Part 1

language: Finnish

YÖTÄ JA AAMUA

Puheita vapautemme huomenhetkinä

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Lunnaat Osaveljillemme kärsimyksessä Viimeiset veljekset Ristiinnaulitulle kansojen joukossa Satakielten maa Uudenvuoden kasvojen edessä Kansa ja koti Ystävämme kirjat Kalliit haudat Helmet Kuolleet ja eloonjääneet

LUNNAAT

Veljekset Eerikki ja Janne seisoivat kunnaalla talojen välillä ja kuuntelivat tykinpauketta. Joka laukaukselta tärähti maa, olivatpa ne aika kojeita nuo tykit, kuka ne sellaiset oli keksinytkään. Peninkulmien päästä noin panivat mieheltä polvet vavahtamaan. Veljekset vuoroin hymähtelivät eteensä, vuoroin käänsivät toisiinsa pelästyneet kasvonsa. He hymähtelivät siksi, että tiesivät omien talojensa olevan turvassa sodan temmellykseltä, olipa Janne juuri käynyt kirkolla ja siellä saanut vakuudet, ettei sota sellaisille metsäkulmille tule kuin Noron sydänmaat ovat. Kuinka monta kertaa veljekset olivatkaan harmitelleet, että Ylitalo ja Alitalo olivat niin kaukana liikepaikoilta, ja päättäneet muuttaa lähemmäs rautatietä ja kaupunkia. Janne oli yhteen aikaan hakenutkin taloa, oikein luettelot kourassa ja kartat taskussa hän oli kulkenut ja jo etukäteen iloinnut ajoista, jolloin saisi kaupungin torilla oikeat hinnat oikeista tavaroista — mitenkä lienee sitten jäänyt sopimatta kaupoista, niin että hän yhä asui Alitaloa veljensä Eerikin viljellessä isänkotia, Ylitaloa. Eerikki oli aina paremmin tyytynyt tämän metsäkulman kivisiin peltotilkkuihin ja valmis talohan hänelle oli jäänytkin, vainajan tahdon mukaan annettu hänelle, vaikka hän oli nuorempi kuin Janne. Vainaja, isäukko, oli ollut sellainen oikullinen: kenestä piti, niin sille antoi, ja tästä Eerikistä oli pitänyt ja Jannea vieronut, Janne oli siitä kyllä kantanut vihaa sekä vainajalle että eläville, kaikille, jotka olivat olleet riistämässä häneltä hänen esikoisoikeuttaan. Ja kaikki olivatkin yleensä olleet puolueellisia häntä kohtaan, aivan niinkuin Herra itse aikoinaan Kainille, vaikka hän oli vanhempi kuin Aapeli.

Mutta näyttipä kerran tulevan oikeuttakin. Tuntuivatpa asiat kääntyvän sillä lailla, että metsäkulmilla talot saattoivat säästyä, kun ne liikepaikoilla ryöstettiin ja raastettiin pahemmin kuin saarretun karhun pesät. Hirveitä oli kirkonkylässä kerrottu niin punaisten kuin valkoistenkin elämöimisestä. Onneton vain oli sekin talo, joka meni kädestä käteen, punaisesta valkoiseen ja valkoisesta punaiseen. Jos toinen mitä jätti, niin sen toinen otti. Laupiaammin totisesti näytti kerrankin taivaan pappa katselevan Kainin kuin Aapelin puoleen — hänen, Jannen, talo oli kuin olikin kaikin puolin paremmin turvassa kuin Eerikin. Järvet ja kalliot siinä olivat edessä. Takaisinpa nuo surman kojeet kilpistyvät kalliosta, vaikka noin pamahtavat peninkulmien päähän ja panevat maan tutisemaan.

Taas —- olipa se aika täräys! Veljekset käänsivät silmät toisiaan kohti. Lauhassa illassa, jota kuu ohuen pilven läpi valaisi, välkähtivät valkuaiset vastatusten. Molemmille tuli ajatus, että taisi olla niin ja näin sen turvallisuuden tällaisina aikoina.

— Minkähän paikan sotkikaan taas tuokin pamauksen pitäjä? sanoi Janne ja suu teki väkinäistä hymyä.

— Etteihän vain olisi vienyt kirkkoa, sanoi Eerikki. — Siinä oli niin paha ääni.

— Kiveen se meni, sanoi vanhempi veli. — Kirkko on puuta ja antaa ilmaan mennessään toisen ulahduksen. Kun kuula sattuu puuhun, niin panee se noin sinnepäin niinkuin jäät syksyllä, mutta kun kiveen sattuu, niin rähähtää kiukkuisemmin. Se oli kivinavetta tuo viimeinen.

Hän ajatteli kallioita Alitalon ja järven välillä — eivät tainneet paljoakaan auttaa tuollaisia panoksia vastaan. Nuoremman veljen seuraava huomautus ei ollut omiaan rauhoittamaan.

— Kuuluvat tykin luodit puhkaisevan sellaisen metrin paksuisen kiviseinän, jommoisia vanhaan aikaan tehtiin, niinkuin neula paperin vain. Elävät lehmät siinä menevät, päät ja potkat mikä minnekin.

Eerikin leuka kävi, hänen tätä puhuessaan, kaiken aikaa epämääräisen liikutuksen vallassa. Hän ajatteli molempia poikiaan, jotka jouluna olivat lähteneet kodista. Raha-ansiolle sanoivat lähtevänsä pohjan puoleen tukkitöihin. Eivät yhtään kirjettä olleet lähettäneet. Mitenkä lienevät nyt johtuneet mieleen. Tai ainahan ne johtuivat ja nyt etenkin, kun surmankojeet tuolla paukkuivat. Että missä olivatkaan...

Jotakin sellaista oli puhuttu, että hekin olivat mukana sotatoimissa. Mutta sitä ei isäukko enempää kuin äitikään uskonut — mitäs heidän pojat, rauhan miehiähän he olivat. Kuka heidät sentään tiesi, olivat niin katkeroituneet viime keväänä, kun piti tehdä heinää revollit taskussa lakkomiesten uhkausten vuoksi. Olivat tosiaan taitaneet sanoa, niinkuin kerrottiin, että »tästä ei tule hyvää». Eikä ollutkaan tullut hyvää — sota oli tullut.

Janne puheli eri kiväärien äänistä. Hän oli kirkonkylässä käydessään kuullut ne paljon selvemmin ja osasi täältäkin kaukaa erottaa ne toisistaan. Tykit olivat kaikkein pahimmat, aikamoisen äänen päästivät »rapselit» ja käsipommit ja tuo »popo-popo-popo-popo» se oli kuularuisku se. Toiset sanoivat, että kuularuisku oli sellainen hyvin pitkä- ja paksukaulainen pyssy, toiset, että se oli niinkuin paloruisku ja että letkun kautta päästettiin ilmaan kuulat, jotka olivat pahemmat repimään kuin hirvikuulat, toiset sanoivat, että kuularuiskua väännettiin niinkuin käsisilppukonetta. Vaan mitenkäs eivät sitten silloin kuulat olisi räjähdelleet jo siinä ja särkeneet koko kojetta? Sen sanoi Jannen oma järki. Tuo sen vain oli ääntä tuo popo-popo-popo-popo.

Eikös taasen haukukin Ylitalon Piski?

— Lopeta sinä se koira niinkuin minä olen tehnyt meidän Mustin, sanoi Janne. — Kuulevat vielä pakolaiset äänen ja tulevat hakemaan turvaa ja vievät sanan, että täällä on taloja...

Janne lausui viime sanat matalalla äänellä niinkuin hän olisi pelännyt metsällä olevan korvat.

Maa tärähteli heidän jalkojensa alla, laukaukset ja niiden herättämät kaiut vastailivat toisilleen ääriltä äärille. Äänet muistuttivat toisiaan niinkuin kahden sukulaisen olennon äänet. Sota ja tyhjyys huutelivat toisilleen yli vapisevan maan.

Kyliäpä nyt vapisikin paikat! Ihan alkoivat lumet tippua puiden oksilta.

— Kyllä sitten samalla saisi lakata keittämästä ja lämmittämästä, sanoi Eerikki. — Nouseehan se sauhukin ilmaan ja ilmiantaa, lippuhan se on, sininen sauhu. Pitävät Piskin niin hyvänä lapset — tyttären lapset.

— Hyvänä vai. Vai hyvänä.

Ilkeästi lausui veli sanat, Eerikki sen kyllä huomasi. Vihaa kantoi hänelle yhäkin Janne ja vääryyttä kai hänelle, Jannelle, oli tehtykin. Hän oli vanhin veli, mutta ei ollut saanut taloa. Vaan nytpä oli hyvässä turvassa Alitalo, Jannen uudistalo. Eivät sinne pommit satu vaikka Ylitaloon sattuisivatkin. Entä jos Jumala antaisikin sattua siitä hyvästä, että hän, nuorempi, ei omasta vapaasta tahdostaan ollut antanut isänkotia vanhemmalle...

— Saisit vain varoa, sinä, sanoi Janne taas.

Nyt kuuli Eerikki selvästi veljensä äänessä salatun uhkauksen ja ikäänkuin sota olisi vahvistanut sanat ja mennyt hänen puolelleen, pamahti samassa kauheasti ja tyhjä kaiku jyrisi vastaan Alitalon kallioista.

Jokohan minun pitäisi vapaaehtoisesti tarjota Jannelle Ylitaloa? ajatteli Eerikki. Mutta hänen mieleensä muistui samassa miten paljon he poikien kanssa viime vuosina olivat ottaneet ylös suota, kun Alitalossa oli jätetty viljelys siihen missä se jo kauan oli ollut. Sellaista huonoa se oli ollut Jannen toimi, jos oli toimeton emäntäkin. Rahoja hänellä oli jonkin verran ollut ja sen vuoksihan Janne hänet oli ottanut, mutta kahviinhan hän joi korotkin sellaisista rahoista, vaimo parka. Tosiaankin haukkui Piski vimmatusti Ylitalossa. Etteivät nyt pitäneet varaansa. Kaksi emäntää on talossa, nuori ja vanha, tytär ja äiti, ja antavat koiran tuolla lailla ulvoa. Rätinää ja paukettako koira haukkui vai kuuliko se jotakin muutakin?

— Saisit varoa, etkö kuule, sanoi Janne ja hänen silmän valkuaisensa leiskahtivat vaaleiden pilvien kajastuksessa. — Anna sinä vain Piskisi haukkua ja houkutella tänne hävittäjät. Mitä sinä välität toisen omasta, kun et omaasikaan ajattele. Ajattelitteko te vainajan kanssa mitä teitte, kun veitte esikoisoikeuden vanhemmalta veljeltä. Pirua te ajattelitte, jos ajattelitte.

Hävitys ja tyhjyys vastailivat toisilleen taasen taivaanrannasta taivaanrantaan yli talvisten salojen. Koira ulvoi vimmattuna, käheällä, loppuun kuluneella äänellä. Ihmisääniäkin kuului. Naiset nähtävästi seisoivat Ylitalon pihamaalla, voivotellen kilpaa Piskin kanssa. Lempeä suhina kuului puista rannalla, milloin sille hetkeksi annettiin suunvuoroa.

Nuorempi veli seisoi liikkumattomana, vanhempi ei nähnyt, että hän kävi kovaa taistelua itsensä kanssa.

— Ota sinä Ylitalo, sanoi hän vihdoin. — Minun olisi pitänyt sanoa tämä jo silloin, kun ukko kallisti päänsä.

Vanhempi veli ei käynyt niin vakavaksi kuin sanojen vakavuus olisi edellyttänyt. Hän naurahti ikäänkuin etukäteen olisi arvannut tämän ehdotuksen tulevan.

— Vai niin, vai, nyt sinä tyrkyttäisit minulle taloasi, kun tuho on likellä. Nyt kun minun taloni on turvassa järven ja kallion takana, nyt se kelpaisi, vai niin, vai... Pirut ja perkeleet, mene sinä vain omalle talollesi ja odota hävittäjiä!

— En minä sitä — en minä sentähden, yritti veli, mutta Alitalon isäntä ei häntä kuunnellut.

— Mene, mene ottamaan vastaan vieraita, ehkä emännät siellä jo toivottavatkin heitä tervetulleiksi.

Eerikki tunsi selkäänsä kylmäävän.

— Keitä sinä luulet sinne tulleen? kysyi hän. — Tiedätkö mitä? Oletko jotakin kuullut...?

— No aina yhtä ja toista... Taikka sitä vain, että poikasi eivät olekaan hirrenvedossa, vaan sodassa... Lakanat olkapäillä kuuluvat viruvan hangilla ja ampuilevan. Ja heitä voidaan tulla etsimään heidän kotoansa.

— Mistä sinä tämän tiedät?

— Sieltä mistä kaiken muunkin.

— Mahdoit heti sanoa, kun kuulit.

— Ehditpähän sen nytkin kuulla.

Molemmat vaikenivat. Nuoremman veljen hengitys kulki sihisten. Kaukana taivaanrannalla oli pieni punainen hohde, joka kasvamistaan kasvoi. Tulipalo. Mikähän sielläkin nyt paloi? Vanhempi veli arvaili ja arvaili, mutta ei saanut nuoremmalta vastausta. Pienenä pyöreähkönä kehänä paloi sinipunerva rusotus taivaanrannalla kuin mikäkin uhrituli. Se oli kaukana, ei kuulunut mitään ääniä, mutta molemmat veljekset tunsivat, että tulipalopaikan ympärillä oli voivotusta, hätähuutoja ja juoksua.

— Mistä sitten voitaisiin tietää tulla etsimään poikia kodistaan? sanoi vihdoin Eerikki. — Sanoithan juuri itsekin saaneesi täydet vakuudet, ettei sota tule tänne...

— Ei sota, mutta hakijat...

— Mistäs he voisivat tietää? Kun en minä, poikain oma isäkään heistä mitään tiedä... Vai... vai... Ethän vain sinä...

— Jaa minä?... Mitä sitten?

— Oletko sinä ilmoittanut meidät?

— Älä höpise.

— Älä sinä kiellä. Äänesi sen ilmaisee. Voi sinua. Sinä olet käynyt toimittamassa murhamiehet Ylitaloon — tunnusta pois, sen sinä olet tehnyt...

— Mitä pirua sinä huudat... Varo sinä, sanon sen vielä. Totuuden olen puhunut, en muuta. Olen sanonut, että pojat menivät pohjan puoleen, ettei tiedetä missä ovat. Voivat olla sodassakin. Ja heidät oli nähty, hangilla makaavat mahallaan ja metsästävät ihmisiä. Sellaisia poikia sinulla on.

Nuoremman veljen nyrkeissä tykki veri kuin pahkaisessa paiseessa. Ääneti kääntyi hän lähtemään. Hän ei antanut veljelleen kättä eikä toivottanut hyvää yötä. Hän läksi kotia kohti, missä vaimoväki viikon päivät oli nukkunut vaatteet yllä. Hän tunsi yhtäkkiä kuuluvansa sotaan, ikään kuin tuolta kaukaa mistä pamaukset laukaistiin ja missä talot paloivat, olisi viskattu mahdottoman pitkä köysi tänne ja hän joutunut sen silmukkaan. Poikien luo häntä vedettiin. Ehkä pojat todella makasivat valkoisissa lakanoissa hangilla ja ammuskelivat. Etteivät jo olisi kuolleita? Kuka ensi syksynä kaivaa ojaa, kuka auttaa isää saamaan siemenen maahan...? Puolensataa syltä oli päivässä pistänyt Malakia... Kilpaa olivat kaivaneet Mikon kanssa, mutta Malakia aina voitti. Ja nyt he makaavat hangilla...

Eerikiltä menivät kädet ristiin ja hän tavoitteli raamatunlauseita ja synnintunnustusta. Hänen sydämensä jyskytti niin että kanuunanpauketta tuskin enää erotti. Hänen silmiinsäkin oli tullut sellainen tuike, ettei hän enää erottanut, oliko tulipalo hänen omien silmiensä takana vai taivaanrannalla. Kaukainen silmukka veti häntä sinne paukkeen ja tulipalon puoleen, etsimään poikia, pelastamaan heitä, tuomaan heitä kotiin... että olisivat kotona, kun kevättyöt alkavat... Lumi jo suli, varmaan tulisi aikainen kevät. Hänen täytyi kiirehtiä.

