Part 7

He kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli tuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin käärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin ympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan, että Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi poika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut silloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta äiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän verenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he ottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista oltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi poikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika kuin Martti.

Rautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä menossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa on siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat runnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä poika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen. Mikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan hän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin on tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut. Mitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne kukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä verenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut kuivamaan... Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa lähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt, että saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä suru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa, kun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä... Ei tule, ei koskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo... Vai ei ketään menijää ole Eräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten taas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois.

Tyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa.

— Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te suinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven hautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla juhlat... Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä kaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän... ei kukkaa ole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina se tulee itku... Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse? Vai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle minun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin lähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte sattunut olemaan sama.

Ei yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut tiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja verenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat kokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko Suomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen elävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja vainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se rakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo äiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä nyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt Martin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin puolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan taisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa niilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin, monenlainen.

Lähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta, kun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven hautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun äiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi hänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse kantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä yksinäisellä asemasillalla.

Siitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan kävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin otti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi, mutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä alkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin nurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä ja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa. Hän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti kopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja likeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen.

— Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä.

Heidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja käveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita jo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri vaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei hän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa. Vapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit kukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat puiden alle.

Suuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan. Vaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys sinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan kirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen. Kaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea, kukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä.

Se oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien peitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen kauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä, järvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen työ ja taistelu, täällä oli rauha.

Punertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori tyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja toisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin haudoilta kohosi nyt ihmishahmoja.

Äiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin, kummastelevin silmin.

— Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori sotilas.

— Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö.

— Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas.

— Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt.

— Me olemme Martti Heinosen omaisia.

— Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen vieressään.

Tyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa. Nuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta.

Äiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään, hän putosi suulleen maata vasten.

Hän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen nousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä puhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista, kumpikin puoleltaan.

— Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän.

Ja hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi meneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää katsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa kärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö nopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin hän nousi.

— Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti.

Ja molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran maahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä poika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli aikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin moneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä pojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä kävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi missä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti:

— Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän. Ei siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on se urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin Halmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt velvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino.

Eino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti helisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille. Jokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät veljeshaudalla.

— Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. — Rahastokin on jo suuri.

— Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti, ikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi hän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän, kuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo Eino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin.

Hautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni kirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin luukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun.

Äiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen. Tuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin kirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma hänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja kirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman helpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui Martin vieressä.

Tyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo tuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset rakennukset paistoivat järveä vasten.

— Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon puheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä omastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää piirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin sitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla.

Tyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.

— Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se on se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa.

He puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja helpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä heissä teki tuloaan.

— En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi äiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä katsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun makaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne.

Niemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan.

Seuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa. Kangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina kirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa apilaanlemua portailla päivänpaisteessa.

— Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja.

— No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus, kun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että minulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että tulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä paremman väittää rakentavansa. Ja...

Hän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta hillitsi viime hetkessä kielensä.

— No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna.

— Niin ovat, huomenna.

— Ette mennytkään huomisiin?

— Mitäs minä, minulla oli jo juhlat.

— Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa.

Äiti kävi totiseksi.

— Vai meni. Olka parka... Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan juhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä... Niin, menihän sinne Einokin...

— Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin... Mitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan...

— Mitäs siellä sitten... Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös sitä ymmärrä... Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän pannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän puhui, että jos toisi — jonkun toverinsa... Hyvästi nyt vain ja hyvää voimista.

Ja kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää kotiansa.

— Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama seppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla.