan. Mutta rohkea mies perääntyy urhoollisesti: minä pakenen ja olen kaiket päivät ulkona metsästämässä."

"Miten ikävää minulle ajatella että olen tullut rauhanhäiritsijäksi kotiinne!" sanoi Konstanze vakavasti huolissaan.

"Taivas — ettekö te leikkiä ymmärrä? Tekö rauhanhäiritsijä? Frankenstein, ratkaiskaa, näyttääkö serkkuni siltä? Kaunis, vakava ja rauhaa säteilevä kuin keruubi! Todellakin, Konstanze, voi kuvitella teitä paratiisin vartijaksi säihkyvä miekka kädessä. Te ette näytä siltä, kuin päästäisitte jonkun sisään ilman passitarkastusta."

Botho katsoi häntä syvälle silmiin — hän näki ja ei nähnyt, sillä hänen henkinen katseensa syventyi samassa eräisiin toisiin, tummiin, säihkyviin silmiin. Hän kohotti lasinsa.

"Emmekö juo hyvän ystävyyden maljaa, emmekö tee liittoa, joka kestää läpi elämän ja kuoleman? Te olette aina minun puolellani Beatrixia vastaan ja minä olen teidän ritarinne, jos esimerkiksi tämä Frankenstein rohkenisi sanoa teille liian paljon teidän kauniista silmistänne."

Frankenstein tahtoi sanoa jonkin "pistävän" huomautuksen, mutta ikävä kyllä, hän keksi sellaisen vasta hetkistä myöhemmin; hän nyt siis vain punastui ja kaatoi lasinsa täyteen. Konstanze punastui myöskin ja kilisteli hymyillen lasia Bothon kanssa.

Se oli tuollaista uneksivaa, neuvotonta hymyä, joka väreili hänen huulillaan, sydämessään tuntemansa onnen aavistuksen heijastuksena.

"Elämässä ja kuolemassa? Ei, minun koko olentonihan kuuluu teidän äidillenne, teidän suurelle, hyvälle äidillenne", sanoi hän hiljaa.

Huimapäisyydessään valtasi Bothon äkkiä ankara mielenliikutus. Hän puristi kiihkeästi tytön kättä...

"Niin, äitini on suuri ja hyvä. Hän on sellainen — toivottavasti — kun tulee esille elämäni suurin kysymys! Voittakaa puolellenne hänen rakkautensa; minulle voisi jonakin päivänä olla suuriarvoista omistaa äitini rinnalla noin rakastettava puolustaja!"

Vapisten katsoi Konstanze häneen. Hän ei voinut, hän ei uskaltanut Bothon sanoja selittää. Bothon kuuma katse, hänen kädenpuristuksensa saattoivat hänet hämille.

Hän ei vastannut mitään. Hänen kylmä kätensä liukui pois Bothon kädestä. Mutta Bothon ajatukset riensivät lentäen eteenpäin. Hänen kätensä — se oli sotapalveluksessa tullut jonkun verran leveämmäksi ja miehekkäämmäksi, mutta oli silti valkoinen ja hyvin hoidettu —, hänen kätensä tempasi kellon sotilastakin taskusta. Se oli puoli kuusi. Hän ponnahti ylös, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kello kuuden aikana on komppanioilla nimenhuuto linnanpihalla ja kylän torilla. Luulen, ettei jokainen luutnantti saa sitä jättää jonkun vääpelin tehtäväksi; Santen ainakin on tarkka. Käske nousemaan pöydästä, äiti!"

Kreivitär nyökkäsi suostumuksen merkiksi. Kun Botho oli menossa paikalleen takaisin, pysäytti Dorothea hänet. "No, rakkaani — minua et tänään huomaakaan?"

Botho suuteli kättä, joka oli häntä jo niin monien vuosien kuluessa suurella hellyydellä hyväillyt.

"Minä näin, täti, että sinä istuit herra von Santenin vieressä, ja niiden mielipiteiden johdosta, jotka hän eilen sinusta lausui, en voinut ajatella, että hän soisi sinulle aikaa huomata poikastasi", kuiskasi Botho veikeästi hänen korvaansa.

Kreivitär nousi ylös, samoin kaikki muut.

"Niitä herroja, jotka polttavat, pyydän oleksimaan täällä mielensä mukaan. Kahvi tuodaan viereiseen salonkiin. Kuulkaahan, rakas majuri, sade rapisee ikkunan ruutuja vastaan; onko isänmaalle niin tärkeätä, että teidän nuoret upseerinne toimittavat itse nimenhuudon?"

"Toimitus kestää kymmenen minuuttia; Schmettau, Frankenstein ja Kühne täyttävät mielellään velvollisuutensa."

"Ja kun Frankenstein ei vieläkään voi sietää tupakoimista, mutta ilman minua on salongissa kuin imettäjää vailla oleva rintalapsi", kuiskasi Lobedan takaapäin pienen luutnantin korvaan, "on hän iloinen, päästessään palveluksen varjolla pälkähästä".

"Minun mieleeni voisi kerran juolahtaa käsittää teidän härnäyksenne yllytykseksi", sanoi Frankenstein puoliääneen.

"Pidä häntä silmällä, Schmettau", jatkoi Lobedan edelleen, "eikö nuori kreivitär ole oikeassa? Mantelin kaksoishedelmän asemesta, jonka minä hänelle hävisin, toivoo hän itselleen pikku luutnantin värikkäästä polttosavesta valmistettuna koristeena. Frankenstein, voipa olla mahdollista että me vielä joskus tappelemme, te olette tehnyt vaikutuksen — vaikutuksen!"

Schmettau veti pienen luutnantin mukanaan pois, Botho seurasi heitä.

"Kuules, Günther", sanoi Botho vilpittömin ilmein, "iltahuudon perästä minä tahdon tarkastaa kaikki asunnot kylässä. Jos joku kysyy minua, ilmoita, että olen estetty ja hoitele sinä minun puolestani isännän tehtäviä tovereittesi keskuudessa."

"Sen vaivan voit itseltäsi säästää, poikaseni, asunnot on jo tarkastettu."

"Minun, niin sanoakseni tilanherrana ja samalla toverina, pitää siellä täällä näyttäytyä sotilaille."

"Kuten tahdot", sanoi Schmettau hyväntahtoisesti, "majuri näkee mielellään, jos yksi teikäläisistä, jotka kannatte kuninkaan takkia, osoittaa tasa-arvoisuutta." —

Linnan pihalla seisoivat komppaniat pitkissä riveissä; jokaisen miehen edessä maassa oli kunkin laukku, ja kaikkivaltiaan vääpelin edessä pitivät miehet viittoja levällään tarkastusta varten, kun upseerit Bothon seuraamana tulivat ulos.

Äkillinen siirtyminen valaistusta ruokasalista, missä tuntui kukkien, viinin, ruokien ja hajuvesien tuoksua, kylmän-kosteaan ulkoilmaan, vaikutti erittäinkin pieneen Frankensteiniin pahasti. Jokseenkin runsaasti nautittu punaviini kihosi äkkiä hänen päähänsä. Hän tarttui Schmettaun käsivarteen.

"Teidän pitäisi seurata Allmeria", huusi luutnantti; "teille olisi sangen terveellistä juoksennella sinne tänne tunnin verran sateessa".

"Vie hänet mieluummin huoneeseen ja anna hänen selvitellä päätänsä!" arveli Botho.

Onneksi osoitti Frankenstein iltahuudon päätyttyä enemmän nukkumisen kuin kävelyn oireita, ja Botho pujahti kiireesti pois.

Hän kulki pitkin kenttätietä, joka vei puiston reunaa pitkin ketojen yli niin sanottuun Dossower-lahteen, Trave-joen laajaan aukeamaan, joka jo ennen joen suuta ilmoitti meren läheisyyden. Pian poikkesi hän oikealle, saapuakseen Priwallin hiekkaisen tasanko-niemekkeen yli, joka erottaa lahden merestä ja on Travemünden kylpylää vastapäätä, Pantinin huvilaan.

Askelin, jotka muistuttivat juoksua, kiiruhti hän kohti onnea, sitä onnea, joka hänestä oli kaukana maailmassa tuntunut nautinnolta, riemunlahjalta ja joka hänestä täällä, kotiseudun maaperässä, tuntui yhtäkkiä omistukselta, oikeudelta, ihanalta elämän sisällöltä.

Nyt riensi hän lyhyen pyökkimetsä-alueen läpi, joka, kuuluen huvilalle, muistutti enemmän puistoa kuin metsää. Pieni tallirakennus sukeltautui hänen eteensä, hän meni sen ohitse. Hän tuli pieneen kukkatarhaan, joka ympäröi valkoista huvilaa. Miten kylmänä seisoikaan tuo valoisa, italialaiseen tyyliin rakennettu huvila, jonka ilottoman taustan muodostivat nyt sateen liottamat kedot ja metsät!

Talon ovi avautui hänelle; pikaisesti tervehdittyään riensi hän harmaapäisen palvelijan ohi, kuuli tämän lausuvan vain "ylhäällä" ja lensi ylös portaita, jotka veivät eteisestä huvilan ensimmäiseen ja ainoaan kerrokseen.

Ylhäällä, puoleksi avatulla ovella seisoi paroonitar Lydia Pantin. Hän ojensi Bothoa vastaan kätensä, veti hänet sisään, ja ihastuksesta suunniltaan peitti Botho käden — tuon kapean, valkoisen käden — suudelmilla.

"Botho — hupsu lapsi", sanoi hän sulkien silmänsä, "ole toki järkevä!"

"Anna hupsuuteni olla! Vielä olen sinun lapsesi. Pian tahdon tulla sinun herraksesi."

Lydia nauroi. Olisipa Dorothea nähnyt hänet juuri tällä hetkellä: hänen kasvonsa olivat nuorekkaat, iloiset, eloisat!

"Tule, sinun täytyy minulle kertoa, miten panet asian alulle!"

Lydia painautui suureen, syvään nojatuoliin, joka oli lähellä ainoata kolmiosaista ikkunaa. Botho istuutui jakkaralle, joka oli pörröisen karhuntaljan päällä aivan hänen vieressään.

"Ensiksi tahdon kuulla, oletko minua muistellut — miten majoittamisesi sujuu, miten sinua linnani, tätini Dorothea — mutta ennen kaikkea, miten minun sisareni miellytti. Ja etkö pelkää täällä meidän kolkossa, sateisessa seudussamme? Etkö kadu, että minun tähteni läksit suuresta kaupungista? Mutta kas — täällähän minä tapaan saman huoneen, kuin meillä oli Berliinissäkin."

Botho katseli ympärilleen. Neliskulmainen huone muistutti pesää, joka oli koristettu matoilla, topatuilla huonekaluilla ja verhoilla. Seinillä riippui muutamia vanhoja öljymaalauksia, jotka nyt, illan hämäryydessä, näyttivät yksitoikkoisia tapetteja vastaan hyvältä vaikuttavilta, pehmeiltä väriläiskiltä.

"Siinä monta kysymystä yhtä aikaa", sanoi hän hellästi Botholle, joka molemmin käsin puristi hänen sormiaan. "Sinua olen ajatellut herkeämättä. Yksinäisyys ja kotipuolesi rauhallinen vakavuus ovat tehneet minulle sanomattoman hyvää. Olen väsynyt meluun. Elämäni on lopussa. Sinä olet minun viimeinen auringonsäteeni. Minä katson ja ajattelen sinua ja olen niin tyytyväinen."

"Elämäsi alkaa uudestaan. Sinun pitää kuulua minulle heti. Mutta sano: Beatrix, miellyttääkö hän sinua?"

"Tyttönen ei sanonut minulle sanaakaan. Mutta hänen silmissään paloi osanotto. Minä pidän hänestä; hänellä on silmät kuin sellaisella, joka tähystelee ilmaa nähdäkseen enemmän kuin mitä hänen rauhalleen on hyvä. Dorothea ei voi minua rakastaa, ei milloinkaan! Hänellä on kiviä kädessä, joilla hän tappaa kärsiviä tai onnellisia naisia, sillä hän ei ole kärsinyt, mutta ei myöskään onnea nauttinut. Ja äitisi sanotaan olevan niin ylpeän kuin onnelliset vain voivat olla; onko se totta?"

Bothon nuori sielu ei voinut täysin seurata hänen syviä silmäyksiään toisten naisten sieluun.

"Älä niin paljon kuvittele", pyysi hän, "äitini on suuri ja hyvä. Te tulette toisianne rakastamaan. Olen kuullut tänään linnassa sanottavan, että hän tekee tänne huomenna vastavierailunsa, todennäköisesti minun seurassani. Äiti ainakin lausui jotain siihen suuntaan, kun hän ruokapöydässä kysyi Santenilta ja Kühneltä, olivatko herrat tyytyväisiä asuntoonsa."

"Ja mitä he kummatkin sanoivat?" kysyi Lydia hymyillen.

"He ylistivät niitä huoneita, jotka olet luovuttanut heidän käytettävikseen huvilan alakerroksesta, he kiittivät myöskin aamiaista, joka heille tuotiin, mutta he pahoittelivat sitä seikkaa, ettet sinä ole näyttäytynyt, vaan vasta huomiseksi olet suonut kutsumattomille vieraillesi kunniatervehdyksen."

"Minä olin lapsellinen", sanoi Lydia nopeasti; ajattelehan, minä en tahtonut heitä nähdä, koska pelkäsin puhuvani heille sinusta".

"Rakkaani", kuiskasi Botho, "pian, eikö totta, pian voimme toisistamme puhua kaikille ihmisille!"

"Miksi", sanoi Lydia rauhattomasti, "mitä se muita liikuttaa!"

Sitten hän hymyili taas, kosketti veitikkamaisesti kapealla sormellaan Bothon ylähuulen vaaleita parranhaivenia ja sanoi:

"Tuo sopii sinulle hyvin. Ne tietävät miestä. Tiedäthän, mitä Scheffe siitä sanoo, miksi me naiset sitä rakastamme. Sinun ei tarvitse muille kertoa, että sinua rakastetaan. Sinusta jo näkee sen."

"Oh, Lydia! Ei niin! Kuule minua! Kuin unessa olen minä elänyt aina siitä saakka kuin sinut ensi kerran kohtasin — muistatko vielä, se tapahtui Berliinissä, kreivitär Soyerin salongissa — minä olen sinua rakastanut enkä ole ajatellut loppua. Minä olen ottanut vastaan sinun vastarakkautesi ihmeen, kysymättä itseltäni, mitä olen siitä sinulle velkaa. Joskus ajattelin, että minun pitäisi kertoa kaikki äidilleni. Mutta kävin araksi äitini edessä, sillä minä — ylioppilas; minä — yksivuotis-vapaaehtoinen, vakavine, päättäväisine elämän suunnitelmineni — äiti olisi syystä kyllä vastustanut. Minähän olin vielä melkein poika. Mutta kymmenen päivän kuluttua minä panen tämän takin pois ja tulen isännäksi isäni linnaan. Ensi kuussa minä täytän kaksikymmentäkolme vuotta ja tulen siis päätöksieni herraksi. Silloin olen epäilemättä äitinikin silmissä mies. Silloin hän uskoo minua, kun menen hänen eteensä ja sanon: Lydia ja minä olemme kaksi vuotta toisiamme rakastaneet, anna hänet nyt minulle vaimoksi!"

Lydian kasvot muuttivat väriään, hän nousi äkkiä ylös ja huudahti: "Sinun äitisi ei tule koskaan suostumaan."

"Minkätähden ei? Sinä olet meidän säätyämme!"

"Minä olen sinua seitsemän vuotta vanhempi."

"Sellaistahan sattuu usein. Rakel oli Bamhagen von Enseä neljätoista vuotta vanhempi, ja he tulivat silti onnellisiksi."

"Minä rukoilen sinua. — Ole onnellinen äläkä ajattele loppua! Rakkautemme ei ole vääryys ketään kohtaan. Älä kajoa sen salaperäisyyden lumoon. Usko minua, onni muuttuu meille muuten uskottomaksi."

Botho syleili vapisevaa olentoa.

"Sinun kovat kohtalosi ovat tehneet sinut epäileväiseksi. Kerro minulle vihdoinkin elämäsi tarina, jotta voisin huuliltasi suudella kaikki synkät muistot."

Lydia katsoi suurin silmin Bothon ohi, kauaksi yli hämärtävän meren. Kelmeä ilta loi hänen kasvoilleen omituisen, värittömän tunnun — hän oli kuin kuollut.

"Lydia!" huudahti Botho rajusti.

Hän heräsi mietteistään, kietoi käsivartensa Bothon kaulan ympärille ja hartaasti pyysi:

"Älä ajattele takaisin päin! Älä ajattele eteenpäin. Ole minun, niinkauan kuin minua rakastat! Tänään sitä vielä teet."

Ja Bothon kaksikymmentäkolme vuotta kadottivat taas kaiken merkityksensä. Hän makasi rakastamansa naisen jalkojen juuressa, suuteli hänen käsiään ja tunsi olevansa kuin jumala.