Yhtäkkiä hän huomasi, että koiranhaukunta taukosi. Mutta sen sijaan alkoi kuulua ihmisääniä ja hevosten hirnuntaa. Hän läksi juoksujalkaa lähemmäksi. Kotikartanolla oli paljon miehiä. Perkeleitä he laskettivat, kuului selvästi... Joko ne nyt olivat tulleet etsimään poikia? Tämäkö nyt piti tehdä oman veljen... Ettei ollutkin ennen tullut puhutuksi loppuun sitä taloasiaa.

Huohottavin rinnoin astui Eerikki metsästä peltoaukealleen. Silloin hän kuuli ikkunoiden helähtävän rikki, naisten huutavan ja miesten nauravan. Talon nurkan alta leiskahti keltainen liekki ikään kuin valkea olisi pistetty Öljyttyyn olkilyhteeseen. Pyssy paukahti. Lapsi parkui. Eerikki ymmärsi, että olisi pitänyt kääntyä takaisin ja paeta metsään. Mutta hän hyökkäsi täydessä juoksussa polkua ylös, kotiaan kohti. Puukko hänellä oli, hyvä olikin... Ja tuosta sai hyvän seipään...

Pimeästä tuvastaan katseli sill'aikaa Janne tulipaloa järven toisella puolella. Ylitalo siinä nyt meni, isänkoti, missä hän oli syntynyt. Oikeus se oli, miksi olivatkin vainajan kanssa rikkoneet esikoisoikeutta vastaan.

Kaikki olivat hiljaa sängyissään, sekä piiat että puhuvat tyttäret. Äiti oli kuuromykän tytön kanssa penkillä. He eivät hiiskahtaneet, he eivät uskaltaneet, kun isä oli tällä mielellä. Tyttö nyyhki kuuromykän oudolla äänellä, hänen oli uni. Isä yksin liikkui. Varpaisillaan hän narahtelevissa saappaissaan asteli portailta sisään ikkunan luo ja taas takaisin. Pojat olivat kamarissa. Tuon tuostakin avasi isä oven, opetti ja kovisti heitä. Portailla hän tuon tuostakin kuulosteli rytäkkää järven takana. Alitalon kalliot siihen vastasivat. Ne nauroivat niinkuin pahat naakat.

Isäntä tuli tupaan ja asteli varpaisillaan seinää pitkin.

— Muistatteko nyt, puhui hän piikojen sänkyyn, — että jos tulevat, niin juoskaa navettaan. Olkaa siellä lehmien turvissa, eivät kuulu tekevän lehmille mitään... Ja te, jatkoi hän tyttäriensä sängyn ääressä, — tiedättehän, että olette ladon alla... ei sen, missä on heiniä, sillä heiniä aina kuuluvat ottavan ja penkovan. Ja jättäkää ovi raolleen, että näkevät tyhjäksi... Olkaakin hiljaa, viiltävät auki rinnat ja vatsat, jos löytävät. Ei ne piioille mitään tee, mutta talollisten lapsia voivat vainota... Ja sinä, puhui hän vaimolleen, — sinä makaat sängyssä ja olet kipeä. Älä sinä huuda, ei ne vanhoista ja rumista välitä. Kuuromykkä päästetään lattialle, se saa vapaasti liikkua siinä ja änköttää.

Isäntä huomasi äkkiä hiilloksen, otti saavista vettä ja kaatoi kipollisen hehkuun. Pihahtaen musteni hiillos toiselta kulmalta, päästäen kihahtavan höyryn savutorveen. Toinen kipollinen vielä ja hiillos oli mustana.

— Muistatteko nyt, kovisti isäntä ja meni taasen porstuaan.

Kuuromykkä päästi samassa kovan äänen ja painoi päänsä äidin rintaa vasten. Sekä piiat että tyttäret nostivat hekin sängyistä päitään ja kuiskuttelivat. Isäntä ei nyt voinut heitä kuulla. Hän oli varoittamassa poikia.

— Te lurjukset... oletteko pitäneet vahtia? Vaikka olisitte, peevelit, nukkuneet! Nyt ei odotetakaan enää, vaan te valjastatte hevoset, te molemmat, joilla on yhtä pitkät jalat, ja lähdette ajamaan. Kelloja tai kulkusia ei oteta, ette kai te hölmöt sitä itsestänne ymmärrä! No, mars matkaan... Ei, et sinä, sinä jolla on toinen jalka toista lyhyempi... tai pitempi, kuinka vain. Sinä jäät tänne. Muista sanoa, että olet ainoa poika. Jos sinä muuta sanot, niin lyhenee tuo pitempikin jalka... Kun hevoset ovat valjaissa — huonompi kirkkoreki jää liiteriin — niin tulette sisään ja otatte kirstun.

Kun isä oli saaanut pojat matkaan, rupesi hänestä tuntumaan, että hän turhanpäiten oli lähettänyt heidät pois kotoa. Ei suinkaan kukaan hyväntekijälleen pahaa tee... Jolleivät pojat varjelekaan kirstua — kuka heidät tietää, niin hölmöjä ja vähämielisiä kuin ovat.

Järven takana paukkui ja räiski. Ihmiset huusivat. Koira ei enää haukkunut. Ehkä alkoikin nyt riittää tämä rangaistus Eerikille.

Janne tunsi rintansa yhtäkkiä käyneen köykäiseksi ikään kuin kivi olisi otettu sieltä pois. Hänen pitkä vihansa oli puhjennut niinkuin kypsä paise ja heti oli helpottanut. Tästäpuoleen saa veli hänen puolestaan olla rauhassa, vaikka tekikin väärin yhdessä isän kanssa.

Metsässä kuului outoa suhahtelua ja vikinää. Maa tömisi. Ajettiin. Neköhän ne nyt olivat... punaiset polttajat... ja olivatkohan tulossa tänne? Kuka nekään tiesi, jolleivät muistakaan, että hän heitä auttoi, vaan polttavat hänenkin talonsa .. Ei, Jumala ei voi tehdä sitä vääryyttä, että antaa polttaa hänen hiellä ja vaivalla rakentamansa metsätalon. Ties sentään, ehkei olisi pitänyt siellä kirkolla puhua veljenpojista ja heidän katoamisestaan... Eerikki näytti pitävän sitä kovin pahana, kutsui ilmiannoksi. Mutta syntinen on ihminen ja erehtyväinen. Ei ole tämäkään mukavaa tämä tällainen odotus ja pelko... Mutta onpa tuo outoa ajoa metsässä... Pojat hölmöt varmaan eivät ole ehtineet pois alta. Tietysti antavat kirstun henkensä päästimeksi, siinä menee sitten viimeisetkin rahat...

Hätä valtasi Jannen, Alitalon isännän. Hänen täytyy pelastaa rahansa. Näinä hyvinä aikoina, jolloin kananmunakin tuotti hopeaa, puhumattakaan maidosta ja muusta lehminloisesta, oli kirstunpohjalle kokoontunut plootuja. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi juoksemaan. Jääkööt sinne naiset, kukapa heihin koskee!

Mutta hän ei päässyt montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi ja livahti puun taakse. Reki siellä tuli, ajajan suomiessa hevosta ohjasperillä. Se oli kovin nääntynyt, ajaja juoksi rinnalla, löi selkään ja katseli taakseen. Hätä siinä oli. Janne ymmärsi, että oltiin pakomatkalla. Tuli toinen reki. Varmaan oli sota Ilkenemässä metsäkulmiakin. Taisi vain olla parasta lähteä pakoon. Minne menivät kaikki nuo ihmiset? Missä helvetissä oli ihminen nyt turvassa? Alitalo hiipi esiin ja asteli varovasti metsätietä. Kun uusi reki tuli, niin hän piiloutui ja kun vaara oli mennyt ohi, niin hän juoksi. Aamu jo sarasti, kun hän pääsi luhtaniityn ladolle takamailleen.

Oli, oli toki oikeuttakin! Turvassa oli kirstu, hyvästi olivat, hölmöt, sijoittaneet sen ladon alle ja sotkeneet jäljet. Eivät sentään taitaneet hänen poikansa ollakaan niin vähämielisiä. Hevoset syödä rouskuttivat ladon nurkassa ja pojat, junkkarit, pöyhistelivät paraikaa heiniä alleen pannakseen maata.

— Olettepa ajaneet kuin hullut — yhtenä höyrynä koko lato. Peitättekö nopeasti hevoset. Ettekö sitten ottaneetkaan loimia? Tänne omat takkinne, lurjukset. Tästä puoleen ei ajatellakaan talon myymistä. Minä olenkin nyt huomannut, että sydänmaan talot sodan aikoina voittavat kirkonkylän talot. Alitaloa ei myydä. Takit tänne paikalla!

Päivän ja seuraavan yön kesti tykinpauketta kaukaisuudessa ja ajoa ja meteliä likeisyydessä. Ehtivät isä ja pojat niiden kestäessä kokea senkin seitsemät pelot ja säikähdykset rahojensa, henkensä ja kotinsa takia. Mutta sitten hiljeni.

Kun isäntä toisen päivän aamuna, vaatteet heinissä ja silmät ladon pimeydessä soenneina, kömpi ulos, huusi käenpiika niin että metsä raikui, aurinko paistoi ja teeret kuhersivat. Ei kuulunut ajoa eikä pauketta, ei myöskään näkynyt savupilviä eikä tulipalon punerrusta. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja maailma rauhallinen. Jokin käänne nyt oli tapahtunut, mutta minnepäin?

Varovasti likeni isäntä kotiaan. Verta! Herra siunatkoon, olikohan siinä vallan mennyt ihmishenki...? Tuohon on pudotettu hyvä piiska, pitipä korjata, ei ollutkaan näin hyvää Alitalossa. No, jo nyt jotakin, tuossa oli ihka uusi kenkä, ettei vain ollutkin Ylitalon Santran kenkä. Hänellä piti aina olla näin hienoa. Olisivatko rosvot pudottaneet vai olisiko talonväelle tullut pakeneminen?

Kovaa töminää alkoi kuulua takaapäin... ruskea hevonen tulla laukkasi yksinään, irrallisena... Se oli Eerikin hevosia, neljän vuoden vanha, kotona kasvatettu tamma. Kylläpä oli maailma nurin, mitähän olikaan tapahtunut. Kun hevonen näki ihmisen, karkasi se metsään eikä kuunnellut, vaikka sille mitä olisi puhunut... Eikä aikaakaan, kun taas alkoi hälinä: lampaat määkivät ja naiset juoksivat. Ei, eivät olleet asiat vielä oikealla tolalla. Janne yritti jo mennä piiloon, kun hän tunsi vastaantulijoissa veljensä vaimon ja lapset. Mieluimmin hän olisi mennyt heidänkin ohitseen, ei mitään hänellä ollut heille sanottavaa. Mutta ei hän myöskään tahtonut kieltää heiltä apuansa, kun lampaat hulluina juoksivat, mikä minne. Jos heillä edes olisi ollut leipää, mutta nyt he ojensivat niille tyhjiä käsiänsä ja huusivat: kurukuru, kurukuru. Pianhan se lammas huomasi, ettei kädessä mitään ollut. Ja lisäksi oli nämä lampaat pelotettu suunniltaan.

— Jos olisi leipää, huusi isäntä.

— Mistäs sitä...! huusi Ylitalon emäntä vastaan oudolla äänellä. — Veivät kaikki, sitten polttivat. Kaikki veivät...

— Paloiko muuta kuin asuinrakennus? kysyi Alitalo arasti.

— Saunassa me nyt asumme.

— Onpa Santralta ääni langennut.

Emäntä ei vastannut, haroi vain hartioiltaan huivinsa kulmia ja koetti köyttää niitä leuan alle kiinni. Olipa hän käynyt oudon näköiseksi, mitä vanhoja kesävaatteita olikaan pannut ylleen. Kainalossa piteli jotakin takkia. Olivatkohan vieneet vaatteet noin tarkkaan...

— Onkos sitten - muita uutisia? kysyi isäntä harvakseltaan.

- En tiedä, en tiedä, sanoi emäntä laulavalla äänellä ikäänkuin hän olisi nukuttanut lasta.

— Missä isäntä on?

Silloin tarttui emäntä kiinni puuhun, painoi päänsä sitä vasten ja häneltä pääsi itku. Puun risahduksesta lähtivät lampaat karkuun ja lapset riensivät kuru-kurua huutaen niiden perässä. Yhden tytöistä sai isäntä pysähdytetyksi.

— Missäs isä on?

— Veivät, vastasi lapsi ja nieli itkuaan.

— Kuinka veivät — minne?

— Sitoivat köysiin, panivat rekeen. Etteivät olisi tappaneet. Tuolla on kauempana verta... Vaikka olisivat tappaneet... Seitsemän lehmää veivät...

Lampaat karkailivat pitkin metsää. Äiti ja tytär kiiruhtivat lampaiden perässä, heidän nyyhkytyksensä hävisi hälinään. Alitalon isäntä pääsi livahtamaan heidän näkyvistään.

Ei sentään juuri tätä hän ollut veljelleen suonut. Ettei se taivaan pappa määrää tietänyt, kun rankaisi. Kyllä nyt on Eerikki pahainen mennyttä... Jos enää on elossakaan. Että hän, Janne, sentään meni ilmiantamaan.

Mutta Alitalo oli säilynyt, se oli pääasia. Ei mihinkään oltu koskettu, ei leivänkannikkaa oltu viety, huoleti olisi saanut pitää rahatkin kotona. Olihan se mukavaa, mutta olisi siitä pitänyt iloisemmaksikin tulla, kun oli saanut pitää omansa, vaikka naapureilta oli kaikki mennyt. Kunhan vain olisi saanut tietää syyn tähän hiljaisuuteen maailmassa. Oli oudon hiljaista. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko sota voitettu jossakin päin ja kuka oli voittanut?

Pian se saatiin tietää.

Samat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat menneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat nääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut, kertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt palasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta ja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet henkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja, joissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se tosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat kuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen, miten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi, naiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat. Ja ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien väliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka asuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin, vaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä niinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta miestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli.

Alitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt mitään näin ihmeellistä.

Taisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle tähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja vilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko huomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada selville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan. Kylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti.

Takaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan suuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen peitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo kauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se ollutkin Eerikki?

Janne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö veljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli hengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan vihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset voittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa. Ei, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille ennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan.

Eerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen.

Ei kantanut mielessään vihaa tuo mies... Hänen kasvonsa paistoivat oudon juhlallisina.

Veljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua.

— Mitenkäs... sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on käynyt niinkuin harmaaksi?

— Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa.

— Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana.

Eerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut nähdä.

— On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt harmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs sinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on raunioina?

Oli hetkisen äänettömyys.

— Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa.

Janneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä ihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia ja outoa hymyä.

— Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät varasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain... En minä tätä ymmärrä.

— Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi nyt sitten vain.

Veli pidätteli.

— Älähän nyt mene... Puhutaan nyt... Mitenkäs sinä olet iloinen enkä minä?

— Mistäs minä tiedän... Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan kalliit lunnaat.

— Älähän nyt lähde... Mitäs sinä oikein tarkoitat?

— En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole mitään antanut...

— Mitäs sinä sitten olet antanut?

Vanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut.

Nuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi sai sanat suustaan.

— Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan...

— Poikani siinä ovat... Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia olivat olleet. Sain molemmat kotiin... Mutta hyvästi nyt, tulevat jo tuolla vastaan.

Ylitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös kotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät mustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan naisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa kesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti.

Alitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi ohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran käsi meni Eerikin kaulaan.

Kansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun sekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä.

Enempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä vasten ja häneltä pääsi toivoton itku.

OSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ

Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.

Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.