Part 4

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on edessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin, sillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen asia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä, jokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava mieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien johtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä sieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on yllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman onnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon alla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko se elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut ja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta rehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä suolaa niin paljon, ettemme mätäne.

On kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä ja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin lukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen, uuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä, katsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme Suomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa vapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi kiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme lujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken sen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen kelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko syödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta, rikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa itsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli kansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja pakenemme kurjasti?

Ne rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä varsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole syytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi. Vuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä tekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja kansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään vähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ, rukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat kaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus, valhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan. Mutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan tuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole hävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme hävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti. Mutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään tuleen.

Jos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua mielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa, johtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden aikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua kannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi muodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai hataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki, totuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat elävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä luonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä kunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta: kansallisuuden kalleus.

Jos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän alkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä suhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön, omaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi elämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus, kiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän retkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän kallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti kartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten. Mutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä tuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä tulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän tulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko maailman ja saisimme sielullemme kadotuksen!

Tuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole arvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat. Me tiedämme nyt mitä ne meille sanovat:

Suomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua...

KANSA JA KOTI

Puhe Ison-Kyrön vanhassa kirkossa syyskesällä 1918.

Mikä juhla onkaan tänään laulanut meidän kotiemme yllä, mikä juhla onkaan hymissyt meidän sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. Maaemo ojentaa tyynessä ilossa lapsilleen antimensa: siinä on, ota, nauti kiitollisuudella. Maaemo antaa tänä vuonna runsaasti. Ladossa ovat jo niityn heinät, koko tuo värien loisto, koko tuo tuoksujen kylläisyys, jonka kevät kutsui esiin mustasta maasta ja joka keinui ja aaltoili meidän silmissämme. Muistatko juhannuksen aikaa — mikä Jumalan ihme olikaan jokainen heilimöivä heinä, jokainen apilankukka. Maa oli autio ja paljas ja aurinko valoi siihen lämpönsä, aurinko näytti ystävälliset kasvonsa, aurinko antoi hyvyytensä loistaa — ja tapahtui ihme: riemuun puhkesivat metsät ja maat. Ihme tapahtui, sillä kevät ei lakkaa olemasta ihme sentähden että se palaa uudelleen ja uudelleen. Ihmeeksi jää jokainen kukkanen, joka avaa silmänsä siihen, missä vielä äsken oli harmaata ja alastonta. Auringon lämpö, auringon hyvyys tekivät ihmeen. Miten kävisikään meidän karjojemme, jollei niityn heinää, tuota koottua auringonvaloa voisi ottaa talteen, miten kävisi kotieläinten, meidän ystäviemme ja auttajiemme, jollei tuota heinän tuoksua ja apilanlemua voisi säilyttää. Uhrijuhla on jokainen heinänkorjuu, tuhannen tuhannet yrtit ja kedon kukkaset siinä uhrataan meidän hyväksemme. Ne ovat nyt ladossa, onnellisesti turvassa. Kypsät ovat niinikään keltaiset rukiintähkämme, ah millä riemulla me nälkävuoden opettamat ihmislapset niitä tervehdimmekään! Mitäpä meistä tulisi, vaikka meillä olisi kasoittain vuorten kylmää metallia, jollei meillä olisi keltaisia, täyteläisiä tähkäpäitä, joihin auringon lämpö on vuotanut. Kuin hopea hohtavat kauravainiot, kuin meripihka hehkuu ohra, purppuranpunassa notkuvat marjapensaat ja maan pimeyteen kokoavat vihreillä lehvillään ja kukkasillaan monet hyötykasvit yhä vieläkin auringon voimaa. Juurikasvit siellä kokoontuvat, hiljaisuudessa, salaisuudessa, täyteen mehua, täyteen ravintoa. Aikana, jolloin luonto lepää, me ihmiset saamme toimia — mihin me joutuisimmekaan ilman tätä luonnon ihmeellistä huolenpitoa! Mikä juhla onkaan tänään laulanut yli meidän kotiemme, yli meidän vainioidemme, yli meidän kirkkomaidemme! Mikä juhla onkaan hymissyt sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme.

Täällä vanhassa temppelissä viettää meidän sydämemme juhlaa, meidän hauras sydämemme, joka tänään sykkii ja huomenna saattaa olla kylmänä. Minne me menisimme tunteaksemme ikuisuutta, jollemme tänne: täällä viipyvät vuosisadat, täällä hymisevät rukoukset, jotka vuosisatoja sitten kohosivat ahdistetuista rinnoista... Katso: tuolla likenee vainioiden halki ihmisjono. Värit loistavat auringossa. Rukousnauhat riippuvat miesten ja vaimojen kaulalla. Kun nuo ihmiset lähestyvät pyhäkköä, ristivät he silmänsä. Siellä sisällä soi jo pyhä messu, kilisee kuoripoikain käsissä hopeatiuku, palavat alttareilla kynttilät ja leijailee kohti korkeutta uhrisauhu. Mutta kansa polvistuu, lyö rintoihinsa ja huutaa avuksensa pyhiä.

Mikä onkaan näiden rukolijain sisin sydämen palo: eiköhän se, että he saisivat rauhassa viljellä maitaan, rauhassa asua kotiaan ja kerran rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Kukapa sydämet tutkii.

Mutta mikä on ehtona siihen, että ihminen rauhassa saisi elää kodissaan, rauhassa viljellä kontuaan ja kerran rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon? Se, että koti on turvattu, se että isänmaa on turvattu... Jäykät yksivakaiset miehet ja naiset lyövät rintoihinsa. Juhla hymisee heidän ympärillänsä, laulu tapailee holveja, rukousten kuiskeet sekaantuvat pyhään sauhuun. Jostakin silmistä vierii suolainen kyynel. Vihdoin nousevat miehet ja naiset. Ja taasen välkkyvät heidän heleät pukunsa jonossa läpi viljavainioiden. He lähtevät koteihinsa, viemään juhlan korotusta arkeensa, taistelemaan ja ponnistamaan, jotta koti, pelto saataisiin turvatuiksi.

Siitä on kauan, monta sataa vuotta. Nuo ihmiset ovat kauan olleet maan tomua. Ja kuitenkin elävät he tälläkin hetkellä: täällä meidän joukossamme tänään elävät heidän kasvonpiirteensä. Sillä lastenlastenlastenlastenlapset istuvat täällä. Heidän pukunsa on toinen, he menevät täältä kotiin, jossa on toisenlainen sisustus kuin oli esiäidin ja esi-isän aikana. Ehkäpä he palaavat sähkövalon ääreen eikä pärevalkean. Mutta tämä kirkko on jäänyt. Esi-isien ja esiäitien rukouksen hyminä on jäänyt tänne, suolainen kyynel, jonka he ahdistuksessaan itkivät, tuntuu yhä täällä. Kun he astuivat sisään ovesta ja upottivat työn kovettamat sormensa vihkivesiastiaan, sitten viedäkseen ne otsalleen ja sydämelleen, niin jäi heidän kosketuksensa tänne. Heidän kasvonpiirteensä ovat lastenlastenlasten kasvoilla, heidän verensä virtaa heidän suonissaan. Eivätkö he siis ole täällä? Me tunnemme jokainen salaperäisesti ruumiissamme ja sielussamme heidän läsnäolonsa. Eivätkö siis vuosisadat viivy täällä tällä paikalla? Ja eikö meidän jokaisen sisin rukous tällä hetkellä ole sama kuin heidän vuosisatoja sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme, rauhassa asua kotiamme ja rauhassa kallistaa päämme ikuiseen lepoon, se, että kotimme, lastemme tulevaisuus olisi turvattu, se että isänmaa olisi turvattu, se että käsiemme työ saisi jatkua!

Esi-isät ja esiäidit elävät meissä: mikä juhla onkaan ympärillämme, kuinka onkaan suurta ja avaraa! Ikuisuutta tunnemme sieluissamme me katoavaisuuden lapset. Meidän esi-isämme ja esiäitimme jättivät meille nämä ikuiset perinnöt.

Heissä on ikuisuus, siksi he elävät. He olivat eheitä, heissä oli niitä ominaisuuksia, jotka säilyttävät yksilön ja kansan niinkuin suola säilyttää. He olivat jumalaapelkääväisiä, he rakastivat työtä ja raatoivat ilolla, he eivät tahtoneet päästä helpolla, he tottelivat lakia ja esivaltaa, he pitivät kuria itseensä nähden ja he kasvattivat lapsensa kurissa — ne ovat yksilöä, yhteiskuntaa ja kansaa säilyttäviä ominaisuuksia. Sotien, ruttotautien, nälänhädän läpi pääsi kansa näiden ominaisuuksien varassa.

Me — kuinka käy meidän sukukuntamme? Kun vuosisadat kerran ovat vierineet yli meidän hautojemme, yli meidän vainioidemme, mitä on jäljellä meistä? Se sukukunta, joka vuosisatojen jälkeen käy yli näiden seutujen, kantaako se kasvoillaan meidän piirteitämme, virtaako sen suonissa meidän veremme, elämmekö me vuosisataintakaisessa sukupolvessa niinkuin meidän vakavat, ahkerat esi-isämme ja esiäitimme elävät meissä, vai olemmeko hajaantuneet taivaan tuuliin, kaikkiin ilmanääriin, ja vierasko kyntää peltojamme, kuka asuu kotia, jossa synnyimme? Ja isänmaa — miten on isänmaan? Kuka asuu suomalaista isänmaata — vierasko? Onko meidän sukukunnassamme niitä ominaisuuksia, joiden nojassa yksilöt ja kansat säilyvät ja kehittyvät? Me emme ole jumalaapelkääviä, me olemme jumalaapilkkaavia. Me emme rakasta työtä, me emme raada ilolla, me pelkäämme ja vihaamme työtä, me tahdomme päästä helpolla, me emme tottele lakia emmekä esivaltaa, jokainen meistä tekee mitä hän itse tahtoo, me olemme riitaiset, me olemme rikkinäiset. Mitä elämisen mahdollisuuksia on sellaisella kansalla? Vaikka meille tuhat kertaa ojennettaisiin vapauden lahja, niin emme ole vapaat niin kauan kuin meidän kansamme on näiden hävittävien ominaisuuksien orja. Vaikka meidän kansamme tuhat kertaa kokisi veljessodan kauhut, niin se ei elä, jollei se muuta mieltä, jollei se taistele itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat elävien kansojen ravinto. Vaikka tuhannen tuhannet meidän rakkaistamme olisivat vuodattaneet verensä kodin ja isänmaan, Suomen vapauden puolesta, niin heidän veriuhrinsa on ollut turha, jollemme me eloonjääneet jaksa tehdä suomalaisista elinvoimaista kansaa. Jollei meidän kansamme opi tottelemaan ja rakastamaan työtä, alistumaan yksimielisyyteen ja yhteistuntoon, niin vaipuu vapautemme pian hautaan niiden luo, jotka kuolivat sen puolesta ja me elävät, jotka emme kyenneet sitä ansaitsemaan emmekä vartioimaan, me — mikä on meidän osamme: orjuusko?

On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. On lisäksi sotavuoden kesä, Suomen ensimmäinen vapaudenkesä, on Suomen kansan kohtalonvuosi. Olemme esi-isiemme ja esiäitiemme vanhassa kirkossa, heidän rukoustensa, heidän kyyneltensä, heidän kaipauksensa ja huokaustensa ympäröiminä. Tänne he toivat ahdistuksen hetkellä sydämensä, täällä he huokasivat ajatellen kaukaista, kaukaista aikaa, jolloin koti olisi turvassa, isänmaa vapaana...

Vapauden hetkellä, sinä meidän isiemme ja äitiemme Jumala, auta meitä, sano meille mitä meidän pitää tekemän, että vapaus ja turvallisuus viipyisivät ja viihtyisivät meidän joukossamme. Mitä meidän pitää tekemän että me, kun vuosisadat ovat vierineet ja me itse olemme tomuna, meidän lapsemme eläisivät ja jatkaisivat meidän työtämme kotoisella konnulla? Sinä meidän isiemme ja meidän äitiemme Jumala sano meille, mitä meidän pitää tekemän, että Suomen kansa eläisi, että suomalainen isänmaa tulisi meidän turvalliseksi kodiksemme maan päällä?

Muistelen sodan kevättä Helsingissä v. 1918. Jokainen päivä toi sinne silloin uusia venäläisiä sekä idästä että Suomenlahden takaa. Usein, kun aamuisin tuli kadulle, saattoi nähdä matruuseja liikkeellä. Puistikkojen puut olivat täynnä suuria painettuja ilmoituksia, että siellä ja siellä on tanssit, se ja se sotilassoittokunta soittaa — suomalaiset tytöt tervetulleita. Näitä tanssiaisia oli keskipäivällä, iltapäivällä ja illalla. Pääkaupungin suurimmat salit oli varattu haavoittuneille ja tanssiaisille. Suomen miehet ja venäläiset käyttivät samoja univormuja. Suomen tytöt, punaiset paperikukat päähineissään, olivat yhtenä sieluna ja ruumiina näiden vieraiden miesten kanssa. Yökaudet kuului laukauksia, ei ollut outoa, että aamulla jossakin tienristeyksessä aivan likellä kaupunkia, tai jäällä, oli verilammikko. Saattoi aavistaa mitä siinä oli tapahtunut. Ilma kihisi huhuja, sanomalehti — se ainoa joka sai ilmestyä — oli täynnä valheita. Valheen verkko oli yleensä siinä määrin kietonut ihmiset silmukoihinsa, etteivät he nähneet mitään ulospääsyä. Missä oli pelastus? Valkoinen armeijamme taisteli monilukuista vihollista vastaan vielä kaukana. On syys tai ehkä joulu ennen kuin se ehtii Etelä-Suomeen. Kuin jokin kansakunnan kuolemantuomio paistoi silmiin jokainen niistä papereista, joita oli ripustettu puihin ja joissa kutsuttiin näihin tanssiaisiin. Me helsinkiläiset tunsimme kuinka silmukkaa kiristettiin kaulamme ympärillä. Nälkä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Juhlittiin salaperäisiä viljajunia, joiden kerrottiin kaukaa tuoneen leipää hädänalaiselle kaupungille, mutta leipäannokset kävivät yhä pienemmiksi ja kuiskailtiin, että junat eivät olleet tuoneetkaan viljaa, vaan lisää aseita.

Koitti huhtikuun yhdestoista päivä. Silloin julistivat muutamat mahtavat tykinlaukaukset, että jotakin tavatonta oli tulossa. Mitä? Kallioista Helsingin edustalla sinkoili säpäleitä, ikkunaruutuja helisi rikki, maa tärisi perustuksia myöten. Mitä oli tulossa?

Koitti huhtikuun 12 p. Tykinpauke alkoi varhain. Ei ollut enää epäilystä siitä kuka tuli. Selkeä määrätietoisuus ohjasi laukauksia. Kuulat osuivat maaliinsa. Juuri se kaatui, minkä piti kaatua, juuri se paloi, minkä piti palaa. Kello kahden tienoissa iltapäivällä alkoi kaupunkiin virrata vihreäpukuisia, tomuisia miehiä. He tulivat tyyninä niinkuin mennään pellolle kyntämään. Ei minkäänlaista kiirehtimistä, ei minkäänlaista levottomuutta. He kulkivat varmasti ja määrätietoisesti niinkuin taitava työmies liikkuu työssään. He liikkuivat samalla vaatimattomasti. Ei minkäänlaista pöyhkeilemistä tai ylpeilyä. Levollisesti he kuljettelivat konekiväärejään ja tykkejään, sillä tottumuksella jolla maamies pitelee kuokkaansa tai ohjaa auraansa. Kaduilla he kulkivat etukumarassa ja ikäänkuin hiipien, mutta levollisina ja määrätietoisina sielläkin, ja samalla valppaina ja valmiina vastaanottamaan vihollista joka kellarinluukulta, joka vintinikkunasta, joka kadunkulmauksesta. Olisi ollut helppoa parissa tunnissa ottaa Helsinki tulella ja miekalla, mutta Helsinki otettiin hellävaroen, säästämällä. Lauantaina 13 p:nä tiedettiin, että useita kymmeniä saksalaisia oli kaatunut. Työväentalon torni punaisine lippuineen oli sortunut, Turun kasarmi paloi heleässä tulessa, Kallion kirkon tornissa riippui suuri valkoinen vaate ja kuulia satoi joka taholta, kun meidän asuntoomme saapuu kaksi saksalaista soturia kysymään, onko meillä kätkössä punakaartilaisia. Taloja tarkastettiin nimittäin. He olivat kuin itse tyyni ja levollinen voima, nuo saksalaiset soturit, työtomussaan, ympärillään ruudinhaju. Jokainen helsinkiläinen olisi liikutuksella tarttunut noihin työn kovettamiin käsiin, löytämättä sanoja ilmaisemaan mitä sydän tunsi. Mutta soturit pysyivät kylminä. En ikinä unohda sitä kummallista, vaatimatonta, kohteliasta ja vakavaa tinkimättömyyttä, millä toinen miehistä torjui luotaan kiitollisuuden purkaukseni:

— Ja, aber ich muss meine Pflicht tun. (Niin, mutta minun täytyy täyttää velvollisuuteni.)

Ne olivat ensimmäiset sanat, karuina ja lyhyinä, mitä kaukaa tullut soturi lausui. Sitten hän kävi tutkimaan taloa, oliko punakaartilaisia kätkössä, ja teki sen tarkkaan.

Minun pitää täyttää velvollisuuteni. Korkeampi voimako puhui saksalaisen soturin kautta, joka suomalaiselle julisti velvollisuuden täyttämistä?

On syyskesän sunnuntai, on elonkorjuun korkea aika, on Suomen kansan kohtalonvuosi ja kohtalonhetki: minne menet sinä Suomen kansa, järjestystä, voimaa ja kukoistusta kohti vaiko vallattomuutta, heikkoutta, hajoamista? Olemme esi-isien ja esiäitien temppelissä, heidän rukoustensa ympäröiminä. Vuosisadat katsovat meihin, me olemme edesvastuussa Suomen tulevaisuudesta. Mikä on syynä meidän heikkouteemme, meidän kurittomuuteemme? Itäinen ruttoko? Pitkä sortoko idästä? Vaiko jokin muu vielä? Jokin heikkous ja rikkinäisyys meissä itsessämme? Kasvatuksenko puute? Koditko?

Meidän sisin rukouksemme on sama nyt kuin esi-isien ja esiäitien satoja vuosia sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme, rauhassa asua kotiamme, rauhassa nukkua ikuiseen uneen ja jättää työmme perinnöksi lapsillemme. Meidän sisin rukouksemme on, että isänmaa saisi elää ja kehittyä suureksi ja voimakkaaksi. Kootkaamme siis voimamme ja käykäämme koko tahdollamme ja tarmollamme rakentamaan isänmaatamme vapaaksi ja suureksi.

Perustus lujaksi: kodit onnellisiksi! Jos Suomen kodit ovat onnelliset, niin on Suomikin luja. Ihmiskoti tarvitsee samaa mitä peltomme tarvitsee: valoa ja aurinkoa. Valoa ja aurinkoa Jumalan taivaalta ja rakkautta, sopua ja hyvää tahtoa sisältäpäin. Kun kaksi ihmistä perustaa kodin, niin muistakoot he, että he tekevät yhden kolkan isänmaata joko valoisaksi tai pimeäksi. Isänmaa käy heidän kotinsa kohdalla joko lujaksi tai heikoksi. Ja kun tulee kova aika ja vaaran hetki, niin katkeaa ketju siltä kohdalta, missä on heikko koti. Kodit muodostavat isänmaan vartioketjun. Kavahtakoot ihmisparit, etteivät he anna onnettomia perintöjä lapsilleen ja tuleville sukupolville.

Oli kerran eräs pieni Matti. Kun hänen vanhempansa kuolivat, ei hänelle jäänyt penniäkään perintöä. Hän vain tiesi, että pitää puhua totta kaiken uhalla, ettei saa varastaa, ei olla kiero, ei panetella ihmisiä. Hän osasi hyvästi kymmenen käskyä ja totteli niitä myöskin mielessään. Kun hän kasvoi nuorukaiseksi, muisti hän selvästi isänsä aurankurjessa, kuinka hän hellittämättä kulki ylös ja alas vakoa, hän muisti kuinka hevonen hirnahti, kun he aamulla astuivat talliin, hän muisti kuinka isä antoi hänelle selkäsaunan, kun hän toisten poikain kanssa oli ottanut omenia naapurin puutarhasta, ja pakotti hänet viemään takaisin omenat. Hän muisti kuinka lauantai-illoin, kun oli tultu saunasta, istuttiin pirtissä ja isä luki ääneen sanomia. Pöytä oli hohtavan valkoinen, valkoinen oli isän paita ja valkoinen oli lattia. Äidillä oli kauniita valkoisia ja mustia liinoja. Kauneimmat pantiin päähän kun mentiin kirkkoon. Kun äiti käveli pihamaalla, tulivat kissa ja koira häntä kohti ja hän silitti niitä. Hän silitti myöskin lapsensa päätä, tuli katsomaan kun Matti leikki hiekassa ja neuvoi häntä siinä, miten piti rakentaa navetta ja talli ja miten piti kyntää. Usein tuli äidin luo äreitä, surullisia naisia naapurista, mutta he menivät pois iloisina, sillä äiti oli aina niin tyyni ja iloinen. Illalla, kun Matti jo torkkui sängyssään, tuli äiti ja rukoili hänen kanssansa. Poika muisti vieläkin, että äidin karhea käsi siinä silitti hänen päätään. Nämä ovat Matin ainoat perinnöt isänkodista.

Oli myöskin eräs pieni Heikki. Hänelle jäi suuri talo ja paljon rahaa. Kun Heikki oli pieni, tapahtui kerran, että eräs matkustaja pudotti sormuksensa heinikkoon pihamaalla. Kaikki etsivät sitä, sillä se oli muistosormus. Heikki sen vihdoin löysi, juoksi pois ja piilotti rakoon tallinparvella. Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän juoksi katsomaan ettei kukaan sitä löytäisi. Hän pelkäsi että se otettaisiin häneltä pois. Hän vapisi, kun näki jonkun likenevän tallia. Hänen täytyi siirtää aarteensa kivijalkaan asuinrakennuksen alla. Siellä oli vanhoja vanteettomia pyttyjä ja ravistuneita saaveja, vanhoja kenkiä, reki, pulloja ja koppia. Sieltä ei kukaan saattanut löytää sormusta. Jolleivät rotat! Sillä talossa oli paljon rottia. Kun isä ja äiti riitelivät, juoksi äiti joskus piiloon rakennuksen alle — hän saattoi löytää sormuksen! Kissatkin siellä nälissään pyydystelivät hiiriä — Heikki pelkäsi kissojakin. Kerran kun isä yöllä tuli kotiin, viskasi hän rikki ruudun ja huusi, että pitääkö pistää tuli nurkan alle ennenkuin saa ihmiset heräämään. Heikki muisti heti sormuksensa! Sormus palaa, jos isä sytyttää talon! Kerran monen viikon perästä äiti näki Heikillä sormuksen. »Kas vain, oletko löytänyt sormuksen! Onpa se kaunis. Ei sitä nyt enää tarvitse lähettää vieraalle, ei hän sitä enää muista.» Heikki sai perinnökseen paljon rahaa ja nämä muistot.

Pienet Matit ja Heikit kasvavat suuriksi. Jokainen joutuu vartijaketjuun suojelemaan kansaa ja isänmaata. Kenen vartijaketju kestää? Kenen katkeaa? Kuka on saanut kodistaan onnellisemman perinnön? Kuka on onnellisempi? Kuka tekee kansansa onnellisemmaksi?

Jos me menisimme tutkimaan julmimpien punakaartilaistemme koteja, niin me varmaan saisimme nähdä, että luonnottomimpien rikosten tekijät ovat kasvaneet likaisissa, pimeissä, ilottomissa kodeissa, missä valhetta ja epärehellisyyttä on suosittu. Kotien harmaus ja ikävyyskin jo karkottavat maailmalle monen lapsen. Ainaisesti tylyt, epäystävälliset kasvot kodissa saattavat lapset etsimään iloa muualta.

Vapaata Suomea rakentaessamme muistakaamme, että kansa on sellainen, jommoiset ovat sen kodit. Vain ankaran velvollisuudentunnon turvissa tulee koti onnelliseksi ja kansa lujaksi.

YSTÄVÄMME KIRJAT

Puhe, pidetty satakuntalaisten ylioppilaiden Lukupiirin 10-vuotisjuhlassa 22. 2. 1917.

Juhlat, vuosijuhlat — mitäpä ne ovat muuta kuin levähdyksiä matkan varrella: on kuljettu taival, on ponnistettu eteenpäin, on langettu, on noustu, on ollut ylämaata, on ollut alamaata. Hyvä on, jos matka pääasiassa on ollut nousua, siis ponnistusta, ylämaata. Silloin saattaa toivoa, että levähdyspaikka on korkealla, että siellä ilma on puhdasta ja että sieltä saa nähdä jotakin kaunista ja kohottavaa.

En uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi ollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän levähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta sinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan päätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole antanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen ensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme hyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti lukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen ajatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen parissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina olleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka iloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet päivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet, vaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä, jotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa piilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla voittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä ovat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos, niin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä sattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt Helsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on kiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut sitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on loitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla se oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on puhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt tarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan elämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää ja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan, olen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon salaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen, yksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä täällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä hämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa täällä kuin helmi.

Niin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen toveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen vaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen sisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin ystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole poistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät ajatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle kylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt.

Me olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua ja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä kaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme pyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa jokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä se tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa on lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon, että useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi ja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme juoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme tahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen vuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin levähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella.

Miten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien kynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien eteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne kaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah, emmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja kuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer yli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien että ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät uskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi elämän.

Me kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella keskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki on menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen ovat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä, joka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole velkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et moskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä, sinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te lainakalut...» Ja kuningas repii vaatteensa.

Ah, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille paljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu meille, kuningas Lear.

Ja kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen lapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän päänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen:

Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään. Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden. Jos siunaust' anot sinä, polvillani Min' anon anteeksi. Näin elellään me, Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan, Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo. Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa, Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme Vältämme suurten lahko-juonet, jotka Kuun mukaan nousee, laskee.

Hetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi tautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille, opettajamme kuningas Lear!

Entä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot kuin kotkalla... Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran kiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz.

Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie! Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie, kto cie stracil...