Part 2

Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen, joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä, että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä. Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi vapauteen.

Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus, jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden alennus.

Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki mitä on meistä jäljellä... Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme, jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?

Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa, magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden, niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle. Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!... Tämä Unkariko tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen, kun me jo olemme menehtyneet?

Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin meille oli taottu.

Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee sitä kuin paras kilpi... Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.

Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.

Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet, etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin, minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!

Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua, jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua, jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla tulevaisuuden toivoa!

Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se etsikään palavassa tuskassa omaa itseään!

Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!

Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen, suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan: en päästä sinua ennenkuin siunaat minut!

Tuli sitten maaliskuu 1917.

Kahleet putosivat.

Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti, niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.

Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin, toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.

Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme kukin luoda kansallemme valoisan kodin.

Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.

Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon. Sen ääressä on aina valvottava.

Valvottava ja rukoiltava.

Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä, kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni, ystävän ääni, Schillerin.

Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen. Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas, ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:

Seid einig... einig... einig... Olkaa yhtä... yhtä... yhtä...

Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:

Olkaa yhtä... yhtä... yhtä... Seid einig... einig... einig...

Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.

Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä Unkari vuodattaa vertansa... Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan piirin, missä ikävöidään vapautta!

VIIMEISET VELJEKSET

Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.

Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä. Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa. Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän: olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista. Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä, jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla. Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten, jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat kovat päivät... Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?

Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin, tiesinhän sen.

Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he toisilleen: muistatko, tässä... Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat. Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.

Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla, kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.

— Muistatko...? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.

— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.

— Voiko olla mitään kauniimpaa...

—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.

— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?

— Olivat, paljon suurempia.

Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi. Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt. Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen, valoisa seutu.

Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen, ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan, vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan, kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:

— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa, kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme. Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku.

Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien, erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä, yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin, yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja väljää tilaa riitti seikkailuille.

Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti, koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit, permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän ihmisilojaan ja ihmissurujaan.

Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset, joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita, kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin. Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan. Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.

Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa, siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä, mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi, hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt. Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen, nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.

Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.

Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan. He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.

Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee heille heidän isiensä ja äitiensä maa.

Ja veli virkkaa veljelle:

— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat. Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.

RISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA

Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.

Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun pääsiäisaamunasi.

Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.

Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan. Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä, Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.

Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena, löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa. Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.

Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan. Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa, muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja. Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa. Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen, sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet, he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä, katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli painanut punaiset haavat... Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän...? Koska?

Hän ei palannut koskaan.

Tämä mies oli puolalainen.

Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta, josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden, palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena. Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.

Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle kansalleen on ainoa, ainoa»... Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet, hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.

SATAKIELTEN MAA

Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.

Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.

Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista. Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat. Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.

Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen, sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä, lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät, kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan. He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata, Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä, jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.