Part 6

Hän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan ollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut kotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen leipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta? Oi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!... Taas alkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä. Suuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme myrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin?

Palelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle tuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä he puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät. Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin he olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten isänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu, niin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää luopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä kokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä, jolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja tyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien puolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee uhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä alttiiksi... Uhrimieli...

Tyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut, »te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi pojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä riitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein tulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa vuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on totuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin kysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja valhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa, näkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan rakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata totisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva, sitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee sodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa elämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys pinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se vieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja kolmanneksi uhrimieltä...»

Tyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat häntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen sielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit olleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli. Se on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa tyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa hänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa kuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka luonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa meressä.

Tyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää nyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa. Niin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri yksinkertaiset suuret totuudet... Koti, sehän on se pieni armas paikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi, missä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka tuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja valon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo yhdistää meidät yhdeksi perheeksi.

Mutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien ja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien elävien vyöryy virsi:

O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille armos runsaus, suo sille lohtu haavoissansa ja tuskassansa unohdus, pois pyyhi vedet silmiemme, pois veritahrat tannertemme.

Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks Suomi sais, suo että kahleen kirvotessa myös orjan mieli kirpoais, suo meille voima voimastasi ja valkeus sun valostasi.

Sa siunannut oot aseitamme, kun pakoon lyötiin sorron yö, myös siunaa rauhan-askartamme, tee kaunihiksi kansan työ. Miss' äsken hurme maata kasti, suo oraan itää runsahasti.

O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille voimas runsaus, se kaikiss' että vaiheissansa ois oma kansas, valittus. O Herra, kalliimpana saamme nyt kädestäsi synnyinmaamme.

Monet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja uhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan. Moni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa.

Mutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on voitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä jatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä yksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin täällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta totuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville kaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa kaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään kuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut turha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme kalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen joukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme turvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse syitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja jatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi eikä ehkä koskaan palaja.

Meidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon, verisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat pinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme kolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen. Meidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä tapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on myöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja esiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme saaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme.

Älkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys ajatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville polville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme verikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä!

Veljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle uuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni: älkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen itsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit uhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan.

HELMET

Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä, milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia. Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita, tummia oli paljon enemmän kuin noita muita.

Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto. Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita tummia.

Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli yhteistä lujuus ja kirkkaus.

Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden. Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä, kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas, kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.

Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa. Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni, minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat, ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset, kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan ainoaa omaisuuttaan: suruaan.

Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme? Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas, joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi kannattaa myydä kaikki mitä omistaa.

Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat, kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme, jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!

Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän retkemme elämän rantojen varsilla loppuu.

KUOLLEET JA ELOONJÄÄNEET

Eräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla ja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui sisäpuolella seuraava kohtaus.

Heinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä ja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet läjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä johtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin palvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi nahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin.

Martin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta mistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan kirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan toistetut ajatuksensa.

Ei kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä, oli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika ja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä kuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat seisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat eroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän myymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen olisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen niin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput. Ehkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi ollut.

— Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat, vieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle istuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita...

Muut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka, sekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa ostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut kristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat kuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö.

Kuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin tuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan kanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään esiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle tuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti äitiä.

Olka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri siinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas kuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän oli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli tullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä tietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli kuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi. Martti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai, mihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi uudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin Olka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen mielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla korkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti astui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään vasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut haukkumaan. »Voi hyvin sitten.»

— Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija äskeistä keskustelua.

Samassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi juhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena:

— Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle, ihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi koiranpentua.

Johtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen ja vasta hiljan tullut toimeensa.

Kaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi auringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi sitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli ammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt vuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen työilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä keskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien parhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään rinnassa.

— Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen veljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään tarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että luontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen kuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen.

Viilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan. Tuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen portaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui että sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni keskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa.

— Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä kukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle.

Olka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa. Äiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista morsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän aitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle leipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän hevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin poltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti.

— Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone kuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että suutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus.

— Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui oven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat.

Olka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä nauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja hyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla pölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat ja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla. Suutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan. Vihdoin sanoi Jeremias:

— Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen tekijöillä!

Sekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka heilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi.

— Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa se on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten ihmisten tekoja.

Hyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan.

— Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te surko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja voi tulla ilonpäiviäkin.

Leski katsoi häneen ja sanoi:

— Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti istuttaa... Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis.

Olka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen myrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa... Mutta kukas tuo oli?

Puukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin, vaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli käynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet vankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet puodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi panna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla.

Itkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin sokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli anturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä.

Niin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän hän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä vainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin, mutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman kanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti saanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut eikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta, että taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät...! Oi Herra Jumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin työnnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri piti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän oli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla ja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä. Ei kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa.

Suutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei sitä kukaan jaksanut kuunnella.

— No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii sinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään sankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan juhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai lienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi vielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa verenpisarat ja vaikka myrtitkin.

Äiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että Eräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa sinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän saa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee hän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa!

Ja hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään kohti poltettua kotiaan.

Olka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän oli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta jos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti oikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.» Se toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa perintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen äiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä nähnyt. »Voi hyvin sitten!»

Olka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä palasi takaisin:

— Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä?

Antti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että sunnuntaista viikon taa.

— Eikös ensi sunnuntaina?

Antti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat olla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille Einon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle.

Kun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää poikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa haudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi käryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja tuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli pientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi verenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat häntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti verenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta.

Eino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa ei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve. Tämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena sairastellut.

— Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja ravisti Einoa hartioista.

— Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa.

— Tiesikö hän varmasti?

— No tottakai, kun hän itsekin menee sinne.

Siis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä henkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta. Hänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi valmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea mitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin luo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti kaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat pisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään kuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen rukouksistaan.

Kuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa olivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat siellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä hoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida.

Torstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä:

— Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina?

Äiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri vääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli muutenkin laskenut päiviä ja hetkiä.

— Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti.

— Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan. — Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi selvästi.

Äiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut kenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa. Jo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei oikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi.

Eino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata.

— Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten tässä päästänee yli talven.

Äiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa:

— Kyllä Martti olisi rakentanut.

Sitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa hamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä.

Eino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli aitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään.

— Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa. Mutta ei sitä mistään nyt saa.

Äiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut:

— Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa.

Einon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven. Samassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli.

— Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän.

— Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan, niin ne ovat.

Jos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut oikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita vakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan. Yöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala huone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain äänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään, kädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa. Hänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei hiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki, puhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten mailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan. Linnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan matalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi raunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi valmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan salliikin hänen kuolla poikansa haudalle.

Kukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät hämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin mielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne nukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli sitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein hengenvedoin.

— Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. — Katso, hetki on lähestynyt...