X.

Vanha Wohlers ajoi kovaa vauhtia saadakseen valjakon talliin ennen uhkaavan ukkosilman puhkeamista. Kreivitär istui äänettömänä vaunuissa; hänen olkapäähänsä nojaten itkeä nyyhkytti Konstanze hiljaa itsekseen.

Näin he saapuivat Allmershofiin. Pääoven luona olivat heitä vastaanottamassa taloudenhoitajatar ja Jack, jotka levottomina olivat heitä odotelleet.

Konstanze juoksi sukkelaan portaita ylös ja meni Beatrixin luo.

"Missä herrat ovat? Missä on poikani?" kysyi kreivitär.

"Hänen ylhäisyytensä meni juuri herra von Beulwitzin ja herra luutnantin kera biljaardihuoneeseen", vastasi Jack auttaessaan emäntänsä päältä päällysvaatteita.

"Entä poikani?"

"Herra kreivi lähti linnasta kymmenen minuuttia sitten mennäkseen huvilaan", sanoi Jack huolettomasti.

Kreivitär katsoi häneen ankarasti.

"Onko poikani valtuuttanut teidät ilmoittamaan sen minulle?"

"Puhun aina vain sitä, mitä herrani määrää", vastasi Jack ja suuntasi vedensiniset silmänsä hieman uhmaavasti kreivittäreen.

Ja omituista, tuo ujostelemattomuus, jonka Jack vielä muutamia päiviä sitten olisi saanut maksaa paikkansa menetyksellä, sai kreivittären hetkellisen mielenliikutuksen valtaan. Hän rakastaa poikaani, hän pitää hänen puoliaan, ajatteli hän, mutta harmistuneella päänpudistuksella torjui hän sitten nämät ajatukset luotansa.

"Ilmoittakaa hänen ylhäisyydelleen ja herroille, että ennen päivällistä en ole tavattavissa."

Jack kumarsi. Kreivitär nousi hitaasti yläkerrokseen.

Kello oli yksi — kolme tuntia oli hänellä aikaa yksinäisyydessä koota ajatuksiaan. Yksinäisyys, niin, sietämätön yksinäisyys ympäröi häntä hänen huoneessaan, ja ulkona pauhasi rajuilma. Jos kutsuisi Dorothean luokseen? Mutta tämä pelkäsi, kuten tavallisesti vanhat piiat, ukkosilmaa ja istui epäilemättä henki kurkussa huoneessaan.

Ja jollei niin olisikaan, tuskinpa hänestä tällä hetkellä olisi mitään apua. Kertoisiko hän tuolle vanhentuneelle tytölle Lydian elämäntarinan? Ei maksanut vaivaa. Dorothealla olisi vain pikkumaisia tylyjä herjaussanoja tuolle onnettomalle naiselle ja Botholle, hänen lemmikilleen, joka oli saattanut takertua tuon naisen pauloihin. Ja sellaista puhetta ei hän nyt voinut kuulla.

Ukkonen jyrisi. Kreivittärestä tuntui, kuin se sinkauttaisi hänelle takaisin kaikki ne kysymykset, jotka soinnuttomina olivat Lydian huulilta toistumiseen tulleet.

Hän silmäili ylös taivaaseen.

"Minä en voinut muuta", mutisi hän. "Ah, olisipa nyt joku, joka elämän surullisiin puoliin perehtyneenä viisaana, lempeänä ja totuudenmukaisena sanoisi hänelle, oliko hän oikein tuominnut! Kunpa hänen puolisonsa eläisi! Mutta hän tunsi, että heidän välillään oli ollut juopa, kylmä juopa, ja äkkäsi sen vasta tällä hetkellä, kun hänen täytyi itsellensä myöntää, ettei hänen puolisonsa olisi voinut lainkaan tällaisia suruja ymmärtää. Häneltä olisi siis kuitenkin jotakin _puuttunut_! Ja ainoastaan heidän yhteisen elämänsä tasainen juoksu oli estänyt häntä joutumasta tilaan, jossa hän olisi tullut tietoiseksi sisäisestä köyhyydestään?!"

Näiden asioiden toteaminen sai kreivittären sydämen melkein pysähtymään. _Jos_ hän olisi tullut ne tuntemaan puolisonsa eläessä? _Jos_ silloin olisi tullut sellaisia hetkiä tai — vielä pahempi — toisenlaisia hetkiä, jolloin häntä ei olisi vapisuttanut lastensa kohtalo, vaan hänen oma hätänsä? _Jos_ silloin kiusaukset olisivat lähestyneet häntä kuten Lydiaa?

Taas jyrisi ukkonen ilman halki: tuomitsetko minua?

Ja tuo nainen ei ollut koskaan saanut minkäänlaista tukea! Ei mitään kasvatusta, ei kotimaata, ei rakkautta!

Ja Botholla?

Ja Beatrixilla?

Kummallakin nämät kaikki ja silti molemmatkin kietoutuneet äärettömän intohimon pantoihin! Siis ei kasvatus, koti ja rakkaus olleet sittenkään suojamuureja kiusauksia vastaan?

Äkkiä valtasi kreivittären uusi pelko. Hänen tyttärensä kiihkeä luonne, tahdittomuus, jota hän oli eilen osoittanut, ja — Lydian kohtalo... näistä muodostui hänen mielikuvituksessaan äkkiä hirvittävä kummitus. Beatrix, se Beatrix, jonka hän eilen oli nähnyt niin pois suunniltaan, olisi hukassa jouduttuaan elämän kiusauksiin.

Tuskan valtaamana riensi kreivitär huoneestaan käytävän poikki ja avasi Beatrixin huoneen oven.

"Lapseni!"

Beatrix, joka Konstanzen kanssa istui sohvalla ja silmät suurina kuunteli ystävättärensä kertomuksia ja tunnustuksia, hypähti pystyyn ja tuijotti äitiinsä kuin ei tahtoisi uskoa silmiään.

Miten kalpeiksi ja kapeiksi olivat nuo kasvot tulleet viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa.

"Lapseni!" huudahti kreivitär vielä kerran liikutettuna.

"Äiti", sanoi Beatrix vapisten. "Sinä tulet luokseni! Sinä — minun luokseni!"

Vielä viisi minuuttia sitten oli hän silmät loistaen ystävättärelleen selittänyt, ettei hän koskaan tulisi pyytämään anteeksi; ensimmäinen äidillisen lempeyden osoitus kukisti tuossa tuokiossa hänen uhmansa. Hänestä tuntui levätessään äitinsä sylissä, kuin kaikki kurjuus olisi loppunut.

Konstanze hiipi pois, ja kreivitär istuutui hänen paikalleen sohvaan.

"Nyt sanohan minulle vain, lemmikkini, kuinka se oli mahdollista? Miten saatoittaan rakastua prinssi Leopoldiin? Etkö tiennyt, ettet milloinkaan voi tulla hänen vaimokseen?"

"En rakasta häntä ollenkaan, äiti. Vain — vain..."

Hän ei päässyt edemmäs.

Kreivitär pudisti päätään.

"Ei koskaan ole minulle ollut mikään sen epäselvempää kuin koko tämä tapaus. Mistä sitten tuo kiihtymys, jos et häntä kerran rakasta?"

Beatrix taivutti päänsä aivan alas.

"Hän tanssi niin taivaallisesti — ja sydämeni niin jyskytti aina, kun hän oli lähelläni — ja minä ajattelin, miten suloista elämää sen täytyisi olla — monta keltaa minua halutti vain tehdä kiusaa Güntherille. Ja sitten, kun prinssi sanoi minulle, että hän rakasti minua, mutta että hänen siitä huolimatta täytyi mennä naimisiin prinsessa Karolinen kanssa, silloin raivostuin niin kauheasti, että oitis esitin prinssille Güntherin sulhasenani."

Kreivitär punastui kovasti. Hän tunsi, että hänen tyttärensä oma syy oli, että prinssi oli häntä loukannut. Hänen ylpeä mielensä alkoi käsittää. Sellaisesta iskusta saattoi lapsi olla aivan suunniltaan.

"Ja Günther?" kysyi kreivitär henkeään pidättäen. Hänen mieleensä johtui äkkiä, ettei tämä ollut enää ollenkaan käyttäytynyt sulhasmiehen tavoin. Jos Günther olisi nuhdellut Beatrixia prinssin läsnäollessa valheesta... mutta ei, se oli mahdotonta.

"Siinäpä se juuri on, äiti. Günther käyttäytyi siinä tilaisuudessa kuin jos olisimme jo kauan olleet kihloissa. Mutta ollessamme kahden kesken sanoi hän minulle jälkeen päin, ettei hän minusta enää huoli."

Kreivitär ei sanonut mitään. Se oli niin rehellisen, suoran Güntherin tapaista.

Ja hymyillen, mieli keventyneenä, hän ajatteli, että Günther kyllä pian leppyisi.

"Se on siis sittenkin Günther? Ja vasta tämä tapaus on sydämesi selvittänyt?"

Beatrix alkoi itkeä.

"No — älä ole milläsikään, rakas lapsi! Minä käsitän sinun kiihtymyksesi ja otan osaa huoliisi. Varomattomuudestasi saat sen hyvän opin koko vastaisen elämäsi varalle, että on vaarallista antautua mielenliikutusten valtaan."

"Miten sinä olet hyvä, äiti", sanoi Beatrix kiitollisena.

"Ja salli minun vielä lisätä: Miten syvä huoli lieneekin, miten suuri kiihtymys, me häpäisemme ja alennamme ne ja itsemme, ellemme osaa niitä salata! Pyydän sinua, käyttäydy arvokkaasti. Tule ruokapöytään, näytä prinssille puhdasta otsaa! Nehän ovat nyt sellaisia seuraelämän valheita, joihin meidän joskus täytyy asemamme kunnioittamiseksi turvautua."

"En voi", itki Beatrix.

"Minä tahdon — sinun täytyy!" Kreivitär oli ihmetellen muistellessaan melkein lisäämäisillään: Lydian silmässä en nähnyt edes ainoatakaan kyyneltä.

Sitten, rauhoittuneena tyttärensä sielun tilasta, meni kreivitär takaisin huoneeseensa. Hän katsoi kelloa. Eikö Botho ollut vielä palannut? Tällaisessa rajuilmassa hän tuskin uskaltaisi lähteä paluumatkalle. Eikö taivas aikonut ollenkaan asettua?

Kello kutsui ruoalle. Dorothea ilmoitti olevansa estetty, hänen hermonsa eivät sallineet hänen poistua huoneestaan. Tänään oli kreivittärelle serkkunsa ukkosilman-pelko sangen tervetullut asia.

Ensimmäisinä ilmestyivät ruokasaliin Beulwitz ja kreivitär.

"Ystäväni", sanoi kreivitär ja ojensi hänelle kätensä, "miten ovatkaan nämät lyhyet hetket tulleet häirityiksi! Ja minä tahtoisin niin mielelläni jutella teidän kanssanne parhaimmista nuoruuden muistelmistamme."

"Kentiesi", virkkoi Beulwitz, "minä olen enemmän paikallani seisomaan teidän rinnallanne raskaina hetkinä, kuin puhelemaan iloisista muistoista. Henkeni ei enää oikein soinnu yhteen iloisten aikojen kanssa. Tahdotteko aterian jälkeen suoda minulle hetkisen?"

"Oi mielelläni!" huudahti kreivitär iloisesti.

Miksi hän ei ollut heti ajatellut ystäväänsä. Kirkas puna kohosi hänen otsalleen. Hänen tietoihinsa ja hyvyyteensä voisi hän sokeasti luottaa.

Nyt astuivat sisään prinssi ja Günther. Prinssi huomasi silmänräpäyksessä kreivittären kylmästä kohteliaisuudesta, että tämä tiesi hänen käyttäytymisensä Beatrixia kohtaan. Samalla hän ajatteli, että vain naiset osaavat näyttää samalla kertaa noin suurta ystävällisyyttä ja kylmyyttä.

Günther laski lautaset, päättääkseen niiden luvusta, tuliko Beatrix vai ei. Ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja tyttönen astui sisään käsikkäin Konstanzen kanssa, ja kuten kreivitär ilokseen huomasi, niin huolellisesti ja edullisesti puettuna kuin mahdollista.

Prinssi ja Günther punastuivat kumpikin; Beatrixin kasvot olivat valkoiset kuin hänen pukunsa, mutta rauhallisen-arvokkaasti piti hän päätään pystyssä. Prinssi, joka nyt joutui hämilleen nuoren kreivittären kylmistä silmäyksistä, mutisi, että hän on onnellinen nähdessään kreivittären taas terveenä. Günther ei tyttöä lähestynyt, mutta katsoi häneen melkein surullisesti.

He istuivat vastatusten; joskus kohtasivat heidän katseensa toisensa. Silloin kävi Güntherin voimakas, nuori luutnantinsydän, joka oli Beatrixille vakuuttanut ikuista eroa, hempeäksi, hyvin hempeäksi. Mieluimmin hän olisi heti suudellut noita suuria, surullisia silmiä, jotka loistivat kalpeista kasvoista.

Ja Beatrix katseli häntä, kaukaa, ihmetellen, toivottomasti. Niin, siinä oli sittenkin suuri ja ylpeä mies; sen hän oli näyttänyt. Hän oli aivan odottamatta osoittanut omaavansa luonteen, joka kätki sielunsa syvyyksiin jotakin muutakin kuin virkasääntöjä. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Beatrix oli hänet kadottanut.

He eivät molemmatkaan syöneet mitään ja toivottomassa mielentilassaan katsoivat he toisiinsa yhä useammin ja kauemmin.

Surumielisin silmin huomasi kreivitär tämän. Ah, tuo pieni kevätmyrsky menisi kyllä ohi, ja sitten tulisi heidän elämänsä ihana kesä. Mutta Botho? Ja Lydia?

Kreivittären tuska yltyi minuutti minuutilta. Jo kolmatta kertaa yritti rajuilma sisämaahan päin, mutta yhä uudelleen se karkoitettiin merelle: ilmiö, jonka rannikkoasukkaat hyvin tuntevat.

Jack hyppäsi tuon tuostakin pääovelle silmäilemään rajuilmaa ja nuoren herran tuloa. Hän luki tuskan emäntänsä kasvoilta, ja tahtoi tälle niin mielellään ilmoittaa, milloin nuori kreivi tulisi.

Jos ei hän enää tulisikaan?

Jack oli pudottamaisillaan ruokavadin käsistään. Hän tiesi, ettei nuori herra antaisi hyvällä itseänsä erottaa tuosta kauniista naisesta.

Jos hän ei enää tulisikaan?! Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän tarjosi lautasta kreivittärelle. Kreivitär katsahti ylös ja kohtasi hänen katseensa, jonka tuskainen ilme vaikutti kuin sähkövirta kreivittäreen. Hän ymmärsi silmänräpäyksessä ja taas valtasi hänet tuska. Jack ei ollut hänestä enää palvelija; hän oli ihminen, joka rakasti hänen poikaansa.

"Rajuilma", sammalsi kreivitär hiljaa.

"Aivan varmasti, armollisin rouva kreivitär", sanoi Jack hiljaa, melkein rakastettavasti, "tällaisella ilmalla on herra kreivin mahdotonta palata kotiin".

"Eikö Wohlers hevosilla...?"

"Uskaltaisin pyytää rouva kreivittäreltä, ettei siihen ryhdyttäisi."

Aivan oikein — niin, Botho saattaisi sen käsittää holhoukseksi ja silmälläpidoksi. — Häntä ei saanut tänään ärsyttää. Huomenna läheni häntä sallimus. Mutta mitä — jos tuo nainen petti häntä, tai ei, ei pettänyt. Jos hän olikin tarkoittanut sitä, että veisi Bothon mukanaan? Tämän talon kohtalo, hänen elämänsä, hänen poikansa elämä oli nyt, tänään, Lydian kädessä. Jos Lydia olisi äidille yhtä armoton kuin tämä oli ollut poikansa morsiamelle? Kenellä olisi siihen mitään sanomista? "Sinun on äidistä ja isästä luovuttava ja seurattava sitä vaimoa, jonkas itsellesi valinnut olet!" Botho tulisi äitinsä unohtamaan ja seuraamaan Lydiaa vaikka maailman ääriin, jos tämä niin tahtoi. Mitä, jos hän Bothon kanssa jossain toisessa maanosassa, ystävällisemmän taivaan alla, pelastaisi kodin?

Hänen kätensä vapisivat, hänen henkeään salpasi. Kalveten vaipui hän kokoon. Kylmiä väreitä kulki pitkin koko hänen ruumistaan, hänen korvissaan suhisi kuin meren kohina. Hän pyörtyi — ensimmäisen kerran elämässään.

Kaikki hyppäsivät pystyyn, jokainen hääräili kreivittären ympärillä. Anton juoksi hakemaan kamarineitsyttä, Jack riensi ulos rajuilmaan.

Sitten kuin kreivitär oli tointunut, veivät Konstanze ja kamarineitsyt hänet yläkertaan.

Mutta Beatrix koetteli puolustella tilannetta prinssille:

"Teidän ylhäisyytenne tapaa tämän muutoin niin rauhallisen linnan jonkinlaisessa kiihtymyksen tilassa, jolla kenties teille on vain jonkinlaisen sukkelan ajanvietteen merkitys. Joka tapauksessa, sen saatte uskoa, tahtoisimme kernaasti hauskuuttaa teitä iloisemmalla ja huolettomammalla tavalla. Emme siis voi mitään muuta tehdä kuin pyytää teiltä anteeksiantoa ja vaiteliaisuutta — ei meidän takia, vaan sen naisen takia, joka on äidin kiihtymyksen ja Bothon onnettomuuden aiheuttaja."

"Minä toivon Bothon vuoksi, että äitinne lakkaisi vastustamasta heidän liittoaan", sanoi prinssi miellyttävimmällä tavallaan.

"Äidin viisaampi tahto on ratkaiseva", vastasi Beatrix tyynesti, "hän näkee kaiken läpi ja tuntee kaikki ja erottaa oikean väärästä".

Ahaa, ajatteli prinssi Leopold, se tietää sitä, että minut on huomattu armollisen rouvan vaa'assa liian köykäiseksi.

Beatrix ryhtyi nyt talon emännän tehtäviin sellaisella rauhallisuudella ja ystävällisyydellä, joka oli hänessä jotakin aivan uutta. Hän oli erikoisen huomaavainen herra v. Beulwitzille, mutta prinssi ja Günther saivat myöskin ystävällisiä sanoja osakseen sillä aikaa kuin hän valmisti heille kahvia.

Tällä välin tointui kreivitär jälleen; uudistunut tuska olikin oikea virkistyskeino. Hän ei huolinut mistään avusta eikä kenenkään seurasta, ja pyysi vain Konstanzea kutsumaan herra v. Beulwitzin.

Neuvottomana hän mittaili suurin askelin huonetta. Hämärti jo ilta, ja rajuilma ulkona näytti vihdoinkin asettuvan. Silloin aukeni ovi.

"Jack", huudahti kreivitär, "miltä te näytätte!"

Jackin musta frakki kiilsi kuin silkkikangas, ja hänen silkkiset polvihousunsa olivat kiinteästi sääriin takertuneet Hienosta hiuskäherryksestä ei ollut muuta jäljellä kuin vaaleita, toisiinsa liimaantuneita suortuvia, jotka törröttivät otsalla. Kosteuden henkäys hulmahti hänen mukanaan huoneeseen.

"Rouva kreivitär suo minun omavaltaisuuteni anteeksi — olen ollut huvilassa. Nuori herra on vielä siellä. Rouva paroonittaren palvelija sanoi sen minulle, hän oli vastikään kuullut siellä herra kreivin puhuvan."

Kreivittären silmät tulivat kosteiksi. Hän astui Jackin luo ja ojensi tälle kätensä. Ei puhunut mitään. Mutta Jack tunsi itsensä kuninkaallisesti palkituksi ja vetäytyi liikutettuna ja tyytyväisenä verkalleen pois.

Mutta oliko tuo tieto rauhoittava? Se oli vain näköjänsä sitä, sillä se tiesi, että Botho oli vielä siellä, että hän oli elossa.

Anton toi lampun.

"Tuleeko herra von Beulwitz pian? — ah, sieltä hän tulee."

Anton teki kunniaa ovella ja laski herra v. Beulwitzin ohitsensa ennenkuin itse poistui.

"Ystäväni!" huudahti kreivitär.

"Kallis Sophie", sanoi Beulwitz hartaasti ja laski käsivartensa kreivittären vyötäisten ympärille. "Tulkaa — ja nyt vihdoinkin keventäkää sydämenne!"

Hän veti kreivittären viereensä istumaan leposohvalle ja piti hänen käsiään omissaan. Himmeä lampunvalo sattui suoraan hänen kasvoilleen; kreivittären kasvot olivat varjossa. Näin istui kreivitär hänen vieressään, kuin avuton ja syyllinen, pää alas vaipuneena. Hiljaa hän sitten kertoi koko keskustelunsa Lydian kanssa ja lopetti uudessa kiihtymyksen tilassa:

"Viimeiseen hetkeen saakka tulee korvissani soimaan tuo sietämätön kysymys: Tuomitsetteko minua? Jos hän kuolee — minä olen murhaaja! Jos Botho lähtee luotani — minä itse olen karkoittanut ainoan poikani. Ja silti — silti, ystäväni, en voinut muuta, en voi muuta. En nytkään! Auttakaa minua, pelastakaa lapseni! Voinko sallia, että nainen tulee hänen puolisokseen, nainen, joka elämänsä pimeinä hetkinä — unohti itsensä ja siveytensä?"

— Sanaa siveys en kuule kernaasti teidän suustanne. Onko teissä sitä? Missä, milloin se on pantu koetukselle?! Minut te huudatte tuomariksi, minut, jonka elämästä te tunnette vain ulkonaisia ääriviivoja? Oletteko sitten varma siitä, etten minä ole yksi niistä, jotka teistä ovat epäsiveellisiä, koska he eivät ole pysyneet lujina elämän kaikissa kiusauksissa? Kerronko teille elämäni tarinan? Siitä, miten erään naisen takia hävitin oman ja veljeni omaisuuden, että pelasin sitten kuin mielipuoli, että olin kurjuuden syvyyksissä, kunnes herttuani minut niistä jalomielisesti nosti, eikä kuitenkaan riistänyt minulta paikkaani veljenpoikansa rinnalla? Siihen aikaan sanoi herttua: "Te olette nyt kokenut elämän kiusaukset, te voitte olla luotettava vartija." — Siveys, Sophie, mitä se on? Eräs lause muistuu mieleeni — en tiedä, ken sen on lausunut, mutta siinä on suuruutta ja hyvyyttä: "oletteko kokenut sisäisiä taisteluita, järkkymisiä, suuria, pitkiä suruja, salaman tapaan välähtävää onnea? Oletteko kestänyt niin hyvien kuin pahojenkin ihmisten hairahduksia ja kipuja? Silloin puhukaa moraalista, muuten ei."

"Fritz", huudahti kreivitär kiihkeästi, "te tahdotte minulle sanoa, että minä olen neljäkymmentä kaksi vuotta niin sanoakseni kulkenut elämän läpi kivikovin sydämin?"

"Niin", virkkoi Beulwitz lujasti, "niin, kivikovin sydämin! Te sanoitte oikean sanan. Meillä on rakkautta ja ymmärtämystä niitä kohtaan, jotka ovat veriheimolaisiamme, se, Sophie, on niin päivänselvä asia, että niiden osoittaminen tuskin ansaitsee nimeä velvollisuus. Me hengitämme, syömme, me juomme — jo luonnostamme rakastamme omaisiamme. Ei, velvollisuutemme ihmisenä on suurempi ja tuhatkertaa laajemmalle ulottuva. Miten mukavaa olisi osoittaa sääliä vain syyntakeettomia kohtaan! Mutta erehtyväiset ymmärtävät ylpeästi kohota ylös omista kiusauksistaan ja siten saavuttaa nöyryyttä — se, Sophie, on moraalia, ja sitä te koetatte saavuttaa vasta nyt, elämänne syyspuolella!"

Kreivitär nosti päänsä pystyyn:

"Te rankaisette minua, ettekä pelasta. Pitääkö minun Lydiaa kaiken sen jälkeen, mitä hän on tunnustanut, syleillä poikani vaimona?"

"Me itkemme teatterissa tuollaisten onnettomien naisten kohtaloa", sanoi Beulwitz katkerasti, "mutta jos poikamme haluaa tuoda tuollaisen onnettoman naisen tyttäreksemme, paiskaamme ovet kiinni. Ei, arpa on tässä heitetty! Nyt täytyy teidän kestää, mitä kohtalo määrää. Mutta jollei teillä, Sophie, olisi ollut kovaa 'onnellisen' kohtaloa, eivät asiat olisi alusta pitäen kääntyneet sille tielle, joka vie kuilua kohti. Teillä olisi ollut poikanne luottamus ja te olisitte voinut aivan huomaamatta hänet vieroittaa tästä rakkaudesta, ennenkuin se olisi ehtinyt juurtua näin syvälle. Tai jos Botho olisi voinut kertoa rakastetulleen lempeästä, eikä ylpeästä äidistään, niin ei Lydian olisi tarvinnut ryhtyä noihin surkeisiin tunnustuksiinsa. Hän olisi ensin koettanut ansaita rakkautenne ja kunnioituksenne jalolla elämällä ja sitten pyytänyt tuomiota. Ja silloin te olisitte ehkä käskenyt hänen vaieta ja, antanut hänelle armorikkaasti, kuten joskus katoolinen kirkko, synninpäästön ilman rippiä. Miten tarpeetonta tällaista nyt haaveksia. Se on tapahtunut! Jumala suokoon, ettette tässä kamppailussa kadottaisi poikaanne."

Kreivitär itki. Ystävä veti hellästi hänen päänsä olkapäätänsä vastaan.

"Itkekää, Sophie. Me olemme ehkä kerran lapsina näin yhdessä istuneet. Se on meidän vanha oikeutemme."

Ja ensimmäistä keltaa itki kreivitär sellaisen henkilön rinnalla, jonka herrana ja tuomarina hän ei ollut.

Äärettömiä, pitkiä suruja — niin, niihin olisi Lydia hyvin voinut vaatia lohdutusta. Näiden hetkien kirkastavissa kyynelissä selveni sekin hänelle. Mutta tämän lyhyen, kaihoisan rauhan keskeytti taas äkkiä kauhunajatus:

"Poikani."

"Ei kukaan voi antaa häntä teille takaisin, paitsi Lydia."

"Minä rukoilen teitä — menkää sinne — tuokaa te hänet minulle", — pyysi kreivitär.

"Ei", sanoi Beulwitz nousten, "ei! Kaikesta siitä, mitä te olette minulle tuosta naisesta kertonut, tuntuu minusta, kuin hän käsittäisi sellaisen epäluottamuksen auttamattomaksi loukkaukseksi. Ja kuka on nyt vielä hänen turvansa, hänen kostajansa? — Se, jonka te tahdotte riistää häneltä."

"Hän vie poikani pois — he tappavat itsensä!"

Kreivitär pani kuolontuskissaan kätensä ristiin. Beulwitz laski kätensä hänen polttavalle otsalleen.

"Sitä ei Jumala tahdo!"

"Tai jälkeenpäin — niin — hän ei voi sitä kestää — oh — viimeiseen hetkeeni saakka kuulen silloin korvissani nuo sanat: 'Tuomitsetteko minua?' Ja tuolla puolen olen minä se, joka kysyn, ja vastaani jylisee: tuomitsen, tuomitsen!"

"Te haaveilette, Sophie. Botho on voittava itsensä. Tiedätte miten eräässä laulussa sanotaan: 'Kuivaa kyyneleesi maidon valkeilta kasvoiltasi, ensimmäinen rakkaus ei tapa, vain viimeisestä kuolee.' Minä elän myöskin, Sophie, ja tahdoin myös kuolla — siihen aikaan, kun te valitsitte kreivi Allmerin. Sillä minä rakastin teitä — oh, niin kovin."

Kreivitär ponnahti ylös ja katsoi häntä omituisin silmin. Beulwitzin äänessä oli ollut jonkinlaista liikutuksen ja pilkallisuuden sekoitusta, jolla me puhumme unohtumattomista nuoruuden hullutuksista, joita on myöhäistä katua.

"Ammentakaa minun sydämeni kokemuksista rohkeutta Botholle. Kun minä, hupsu, kuumaverinen Fritz, saatoin lakata suremasta teitä, Sophie, on Bothokin Lydian unohtava, sillä onhan Bothonkin suonissa äitinsä viileätä verta", jatkoi hän samalla äänensävyllä.

Kreivitär katsoi häneen yhä vielä tuollaisin pelokkain ja hämmästynein silmin, kuten katsoo se, joka näkee odottamattoman luonnonmullistuksen lähenevän.

"Kiitän teitä. Jättäkää minut nyt yksin", sanoi kreivitär lopulta hiljaa.

"Hyvä on, minä menen. Hyvää yötä, Sophie."

Ovella vilkaisi hän taaksensa. Siellä seisoi vielä, kreivitär ja katsoi häneen samoin ilmein. Ääretön sääli valtasi Beulwitzin — kreivitär tuntui hänestä köyhältä, hylätyltä, rajattoman yksinäiseltä.

Ja äkkiä ilmestyi tuon liikkumattoman naisen sfinksimäisten kasvojen viereen samat kasvot kolmekymmentä vuotta nuortuneina, nauravat, onnelliset lapsenkasvot — kasvot, joita hän ennen muinoin oli usein hellästi suudellut.

Hän astui askeleen takaisin huoneeseen.

"Sophie!" huudahti hän kovasti ja levitti käsivartensa.

Kreivitär pudisti verkalleen päätänsä. Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

Beulwitz läksi surullisena huoneesta.

"Ei", kuiskasi kreivitär itsekseen Beulwitzin jälkeen, "sen paikan minä olen kadottanut — jo aikoja sitten. Siellä olisi lämmin."

Hän meni kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi siihen käsivarttansa ja kuunteli. Ulkona oli tullut hiljaista. Miten autiota, miten tyhjää, miten kylmää oli hänen sydämessään — hänen koko elämänsä näytti hänestä mitättömyyksien sarjalta. Menneitten sisällyksettömien päivien muisto mursi hänet kerrassaan.

"En ole ollenkaan elänyt, enkä mitään rakastanut", sanoi hän tylysti itsekseen.

Hän kohotti päänsä ja katseli puolisonsa kuvaa.

"Ota takaisin kiitos, joka oli viimeinen henkäys huuliltasi. Uskollisuudellani ei ollut mitään arvoa. Työstäni puuttui aateluutta. Tule haudasta esiin ja asetu _hänen_ rinnalleen! Ja silloin anna minun taistella ja näyttää että sinä voit toistamiseen kuolla uskollisuudestani varmana."

Ulkoa kuului askeleita.

Bothonko?

"Ei, ne kuulostivat prinssin nopeilta askelilta."

Ja pitkän, tuskallisen ajan kuluttua jälleen hitaita, raskaita askeleita — kuin juopuneen —, se ei voinut olla Botho. Ja kuitenkin — väsyneet askeleet häipyivät nuoren kreivin huonetta kohti.

Näin vapisi ja valvoi kreivitär aamuun saakka. Hänen korvissaan soi satoja vaihtelevia, petollisia ääniä, jotka aiheutti hänen kuohuva verensä aivoissa tai puiston humisevat puut. Hänen sydämensä kärsi satoja tuskia, jotka hänen mielikuvituksensa kidutushuone loihti esiin.

Ja täynnä suruja olevat yöt ovat ne aseet, joilla mahtava seppä takoo pehmeiksi kovat sydämet. Ja unettomat yöt opettavat kuivuneen silmän kostumaan.