Part 3

Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen, olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen, noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen teki, vai — historian puute samassa mielessä?

Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas...» tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa, kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus pagarbintas Jesus Kristus...» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla, polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta, liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.

Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja sanomattoman alakuloinen.

Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836 oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.

Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas, komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi», hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin. Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana. Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden. Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa, yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä. Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä, kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha »zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön, joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen. Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.

Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään, kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.

Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele», valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan — ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat laulunsa:

Sejau ruta, sejau meta sejau leliele, sejau savo jaunas dienas kaip zale rutele.

Kylvin ruutan, kylvin mintun, kylvin valkoliljan, kylvin nuoret päivyeni niinkuin vihreen ruutan.

Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua... Taivas hehkui — satakielet alkoivat vihellellä... Niin tenhoava oli luonto, ettei ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä lahjoittaa kansojen kuoroon... Hän tapaili tuota säveltä... Mikä olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?

Ihmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien, sadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla muistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies, joka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi sanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden uutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli suuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille isänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne. Sitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti sankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä Guzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella kirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli alituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon vanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa menneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin tohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka rouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne perunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin hieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi köyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä silmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka hän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten puutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja illansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja ottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta ja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme väännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen mahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon, voittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa, ja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa.

Jokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla kauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva Krauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa.

Maaliskuussa 1898.

»... Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista yrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu moni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden ajan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin Pietariin. Surullista, surullista!»

Maryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun Krauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu kunnantuomarin toimesta:

»... Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka monta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien vanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan seuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta puuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet vaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo rasitetun yhteiskunnan hartioille...» »Poliisilla on nyt enempi aikaa, sillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten sanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat poliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman huippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin ne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa isiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta saatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon vihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme kiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen meidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva, millä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen sanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja iloitsimme...»

Maryampol tammik. 1906.

»... Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta, joka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat orjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat ovat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö, se toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa siementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty ja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän kaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi ajaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia. Viime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä päivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen työmiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen oppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta, pitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja lähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin vielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää kotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain oppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä pidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat viranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin sekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän pyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta. Nuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat lapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun pienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi itku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon, kiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät huoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme elävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että kasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät että heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja silloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18 oppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin oppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta harjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin onnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa. Lohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä ohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas rouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus tuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin nykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin sanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan kuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa...»

Vuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä, uhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen palkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan levon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset haudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan kyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat, kansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman työpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä.

Liettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä?

Dainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja satakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi, tule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle!

UUDENVUODEN KASVOJEN EDESSÄ

Puhe Porissa 28.12.1917.

Niin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917. Niin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918. Sinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden tutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat ja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne, niin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden helmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta, vaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet kauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet hän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme kasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten vuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia, jotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa vain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä maassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja sortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui vuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja alistuvana hän meni.

Nyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän on päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin varsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan toisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne ole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä, työtä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen henkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja valheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut hänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja nyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä avantoon.

Niin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista, pian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin ja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi tuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme nuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot, varhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset tulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan ole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan ole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut niin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden kasvoista, mikä on oleva kohtalomme.

Ennen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa. Ehkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan noudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä tyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin tinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen ja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä. Onko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku? Nuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua esiin sen varjoa ja lukea, lukea... He ovat laskevinaan leikkiä, mutta heillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se pääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi?

Mutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat: noin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja niin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin pannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat muuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne valinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno, etteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota kumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee leipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi luotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen sellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä elämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt sulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää.

Ja koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä kysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat levollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja heillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos, jokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä sitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka sen tietää.

Salaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä häämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat, pelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen kädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo liikkumattomat silmäterät?

Mekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme niinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän osamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko palmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet vaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme?

Ah niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu... Oli maaliskuu ja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu toisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska se olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin se oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin tapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui meidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta vasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli sellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien jälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen itsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa. Oli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien ja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme hyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen. Suomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja me otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja auringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole lukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa maailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään, mitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme, onnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa tuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita sydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan.

Kuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä maaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan sineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät eivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut meidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä syövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet toisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä ja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin haarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla, täyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli pelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä, vapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin kansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli meidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat maksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman, viimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja nyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus, itsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu maailman ja Jumalan edessä.

Tämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa.

Koitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen niinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin etelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat huomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan vuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta hengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli vastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo katsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli täynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan. Maa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin aina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin.

Silloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista: synti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin kuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen. Jotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa joka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan siementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha tarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän lokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa miten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi aivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui alas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä vuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka ei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa lemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin rangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut kovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella oli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää, leipää henkensä pitimeksi.

Tai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä tunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he peittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja, joita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi ei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on häpeä — häpeä.

Ja keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta tulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet, ikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole uskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle ilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi kansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan: keskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena, vehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on paikkaansa auringon alla...

Jotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän luonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille vuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis asettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan vastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa, jonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille lunastaneet.

Miksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta, kaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun peitossa, miksemme mitään voi edes arvailla?

Ah, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te kuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me teidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä on takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä.

Me saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden ankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu:

Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla?

Tahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat vaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää vai onko sinun kuoleminen, kansani?

Elämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako Suomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa ottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras työntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta ja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä. Minne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat, häviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan pohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien kukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin, se jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle osoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun vuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme, yli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne Suomen nimekkään.

Niinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän unelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me antaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme, niinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla ylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni ihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme, yksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme eläneetkään?

Kammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa kuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti tekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden ilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla.