Part 5

Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua tulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut...

Mitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen arimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on, ettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne sisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me olemme ne kadottaneet... Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta säepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle, mutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki ole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää:

Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan: sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!

Emme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie yks on vaan...

Faustin runoilija...! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä, voimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä...

Alles in der Welt lässt sich ertragen, nur nicht eine Reihe von schönen Tagen!

Voi täällä kaikkea kestää — yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin.

Denn mit Göttern soll sich nicht messen irgend ein Mensch. — — — — — — — —

Was unterscheidet Götter von Menschen? Dass viele Wellen vor jenen wandeln, ein ewiger Ström: uns hebt die Welle, verschlingt die Welle und wir versinken.

Älköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen.

Mikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat heidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto ja me uppoamme.

Trocknet nicht, trocknet nicht, Thränen der ewigen Liebe! Ach, nur dem halb getrockneten Auge wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint! Trocknet nicht, trocknet nicht, Thränen unglücklicher Liebe!

Älkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi, puoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää maailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden!

Henrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa tuntureilla.

Det som du er, vær fuldt og helt og ikke stykkevis og delt — — —

Mitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna.

Alt hvad til jord dig binder nu, skal du frivilligt kaste af og skride nøgen mod din graf.

Kaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti heitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden.

Yksi on ihmisellä määrä: olla tauluina, joihin Jumala voi kirjoittaa

Sjæl, vær trofast til det sidste! Sejrens sejr er alt at miste. Tabets alt din vinding skabte — evig ejes kun det tabte...

Sielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken menettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti omistetaan vain menetetty.

Miten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia Hedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers, tohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen, rikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen.

Tässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac, jonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta vastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta kuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta Christian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat. Luostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen kauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano tervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä tiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla helottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen läjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat silkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu! Kymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista, ja nyt...! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä laskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa. Ja siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että ne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut sieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin rakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut... Houriessaan ennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa elämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja viimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa:

— Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän kanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki, tulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki te riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä huolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan eteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon mukanani vailla ryppyä ja tahraa... Se on ritaritöyhtöni!

Tervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen kultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja hirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko menneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä, nujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä, kuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa... Minun oli niin turvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten muut ihmiset...»

Se oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä!

Andersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin näki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain hyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä. Jos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka on puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi hyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu, arvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan:

Kas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin tiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia, se oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei kelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin ja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä kuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja seisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut tuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi esiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että noitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat — sillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että oli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset oikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta ollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty. Nyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa ja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili irvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös, ylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen, lensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä sirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt ilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi, kun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin itse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he nähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän moninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he saivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin jääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että niistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja puhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden ruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru oli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin hiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi.

Suuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin mahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä ullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli poika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he rakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät yhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli päivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä oli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti kertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät ikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin tähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi olennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi kädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi.

Eräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa — kello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!» parahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti tarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin saanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä.

— Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma tyttö sinä olet!

Hän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä päivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava, hänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän haki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja ja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen korkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän oppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka he kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!» sanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!»

Kun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni takaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat pihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän halveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä nuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan sanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin hän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki mielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista ja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli joka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka koettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän saattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä hän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla siirapista. Kaikki oli siirappia.

Eräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa laskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa rekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää suuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi nopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento ei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle ystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta se ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi heittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja lumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä pelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän muisti vain kertomataulun.

Lumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita kanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä kääntyi: se oli ihmeen ihana nainen.

— Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini!

Kay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay unohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei enää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi päässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta samantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi. Vihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia, päivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar se nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa.

Suuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi pois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan, mutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen maailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian pitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki. Pitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli pelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät.

Mutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan.

Jäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan oli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan komeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei koskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin saleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä pienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä ääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut yhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi laskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui Lumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen jääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa.

Pikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti jääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen jääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta. Se oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti jääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar oli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin hyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä, niin ei tätä sanaa voida panna kokoon.

— Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar.

Ja Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti jääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi luullut häntä kuolleeksi.

Silloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki Käyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda huusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki ja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat hänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta nyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda laulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki ja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän purskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli salissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen suuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat hyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa, jota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli siis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja läksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta vihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli kevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa oli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he astuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet isoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto Lumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki että se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset, niin ette tule Jumalan valtakuntaan.»

Olemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan tietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut sen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle toveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella mitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää kaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja uskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin!

Todella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä, tuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen vuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla:

»Vuoskymmen unhottui ja jällehen hän siinä seisten oli poikanen. — — — — — — — — — — Niin oli menneet vuodet unen lailla ja kohta oli koko nuoruus mailla. Niin omituiseks Hannun mieli suli. Mit oli aikonut hän lähteissään? Hän oppinutko oli läksyään? Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.

Kuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda elämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet mukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka paljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta vuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja!

Sen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen kokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi Osakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina on ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että Osakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana.

On omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen tarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo tulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me voimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa elämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan niinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta. Toverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä ole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman toveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki joka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen tiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta, vapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä sisältöä ja aitoja ilonhetkiä.

Toverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista yksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin voimme ja ehdimme.

Ystävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita riippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän, kaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava vakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi.

Niin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme vielä takaamme jonkun ystävämme äänen:

Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan: sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!

Me tunnemme:

Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan — niin oli ihmeen valkeata vaan.

Vielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä täytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen kohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo!

KALLIIT HAUDAT

Eräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti liike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä, ei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun pitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli kutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan nähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo illalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan auringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön hetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat siinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista lehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä, mutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista, sitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa valtatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat samaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta eivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi kääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet olla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin toimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli siinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos olisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi rippilapsista.

Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä johtui tämä outo hartaus?

Tuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo rattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja mies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui kävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla toiselle hyvä.

Ja tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä, siitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille ihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy oli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun hän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen onnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä.

Mistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten kesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918?

Ei ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet pitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle kohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki ja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän haudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen vainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä.

Siinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina, toiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen toukokuu antaa.

Nämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset, nämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat ajatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että näiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että nämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja hyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että heitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi ikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta oli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä kulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden merkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle, tälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat vuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan, tässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä päivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka maa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee aika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden sekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä kalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan alan, veljeshaudan vuodelta 1918.

Tämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat kokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin hartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun nuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan eivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen kodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään ikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana. Varmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan puhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä.

Mikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko sitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin hauta olla eläville niin paljon?

Nämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä.

Tuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen poikansa lepäävät. Heitä on kaksi.

Siellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa... Kuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä!

Eräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain niinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta äiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat, tuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia heidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti kehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi pimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista, kuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan... Pojat paiskelivat unissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän paikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti on pyhä... Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin onnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut lapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria poikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia — ei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät työtä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit. Ja koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on yhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy lähteä...

Aamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla. Kukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista. Reen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee liikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja viipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen ja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi tartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista: nyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin koko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa, vaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat lähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien puolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on antanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa. Mutta hän on saanut sijaan koko isänmaan!

Yhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä tuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan, ovat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he olivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään. He antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta.

Tuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä, varsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi. Kuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit nostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään tällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä tapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu valaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli tykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin monta, monta muuta... Nyt soittaa kuularuisku... selvästi saattaa sen kuulla... Pojat ovat siellä...

Kuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan oksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on...? Tytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion kumea ulvahdus.